Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 09

lausuman toivomuksen, kuin oman sydämmensä taipumuksen mukaan, sekä
että heidän kihlaus- ja hääjuhlansa siitäkin syystä olivat kaikkea
runollista tuoksua vailla. Poikkeuksena siitä oli ainakin L. J.
Achrénin ja Charlotte Stenbäckin liitto.
Vaikka Achrén Vähäänkyröön muutettuaan kehittyi paljon
evankeelisemmaksi, kuin hän sitä ennen oli ollut, ja vaikka hänen
runollinen ja hellä luonteensakin oli taipuisa sovinnollisuuteen ja
rakkauteen, oli hänen suhteensa maailmaan ja kaikkeen pintapuoliseen
kristillisyyteen tuota jyrkkää laatua, josta Pohjanmaan heränneet
papit ylimalkaan tunnetaan. Kenelle hyvänsä oli hän valmis
tunnustamaan uskonsa ja ajatuksensa suoraan lausumaan. Oikeuteen
häntä ei kuitenkaan vedetty. Ainoastaan tuomiokapitulissa
syytettiin häntä kerran loukkaavasta esiintymisestä. Asia oli
seuraava: Maaliskuussa 1840 toimitti Mustasaaren kirkkoherra B.
Frosterus, joka, kuten olemme nähneet, jo Kalajoella sikäläisen
herännäisyysliikkeen ensi vuosina oli esiintynyt heränneitten
kiivaana vastustajana, kirkkoherranvaalia Vähässäkyrössä.
Tilaisuudessa saarnasi Achrén. Saarnan aineena oli: "Kristus paras
ystävämme, saatana pahin vihollisemme". Puheensa lopussa lausui hän
seurakunnalle muutamia vakaita sanoja tapahtuvan vaalin johdosta,
rohkein piirtein esittäen elävän ja kuolleen sielunpaimenen
ominaisuuksia. Tätä ei Frosterus voinut sulattaa. Hän ilmoitti
asiasta tuomiokapitulille, muun ohessa väittäen Achrénin lausuneen:
"Teidän tulee tänään valita itsellenne sielunpaimen, ja päivä
on siis tärkeä. Mutta se ei ole ainoastaan siitä syystä tärkeä,
vaan sentähden että teidän tulee valita Kristuksen ja saatanan
välillä". Tuomiokapituli vaati Achrénin lausuntoa. Tämä vastasi
suoraan ja jyrkästi, puolustaen esiintymistään, vaan samalla
kieltäen verranneensa ketään valittavista papeista Kristukseen tahi
saatanaan. Ei malttanut hän myöskään olla selityksessään antamatta
Frosterukselle tuntuvia letkauksia. Kovasti suuttui oppinut,
korkeakirkollinen herra lukiessaan Achrénin selitystä, jonka johdosta
tuomiokapituli vaati häneltä lausuntoa. Uudistaen syytöksensä,
huomautti hän vastauksessaan viimemainitun moitittavasta käytöksestä
ja semmoisen esiintymisen arveluttavista seurauksista. Aivan pahana
ei tuomiokapituli kuitenkaan näy asiaa pitäneen, koska se antoi sen
päätöksen, että Achrén kontrahtirovastiltaan, Laihian kirkkoherra J.
Stenbäckiltä, oli saava "sopivan ja vakavan nuhteen" saarnastaan,
joka "ainakin pääsisältöön nähden, niinkuin myöskin Achrén oli
ollut pakoitettu myöntämään, oli ollut Frosteruksen kertomuksen
mukainen, sekä viimemainittua vastaan käyttämästään 'varomattomasta
ja loukkaavasta kirjoitustavasta', jonka tuomiokapituli
'tyytymättömyydellä oli huomannut'." Stenbäck ei kuulunut
heränneisiin, vaan hieman häpeissään hän kuitenkin oli, täyttäessään
tuomiokapitulin käskyä. Muotoja noudattaakseen oli hän todistajiksi
kutsunut Laihian kappalaisen J. Simeliuksen ja tämän apulaisen O. V.
Simeliuksen sekä oman apulaisensa K. V. Hjeltin. Tuomiokapitulille
lähettämässään kertomuksessa ilmoitti hän Achrénin "tyytymättömyyttä
ilmaisematta sekä velvollisella nöyryydellä" vastaanottaneen nuhteet.
[Turun tuomiokapitulin arkisto; Törnudd, Matrikel; kert. (1896)
Charlotte Achrén.]
* * * * *
Durchmania vastaan Kalajoen käräjissä esiintuomassaan todistuksessa
kertoi E. R. Alcenius hänen eräissä Alavieskassa v. 1837 pitämissään
seuroissa muun ohessa lausuneen: "Teillä Alavieskalaisilla on
kauan ollut kelvottomia pappeja, nyt voisitte saada hyvän,
kun vain ymmärtäisitte valita". Se pappi, jota Durchman täten
kehotti Alavieskalaisia seuraavan vuoden alussa tapahtuvassa
kappalaisvaalissa äänestämään oli _Vilhelm Österbladh_. Hänkin oli
Suupohjan herännäisyyden esikoisia ja Jaakko Wegeliuksen oppilaita.
Hän syntyi v. 1805 Vaasassa, missä isänsä oli merikoulunopettajana.
Tultuaan ylioppilaaksi Vaasan koulusta v. 1823 ja oltuaan muutamia
kuukausia (kevätl. 1825) opettajana Oulun koulussa, vihittiin hän
papiksi v. 1827. Toimittuaan pappina Solvossa, Larsmossa y.m.,
määrättiin hän väliaikaiseksi saarnaajaksi Petalahdelle (1834),
jota tehtävää hän hoiti vuoden ajan. Tämä vuosi oli hänelle tärkeä.
Seurustellessaan kirkkoherransa J. Wegeliuksen ja näiden seutujen
muiden heränneitten pappien kanssa, heräsi hän Herraa etsimään ja
häntä hengen ja voiman todistuksella tunnustamaan. Österbladh oli
vilkasluontoinen ja helläsydämminen mies. Hänen elävät saarnansa
eivät saattaneet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta, hänen
ystävällinen, nöyrä ja suora käytöksensä veti vastustamattomasti
puoleensa. Ujotkaan ihmiset eivät orjailleet hänen seurassaan, häntä
uskalsivat alakuloisimmatkin lähestyä. Ollen ummikko ruotsalainen,
opetteli Österbladh ylioppilaana saarnakonditsioonilla Pulkkilassa
ahkeraan suomea, jota hän jo nuorena pappina jokseenkin osasi,
niin että hän kielenkin puolesta hyvästi tuli toimeen, kun hän
v. 1835 määrättiin saarnaajaksi _Töysään_. Jo täällä ollessaan
alkoi hän herättää suurempaa huomiota, ja mainittavia herätyksiä
tapahtui tuossa syrjäisessä seurakunnassa hänen voimallisten, eloa
ja rakkautta uhkuvien saarnojensa kautta. Usein seurusteli hän
Suupohjan heränneitten pappien kanssa, saavuttaen yhä suuremmassa
määrässä heidän ystävyytensä ja luottamuksensa. Kaikki toivoivat
hänestä paljon, eikä pettynyt tämä toivo. Varsinaisen maineensa
saavutti Österbladh kuitenkin vasta Alavieskassa, jonka seurakunnan
kappalaiseksi hän, saatuaan määräyksen v. 1838, toukokuussa v. 1840
pääsi. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; kert. (1896) Charlotte
Achrén, rovasti J. Österbladh, J. Hemming y.m.]
* * * * *
Ehkä huomattavin niistä saarnoista, joita arkkipiispa Melartin
tarkastusmatkallaan Pohjanmaalla v. 1836 sai kuulla, oli se, jonka
Lauri Stenbäckin ennen mainittu veli _Juhana Mikael Stenbäck_ piti
Vöyrin kirkossa. Se oli suoraa puhetta ja tavattoman voimallista.
Yhtä vähän kuin muulloinkaan säästi saarnaaja silloin ketään ihmistä
eikä koettanut hän korusanoilla lieventää raamatun suolaista
totuutta. Kohti kävi saarnan murtava voima, ehdottomasti temmaten
kaikki sanankuulijat mukaansa. Melartinin kunniaksi on mainittava,
ettei hän sanallakaan moittinut Stenbäckin esiintymistä, vaikka tämä
tapansa mukaan oli käyttänyt hyvin jyrkkiä sanoja, vaan päinvastoin
kiitti häntä lämpimästi saarnasta. [Kert. Charlotte Achrén.]
Epäilemättä olikin Stenbäck herännäisyyden etevimpiä saarnaajia,
niinkuin hän muistakin syistä on luettava sen merkkimiesten joukkoon.
Tultuaan papiksi v. 1832, määrättiin hän ensin isänsä apulaiseksi
Vöyriin sekä seuraavana vuonna v.t. kirkkoherraksi Inariin, mistä
hän kuitenkin jo tammikuussa 1834 palasi entiseen paikkaansa. Vielä
isänsä v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen toimi hän monta vuotta
apulaispappina kotipitäjässään suurella siunauksella. Talonpojat
avasivat ovensa hartausseuroille ja samankaltaisia kokouksia
pidettiin pappilassakin. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja;
Vöyrin käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.] Monesti tuli
Vöyriin pitkämatkaisiakin vieraita sikäläisten heränneitten kanssa
kiittämään Jumalaa hänen ihmeistään isien maassa. Etenkin silloin
olivat seurat elävähenkiset. Semmoinen tilaisuus oli Laura Katarina
Stenbäckin häät Vöyrin pappilassa tammikuun 10 p:nä 1839. Sulhanen,
J. Schwartzberg, joka Malmbergin kehotuksesta oli kääntynyt mainitun
heränneen neitosen puoleen ja kosimakirjeessään muun ohessa
kirjoittanut: "Jos tulisit minulle vaikka perkeleeksi, niin otan
tämän Jumalan kädestä", [Kert. tuomiorovasti J. Schwartzberg.] oli jo
siihen aikaan heränneitten pappien ja talonpoikien rakastettu ystävä,
ja monta lämmintä esirukousta nousi Herran puoleen nuoren pariskunnan
juhlapäivänä. Seurat olivat erinomaisen elävät ja varsinkin rukoukset
niin voimalliset, että kerrottiin "huoneen liikkuneen". Vierasten
joukossa nähtiin muiden kera myöskin Lagus ja Malmberg. Eräänä
lomahetkenä nähtiin heidät kävelevän yhdessä edestakaisin lattialla.
He olivat vilkkaassa keskustelussa ja innostusta säteilevin silmin
lausuivat he toisilleen: "Kuka olisi tätä uskonut, kun olimme yhdessä
Kalajoella?" [Kert. Charlotte Achrén.]
Mutta Stenbäckin herätyshuuto ei kauemmin saanut häiritsemättä
kaikua Vöyrissä. Hänellä oli monta ystävää, jotka iloiten seurasivat
hänen väsymätöntä työtään, mutta vihamiehiäkin löytyi paljon.
Viimemainittujen toimesta täytyi Stenbäckinkin, kuten vasta saamme
nähdä, jo seuraavana vuonna vastata toimistaan oikeuden edessä.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Vöyrin herännäisyysliike alkoi herättää
järjestysmiesten huomiota liikkui _Munsalassa_ ja _Uuskaarlepyyssä_
voimallinen herätys. Jumalan välikappaleena näissä seurakunnissa
oli Fredrik Östring. Tämän, ruotsinkielisen Pohjanmaan epäilemättä
etevimmän herätyssaarnaajan aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.
Fredrik Östring, Lauri Stenbäckin ennen mainitun ystävän J. J.
Östringin veli, syntyi tammikuun 14 p:nä 1810 Närpiössä, missä isänsä
P. Östring oli pappina. Äitinsä nimi oli Fredrika Ulrika Holstius.
V. 1821 kirjoitettiin hän oppilaaksi Vaasan kouluun, josta hän pääsi
ylioppilaaksi v. 1828. Papiksi hän vihittiin v. 1832 ja määrättiin
Pietarsaaren koulun opettajaksi, jota virkaa hän jo ylioppilaana
oli hoitanut koko lukuvuoden 1830-1831. Tässä toimessa oli Östring
toukokuuhun 1835, jolloin hän määrättiin _Kruununkylän_ kirkkoherran
K. F. Alceniuksen apulaiseksi. [L. Galleniuksen Fr. Östringin
hautajaisissa pitämästä ruumissaarnasta, joka päättyi vainajan
elämäkerralla. (Painettu aikakauslehdessä "Församlingsvännen"
1889, n:o 7).] Tässäkin seurakunnassa oli herännäisyys alkanut
voittaa alaa. Östringin totuudelle altis, lapsuudesta asti vakava
luonne vaati häntä asettumaan sen palvelukseen. Hän alkoi pitää
sunnuntaikoulua ja esiintyi puhujana hartausseuroissa. Ahkeraan
tutki hän tämän ohessa yksinäisyydessä Jumalan sanaa antaen sen
kaksiteräisen miekan erottaa "sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet".
Särjettyyn sydämmeen kätki hän Herran opetukset, nöyrästi totellen
niitä elämässään. Sentähden hän kasvoi Jumalan ja Kristuksen
tuntemisessa. Pian huomattiin seuraukset seurakunnassa. Kansaa
alkoi herätä synnin unesta, leviämistään levisi liike. Alcenius
tuli levottomaksi. Hän ilmoitti arkkipiispalle toivovansa saada
poikansa apulaisekseen. Tämän johdosta tarjosi Melartin Östringille
vuoden 1837 lopussa tämän entisen viran Pietarsaaressa, johon ei
hakijaa ollut ilmaantunut. Vaan tämä ei ollut halukas luopumaan
paimentyöstään Kruununkylän heräjävässä seurakunnassa. Hän kirjoitti
korkealle esimiehelleen kirjeen, jossa hän nöyrästi pyysi saada
jäädä paikalleen. Melartin vastasi ystävällisesti, miltei hellästi,
muun muassa kirjoittaen: "Toivon kaikesta sydämmestä, että herra
komministeri pysyy sillä työalalla, joka teitä eniten miellyttää ja
jolla siis voitte eniten hyödyttää sekä nauttia parainta tyydytystä".
Huomattavat ovat varsinkin seuraavat, samassa kirjeessä löytyvät
sanat: "Suomen papiston mielipiteet kerettiläisyydestä ovat jaetut.
-- -- -- Tässäkin pitävät sanat, _hedelmistään te heidät tunnette_,
paikkansa. En siis ainoastaan hyväksy, että te vakavuudella, lämmöllä
ja ahkeruudella teette työtä sielujen herättämiseksi, parantamiseksi,
lohdutukseksi ja pelastukseksi, vaan kehotan teitä niin toimimaan
maailman ja toisin ajattelevien arvosteluista huolimatta. Tässä tulee
teidän kuitenkin tarkoin katsoa, että heidän (seuroja pyytävien)
toivomukset lähtevät sydämmestä ja todellisesta halusta, eivätkä
ole pelkkää teeskentelyä. Juuri viimemainittu seikka se on, joka
ilmenevän hengellisen ylpeyden kera usein on saattanut pietismin
huonoon huutoon. Yksin Korkein näkee sydämmen ja tietää sen tarpeet.
Vakuutukseni on, ettei opettaja saa sammuttaa tulta siinä, missä
tämä todellisuudessa vaikuttaa, mutta hänen velvollisuutensa on
myöskin johdattaa sen ilmaukset oikeaan päämäärään ja varjella
niitä joutumasta harhateille". [Melartinin kirje Östringille 8/1
1838.] Östring sai siis jäädä Kruununkylään, vaan väleen sai
hän tietää, että Alcenius tuomiokapitulissa oli syyttänyt häntä
tottelemattomuudesta ja mielivaltaisista toimenpiteistä. Tästäkin
ilmoitti hänelle Melartin omakätisessä kirjeessä, teroittaen
hänelle sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jota hän olisi
velvollinen osoittamaan kirkkoherralleen. Kirje on ystävällinen,
vaan ilmaisee samalla tyytymättömyyttäkin. Kieltäen Östringiä
ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ellei hän sitä ennen
ollut neuvotellut Alceniuksen kanssa ja saanut hänen suostumustaan,
varoittaa hän häntä "itsepäisesti luotaan luomasta esimiehensä
huomautuksia ja käskyjä". "Ei mikään" -- niin jatkuu kirje -- "ole
turmiollisempaa kuin eripuraisuus seurakunnan opettajien välillä,
ja opettajaviran, samoinkuin muiden virkojen vaatima ensimmäinen
velvollisuus on kuuliaisuus esimiehen käskyille ja niiden alle
alistuminen". Mitä Alcenius oli kirjoittanut seurakuntansa
heränneistä, näkyy varsinkin niistä sanoista, joilla kirje päättyy.
Ne kuuluvat: "Mitä hartautta tarkoittaviin harjoituksiin tulee,
niin tulee niiden olla vakavia ja sydämmen sisimmästä tarpeesta
lähteneitä. Niiden silmämääränä olkoon hartaus eikä tyhjä
varjojumalisuus, jossa ei ole voimaa". [Melartinin kirje Östringille,
8/2 1838.]
Toukokuussa 1838 määrättiin Östring kappalaisenapulaiseksi
Uuskaarlepyyhyn. Kaupunki, samoinkuin sen emäseurakunta Munsala,
oli silloin vielä aivan suruton. Oli kuultu kummallisia huhuja
"heränneistä" ja heidän naurettavasta puvustaan, Kalajoen käräjistä
ja niissä syytetyistä "kerettiläisistä papeista", vaan mitään
varmempaa ei tuosta "uudesta uskosta" vielä tiedetty. Kun Östring
saapui Uuskaarlepyyhyn, herätti kaupungissa leviävä tieto, että
hänkin oli kerettiläinen, mitä suurinta uteliaisuutta. Kilvan
tunkeutuivat ihmiset kirkkoon kuulemaan hänen ensimmäistä saarnaansa.
Odotettiin jotakin kummaa, ennen kuulumatonta. Ja kummallista se
olikin. Ei kukaan kaupungin asukkaista ennen ollut semmoista kuullut.
Hartaudella lausuttuaan muutamat virrensäkeet, korotti saarnaaja
voimallisen äänensä, tervehtien seurakuntaa profeetan sanoilla:
_"Kääntykää minun tykö, niin tulette autuaiksi, kaikki maailman
ääret, sillä minä olen Jumala eikä kukaan muu"_. Ja kun hän sitten
kuvasi, miten onneton ihminen ilman Jumalatta on, sekä raamatun
sanalla todisti, että tämän Jumalan armo on kaikille tarjona, niin ei
löytynyt monta tuossa täyteen ahdetussa kirkossa, joihin saarna ei
olisi koskenut.
Harvoin on mikään saarna tuottanut niin näkyviä hedelmiä, kuin
Östringin tulosaarna Uuskaarlepyyn kirkossa. Monessa kodissa alkoi
tästä päivästä uusi elämä Herran pelvossa. Talosta taloon levisi
tuli nopeasti. Östring teki väsymättömästi työtä. Yhä raikkaampana
kaikui hänen voimallinen äänensä kirkossa ja yhä useammin kuultiin
hänen yksityisesti neuvovan, kehottavan, varoittavan ja lohduttavan
uusia ystäviään. Emäseurakuntaankin levisi liike jo kesällä samana
vuonna. Talonpojat _Matti Bro, Matti Pehkos y.m._ avasivat ovensa
Östringin seuroille, ja Munsalan kappalaisen Esaias Wegeliuksenkin
pappilaan kokoontui kansaa veisaamaan ja kuulemaan Uuskaarlepyyn
uuden papin voimallisia hartauspuheita. Wegelius ei kyllä täysin
hyväksynyt heränneitten katsantotapaa eikä itse liittynyt heihin,
mutta hän tunnusti Östringin pyrinnöt ja lahjat jaloiksi, hyväksyi
hänen oppinsa ja näki kernaasti, että kansa kokoontui häntä
kuulemaan. Aivan toista mieltä oli sitävastoin Munsalan kirkkoherra
I. N. Snellman. Ollen sekä ijältään että katsantotavaltaan vanha,
piti hän herännäisyysliikettä hyvin vahingollisena. Monesti varoitti
hän Östringiä, jyrkästi kieltäen häntä seuroja pitämästä. Muitakin
vihamiehiä ilmaantui ennenpitkää. Nopeammin kuin muualla joutui
Munsalan herännäisyysliike tekemisiin viranomaisten kanssa. Jo
syksyllä samana vuonna vedettiin Östring ja suuri joukko hänen
ystävistään sekä kaupungista että maaseurakunnasta oikeuteen
uskostaan vastaamaan. ["Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet,
IV Andliga rörelser i slutet af 1830 och början af 1840 talet af
A. S-g, Nykarleby 1884"; Törnudd, Matrikel; Uuskaarlepyyn käräjien
pöytäkirjat, joista vasta enemmän.]
* * * * *
Muutamia vuosia oli herännäisyyden synnyttämä virkeämpi uskonnollinen
elämä levittänyt siunaustaan Vaasan seudun ruotsinkielisessä
kansassa, ennenkuin hengen tuulahdukset ehtivät Suupohjan
suomenkielisiin seurakuntiin. Matkustajat puhuivat kauhulla Härmän,
Kauhavan, Lapuan, Isonkyrön y.m. sikäläisten pitäjien hurjista
asukkaista, joiden keskuudessa juomingit, tappelut, murhat, ryöstöt
ja muut paheet mitä raaimmassa muodossa rehottivat. Tavattoman
suuri oli kansan hengellinen sokeus. Ei taikauskokaan voinut estää
ihmisiä ilmaisemasta jumalattomuuttaan mitä loukkaavimmalla tavalla.
Lapualla kantoivat kerran muutamat nuoret miehet karsinaansa
kuolleen sian kirstussa hautuumaalle kellojen soidessa muiden
ruumisten kera haudattavaksi, ja heidän ilonsa oli suuri, kun petos
onnistui ja pappi siunasi heidänkin vainajansa. [Varmana kertonut
A. O. Törnudd y.m.] Hurjia olivat varsinkin yölliset juomingit.
Jos noihin tavallisesti syrjäisissä paikoissa pidettyihin huveihin
kokoontuneiden tuli nälkä, varastettiin lähimmältä laitumelta lammas,
ja lähimmästä asunnosta mitä muuta tarvittiin. Vaikea oli saada
syylliset lailliseen edesvastaukseen, sillä väärää valaa ei pidetty
paljo minään, ja sitäpaitsi löytyi monessa pitäjässä vasituisia
"todistajia", jotka 3 kopeekasta ottivat todistaaksensa mitä
tahansa. Ainoa jumalisuus, jota kirkon ulkopuolella harjoitettiin
oli "vanhojen kristittyjen" pienet seuranpidot. Myöskin käytettiin
heistä nimiä "jumaliset" ja "rukoilijat". Kerrottiin heidän tulleen
näille tienoille _Jalasjärveltä_. Miltei varmaan voikin otaksua,
että niin oli laita, sillä Jalasjärvi on Parkanon ja Ikalisten
rajapitäjä, ja näillä tienoin löytyi vielä, kuten olemme nähneet,
vanhan herännäisyyden jälkiä. Suupohjan "rukoilijat" eivät kuitenkaan
pystyneet sytyttämään Herran tulta näillä viljelemättömillä
suomailla. Kansa ymmärsi, että heidän jumalisuutensa oli vain tyhjää
kaavakristillisyyttä, sillä heidän jokapäiväinen elämänsä oli julki
surutonta. Ei tehnyt kenenkään mieli käydä heidän rukousseuroissaan,
joissa tiedettiin heidän hetken polvillaan rukoilevan ja
joskus veisaavan. Rauhassa he kuitenkin saivat lamautunutta
kristillisyyttään harjoittaa. Joskus tapahtui myöskin, että joku
synneistään levoton sairas kutsutti luoksensa "rukoilija-akan"
tahi "rukoilija-miehen", pyytäen häntä edestään rukoilemaan. Mutta
vähenemistään väheni "rukoilijain" pieni joukko pystymättä painamaan
kuolleenkaan uskonnollisuuden leimaa Suupohjan jumalattomaan kansaan.
Kuultiin huhuja muualla syntyneistä uskonnollisista liikkeistä,
ja siellä täällä huokasi joku tuohon julkiseen, yhä yltyvään
syntielämään kyllästynyt: "Jos meilläkin olisi oikeita pappeja".
Herra kuuli tämän huokauksen, hän tiesi samaa kaipuuta löytyvän
monessa semmoisessakin, joka, kuullessaan puhuttavan heränneistä
sielunpaimenista, kerskaten uhkasi: "Tulkoot vaan tänne, kyllä niitä
täällä opetetaan". [Kert. (1896) Jaakko Uppa ja Maria Keltamäki
Seinäjoella, Juho Jaskari Nurmossa, A. O. Törnudd y.m.; J. S-h-n,
"Arvid Johan Logren, Nikolainkaupungissa 1884".] Suomenkielisenkin
Suupohjan armonaika oli tullut.
Joulukuussa 1837 muutti Frans Oskar Durchman _Ylihärmään_, jonka
seurakunnan avonaiseksi jäänyttä kappalaisenvirkaa hän oli
määrätty väliaikaisesti hoitamaan. Jo miehen ulkonäkö ja hänen
ryhdikäs esiintymisensä vaikuttivat Härmän miehekkääseen kansaan.
Jo silloin kuin hän ensi kerran alttarilta korotti sointuvan ja
voimallisen äänensä synnintunnustukseen, sai moni piston sydämmeensä.
Pitkäveteisesti ja puoleksi laulaen olivat entiset papit _lukeneet_
nuo tutut sanat; "uusi pappi _tunnusti syntinsä_" sanoivat ihmiset
kirkosta palatessaan. Syvän vaikutuksen teki kuulijoihin myöskin
Durchmanin tavattoman kaunis messuääni. Eniten kuitenkin hänen
saarnojansa ihmeteltiin. Niitä ei kestänyt jumalattominkaan
levollisena kuunnella. Kun hän esim. kynttiläsunnuntaina 1838,
alkulauseessa puhuttuaan toivosta, jota paitsi "ei kukaan merimies
lähde matkalle", eikä "kukaan maanmies peltoaan kylvämään", kysyi
sanankuulijoiltaan, ei kaikilta yhteisesti, vaan niin, että jokainen
tunsi kysymyksen tarkoittavan juuri häntä: "Toivotko tulevasi
autuaaksi?" hämmästyivät tunnottomimmatkin sydämmet. Eikä jättänyt
rohkea saarnaaja asiaa siihen. Hän sanoi tahtovansa "näyttää
kääntymättömille syntisille, että heillä on tämä vastaus tunnossaan:
ei ole minulla toivoa tulla autuaaksi". Ja armottoman selvästi
hän Jumalan sanan todistuksilla tuon näyttikin toteen, säälimättä
paljastaen ja lyöden kumoon kaikki petolliset toiveet, joilla
kääntymätön ihminen vasten omantuntonsa todistusta koettaa itseltään
salata todellisen tilansa. Ylihärmän kansa alkoi herätä sitkeästä
unestaan. Toinen toisensa perästä saapui Durchmanin; luo, kysyen:
"Mitä minun pitää tekemän?" Semmoisia vieraita otti hän kernaasti
vastaan, neuvoi heitä ahkerasti, kehotti ja lohdutti. Eikä hän
kirkossa pelkkää lakia julistanut eikä aina ankara ollut, vaikka hän
tulisessa innossaan monesti kiivastui ja löi nyrkkinsä saarnatuolin
laitaan. Evankeliumin suloinen sanoma oli monesti hänen saarnansa
pääsisältönä, varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin herätyksen
hedelmiä selvään alkoi seurakunnassa näkyä. Vaan ei hän heränneitä
siihen luuloon jättänyt, että heidän autuutensa asia jo oli valmis,
yhtä vähän kuin hän heiltä salasi, että maailman pilkka ja vaino,
jota heidän alusta alkaen täytyi kokea entisiltä syntitovereiltaan,
oli kasvava samassa määrässä kuin heidän uskonsa ja tunnustuksensa.
Omasta kokemuksesta Durchman kaiken tuon hyvästi tiesi, ja sitä
muistuttivat hänelle nuo alituiset matkustuksensa Kalajoen käräjiin.
Kuvaavat ovat seuraavat sanat, joilla hän päätti Ylihärmän kirkossa
6:na sun. pääs. pitämänsä saarnan: "Oi, kuinka kerran saamme hävetä,
että niin vähän olemme kärsineet Kristuksen tähden. Sentähden,
uskolliset todistajat, tarttukaa raittiisti kiinni asiaan, todistakaa
uskollisesti, kärsikää miehuullisesti ja kärsivällisesti, sotikaa
rehellisesti. Antakaa kruunata itsenne pilkalla. Kohta käännetään
lehti. Maailma kruunataan tulella, tulikivellä ja pilkalla, mutta te
ilolla, riemulla ja rauhalla ijankaikkisesta ijankaikkiseen -- amen".
Näinä aikoina käytti Durchman vielä saarnakonseptia, vaan ei hän
niihin katsettaan kiinnittänyt. Koko ajan loi hän vilkkaat silmänsä
kuulijakuntaan. Tuokin oli uutta ja omiaan pitämään ihmisiä
hereillään. [Durchmanin saarnakonseptit 4/2 1838 ja 27/5 1838, jotka
olen saanut hänen tyttäreltään rouva Vendla Östring-vainajalta;
kert. (1896) Jaakko Uppa Seinäjoella y.m.] Nopeasti levisi hänen
maineensa naapuriseurakuntiinkin. Jo kevätkesällä v. 1838 koettivat
_Alahärmäläiset_ saada häntä pappinsa apulaiseksi, luvaten itse
vastata hänen palkastaan. [N. K. Malmbergin kirje hänen apelleen,
rovasti Bergrothille Ruovedellä, päivätty 16/6 1838. (Konseptin
omistaa kirkkoh. W. Malmberg).] Yritys raukesi sikseen, vaan se
todistaa, miten halukasta Suupohjan raaka kansa oli kuulemaan elävää
saarnaa, miten kovasydämmiseltä se alussa näyttikin. Durchman jäi
Ylihärmään maaliskuuhun 1839, jolloin hän siirrettiin _Ullavaan_.
Oltuaan ainoastaan kuukauden ajan viimemainitussa seurakunnassa,
siirrettiin hän _Isoonkyröön_, missä hänen huomattavin työnsä alkoi.
* * * * *
Muutamia kuukausia oli Durchman vaikuttanut Alahärmässä ja saanut
levottomuutta aikaan siellä sekä vähän naapuriseurakunnissakin,
joista ihmisiä silloin tällöin oli käynyt hänen kirkossaan, kun alkoi
kuulua, että "Lapualle tulee vielä parempi pappi". Huhu ei ollut
perätön: Niilo Kustaa Malmberg määrättiin _Lapuan_ kappalaisen B. K.
Hildénin [Törnudd, Matrikel.] apulaiseksi ja ryhtyi tähän toimeen
toukokuun 1 p:nä 1838.
Lapuan kirkkoherrakuntaan kuului siihen aikaan paitsi emäseurakuntaa,
_Kauhavan_, Ylihärmän, Alahärmän sekä _Nurmon_ kappelit. Kaikissa
näissä seurakunnissa tuli Malmbergin saarnata sekä avustaa papistoa
myöskin kinkereillä. Laaja oli piiri, ja tehtävä vaikea, jos muutos
parempaan oli saatava aikaan. Kuoleman unta nukkui Suupohjan
kansa. Sen herättämiseen tarvittiin Siinain pasuuna. Murtumaton,
hurja oli sen voima. Sen taivuttamiseen vaadittiin urhoollisuutta
ja miehen väkeä. Raaka oli sen mieli, kylmä sen sydän. Suurta
itsensäkieltämistä ja hellää rakkautta kysyi sen kouluttaminen ja
lämmittäminen. Malmberg ei säikähtänyt. Hän ryhtyi työhön, eikä
auraan tartuttuaan katsonut taaksensa. Ylipaimenen lähettämänä lähti
hän kujilta ja teiltä kutsumaan Suupohjan kansaa häihin. Pelkuri
ei olisi uskaltanut, huonokykynen olisi joutunut naurun ja pilkan
alaiseksi, virkavallan turvissa liikkuvan käskijän olisi täytynyt
häpeällä paeta ensi ottelusta. Vaan Malmberg ei pelännyt, ennen
kuulumaton oli hänen kykynsä, eikä tullut hän kaavajumalisuuden
turvaaman virkamiehen vaatimuksilla, vaan vainotun herätyssaarnaajan
särjetyllä, mutta Herrassa väkevällä voimalla. Hän lähestyi kansaa
ja näki, että tuon karkean pinnan alla piileili kalliita henkisiä
aarteita tulevien päivien varalle, niinkuin nuo viljelemättömät suot,
joiden huuruista ilmaa tämä kansa hengitti, routaisessa povessaan
kätkivät paljon rikkautta nouseville sukupolville. Täydellä syyllä
on kiitetty Malmbergin tavattomia saarnalahjoja, vaan yksin niiden
avulla hän ei olisi voinut suurta työtään Suupohjassa toimittaa.
Hänen suurin voimansa oli rakkaus kansaan. Sen opastamana pääsi
hän sitä likemmälle, kuin kukaan muu herännäisyyden papeista.
Sillä avaimella avasi hän kuulijakuntansa sydänten kankeimmat ja
ruostuneimmatkin lukot. Hän käytti sitä ihmistuntijan taidolla,
milloin kovalla kädellä, milloin hiljaa sovitellen ja lukkoa ensin
taivuttaen. [Suupohjan heränneitten yksimielinen todistus. Samaa
todistaneet N. G. Arppe, A. O. Törnudd y.m]
Monella tavoin koeteltiin Malmbergin kykyä ja kärsivällisyyttä.
Kerromme tässä vain yhden esimerkin. Kun hän Lapualla ensi kerran
astui rippikoulunuorison eteen, heitettiin häntä vastaan virsikirja.
Se sattui hänen rintaansa, pudoten siitä lattialle. Vähääkään
kiivastumatta lausui Malmberg lähimpänä istuvalle pojalle: "Ota
se ylös, se on pyhä kirja, se ei saa olla ihmisten tallattavana".
Sanaakaan asiasta puhumatta piti hän lyhyen rukouksen ja ryhtyi
tehtäväänsä. Ei ollut pitkä hetki kulunut, ennenkuin kaikki
kunnioittavalla tarkkaavaisuudella seurasivat opetusta. Vakavasti,
vaan hellästi puhutteli hän oppilaitaan, kärsivällisesti kuunnellen
ja lempeästi oikaisten etenkin sen pojan vastauksia, joka oli kirjan
heittänyt. Opetustunnin päätyttyä, käski hän hänen tulla luoksensa
kotia. Poika totteli, vaikka hän odotti saavansa kovan rangaistuksen.
Vaan Malmberg ei nytkään edes nuhdellut häntä, hän vain antoi hänelle
Uuden testamentin, lausuen: "Tässä on sinulle vielä parempi kirja,
lue sitä, poika parka". [Kert. N. G, Arppe, jolle Malmberg itse tämän
kertonut, y.m.]
Jo ennenkuin Malmberg tuli Lapualle, oli kuultu hänen erinomaisista
saarnalahjoistaan, vaan ei kukaan ollut luullut niitä semmoisiksi,
kuin ne todellisuudessa olivat. Paatuneimmat Jumalan kieltäjät
murtuivat hänen sanoistaan, hajamielisimpienkin täytyi alusta loppuun
tarkkaan kuunnella hänen saarnaansa. Hänen suurin taitonsa oli
sovittaa sanansa niin, ettei kukaan jäänyt osattomaksi. Vaikea oli
häneltä salassa pysyä, vaikka missä loukossa tahansa olisi istunut
ja mitä ajatuksia hyvänsä mielessään hautonut. Hänen silmänsä
löysivät jokaisen, ja vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat hänen
sanansa kaikkiin sydämmiin. Tuo valtava ääni täytti Lapuan suuren
kirkon, kuuluen kaikkialle silloinkin, kun se Siinain ukonjylinästä
muuttui säälivän rakkauden kieltä miltei kuiskaten puhumaan. Ei
tarvinnut hänen sanoja hakea, vaikkei hän ollut ainoatakaan paperille
kirjoittanut; ne tulvasivat kuin koskena hänen suustaan, ja niin
kansantajuista oli hänen esityksensä, että yksinkertaisinkin saattoi
sitä seurata. Eikä sulkenut hän kristinuskoa kirkkoon -- hänen
saarnansa kantoi sen kaikkiin koteihin, tahi oikeammin: se toi kodit
kirkkoon, niiden viat, synnit, ilot, murheet, huolet, toiveet, niiden
askareet ja toimet Jumalan kasvojen edessä tarkastettaviksi ja