Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 03

Total number of words is 3523
Total number of unique words is 1936
20.9 of words are in the 2000 most common words
31.1 of words are in the 5000 most common words
37.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
hänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä
kertomuksessaan seuraavat sanat: "On vaikeaa kuvitella itselleen
selvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa
kuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset
piirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo.
Meri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa,
vaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa
käsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa,
muuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan
valmistautuu taisteluun". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin
persoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan
osoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan,
täytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja
syntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen
raja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on
tavallaan "Kung Fjalar", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo,
kuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin
kysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa
heikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on
selvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa,
sitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat
monesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri
tuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli
pietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se
teki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa "puhdasoppisuutta"
ja sen edustajia kuin "maailmaa" ja "maailman lapsia". Että liikkeen
innostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan
ja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta
rajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on
kieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla
huomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden
valaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon,
joka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen
viljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin,
maallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa
kolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin
on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys,
johon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää,
oli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka
aivan vastakkaiseen suuntaan.
Näin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään
olemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan
synnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa
piireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan
polttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän
julkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta
väittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on
saanut mitä huomattavimman sijan.
* * * * *
Runebergin toimittama "Helsingfors Morgonblad" nimisen lehden
kahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä
kirjoitus otsakkeella "Vanhan puutarhurin kirjeet". Vielä selvemmin
kuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen
sointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset,
ettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden
toimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.
Vanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä
onnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut
toistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä,
viime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki
tuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla
alueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa.
Ainoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike
ja seudulla ilmestynyt lahko, nuo "jumaliset, äänettömät, kaameat
olennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä
poskien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa",
herättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.
Kuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että
Rosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja
päättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta
kuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää
vanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä.
Eräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä
lempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär
häntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: "Oi, isäni, isäni, että
toki olet niin kadotettu!" "Olet sairas, hyvä lapseni" vastaa tämä
-- "tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään". Rosa estelee.
"Sairas?" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, "olen ollut
sairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut
paremman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa;
nyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni,
oletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?" "Näin mitä olin menettänyt"
-- niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä -- "sieluni pimittyi, viha
valtasi mieleni". "Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen"
lausuu hän tyttärelleen, "sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja
karkoitat aamun enkelit puistosta".
Kuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana
päivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa
tyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan
samanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen
oli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. "Se oli
taivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni" kertoo hän lausuneensa,
vaan Rosa oli vastannut: "Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt,
kun olen herännyt". "Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet
menettänyt ja hyljännyt?" kertoo hän kysyneensä, "oman ajatuksesi
synnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja
peikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta --
epäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa,
hänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä
on pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa
ja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki
tämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla
minun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää,
elää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys,
missä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana
riemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa".
He seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha
puutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti
sen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa.
Hetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan
paikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet
auringon valossa. "Katso" lausui isä "äsken kasvoi tämä kukka
matalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan
tomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän
taivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun
nyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut
itsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt,
ja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut
maasta ja kohonnut auringon tuleen -- silloinko sitä rakastaisin?
Enkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!"
"Onko sitten kuolema onnettomuus?" vastaa Rosa, ja turhat ovat
vanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää
kertomuksensa seuraavin sanoin: "Hirveätä, herrani, kauhistuksen
valtaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni
minua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan". Kirjeen
lopussa lausuu hän: "Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä
hän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. -- -- --
He etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi:
Oi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo
siemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että
maa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden
odotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on
niin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista".
Kolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on
sairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella
koettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi
näyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne,
hän halajaa päästä pois. "Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta",
kirjoittaa vanha puutarhuri. "Maan alta, pilvien tuolta puolen,
maailman, maailmojen takaa -- mitä on hän löytävä muuta kuin minkä
hän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?" Jota toivottomammalta
Rosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan
puutarhurin mieli noille "synkille peikoille", jotka "istuttivat
tuleen" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä
heidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: "Viettelijä käyttää
välikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä".
Mitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan
hänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen
ajatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät
tuntuvat pitkiltä.
Ei ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan
puutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi.
Paremmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi
hän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri
oli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös,
kuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko
Kristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten
kovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin
siltä, jonka "sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa",
sillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä
arkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan
antaudu tuohon taisteluun "oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan"
pettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus,
ei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa
mitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle,
sillä hän oli itse kokenut, "miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois
ne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut
kiinnitetty". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä
Östring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.
Miten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet
Stenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien
sanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin
kirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän
ja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli
hän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien
tyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut
Herrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa
viimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa
lieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla:
[Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]
"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! -- haudass' synkäs' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas".
Vanha puutarhuri oli kirjoittanut: "Jos minulla olisi taiteilijan
lahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja.
Näyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden
vaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin
hänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa
ilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut,
kaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden
hänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi,
niinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä
iloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun
odotuksesta". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin
on tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua,
että hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä
sitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin.
Katkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin
ilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin.
Melkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat
ketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty
Runebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on
tämä väittely niin huomattava.
Stenbäckin "Vastaus vanhalle puutarhurille" julaistiin Helsingfors
Morgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia
otteita:
"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin
tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä
suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa
se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä
huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen
taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen
maireempi se on". -- -- -- "Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä
ainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan
runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja
kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?" -- -- --
"Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena
kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään
saastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä
muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta,
niinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja
hänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä
ahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän
kruunusta?" -- -- -- "Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä
ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei
ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta,
ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen
luonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä
ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön". -- -- --
"Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella,
kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää -- -- jumalallinen, syvä
ja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän
alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun
vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat
sielun silmistä ja se saa näkönsä!" -- -- -- "Ystäväni, koko teidän
kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin
Jumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, -- -- -- Että te ette
sitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen
ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te
katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne
pyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala
alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti
aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva
todellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole
Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta,
jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa
ja rauhassa maailman kanssa. -- -- -- Oi, kyllä käy päinsä elää
hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta
kuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa,
laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa
sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä
Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen
tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän
maailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon
haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. -- -- -- Kristityksi
ei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma
silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin
elossa oleva katsoo ruumista". -- -- -- "Te näytte pitävän varmana,
että hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen
ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen
ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä
rauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan
valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan
lukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa
Pyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta,
että 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta',
että 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole
myöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan
valtakuntaan sisälle tulla?' -- Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja
iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi
teitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'.
Voitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee
kurjuutensa -- -- -- voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi
leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?"
-- -- -- "Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut
teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan
ja levittää ruttoaan, minne vain tulee -- niin huudetaan, ja kaikki
kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin
voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa
kussa hän tahtoo'."
Stenbäckin innostunut, kaunis vastaus vanhalle puutarhurille ei pyydä
olla kääntymisen ja uudestisyntymisen salaisuuden määrittelemistä
ja tieteellistä selvittämistä, koska "näitä asioita ei voida,
niinkuin esimerkiksi muutamia filosofian totuuksia, ottaa, hyväksyä
ja hyljätä", koska "valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan
nöyrä ja totuudelle altis mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen".
Hän ei esiinny teoloogina, vaan Kristuksen tunnustajana ja sen
käytännöllisen kristillisyyden edustajana, jota vastaan vanhan
puutarhurin kirjeet olivat tähdätyt. Näin ollen ei sovi kummastella,
että ainakin yksi kohta vanhan puutarhurin kirjeissä jää häneltä
miltei huomaamatta. Rosan kääntyminen teki hänet kerrassaan
välinpitämättömäksi, miltei vihamieliseksi isän miellyttävälle,
itsessään oikeutetulle toiminnalle. Ei käy kieltäminen, että
moni herännyt varsinkin kääntymisensä alussa eksyi juuri tuohon
ykspuolisuuteen. Väärin olisi sentähden uskonnolliseltakaan kannalta
kieltää Runebergin tätä asiaa tarkoittavilta väitteiltä kaikkea
arvoa, miten oikeutettu Stenbäckin huomautus, ettei vanha puutarhuri
ensinkään ollut tytärtään ymmärtänyt, muutoin onkin. Tämä näkökohta,
kristityn suhde maailmaan, ei sen turmelukseen, vaan sen luvallisiin
toimiin ja ihanteellisuuteen, jää melkein kokonaan syrjään Stenbäckin
vastauksessa. Ainoastaan yhdessä paikassa hän siihen koskee,
lausuen: "Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että
kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle tai
kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä" -- "mutta" lisää hän
heti "olla sydämmestään siihen kääntynyt, haudata itsensä siihen,
löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä
etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se
ei saata koskaan olla kristinuskon mukaista, ja joka lehti Jumalan
sanassa saarnaa ihan päinvastaista". Lisäys on yhtä oikeutettu
huomautus vanhalle puutarhurille, kuin se on raamatun mukainen,
mutta se siirtää lukijan heti takasin siihen piiriin, jossa vastaus
alusta loppuun liikkuu, antamatta mitään selvitystä kirjoittajan
mielipiteistä kysymyksessä olevassa asiassa. Yhtä vähän kuin Runeberg
puhuu hengellisestä elämästä semmoisenaan, yhtä vähän antautuu
Stenbäck vastauksessaan maallisen elämän alalle. Ja kuitenkin koskee
kysymys, kuten olemme huomauttaneet, pääasiallisesti juuri kristityn
suhdetta maailmaan, lähinnä hänen suhdettaan kauniiseen. Stenbäck
ei tahallaan kierrä tätä vaikeaa kysymystä -- hänen tapansa ei
ollut kierrellä -- mutta hän koskee siihen ainoastaan sivumennen,
sentähden että hän pitää päätehtävänään vanhan puutarhurin loukkaavia
hyökkäyksiä vastaan puolustaa sitä "surua, joka on Jumalan mielen
mukainen", ja sitä "elämää, joka on kätketty Kristuksen kanssa
Jumalaan". Mutta jos täytyykin myöntää, ettei Stenbäck tarpeeksi
kohdista huomiotaan vanhan puutarhurin kirjeiden varsinaiseen alaan,
vaan siirtää väittelyn yksinomaan hengellisen elämän piiriin, koko
ajan liikkuen niin likellä keskipistettä kuin suinkin, on hänen
kirjoituksensa kaikessa tapauksessa pidettävä elävän kristillisyyden
mitä loistavimpana apologiiana. Ja juuri semmoista siihen aikaan
tarvittiin. Kauniiseen muotoonsa nähden on tämä kirjoitus alallaan
ensimmäisiä maailman kirjallisuudessa; tunnustuksen avonaista
suoruutta jos pidetään silmällä, kestää se niinikään vertailua
paraitten rinnalla. Että vallitseva katsantotapa oli vento vieras,
vieläpä suoraan vihamielinen siinä esitetyille mielipiteille, ei
suinkaan vähennä sen arvoa.
Runeberg vastasi "Borgå Tidningissä" ja vähän myöhemmin "Helsingfors
Morgonbladissa". Maltillisesti ja arvokkaasti puolusti hän kantaansa,
samalla kuin hän paljon perusteellisemmin, kuin vanhan puutarhurin
kirjeissä, käsitteli ainettaan. Mutta kuinka puolueettomasti hän
tahtookin antaa vastustajansa mielipiteille kaiken niille tulevan
tunnustuksen, ei pääse hän tunkeutumaan Stenbäckin katsantotavan
ytimeen. Jos myönnetäänkin, että hän ainakin osaksi oikein
arvostelee heränneitten toisin ajattelevista lausumia jyrkkiä
ja tuomitsevia arvosteluita, ei hän ota huomioon, ettei näiden
vaikuttimena suinkaan aina ollut ylimielisyys ja tuomitsemisen
halu, vaan ennen kaikkea se horjumaton, raamatun todistukseen
perustuva vakuutus, ettei kääntymätön, maailman kanssa liitossa
oleva ihminen voi Jumalan valtakuntaa periä. Millä mielellä Stenbäck
ajatteli "maailman lapsia", näkyy seuraavista sanoista, joilla
hän päättää vastauksensa vanhalle puutarhurille: "Nostakaa tekin
vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko
kiinnitetty pimeään hautaan: tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän
lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä".
Liioitettu on sekin Runebergin vastauksessa löytyvä syytös, että
heränneet itsekkäästi huolehtivat ainoastaan omaa autuuttaan,
jättäen toisin ajattelevat oman onnensa varaan. Ylpeys on ihmisen
perussynti. Heränneessäkin koettaa se valtaansa säilyttää. Kun mieli
on kääntynyt hengellisiin, pyrkii ylpeys esille tällä alalla. Sen
tahrasta on miltei kaikkia elävähenkisiä liikkeitä syytetty. Pietismi
ei suinkaan ole poikkeuksena siitä, ei siihenkään nähden, että syytös
monesti on ollut oikeutettu. Mutta jos tämä myönnetään, on toiselta
puolen myöskin tunnustettava, että uskonnolliset liikkeet esiintyvät
tuomiona vallitsevaa turmelusta ja uskonnollista leväperäisyyttä
vastaan sekä että niiden oikeutetutkin vaatimukset, huolimatta siitä,
missä hengessä ne esitetään, joutuvat semmoisen arvostelun esineiksi.
Niin Suomen herännäisyyskin 19 vuosisadalla. Ei sovi kummastella,
että se epäluuloisuus ja vastenmielisyys, jonka tämä liike kaikkialla
maassa ensin herätti, tuli näkyviin myöskin vanhan puutarhurin
kirjeissä sekä Runebergin Stenbäckin jyrkän vastalauseen johdosta
kirjoittamassa puolustuksessa. Yksipuolisesti terottaen Jumalan
immanensia, ei anna tämä puolustus mitään tunnustusta pietismin
vastakkaisen käsityksen muodostamalle opille, ehdottomasti arvellen
sen niin jyrkästi erottavan luojan luomakunnasta, että niiden välistä
yhteyttä tuskin enää on olemassakaan. Jos väite ei olekaan aivan
perusteeton, on se varmaan liioitettu eikä myönnä uudesti syntyneen
ihmisen Kristuksen sovinnon kautta saavutetulle yhteydelle Jumalan
kanssa sitä arvoa, joka sillä luonnollisen ihmisen tilaan verrattuna,
raamatun mukaan on. Tämä puute haittaa seuraavaakin Runebergin
muuten oikeutettua huomautusta Stenbäckille: "Te aitaatte autuuden
alan niin ahtaitten rajojen sisään, että te, vertausta käyttääkseni,
ikäänkuin sanotte verelle, joka juoksee suonissanne: pysy yksin
sydämmessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä,
jos liikut sen ulkopuolella. Oi, herrani, antakaa veren vapaasti
liikkua suonissansa; se on palajava takaisin sydämmeen elämää
ammentamaan, mutta se on myöskin virtaava siitä ulos elääksensä ja
elähyttääksensä. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisissä teoissaan,
taiteen ja tieteen alalla toimien, on kadotuksen tiellä: nämäkin
ovat samasta sydämmestä, uskonnosta, haarautuvia suonia; niissäkin
tulee sen elää ja niiden kautta vuodattaa eloa ruumiiseen, joka
ei ole yksinomaan sydäntä". Ja hyvin epämääräisesti määrittelee
Runeberg kristityn elämää, kun hän esim. sitä kuvaa seuraavin
sanoin: "Kristitty elää tosi elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan,
ajatuksissaan ja teoissaan. Valosasti uskominen, rikkaasti
rakastaminen, oikein toimiminen -- siinä se ijankaikkinen autuus,
jota kristityn tulee etsiä, ja elävästi ihaillen oikean mukaisia
ajatuksiaan ja tekojaan, unohtaa hän helposti ja suloisesti, että ne
olivat hänen, nuo ajatukset ja teot. Ja tämä oman itsemme unohtaminen
on se lempeä uhri, jonka oppimme vaatii meitä laskemaan korkeimman
alttarille".
Kuten olemme huomauttaneet, ei Stenbäckin vastaus vanhan puutarhurin
kirjeisiin ole mikään teolooginen selvitys heränneitten uskosta
ja opista. Vaan ei hän silti jätä sanomatta, mihin hän väitteensä
perustaa. Päinvastoin vetoaa hän tuon tuostakin raamattuun, tukien
väitteensä Jumalan sanan todistuksilla. Runebergin kirjoitusten
heikoin puoli on, ettei hän ensinkään käytä tätä todistamistapaa.
Siten syrjäyttää hän sen auktoriteetin, jonka kuuliaisuuteen
pietistit ehdottomasti tahtoivat taipua ja jonka hän itsekin tunnusti
oikeaksi. Ja kuitenkin olivat esim. Vapahtajan sanat "katsokaa
taivaan lintuja", "katsokaa kedon kukkasia" y.m. senkaltaiset
raamatunlauseet hänelle niin lähellä tarjona tässä väittelyssä.
Stenbäck ei vastannut Runebergin toiseen kirjoitukseen. Epäilemättä
sisälsi se paljon, jota hänellä oli syytä likemmin miettiä, ja ehkä
olisi hän jossain kohden muodostanut esim. runoudesta käyttämiään
jyrkkiä lauseitaan jos hän olisi jatkanut väittelyä. Vaan kantaansa
hän ei muuttanut, eikä olisi yleisen mielipiteen herännäisyyttä
vastaan yltyvä pilkka ja viha saanut häntä sitä salaamaan, jos hän
uudelleen olisi käyttänyt kynäänsä maan suurinta runoilijaa vastaan.
Mahdollisesti oli seuraava seikka syynä hänen vaitioloonsa.
Huhtikuussa v. 1838 kävi Stenbäckin ystävä K. K. von Essen
pappiskokelaana Porvoossa. Eräässä tilaisuudessa syntyi hänen ja
Runebergin välillä keskustelu vanhan puutarhurin kirjeistä ja
Stenbäckin vastauksesta niihin, v. Essen lausui sen mielipiteen, että
kumpikin oli ollut yksipuolinen, Runeberg kun terottamalla yksinomaan
luonnonnaista elämää oli syrjäyttänyt varsinaisesti kristillisen
alan, Stenbäck kun oli eksynyt vastakkaiseen suuntaan ja puolustanut
askeetista kristillisyyttä. Runeberg ja von Essen sopivat silloin
yhdessä kirjoittamaan selittävän lisäyksen kysymyksessä oleviin
kirjoituksin. [Strömborg, Biografiska anteckningar om J. L, Runeberg
IV. I. 183-184.] Tuuma jäi kuitenkin sikseen, kun viimemainitun
äkkiarvaamatta täytyi matkustaa pois Porvoosta.
Paitse Stenbäckin kirjoitusta löytyy samalta ajalta toinenkin
kirjallinen vastaväite Runebergin kysymyksessä olevassa väittelyssä
lausumia mielipiteitä vastaan. Se on painettu "Helsingfors
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 04