Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 16

Tämä uudenaikainen pakanuus, joka kaunistelee itseään Kristuksen
nimellä ja jonka tunnustajat panevat pahakseen, jos heidän
kristillisyyttään epäillään ja heitä sanotaan nimikristityiksi,
on tunkeutunut kaikkiin säätyihin; ja nämä uudenaikaiset pakanat
eivät suinkaan vihaa tosi kristinuskoa vähemmän kuin vanhat. Emme
kuitenkaan voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että usko ja epäusko
täten esiintyvät ilmeisessä taistelussa toisiaan vastaan, että
nuo molemmat suuret puolueet eroavat toisistaan ja peittelemättä
ilmaisevat ajatuksensa toisilleen; sillä missä tätä sotaa ei käydä,
siellä saattaa helposti epäillä yleistä nukkumista ja kuolemaa,
epäillä ettei Kristuksen eläviä todistajia ensinkään löydy, koska
pimeyden valloista ei näy kannattavan varustautua taisteluun, ettei
häntä löydy, joka on 'pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan.' -- --
Voimallisesti kaikukoon ajan korviin huuto: Herra on Jumala eikä
kukaan muu! -- -- -- Jokainen silmäys meidän päivien yölliseen
labyrinttiin, jokainen ääni, minkä korvamme kuulee ajanhengen
huumeutuneesta häiriöstä, on Jumalan äänen varoittava ja kehottava
herätyshuuto: takaisin elävän Jumalan todistukseen, totuuden sanaan,
takasin elämän ja valkeuden lähteelle -- -- --"
Lehden tarkoitus on alusta loppuun käytännöllisen kristillisyyden
teroittaminen. Kaikkiin oloihin koettaa se luoda huomionsa, vaatien
perinpohjaista uudistusta kaikilla aloilla. Varsinkin suruttomuuden
eri ilmaukset, hienot niinkuin törkeät, vetää lehti säälimättä
ja "ajanhengen" arvosteluja pelkäämättä valkeuteen. Etenkin
kaavakristillisyyteen kohdistuvat sen sanat tuomitsevina, maahan
repivinä. Näin ollen on luonnollista, että Porvoon tuomiokapituli
alusta alkaen piti "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Muutamia
esimerkkiä.
Kirjeen muodossa kirjoitetussa, eräälle naiselle osoitetussa
kirjoituksessa otsakkeella "Mystillisten kirjoitusten lukemisesta"
oli lehti (N:o 3-4, 1839) käsitellyt uskonnollisen miettimisen etuja
ja vaaroja, sekä elävän uskonnollisen tiedon ehtoja. Varsinkin
tätä alaa pidettiin vaarallisena. Se koski muun ohessa yksilön
persoonallista, kirkosta ja ihmisistä riippumatonta suhdetta
Jumalaan, -- juuri sitä kohtaa kristinuskossa, josta vallitseva
uskonnollinen katsantotapa oli eniten vieraantunut. Syyskuun 5 ja 8
p:nä 1838 ilmestyneissä numeroissaan oli "Borgå Tidning" "Muutamia
huomautuksia mystillisistä liikkeistä ja niiden suhteesta meidän
aikamme ilmiöihin" nimisessä kirjoituksessa moittinut pietismin
oppia sekä syyttänyt heränneitä marttyyrikruunun etsimisestä,
hengellisestä ylpeydestä, muitten suuntien vastustamisesta, järjen
syrjäyttämisestä ja tunne-elämän liiallisesta kehittämisestä y.m.
ykspuolisuuksista. Kirjoittaja oli tullut siihen johtopäätökseen,
että se, joka kerran oli takertunut pietistisen katsantotavan
ansoihin, ei enää olisi oikaistavissa, sekä että pietistejä siitä
syystä ei pitäisi julkisesti vastustaa, vaan jättää oman onnensa
varaan. Pitäen herännäisyyttä, jota hän ei ensinkään näy käsittäneen,
mitä suurimpana onnettomuutena, oli hän sitäpaitsi ehdottanut, että
koetettaisiin estää liikkeen leviämistä yksityisesti teroittamalla
pietismin vaaroja varsinkin niille, joissa huomattaisiin taipumusta
siihen liittymiseen. Pari kuukautta myöhemmin yritti "Evangeliskt
Veckoblad" kirjoituksessa, jonka otsakkeena oli "Vieläkin muutamia
muistutuksia aikamme n.s. mystillisistä liikkeistä" vastata,
mutta kirjoitusta ei lehtori Forssius, joka tuomiokapitulin
puolesta lähinnä lehteä tarkasti, hyväksynyt. Samaan aikaan
hylkäsi hän niinikään kirjoituksen "Uskontunnustus". J. F. Bergh,
joka koko ajan tarmokkaasti valvoi lehden ilmestymistä, vetosi
tuomiokapituliin, pyytäen valitusosoitusta, jos sen päätös tulisi
olemaan sama. Hän sai seuraavan vastauksen: kirjoituksissa oli
huomattu useita perusteettomia ja todistusta kaipaavia väitteitä
ja koska ne sitäpaitsi olivat ristiriidassa 1 luv. 4-5 §§ kanssa,
ei ollut tuomiokapituli hyväksynyt niitä painettaviksi, yhtä vähän
kuin se oli voinut antaa valitusosoitusta, painoasetus kun ei
siihen velvoittanut. Päätös on päivätty kesäk. 8 p:nä 1839. --
Viimemainittuna päivänä hylkäsi Forssius myöskin ennenmainitun
"Saksanmaan kristillisistä aikakauslehdistä" nimisen kirjoituksen,
sekä erään toisen otsakkeella "Rauhan-ääniä". Asia oli ensikerran
esillä tuomiokapitulissa 13/6 39, mutta lykättiin seuraavaan
istuntoon, jotta tuomiokapitulin jäsenet ehtisivät tutkia
kolmatta, niinikään epäilyksen alaista "Raamatun ja kokemuksen
todistuksia" nimistä kirjoitusta. Päätös annettiin kesäkuun 19
p:nä pidetyssä istunnossa. Yksimielisesti hyljättiin molemmat
viimemainitut kirjoitukset. Ensinmainittu pääsi läpi vain yhden
äänen enemmistöllä. Forssiuksen siitä lausumaa mielipidettä näet
kannattivat piispa Ottelin ja tuomiorovasti Lindh, jota vastoin
Lindfors, Öhman, Borenius ja Runeberg äänestivät sen hyväksymistä.
Saatuaan jäljennökset hyljätyistä kirjoituksista, vetosi J. F. Bergh
painohallitukseen. Sieltä tuli tietysti sama vastaus. [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]
"Evangeliskt Veckobladin" lukuisat lainatut kirjoitukset todistavat
paremmin kuin mikään muu, kuinka ahtaalla ankara sensuuri piti sen
toimittajia. Täytyy todellakin ihmetellä sitä malttia ja taitoa,
millä he koettivat välttää karit ja salakarit. Ja vielä suurempaa
tunnustusta ansaitsevat he siitä, etteivät he milloinkaan eksyneet
luopumaan jyrkästä ohjelmastaan, siten voittaakseen asianomaisten
suosiota. Eikä voinut vaino kiihoittaa heitä ylimielisyyteen ja
tuohon niin tavalliseen pienten sielujen marttyriuteen, joka
vastuksistakin ja koetuksista etsii tuetta itserakkaudelle. He
pysyivät "alimmalla portaalla", missä synnintunto kasvaa Herran armon
valossa. Kauniisti säteilee meitä kohtaan tämä mieliala, varsinkin
Stenbäckin "Evankeliskt Veckobladissa" tuon tuostakin ilmestyneistä
runoista. Kiinnitämme tässä lukijan huomion ainoastaan seuraavaan
hänen puhtaasti uskonnollisen runoutensa ehkä kirkkaimpaan helmeen,
joka ensi kerran ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" 38 numerossa v.
1839:
"Oi Jesus helläsilmä,
Mä paljastan näin kurjuutein,
Ma kannan velkain, köyhyytein
Sun etees, helläsilmä."
"Sun etees helläsilmä
Mä vaivun maahan synnissäin,
Mä kaihoin katson hädässäin
Sua, Jesus helläsilmä."
"Sun nähtes, helläsilmä,
Oon rikkonut lait Jumalan;
Sun tuomiotas odotan
Nyt, Jesus helläsilmä."
"Sua, Jesus helläsilmä,
Mä katson; jos mun hylkäätkin,
Niin nöyrtyin katson kuitenkin
Sua, Jesus helläsilmä."
[Runon pukeminen suomenkieliseen asuun on ollut Stenbäckin
taitavalle, kääntäjälle Yrjö Veijolallekin liika vaikea tehtävä. Se
kuuluu ruotsiksi:
"För Jesu milda ögon
Jag ställer mig så arm jag är,
Min skuld och fattigdom jag bär
För Jesu milda ögon."
"För Jesu milda ögon
Betryckt af synd jag faller ner
Med längtan i min nöd jag ser
I Jesu milda ögon."
"För Jesu milda ögon
Jag syndat har mot Herrans lag;
Min dom däröfver väntar jag
För Jesu milda ögon."
"I Jesu milda ögon
Jag ser; förskjuter han mig, så
Nedsjunkande jag ser ändå
I Jesu milda ögon."]
Joulukuussa 1839, jolloin "Evangeliskt Veckoblad" jälleen tarjottiin
tilattavaksi, pyysivät sen toimittajat Porvoon tuomiokapitulia sitä
yleisölle suosittelemaan. Tuomiokapitulin pöytäkirjaan tammikuun 8
p:ltä 1840, jolloin asia oli esillä, on merkitty: "Koska 'Evangeliskt
Veckoblad' on niin tunnettu, ei tuomiokapituli katsonut olevan syytä
uudelleen ilmoittaa lehteä tilattavaksi."
* * * * *
"Evangeliskt Veckobladin" toinen vuosikerta alkaa
Stenbäckin hartausvirtenä myöhempinä aikoina usein käytetyllä
"Uudenvuodenlaululla". Koska tämä runo yhtä elävästi kuin
kauniistikin kuvaa silloisessa, ahdingonalaisessa herännäisyydessä
vallitsevaa, varsinkin "Evangeliskt Veckobladin" toimittajien ja
heidän lähimpäin ystäväinsä edustamaa mieltä, lainaamme sen tähän:
[Yrjö Veijolan käännös.]
"Vaikka aika rientää kurjan maan,
Kristus sentään elää ainiaan;
Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
Aikain vaihettelussa."
"Sydän, jos vain sulla Kristus on,
Elon aamutähti tahraton,
Sulla kyllin, sulla kaikki on
Aikain vaihettelussa."
"Tulkoon pimeys ja maailma,
Tulkoon kuolema ja saatana;
Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
Aikain vaihettelussa."
"Ylös Herraamme siis seuraamaan!
Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
Ristin mies ei lepää konsanaan
Aikain vaihettelussa."
"Herran tuomiot käy yli maan,
Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
Mut ei ymmärrä ne hiukkaakaan
Aikain vaihettelussa."
"Kristus tulen tahtoo syttyvän,
Tulta lähetettiin tuomaan hän,
Jot' ei tunne sokeus elämän
Aikain vaihettelussa."
"Mut _hän_ tuntee heikon laumansa,
Sitä suojaa ikivoimalla;
Jospa vois _se_ hänet tuntea
Aikain vaihettelussa".
Ei sovi oudoksua, että runo selvään viittaa niihin ahdinkoihin,
joiden alaisena herännäisyys siihen aikaan oli. Mitä erittäin
"Evangeliskt Veckobladiin" tulee, kävi sen asema "aikain
vaihettelussa" yhä vaikeammaksi. Ankaran sensuurin tuottamia
vaikeuksia lisäämään tulivat sanomalehtien hyökkäykset, joita
lehti ei saanut vapaasti torjua. Se yritti sitä kuitenkin ja sen
onnistuikin saada julaista joskus hyvinkin jyrkkiä vastauksia näihin
hyökkäyksiin. "Evangeliskt Veckobladin" toisessa ja kolmannessa
vuosikerrassa tapaamme tuon tuostakin väittelyä. Sitäpaitsi käytiin
muissakin sanomalehdissä sotaa herännäisyydestä.
Missä hengessä ja missä tarkoituksessa sanomalehdet ylimalkaan
esiintyivät herännäisyyttä vastaan, näkyy selvästi esim. "Helsingfors
Morgonbladissa" v. 1840 n:ssa 15-16 löytyvästä kertomuksesta
Kurikassa v. 1774 ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä. Tämä
vanha, hyvin vähän tunnettu ja itsessään vähäpätöinen juttu, jonka
vaiheet osoittavat, että se alusta alkaen eksyi mitä arveluttavimpiin
hairahduksiin, kaivettiin äkkiarvaamatta esille käytettäväksi aseena
herännäisyyttä vastaan. Tarkoitus on selvä. Koetettiin näyttää, että
herännäisyys itse teossa muka oli samaa kaikenlaisiin erehdyksiin
eksyvää haaveilevaa uskonnollisuutta, kuin mainittu liike, vaikkeivät
ne aikaan nähden eivätkä muissakaan suhteissa olleet missään
yhteydessä keskenään. Täydellä syyllä lausuu "Evangeliskt Veckoblad"
vastauksessaan 16/3 40: "Epäilemättä muistanee Morgonbladet, että
kristinuskon häväisemiseksi vanhoista ajoista alkaen monesti ja
mielihyvällä on tuotu esiin kaikenlaisia valitettavia uskonnollisia
eksytyksiä, sekä että tämän otsakkeen alle kuuluviksi on vedetty
kaikki hengelliset pyrinnöt ja kaikki vakavakin uskonnollisuus, jotta
täten totuuden varjon turvissa ylimielisesti voitaisiin surkutella
ja hyljätä niin tämä, kuin tuokin. Kirkkohistoria tietää kertoa
lukemattomista esimerkeistä tämän menettelytavan käyttämisestä,
samoinkuin useimmat muutkin nykyaikana 'uskovaisia' vastaan
singotetut häväistykset ja muistutukset suurimmaksi osaksi ovat yhtä
vanhat kuin kristinusko -- --". N:ossa 25-26 vastasi "H. Morgonblad"
"Evangeliskt Veckobladin" muistutuksiin. Kirjoitus on katkera ja
poikkeaa monesti syrjään väittelyn alaisesta kysymyksestä. Tästä
huomauttaen vaatii "Evangeliskt Veckoblad" uudelleen vastustajaansa
näyttämään, missä yhteydessä herännäisyys oli tuohon Kurikassa
edellisellä vuosisadalla ilmestyneeseen hurmahenkiseen liikkeeseen.
-- Tähän väittely sillä kertaa loppui.
Maltillisempi, jos kohta moittiva, on eräs toinen samaan aikaan (30/5
40) "Borgå Tidningissä" ilmestynyt herännäisyyttä vastaan tähdätty
"lähetetty" kirjoitus. Kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä y., on
pappi. Pietistain oppiin, jota hän ei sano tuntevansa, ei hän koske,
vaan moittii sen sijaan liikkeeseen kuuluvia sielunpaimenia heidän
tuomitsevasta esiintymisestään muita pappeja kohtaan, arvellen ettei
heidän uskonsa tähän asti ole osoittautunut hedelmissä, rakkaudessa
Jumalaan ja lähimmäiseen. Naivi on varsinkin se väite, että heränneet
muka aivan aiheettomasti valittavat kärsimiään vaivoja, "vaikka he
eivät ole voineet näyttää, millä tavoin heitä olisi vainottu, jollei
siten, että ovat kärsineet rangaistusta laittomista seuroista, joista
he olisivat saattaneet pysyä erillään aivan yhtä hyvin kuin muut
ihmiset." Kirjoittaja arvelee, että herännäisyyden nimeksi paljon
paremmin sopisi nimi "radikalismi" kuin "pietismi".
Mainittu kirjoitus aiheutui eräästä "Evangeliskt Veckobladissa"
(N:o 12, 1840) olleesta Lutherin kirkkopostillan arvostelusta,
jossa kirjoittaja muun muassa puhuu siitä vainosta, jonka alaiseksi
puhdasta Jumalan sanaa julistavat saarnaajat kaikkina aikoina ovat
joutuneet. N:ssa 19 otti "Borgå Tidning" asian uudelleen puheeksi,
moittien heränneitten tuomitsevia saarnoja ja heidän loukkaavaa
esiintymistään ja arvellen niiden saaneen aikaan ainoastaan
katkeruutta, eripuraisuutta ja vihaa. Vastauksessaan (13/4 40)
lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Meillä on inhimilliset tunteet,
niinkuin muillakin; ihmisten viha ja heidän väärät tuomionsa eivät
ole meille mieliksi, vaan päinvastoin; mutta jos sentähden olisimme
totuutta tunnustamatta tahi esittäisimme sitä niin, että sen ohessa
kelpaisimme ihmisille, niin olisimme pettäjiä eikä totuus olisi
meissä. -- -- --" "Emme ole ryhtyneet tätä lehteä toimittamaan
kunnianhimosta emmekä voitonpyynnöstä, eikä se hetkeksikään meitä
häiritse, jollemme kumpaakaan osaksemme saa. Olemme vain -- miten
pieni kykymme sitten onkin -- tahtoneet julistaa ja puolustaa
sitä totuutta, jonka Jumala itse on raamatussa ilmoittanut,
mitään siihen lisäämättä tahi mitään siitä ottamatta pois; ja
meillä on se luottamus totuuden jumalalliseen voimaan, että joku
jossain loukossa sitä kuuntelee ja ottaa sen vastaan, jos kohta se
hyljätäänkin maailman vilisevällä torilla. Tämä on meille kylliksi.
Kyllä soisimme, että maailma tuntisi ja vastaanottaisi jumalallisen
totuuden, vaan ei ole meillä mitään syytä toivoen odottaa, että niin
kävisi; ja inholla luomme luotamme sen ehdotuksen, että meidän sen
suosion saavuttamiseksi tulisi lieventäen muodostella ja sovitellen
vähentää tätä totuutta tahi sen kustannuksella hankkia itsellemme
ystäviä ja tilaajia."
Niinkuin vasta saamme nähdä, herättivät heränneitten tuumat
suomalaisen pakanalähetystoimen perustamisesta suurta melua monessa
paikoin maassa. Ei siinä kyllin, että viranomaiset pitivät hanketta
valtiolle ja kirkolle vaarallisena -- sanomalehdetkin asettuivat
sitä soimaten vastustamaan. Tämänkin johdosta joutui "Evangeliskt
Veckoblad" väittelyihin. Lehden toisessa vuosikerrassa löytyy
arvokkaita vastauksia näihin hyökkäyksiin.
Ankarasti arvosteli "Evangeliskt Veckoblad" monesti kirkon kaavoihin
kangistunutta elämää. Mutta se ei tahtonut hyljäten hävittää,
vaan uudistaen elähyttää kirkollisen elämän muotoja. Se ei ollut
lahkolaisuuden, vaan elävän kristillisyyden äänenkannattaja.
Niissäkin kirjoituksissa, joissa pappien hengettömiä saarnoja
tai seurakuntien suruttomuutta ankarimmin moititaan, näkyy aina
kirjoittajain rakkaus kirkkoon ja heidän harras toivonsa saada
ihmisiä heräjämään synnin unesta. Jo se seikka, että "Evangeliskt
Veckoblad" hyvin usein käyttää nimitystä "Kristuksen kirkko",
todistaa selvästi, että lehti oli täysin oikeutettu luotaan luomaan
sitä ja herännäisyyttä vastaan tuon tuostakin tehdyt syytökset
lahkolaisuudesta. Totta on, että heränneet monesti puhuivat ja
kirjoittivat kirkkoa vastaan, mutta tarkoitus oli ihan vastakkainen.
Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen kirjoituksesta "Miten
on seurakuntiemme tila parannettava?" (Ev. Veckoblad n:o 22, 1840):
"Jokaisen, joka tietää, mitä Kristuksen valtakunta on ja mitä siihen
kuuluu, täytyy syvästi surkutella kristillisten seurakuntien tilaa,
surren nähdä, että 'hävityksen kauhistus seisoo pyhällä sijalla.'
Kuollutta uskoa, epäuskoa ja perkeleen valtakunta keskellä Kristuksen
kirkkoa! -- -- -- Voimme kyllä ja meidän tuleekin, sydämestämme
Jumalaa kiittäen, hänen kunniakseen tunnustaa, että Herran armo
meidän päivinämme siellä täällä seurakunnissamme voimallisemmin,
kuin entisinä epäuskon aikoina, on alkanut vaikuttaa parannusta
Jumalan edessä ja uskoa Herraamme Jesukseen, vieläpä tunnustaa sekin,
ettei niiden Israelin paimenten luku ole aivan pieni, jotka ovat
alkaneet ajatella omaa ja heille uskottujen pelastusta. Toivorikas
ja iloatuottava on kyllä tämä ilmiö Jumalan valtakunnan ystäville;
mutta juuri tuon pienen, armon Jumalan meidän keskellämme ja meidän
sydämissämme sytyttämän valon kirkkaudessa voimme sitä selvemmin
nähdä, miten kauhea epäuskon ja synnin pimeä on kaupungeissa ja
maalla, ylhäisissä ja alhaisissa."
Muussakin suhteessa ansaitsee tämä kirjoitus, jonka alla on
nimimerkki F(redrik) G(abriel) H(edberg), huomiota. Elävän
vakuutuksen voimalla teroittaa se esim. miten tärkeää on, että
papiksi aikovat vakavasti tutkivat, onko Herra heidät kutsunut
tähän painavaan tehtävään ja tietävätkö omasta kokemuksesta, "miten
synnin orjat tulevat vapaiksi." Tästä johtuu kirjoittaja puhumaan
jumaluusopin opettajista yliopistossa, muun ohessa lausuen: "Jotta
niissä nuorukaisissa, joita yliopistossa valmistetaan saarnavirkaan,
yleisempi ja voimallisempi herätys elävään kristillisyyteen
tapahtuisi, on välttämätöntä että heidän opettajansa usein vakavasti
kehoittavat heitä tosi parannukseen ja kääntymiseen sekä hengen
voimassa johtavat heitä sen autuuden elävän lähteen ääreen,
jonka nimi on Kristus. Onnellinen se maa, jonka korkeimmassa
oppilaitoksessa joku pyhän tulen innostuttamana Francken tavoin
valvoo Herran asiaa."
Samaa ainetta käsittelee myöskin "Evangeliskt Veckobladin" 38-39
numeroihin v. 1840 otettu, Francken kirjasesta "Timoteus esikuvana
jumaluusopin ylioppilaille" lainattu ote. Se on elävä todistus
käytännöllisen kristillisyyden suuresta merkityksestä yliopistossa
opiskelevan nuorison varjelemiseksi synnin turmeluksesta. Että lehti
vetosi juuri Franckeen, oli yhtä oikeutettua, kuin luonnollistakin.
Olihan tuo Saksan herännäisyyden kuuluisa johtomies varsinkin
kysymyksessä olevalla alalla niiden aatteiden luoja, joita Suomen
heränneet tahtoivat noudattaa. Samasta syystä löytyy "Evangeliskt
Veckobladissa" otteita myöskin hänen suuren asetoverinsa Fil. Jaakko
Spenerin kirjoituksista sekä kertomuksia hänen työstään. Semmoinen
on kirjoitus "Spenerin yksityisistä kokouksista" (n:ot 39-40, 1840),
jossa muun ohessa kerrotaan seuraavat tuon hartausseurojen tunnetun
alkuunpanijan sanat: "Lukuisia kokouksia pannaan toimeen musiikkia ja
muuta maailmallista touhua varten, vieläpä semmoisiakin toimituksia
varten, jotka ovat suorastaan syntisiä tahi ainakin semmoisia,
että niihin syntiä tekemättä harvoin voi ottaa osaa, pelaamista,
herkuttelemista, juomista ja tanssimista varten. Ei yhdestäkään
semmoisesta niin paljon meluta, kuin niistä tilaisuuksista, joiden
tarkoituksena yksinomaan on jumalisuuden ja hyvän elvyttäminen.
Totisesti! perkele olisi varmaankin liika laiska niin kiivaasti
taistelemaan näitä toimituksia vastaan, ellei hän pelkäisi niistä
olevan vahinkoa hänelle ja hänen valtakunnalleen. Sentähden käyttää
hän niitä vastaan tavallisia aseitaan, valhetta ja pilkkaa, kun hän
ei väkivaltaisella tavalla saa niitä estää." Helposti tajuttavista
syistä kosketteli lehti niin usein, kuin se vain saattoi, tätä
kysymystä. Olivathan hartausseurat Suomen herännäisyyden mitä
huomattavin ilmaus ja olivathan heränneet etenkin niiden tähden
joutuneet viranomaisten epäsuosioon. Sensuuri piti tietysti huolta
siitä, ettei lehti saanut tarkastaa niitä toimenpiteitä, joihin
asianomaiset olivat ryhtyneet heränneiden seuranpidon ehkäisemiseksi.
Tähän kuuluvat asiat tutkittiin käräjissä eikä sanomalehtien
palstoilla. Saadakseen edes jotakin sanotuksi heränneiden seurojen
puolustukseksi, kertoi "Evangeliskt Veckoblad" otsakkeella
"Piirteitä Pohjoismaiden kirkkohistoriasta" (n:oissa 9-11, 1840)
Uumajan kirkkoherraa Niilo Grubbea ja hänen seurakuntalaisiaan
vastaan v. 1717 nostetusta vainosta, joka pian levisi muihinkin
Länsi-Pohjanmaan seutuihin. Tehtyään selkoa näitten kotimaassaan
nimellä "Lukijat" [Läsare.] tunnettujen heränneitten opista ja
elämästä, näyttää kirjoitus, että kiivain vaino kohtasi Grubbea
papiston, varsinkin Uumajan kappalaisen Hernodiuksen puolelta.
Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämä tapahtuma todistaa
selvästi pappien vihasta ja vainoomishengestä, jommoisia ne kaikkina
aikoina ovat olleet. Missä joku Grubb on esiintynyt, siellä ei ole
Hernodioita puuttunut, jotka valheilla ja häväistysjutuilla ovat
koettaneet sortaa Jumalan uskollisia välikappaleita. Grubben nimeä
seuraa siunaus, jota vastoin ei kukaan tahdo kantaa Hernodiuksen
todistettua kavaluutta ja häpeää. Nuo totuuden häikäilemättömät
vainoojat seisovat nyt jälkimaailman edessä häpeään verhottuina."
Että näiden sanojen kärki on tähdätty Suomen herännäisyyden
vainoojia vastaan, sen huomaa varsinkin seuraavasta niihin
liitetystä kysymyksestä: "Tahraavatko tämänkaltaiset häpeäpilkut
meidän vuosisatamme opettajasäätyä?" Asianomaiset eivät olleet
kysymystä huomaavinaankaan, mutta omalta ajaltaan ei kirjoittaja
vastausta odottanutkaan. Kirjoituksen loppulause kuuluu: "Historia
on kerran vastaava tähän kysymykseen." Se on siihen jo vastannut.
-- Samaa ainetta käsittelee myöskin kirjoitus "Erään tuomarin kirje
yksityisistä hartauskokouksista", (n:o 45-46, 1840). Sekin koskee
Ruotsin "Lukijain" vainoomista.
Kolmannen vuosikerran kirjoituksista ovat huomattavimmat: "Suomen
runoudesta" ja "Kristinusko ja tiede". Edellinen arvostelee
ankarasti Saksan silloista kaunokirjallisuutta, johtuen tästä
arvostelusta puhumaan runoudesta yleensä ja tarkastamaan sen
suhdetta kristinuskoon. "Puhutaan kristillisestä runoudesta," lausuu
kirjoittaja, joka ei saata olla kukaan muu kuin Lauri Stenbäck,
"tahdotaan sekoittaa kristinuskoa myöskin runouteen, väitetään
että kristikunnassa syntynyt runous on saanut toisen leiman, on
muuttanut luontonsa ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Mihin ei
tätä kallista nimeä olekaan väärinkäytetty, mitä kaikkea onkaan
sanottu kristilliseksi, kun vain kerta on ehditty itselleen omin
luvin omistaa kristityn nimi! Minäkin olen suurella ahkeruudella
ja innostuksella sekä paljon aikaa tuhlaten lukenut vanhempia
ja uudempia runoilijoita, mutta 'kristillistä' runoutta en minä
puolestani voi kenenkään runotuotteissa löytää. Runous on tavalla
tahi toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan
hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen
ulkopuolella ja sitä korkeampana on kristinuskon ala, jolla ei ole
mitään yhteyttä sen kanssa. -- -- -- Niinkuin saatana valkeuden
enkeliksi pukeutuneena on voimallisin ja turmiollisin, niin on
myöskin juuri runouden verho sitä vaarallisempi jota loistavampi
ja ihanampi se on, sitä kykenevämpi eksyttämään ja kahlehtimaan
ihmisen sielua ja nukuttamaan sitä yhä sitkeämpään ja raskaampaan
hengelliseen uneen. Kun ihminen, ihaniin runollisiin unelmiin
vaipuneena, tällä verholla on peittänyt maailman ja elämän -- miten
ottaisi hän uskoakseen, että maailma on paha ja elämä syntistä,
Jumalasta eksynyttä ja kirouksen alaista, ellei Jumalan henki
sitä kokonaan muuta ja uudista. Jokainen runoilija on enemmässä
tahi vähemmässä määrässä Narcissus, joka mielihyvällä katselee
kuvaansa, vaipuneena hellästi, itseensä tyytyneenä tarkastamaan oman
mielikuvituksensa maailmaa ja sen tuotteita; jokainen runollinen ja
esteettinen ihminen on enemmän tahi vähemmän -- aina esteettisen
mielenlaatunsa mukaan -- epäjumalanpalvelija, joka hartaassa
hurskaudessa notkistaa polvensa sen suuren porton edessä, jota
maailmalliset runoilijat kutsuvat runottareksi, hänen viininsä
hurmaamana ja hänen hekumallisen olentonsa häikäisemänä; sillä näiden
runoilijain runotar on sen naisen kaltainen, josta Johannes puhuu,
sanoen että hän oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella,
ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päädyillä ja piti
kädessänsä kultaista maljaa, täynnä kauhistuksia ja haureutensa
riettautta".
Ei sovi kumota tätä jyrkkää arvostelua sillä väitteellä, ettei
sen kirjoittaja ymmärtänyt sitä taidetta, jonka tuomariksi hän
näin ehdottomalla varmuudella antautuu. Harvat ovat olleet enemmän
oikeutettuja esiintymään tällä alalla, kuin juuri Stenbäck. Samaa
ei suinkaan voi sanoa heränneistä ylimalkaan, ei sivistyneistäkään,
joista suurin osa oli hyvin vähän perehtynyt kaunokirjallisuuteen.
Stenbäckin esiintyminen tällä alalla ei suinkaan ollut omiaan
vaatimaan niitäkään "Evangeliskt Veckobladin" lukijoita, joilla oli
edellytyksiä kysymyksen käsittämiseen, sitä itsenäisesti tutkimaan.
Päinvastoin lisäsi se voimaa sille herännäisyydessä jo vakaantuneelle
katsantotavalle, jonka mukaan runous, samoinkuin kauneuden ala
ylimalkaan, ilman muuta tuomittiin pahaksi. Käsiteltävänämme olevassa
kirjoituksessaan Stenbäck kyllä lausuu: "Meitä syytetään tieteen
ja taiteen kiihkoisasta tuomitsemisesta ja hylkäämisestä, mutta
syytös ei ole todenmukainen; me kunnioitamme ja pidämme kumpaakin
arvossa", mutta tämä hänen väitteensä ei ole oikea, ei ainakaan
mikäli se koskee heränneitten suhdetta taiteeseen. Palajamme vasta
tähän kysymykseen, tässä ainoastaan huomauttaen, että Stenbäckin
kysymyksessä olevassa kirjoituksessa lausumat mielipiteet olivat
täydessä sopusoinnussa pietistain katsantotavan kanssa. Että niiden
julkilausuminen varsinkin näin jyrkässä muodossa herätti paljon
katkeruutta "Evangeliskt Veckobladia" ja sen lukijakuntaa vastaan, on
itsestään selvä.
Vielä yksipuolisempi on kirjoitus "Kristinusko ja tiede" (N:ot 6
ja 8). Siinä lausutaan suoraan, ettei kristitty saata harjoittaa
tieteitä muusta vaikuttimesta, kuin aineellisen toimeentulonsa
tähden. Joka rakastaa ja harjoittaa tiedettä tieteen tähden, hän
on epäjumalanpalvelija. Tämä väite vetää niissä määrin puoleensa
kirjoittajan huomion, ettei hän pääse näkemään tieteen merkitystä
Jumalan valtakunnan palveluksessa eikä sentähden voi myöntää sille
mitään todellista arvoa. Tunnettu on, että Paavo Ruotsalainen oli
hyvin altis puhuttelemaan tieteellistä työtä harjoittavia pappeja
nimellä "filosoofi". Emme paljon erehtyne, väittäessämme että
kysymyksessä olevan kirjoituksen jyrkät arvostelmat ainakin osaksi
riippuvat siitä miltei rajattomasta tunnustuksesta, jonka tuon
kuuluisan oppi-isän mielipiteet jo siihen aikaan saivat osakseen
hänen oppineiltakin ystäviltään. -- Kenen kirjoittama "Kristinusko ja
tiede" niminen kirjoitus on, sitä on vaikea päättää. Stenbäckin kynän
jälkiä siinä ei huomaa.
Paitsi runoja ja varsinaisia kirjoituksia sisältää "Evangeliskt
Veckobladin" kolmas vuosikerta, samoinkuin edelliset, tuon tuostakin
lyhyitä katkelmia ja mietteitä. Useat näistä ovat otteita suurten
uskonsankarien kirjoituksista ja puheista, mutta alkuperäisiäkin
löytyy paljon. Viimemainitut on Stenbäck kirjoittanut. Melkein
poikkeuksetta ovat ne sisällykseltään syvällisiä ja sattuvasti, usein
taiteellisesti kokoonpantuja. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia:
"Me loukkaamme Jumalan kunniaa ja kiellämme hänen olemuksensa,
jollemme aina odota häneltä suuria."
"Ihmisille annamme antamalla, Jumalalle vastaanottamalla ja
kiittämällä."
"Totuuden etuoikeus on vielä kukistuessaankin voittaa, ja valheen
ansaittu rangaistus on sortua silloinkin, kun se voittaa."
"Meidän tulee lukea ja tehdä työtä, niinkuin eläisimme
ijankaikkisesti; meidän tulee elää ja rukoilla, niinkuin tänään
kuolisimme."
"Se joka pelkää ihmisiä, ei tee mitään suurta Jumalan edessä."
"Niinkuin valitut inhoovat maailmaa, niin maailmakin inhoo heitä."
"Pilvet taivahan alla vuodattavat runsaita kyyneleitä; -- minun
sydämeni ei itke, se on polttavan kuiva, kuni erämaa. Oi milloin
putoaa siihen armon kastepisara? Yhtä, vain yhtä ainoata pientä
pisaraa halajan, eikä sekään tahdo tulla. Voi, Herra, kuinka kauan?
-- Oi, miten Jumala kaikin tavoin, ulkonaisesti ja sisällisesti,
on koettanut minua murtaen painaa alas, nöyryyttää, kurittaa ja
asettaa! Olenko sitten nyt oikein nöyrä ja hyvä? En. -- Sentähden
käännyn Jumalan puoleen ja sanon hänelle: kuule, rakas isä! sinä