Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 10

hänen valkeudessaan tutkittaviksi. Ja samalla tavoin puhui Malmberg
kappeliseurakuntien kirkoissa, hämmästyttäen, herättäen, voittaen
sydämmiä kaikkialla.
Seuroja pitivät Malmberg ja Durchman ensi vuosina verraten harvoin,
muutamissa kotijuhlissa vain, ei muulloin. Niidenkin aika oli pian
tuleva ja niiden kera oli Malmbergin maine leviävä Suupohjassa ja yli
koko maan. Tämä oli valmistusaikaa vielä Suupohjan kansalle, niinkuin
hänelle itsellekin. Vaan kyllä jo silloinkin huomattiin, että hän oli
saava suuria aikaan, jos hän vain saisi täällä aloittamaansa työtä
jatkaa.
Tietysti löytyi kansassakin niitä, jotka kaikin tavoin koettivat
Malmbergiä halventaa ja estää ihmisiä häneen luottamasta. "Niinhän
se kävelee kirkossakin, kuin ryssä", "eihän se osaa oikealla
nuotillakaan saarnata", "se on vääräuskoinen ja pannaan pois viralta"
y.m.s. kuultiin hänestä ensi aikoina hyvin usein. Mutta kansan
terve aisti ei ottanut noita puheita kuullakseen, ja pilkkaajatkin
vaikenivat toinen toisensa perästä. Turhaan koettivat "rukoilijatkin"
heikkoa asemaansa puolustaa. Ei kukaan enää tarvinnut heitä. Yksi
heistä, _Maria Saksi_, joka asui Lapualla, juoksi talosta taloon,
vakuuttaen: "Villihenki on tullut", vaan ei häntä uskottu, eikä hänen
tuomioitaan pelätty, vaikka hän poistuessaan juhlallisesti lausui:
"Kristus on sanonut, puhdistakaa tomu jaloistanne". Kuinka kauas tämä
niihin asti tavallaan kunnioitettu nainen muutoin oli luulouskossaan
eksynyt, näkyy siitä, että hän katsellessaan, miten poikansa kestäisi
varkaudesta tuomitun raipparangaistuksen, lausui: "Noin neitsy
Marian poikaa piinataan". Toinen tunnettu "rukoilija" oli _Jaakko
Ahl_. Hänen seuroihinsa saapui kerran Malmberg. "Päivää veljeni
Ahl", lausui hän, "sanoppa minulle, missä tarkoituksessa sinä näitä
rukouksia pidät". Ahl hämmästyi, myöntäen toimittavansa rukouksiaan
elatuksensa tähden. Ystävällisesti neuvoi Malmberg häntä, ja koetti
lähestyä "rukoilijoita", vaan nämä eivät liittyneet heränneisiin.
He jatkoivat seuranpitoaan erikseen muista, kunnes ennenpitkää
sukupuuttoon kuolivat. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.]
Pieni oli siihen aikaan vielä Suupohjan heränneitten luku, vaan
kaikki enteet viittasivat siihen, että se väleen oli kasvava
suureksi. Vaan selviä vainonkin enteitä alkoi jo ilmaantua. Eräässä
kirjeessä kirjoittaa Malmberg; "Syy niihin huhuihin, joita on
levitetty toimistani Pidisjärvellä, ei ole mikään muu kuin käärmeen
ja vaimon siemenen välinen viha, joka ei koskaan lopu. Jos sieltä
tulleet huhut olivat suuria, niin pelkään, että vielä pahempia
huhuja ja valeita tulee kuulumaan Lapualta. Sillä kun Jumalan sanan
voima vaikuttaa täkäläisissä syntisissä, niin että he kristinuskon
vaatimuksesta ovat pakoitetut jättämään murhat, huoruudet, varkaudet,
juopumiset, kiroilemiset y.m. niin kaikki kadotuksen pahat henget
pian ärsyttävät ylhäiset ja alhaiset raivoamaan, valehtelemaan ja
panettelemaan. Kain tappoi Aapelin ja tekee sen vieläkin". [Kert.
Kaisa Lepistö y.m.; Malmbergin ennenmainitut kirje apelleen 3/6 1838.]
Elokuun 16 p:nä 1838 vietti Durchman, joka Malmbergin kera muutamia
päiviä aikasemmin oli palannut kotia Kalajoen käräjiltä, Ruoveden
pappilassa häitään Malmbergin vaimon sisaren Evelina Bergrothin
kanssa. Tähän tilaisuuteen saapui monta Durchmanin ystävää pohjosesta
sekä pappia ja muita heränneitä Suupohjasta. Sinne tuli myöskin Paavo
Ruotsalainen. Miltei kaikkiin heränneitten juhliin häntä jo siihen
aikaan pyydettiin. Juhla ei tuntunut juhlalle ilman häntä. Ruoveden
pappila ei häntä miellyttänyt, hän joutui väittelyihin, suuttui ja
tahtoi lähteä pois ennen muita. Häntä pyydettiin jäämään, vaan kun
hän ei myöntynyt, lausui Malmberg: "No, menköön sitten Paavo, vaan
hänen oppinsa jää meille". Tämä tunnustus kumosi Paavon päätöksen.
Hän jäi taloon.
Vuosi 1838 oli köyhä vuosi. "Jumala ottaa leivänkin pois, kun ei
ole oikeita rukoilijoita" valitti Malmberg monesti siihen aikaan
pitämissään saarnoissa. Mutta tämä aika oli Suupohjan kansan
kihlausaika; maallisen leivän puute sai ihmiset sitä hartaammin
etsimään taivaallista leipää. Ja tätä leipää antoi Herra sitä
runsaammin. Sentähden lausuikin Paavo Ruotsalainen, kun hän tammikuun
alussa 1839 ensi kerran kävi Lapualla, eräissä seuroissa: "Laittakaa
niin hyvänä päivänä, että pahanakin seisotte".
Malmberg asui vuokralla _Kauppilan_ talossa, joka sijaitsee 1 1/2
km. Lapuan kirkolta. Kun tilalla ei löytynyt mitään suurempaa
huonetta, jossa olisi voitu seuroja pitää, rakensi tuo väsymätön
pappi ystäviensä avulla vasituisen seuratuvan talon maalle. Se oli 8
m. pitkä ja yhtä leveä. Kun muistamme, että Malmberg samaan aikaan
oli syytteen alaisena seurojen pitämisestä ja että asianomaiset
yhä kasvavalla kiivaudella koettivat masentaa hänen edustamaansa
liikettä, täytyy todella ihmetellä tätäkin hanketta. Siinä on
urhoollisuutta, joka olisi sukua uhkamielisyydelle, ellei luottamus
totuuden voittoon olisi miestä innostuttamassa, suomalaista
sitkeyttä ja tarmoa, joka näyttäisi itsepäisyydeltä, ellei sen
tunnussanana olisi "sijaa aatteille". -- Rakennus vihittiin eräänä
sunnuntai-iltana lokakuussa 1839. Jo tässä tilaisuudessa huomattiin,
että huone oli liika pieni. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; eräs
talonpojan käsialalla kirjoitettu jäljennös N. K. Malmbergin Nivalan
heränneille Vaasasta marraskuun 2 p:nä 1839 kirjoittamasta kirjeestä.
(Jäljennöksen omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]
Koettaakseen estää seurakunnassaan syntyneen liikkeen leviämistä,
kirjoitti Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius tuon tuostakin kirjeitä
tuomiokapitulin jäsenille, esittäen heille, miten suotavaa olisi,
että Malmberg ensi tilassa siirrettäisiin toiseen seurakuntaan.
Luultavasti olisi hanke jo silloin onnistunut, ellei Lagus olisi
saanut sitä estetyksi. Hän näet tunsi muutamia tuomiokapitulin
jäseniä, joihin hän kirjeillään koetti vaikuttaa. Ainakin luuli
hän voivansa luottaa lehtori E. Bergenheimiin. Malmberg, joka oli
Lagukselle huoliaan valittanut, sai tältä kehottavan kirjeen. --
"Ei sinun kirkkoherrasi yksin kirjoittele Turkuun -- minäkin olen
kirjevaihdossa Turkulaisten kanssa", kirjoitti hän vastaukseksi,
jatkaen: "Rakas ystävä! Kirkkoherrat tulevat nolliksi meidän
aikoinamme, tarviten valeen apulaisia eteensä, saadakseen jotakin
arvoa. Ellei Jumalalla ole muita tarkoituksia, niin eivät heidän
kirjeensä vaikuta mitään". [Laguksen kirje Malmbergille 30/12 1839
(omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]
Kasvamistaan kasvoi liike Lapualla ja siihen kuuluvissa
kappeliseurakunnissa, joissa Malmberg usein saarnasi. Kuten tiedämme,
kaikui Durchmanin herätyshuuto tähän aikaan _Isossakyrössä_. Hänen ja
Malmbergin ystävyys oli mitä likeisintä, ja ahkeraan seurustelivat
he Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa. Varsinkin
ensinmainittuun oli kaikkien huomio kiinnitetty. Häneltä kysyivät
muut neuvoa, kaikissa tilaisuuksissa vaadittiin häntä puhumaan.
Hänen vankoille hartioilleen laskettiin yhä raskaampia taakkoja.
Malmberg ei kieltäytynyt niitä kantamasta. Eivät uupuneet hänen
henkensä eivätkä hänen ruumiinsa voimat, sillä ne olivat jättiläisen
voimia. Johtajan vaikea asema vaivoineen, kehotuksineen, moitteineen,
kiitoksineen, taisteluineen ja vaaroineen oli hänen osakseen tullut.
* * * * *
Suupohjan suruttomista papeista oli varsinkin _Nurmon_ kappalainen
J. Tamlander pahoillaan herännäisyyden tuottamasta levottomuudesta.
Ei siinä kyllin, että Malmberg tuon tuostakin kävi hänen nukkuvan
seurakuntansa rauhaa häiritsemässä: _Kuortaneenkin_ puolelta uhkasi
häntä sama vaara. Sinne oli näet ennen mainittu A. N. Holmström,
oltuaan kaksi vuotta armovuodensaarnaajana _Haapavedellä_ eli
"Pyhäjoen Haapajärvellä", niinkuin tätä seurakuntaa siihen aikaan
nimitettiin, syyskuussa v. 1839 päässyt kappalaiseksi. Hänen elävät
saarnansa eivät kaikuneet kuuroille korville. Kuortaneella alkoi
herätä ihmisiä, ja Holmströmin kasvava maine veti sinne sunnuntaisin
nälkäisiä sanankuulijoita Nurmostakin. Tamlanderin kirkossa ja
yksityisesti tämän johdosta monesti ilmaisema mielipaha ainoastaan
lisäsi levottomuutta ja liikkeen leviämistä hänen seurakunnassaan.
Erinomaisen virkistyttävästi vaikuttivat Holmströmin seuraavan
vuoden alussa pidetyt vihkiäiset sikäläiseen alkavaan liikkeeseen.
Tilaisuuteen saapuivat miltei kaikki Pohjanmaan heränneet papit,
yhdessä rukoilemaan ja Jumalan ihmeitä kiittämään. Erityisiä kutsuja
ja kehoituksia ei tarvittu. Jo ensimmäisistä pappisvuosistaan oli
Holmström tunnettu herännäisyyden lämpimäksi ystäväksi, ja hänen
peloton esiintymisensä Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien
puolustukseksi oli todistanut, ettei häneen suotta oltu luotettu.
[Kert. (1896) Kaisa Lepistö A. N. Holmströmin leski, Johanna
Holmström (Haapajärvellä) y.m.; Törnudd, Matrikel; Kalajoen käräjien
pöytäkirjat; Laguksen vasta mainittu kirje Malmbergille 30/12 1839.]
* * * * *
_Vaasaankin_ levisi herännäisyys jo näinä aikoina, vaikka läänin
kuvernööri alusta alkaen esiintyi liikkeen mitä kiivaimpana ja
toimeliaimpana vastustajana. [Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat.]
Tulisella innolla saarnasi siellä parannusta ennen mainitun Antti
Helanderin poika _Olli Heikki Helander_, joka, päästyään papiksi v.
1838, määrättiin alottamaan paimentyötään Mustasaaren, herännäisyyden
vihamieheksi jo vanhoista ajoista tunnetun kirkkoherran, rovasti B.
Frosteruksen apulaisena. Helander oli kiivasluontoinen ja peloton
mies. Siinä määrässä hän rohkealla esiintymisellään suututti
esimiestään, että tämä, kerran kuultuaan erään hänen pitämänsä,
tavallista jyrkemmän saarnan, sakastissa löi häntä korvalle. [Kert.
(1896) rovastin leski Vendla Petterson (Nivala).] Vaan Helander oli
jo lapsuutensa kodissa ikäänkuin vihitty herännäisyyden tulkiksi,
eikä mikään virkavalta voinut häntä hillitä. Ja jos hänen kiivas
verensä joskus liiaksi kuohui ja ylimielisyys valtasi hänen
sydämmensä, sai hän samasta kodista kuulla varoituksen ja opetuksen
kalliita sanoja, joista mielensä jälleen rauhoittui kärsivälliseksi
ja nöyrtyi ylipaimenen ääntä tottelemaan. Isänsä neuvoista oppi hän
myöskin oikein seurustelemaan _Mustasaaren_ heränneitten kanssa ja
heitä opettajinaan käyttämään. Näytteeksi, miten taitavasti vanhemmat
heränneet papit johdattivat nuorempia virkaveljiään, lainaamme tähän
otteen eräästä Antti Helanderin Suupohjassa taistelevalle pojalleen
kirjoittamasta kirjeestä:
"Katso Jesusta, jommoisena hän esiintyy evankelistain kertomuksessa.
Puhtaana ja ihmisten värityksistä vapaana muodostukoon hänen kuvansa
sydämmessäsi. Olet vihitty Herran palvelijaksi, sanansaattajaksi,
todistajaksi, välikappaleeksi ja apumieheksi. Vakaannu häntä
seuraamaan mihin hyvänsä, elämään tahi kuolemaan. Hän itse etsii
sinua. Lue apostolein kirjoituksia Jumalaa rukoillen. Älä unohda,
että he puhuvat sydämmensä kieltä, uskovan, rakastavan sydämmensä
kieltä omille lapsilleen, jotka he suurissa taisteluissa ja
hengenvaarassa ovat Kristuksessa synnyttäneet. Lue sitten myöskin
Lutherin, Francken ja Arndtin kirjoituksia. -- -- -- Älkööt myöskään
sikäläisten heränneitten käyttämät kirjat olko sinulle tuntemattomat.
Ja mitä heihin itseensä tulee, niin älä sitä huolehdi, miten
seurustelussasi heidän kanssaan voisit peittää alastomuuttasi Älä
koeta näyttäytyä etevämmäksi kuin olet, vaan esiinny semmoisena kuin
olet ja itsesi tunnet. Älä häpeä köyhyyttäsi. Etsi etsivien ja itke
itkevien kanssa. Ole rehellinen, tunnusta tietämättömyytesi, ole
lapsi kokeneiden edessä. Riisu pois kaikki opettaja-arvo. Oi, et
tiedä, mitä olet löytävä. Monet sydämmet, jotka pieninkin teeskentely
ja ulkokultaisuus saavat huoaten sulkeutumaan, avautuvat silloin,
tarjoten sinulle ihania aarteitaan. -- -- -- Yhteinen etsiminen
se on ja ajatusten vaihtaminen, joka tekee heränneitten välit
likeisiksi. He ovat kaikki yhtä köyhiä; rikkaat ja oppineet suljetaan
heidän seurastaan pois. Jos pappi kuuluu heidän joukkoonsa, kokoaa
hän kokemuksia ja esittää puheissaan mitä muut sydämmissään ovat
ajatelleet. Siten antaa hän pyhänä takaisin, minkä viikon kuluessa
sai". [Rovastinleski Sofia Helanderin miesvainajansa omistamasta
kirjekokoelmasta. (Tästä kirjeestä puuttuu päivämäärä, vaan
sisällöstä päättäen on se kirjoitettu noin v. 1839).]
Tämänkaltaisia tervehdyksiä saivat Suupohjan innostuneet, nuoret
papit tuon tuostakin kokeneemmilta ystäviltään. Ne puhuivat maltin,
kokemuksen ja rauhan kieltä rynnäkön rohkeille miehille. Monta
terveellistä varoituksen sanaa ne sisälsivät, mutta peräytymään ne
eivät milloinkaan neuvoneet.


VI.
Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.

Elokuun 2 p:nä 1838 päivätyssä kirjeessä ilmoitti Vaasan läänin
kuvernööri Turun tuomiokapitulille saaneensa prokuraattorilta käskyn
toimittaa kanteen nostamista Uuskaarlepyyn armovuodensaarnaajaa
Fredrik Östringiä vastaan, joka oli syytettävä luvattomien
hartauskokousten pitämisestä. Saatuaan asiasta tiedon, oli kuvernööri
ensin käskenyt Uuskaarlepyyn pormestarin J. Häggströmin yksissä
seurakunnan kirkkoherran J. N. Snellmanin kanssa tutkimaan, olivatko
Östringin vaikutus pappina ja hänen toimeenpanemansa hartausseurat
olleet vahingoksi seurakunnalle ja oliko hänen opetuksensa
synnyttänyt väärää käsitystä uskonnollisissa asioissa, ja nämä
olivat antaneet sen lausunnon, että syytetyn "oppi ja mielipiteet
olivat haaveilevia, sanankuulijain järkeä ja terveyttä hävittäviä",
jota paitsi ne "synnyttivät eripuraisuutta vanhempien ja lasten
sekä isäntäväen ja palkollisten välillä". Saatuaan asiasta tiedon,
määräsi tuomiokapituli Pietarsaaren kirkkoherran, lääninrovasti
_J. Höckertin_ jutun käsittelyä oikeudessa valvomaan. [Turun
tuomiokapitulin arkisto.]
Asia oli ensikerran esillä Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa
marraskuun 30 p:nä 1838, ja tutkimista jatkettiin maaliskuun 12
sekä toukokuun 30-31 p:nä 1839. Syyttäjänä toimi nimismies _M. K.
Nordqvist_. Paitsi Östringiä oli vastaamaan haastettu lähes 200
henkilöä Uuskaarlepyyn kaupungista ja Munsalasta, sekä säätyläisiä
että talonpoikia, toisia seurojen toimeenpanemisesta, toisia noissa
"kielletyissä kokouksissa" käymisestä. Jo rovasti Snellmanin
Östringille tätä oikeusjuttua varten antama papintodistus oli omiaan
asettamaan viimemainittua hyvinkin epäedulliseen valoon. Se kuului:
"-- -- Östring -- -- on ahkerasti nauttinut pyhää ehtoollista
sekä elänyt kristillisesti, mutta allekirjoittanut ei koskaan ole
hyväksynyt hänen toimeenpanemiaan kokouksia sekä käskenyt häntä
luopumaan pitämästä näitä kokouksia, joihin kaikkialta on kokoontunut
nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, tunnetulta ja tuntemattomia,
etenkin koska ne ovat kiellettyjä eivätkä vaikuta muuta, kuin
eripuraisuutta ja häiriötä seurakunnassa". Östring koetti puolustaa
menettelyään, muun ohessa huomauttaen että Snellman ainoastaan
kerran oli kieltänyt häntä seuroja pitämästä ja silloinkin hyvin
epämääräisesti. Varsinkin eräässä oikeudelle antamassaan pitkässä
kirjallisessa lausunnossa puhui hän suoraa kieltä kirkollista
virkavaltaa ja kuollutta kaavakristillisyyttä vastaan eikä suinkaan
säästänyt esimiestäänkään, rovasti Snellmania. Mutta jota rohkeammin
hän puhui ja kirjoitti, sitä varmemmaksi muodostui oikeuden vakuutus
hänen syyllisyydestään.
Paitsi Östringiä ja tuomiokapitulin edustajaa esiintyi näissä
käräjissä kaksi muuta pappia: Munsalan ennen mainittu kappalainen E.
Wegelius ja Maalahden vanha kirkkoherra J. Wegelius. Edellisen olivat
asianomaiset vetäneet oikeuteen siitä syystä, että Östring hänen
pappilassaan kerran oli pitänyt hartauspuheen, jota noin 100 ihmistä
oli tullut kuulemaan. E. Wegelius puhui sekä omasta että seuroissa
käymisestä syytettyjen tyttäriensä puolesta. Miehen esiintyminen
on sitä huomattavampi, kun hän ei itse kuulunut heränneisiin.
Eräässä oikeudelle antamassaan kirjallisessa selityksessä tuosta
hänen pappilassaan pidetystä hartauskokouksesta, jonka sallimisesta
häntä syytettiin, huomauttaa hän vastoin vallitsevaa virkavaltaista
katsantotapaa, miten naurettavaan ja halveksittavaan asemaan hän
olisi joutunut, jos hän olisi koettanut hajoittaa pappilan kartanolle
kokoontunutta kansanjoukkoa. Östringistä ja hänen toimistaan
seurakunnan opettajana antaa hän samassa lausunnossa seuraavan
kiittävän todistuksen: "Koska minun tietääkseni ei jumalallinen eikä
maallinen laki kiellä ketään kirkossa tahi muualla kuuntelemasta
papin puhetta hengellisestä aineesta, jollei ole todistettu, että
hän julistaa kerettiläistä ja väärää oppia, niin olen sitä vähemmin
voinut estää evankeliumin ravintoa haluavia lapsiani kuulemasta
sitä hartauspuhetta, jonka maisteri Östring sanotussa tilaisuudessa
piti suurelle kansanjoukolle. -- Sitä vähemmin olen saattanut tuota
kieltää, kun Östringin perusteelliset tiedot ja hänen etevät lahjansa
esittämään evankeliumin totuutta sekä hänen kristillinen elämänsä
ovat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Toivon päinvastoin, että
lapseni joka päivä olisivat tilaisuudessa kuulemaan hänen opetustaan
ja seurustelemaan hänen kanssaan".
Vielä jyrkempiä sanoja käytti herännäisyyden tunnettu ystävä
J. Wegelius, joka esiintyi oikeudessa syytteen alaisen, E.
Wegeliuksen pappilassa asuvan alaikäisen holhottinsa Maria Kristina
Siniuksen puolesta. Hänkin esitti loppulausuntonsa kirjallisesti.
Huomautettuaan, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaatia mitenkään
voitaisi soveltaa papin johtamiin hartausseuroihin, joita pitämään
hän väitti voimassa olevien asetusten selvin sanoin "velvoittavan
jokaista seurakunnan opettajaa ja joita jokainen vilpitön kristitty
pitää suuressa arvossa", lausuu hän lopuksi: "En voi muuta ymmärtää,
kuin että kysymyksessä oleva syytös on pimeyden ruhtinaan keksimä
sekä että se yhtä paljon loukkaa Jumalan kuin maallisen esivallan
käskyjä ja määräyksiä".
Kesäkuun 1 p:nä 1839 julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä.
Ainoastaan mikäli asia koski muutamia syytettyjä, jotka eivät
olleet saapuneet tutkittaviksi, jäi kysymys vielä riippuvaksi.
Todistajia ei näissä käräjissä kuulusteltu. Siitäkin syystä supistui
jutun käsittely kihlakunnanoikeudessa lyhemmäksi kuin Kalajoen
samaan aikaan syytettyjen heränneitten tutkiminen sikäläisissä
käräjissä. Sitäpaitsi on tässä vertailussa otettava huomioon,
että viimemainittuihin käräjiin oli haastettu etäälläkin asuvia.
Tunnustettava on myöskin, että nimismies Nordqvist esiintyi paljon
taitavammin kuin maafiskaali Berg, joka hurjilla syytöksillään
ja vaatimuksillaan paljon viivytti asian ratkaisua. -- Östring
tuomittiin vetämään sakkoja: luvattomien kokousten pitämisestä
96 rupl., sapatin rikkomisesta seitsemässä eri tilaisuudessa 33
rupl. 60 kop. sekä loukkaavasta kirjoitustavasta 9 rupl. 60 kp.
eli yhteensä 139 rupl. 20 kop., johon summaan koko hänen silloinen
vuosipalkkansa ei noussut. Myöskin J. Wegelius sai sakkoja
"loukkaavasta kirjoitustavasta", kuitenkin puolta vähemmän kuin
Östring. Seuroissa käymisestä sekä sapatin rikkomisesta sakotettiin
sitäpaitsi 92 henkilöä, joista mainittakoot talollinen _Matti Bro_,
apteekkarintytär _Anna Sofia Svahn_, Uuskaarlepyyn kappalaisen E.
J. Fonseliuksen tyttäret _Sofia, Augusta_ ja _Katarina Fonselius_,
maafiskaalin vaimo _Klara Sofia Herpman_, kappalaisen tyttäret
_Sofia_ ja _Maria Wegelius_, fiskaalinvaimo _Anna Katarina Forssén_
sekä ennen mainittu _Maria Kristina Sinius_. Ne, joiden kodeissa
seuroja oli pidetty, eivät saaneet suurempaa rangaistusta kuin
muut hartauskokouksissa käyneet, koska kaikkia näitä tilaisuuksia
pidettiin Östringin toimeenpanemina. Yhteensä nousivat tuomitut
sakot 1520 rupl. 60 kop. -- Kappalainen E. Wegelius vapautettiin
kaikesta edesvastauksesta, "koska ei ollut todistettu, että kokous
hänen luonaan heinäkuun 7 p:nä 1837 pidettiin hänen suostumuksellaan
eikä myöskään, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla, jota paitsi
kokous pidettiin talon ulkopuolella". [Turun tuomiokapitulin arkisto;
"Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet IV af A. S-g"; Senaatin
päätös Östringin jutussa, jonka olen saanut Östringin sukulaisilta.]
Östring oli köyhä mies. Hänellä oli täysi syy pelätä etteivät
yläoikeudet lieventäisi kihlakunnanoikeuden tuomiota. Yhä
arveluttavammaksi kävi hänen asemansa. Kasvamistaan kasvoi hänen
omassa seurakunnassaan herännäisyyden vastustajain viha, vaatien
häntä ajattelemaan, että häntä vastaan ryhdyttäisiin uusiin
toimenpiteisiin, jos hän jatkaisi työtään samalla tavalla, kuin hän
oli aloittanut. Vaan ei tämä voinut hänen päätöstään muuttaa. Ei
pelännyt hän ihmisiä eikä etsinyt maallisia etuja. Eikä puuttunut
häneltä kehotuksiakaan. Samana päivänä kuin kihlakunnanoikeus julisti
päätöksensä, kaikuivat Uuskaarlepyyssä entistä raikkaammin Siionin
virsien säveleet. Oikeudesta palatessaan veisasivat kaupungin
sakotetut naiset noita vihattuja virsiä, siten todistaen, etteivät
hekään aikoneet luopua taistelusta. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
Östring jatkoi työtään. Entistä kiivaammaksi yltyi vastustajain viha,
he tuumivat uusia käräjiä ja saivat piankin semmoiset jälleen aikaan,
vaan kasvamistaan kasvoi liike.


VII.
Turun tuomiokapitulia päätös Östringin ja Kalajoen pappien
käräjäjutussa.

Olemme nähneet, miltä kannalta Turun tuomiokapituli arkkipiispa
Tengströmin aikana arvosteli herännäisyyttä. Hän kuoli v. 1832, ja
hänen jälkeisekseen määrättiin marraskuun 21 p:nä 1833 jumaluusopin
professori _Erik Gabriel Melartin_. Tämä monipuolisesti oppinut ja
hienotunteinen mies oli varsinkin koulualalla hankkinut itselleen
paljon hiippakunnan hoidossa tarvittavaa kokemusta, joka silloisiin
oloihin nähden ainakin jossain määrin korvasi hänen puuttuvaa
käsitystään papin käytännöllisistä tehtävistä. Hän oli monta vuotta
ollut Viipurin lukion lehtorina sekä sen rehtorina, jota paitsi hän,
näiden virkojen ohessa oli toiminut Viipurin kuvernementin koulujen
tarkastajana (1810-1814). Näissä toimissa esiintyi hän uudenaikaisten
kasvatusopillisten periaatteiden etevänä edustajana, ja hänen
piiriinsä kuuluvat koulut kehittyivät hänen valistuneen ja taitavan
johtonsa kautta maamme paraiksi oppilaitoksiksi. Kun Viipurin
lääni jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen, haki ja sai Melartin
jumaluusopin professorinviran Turun yliopistossa (1812). Sopisi
odottaa, että hän tälläkin alalla olisi ryhtynyt raivaamaan tietä
niille uusille aatteille, jotka jo siihen aikaan pyrkivät luomaan
eloa Suomen puhdasoppisuuden kaavoihin jähmittyneeseen kirkkoon,
vaan niin syvälle hän ei päässyt tunkeutumaan. Hän päinvastoin
antautui neologian tulkiksi, siten vieraantumistaan vieraantuen
niille periaatteille, joiden toteutumista Suomen kirkko kipeimmin
kaipasi. Tämä maassamme varsinkin jumaluusoppineiden piireissä
silloin yleinen katsantotapa ei kyllä ollut jyrkintä laatua, vaan se
käsitteli kuitenkin kristinuskon päätotuuksia siksi pintapuolisesti,
ettei sen pohjalla kirkon uudistus ollut mahdollinen. Niinpä oli
esim. raamatun oppi synnistä ja armosta, jos kohta sen totuus
verraten harvoin suoraan kiellettiinkin, arveluttavassa määrässä
syrjäytetty tämän suunnan katsantotavassa; "hyveestä" puhuttiin
paljon ja sitä käsitettiin enemmän ihmisen oman ansiokkaan pyrkimisen
tuloksena kuin uskoon Kristukseen perustuvan pyhityksen ilmauksena,
Vapahtajaa pidettiin miltei yksinomaan siveellisenä esikuvana
y.m.s. Miten ilmeisessä ristiriidassa tämä olikin uskonpuhdistuksen
perustotuuksien kanssa, oli kirkollinen elämä siksi lamautunutta,
ettei erotusta huomattu tahi ei ainakaan käsitetty niin suureksi,
kuin se itse teossa oli. Ja jos se joskus näkyi, salattiin juopaa
runollisilla vertauksilla ja tyhjillä korupuheilla. Vallitseva
korkeakirkollinen katsantokanta, jota Suomen muuttuneet valtiolliset
olot olivat omiaan tukemaan, teki voitavansa masentaakseen kaikkia
tuota uneliasta rauhaa häiritseviä uskonnollisia ilmiöitä,
vaikka semmoisia oli alkanut ilmestyä miltei kaikkialla maassa.
Tällä kannalla olivat olot, kun Melartin tuli arkkipiispaksi.
Vaikea oli hänen asemansa. Vaikka hän lämpimästi harrasti kansan
siveellisyyden ja sen sivistyksen parantamista, jota muun ohessa
hänen tarkkanäköiset, tulevaisuuteen viittaavat tuumansa Suomen
kielen korottamisesta maan viralliseksi kieleksi selvään todistavat,
ei voinut hän antaa arvoa uskonnolle, ellei sitä tukemassa ollut
tieto ja sivistys, eikä siitäkään syystä hyväksynyt herännäisyyttä,
joka oli syntynyt kansan syvissä riveissä ja yksinomaan perustui
raamattuun. Ollen valtiomiehenä hyvin arka ja altis tarkkaan
noudattamaan hallituksen määräyksiä, kannatti hän tuota johtavissa
piireissä yleiseksi tullutta käsitystä, että herännäisyysliike
oli valtiollisessakin suhteessa vaarallinen ja siitäkin syystä
vastustettava. Mutta ei voinut hän toiselta puolen itseltään salata
heränneitten pappien lämmintä harrastusta eikä heidän väsymätöntä
työtään kansan uskonnollisen tilan parantamiseksi. Sitä tunnustamaan
vaati häntä hänen ideaalinen katsantokantansa ja hänen lämmin,
ihmisrakkautta uhkuva mielensä. Kylmäkiskoisesti hän ei voinut
asioita punnita, sydämmensä oli aina mukana, ja sentähden koski
kirkossa hänen piispana ollessaan riehuva taistelu häneen kipeämmin,
kuin ehkä keneenkään Suomen silloisista johtavista henkilöistä.
[Erik Gabriel Melartin, kirj. Herman Råbergh (Vartija 1890 n:o 3-4);
Biografinen Nimikirja.]
Jo ennenkuin Kalajoen herännäisyys oli ehtinyt herättää suurempaa
huomiota, tuli Melartinin ja Turun tuomiokapitulin muiden jäsenten
suhde maassa yhä leviävään pietismiin selvään näkyviin. Mitä
huolellisimmin koetettiin esim. estää ei ainoastaan pietistisen,
vaan muunkin todelliseen kääntymiseen vaativan kirjallisuuden
painattamista sekä pitää huolta siitä, etteivät herännäismieliset
ylimääräiset papit kauan saisi vaikuttaa samassa seurakunnassa.
Painattamislupa kiellettiin semmoisilta sanomalehtikirjoituksiltakin,
jotka vähänkään puolustivat herännäisyyttä. Tämän kohtalon alaiseksi
joutui esim. v. 1835 "Åbo Underrättelser'issä" julkaistavaksi aiottu
kirjoitus "Lahkolaisuus". Kiellon perustelu kuuluu: "Tunnustaen
kirjoittajan hyvän tarkoituksen sekä kirjoituksen monessa suhteessa
rikkaan ja opettavan sisällyksen, pitää konsistoriumi kuitenkin,
siihen nähden että meidänkin isänmaassamme viimekuluneina vuosina
monessa paikoin on ilmestynyt lahkolaishenkisiä liikkeitä ja
häiritseviä kohtauksia, arveluttavana myöntää painattamislupaa
kirjoitukselle, joka tahtoo esittää kysymyksessä olevia liikkeitä,
jollei oikeammalta, niin kuitenkin enemmän puolustavalta kannalta,
kuin niitä tavallisesti on arvosteltu. Kirjoitus voisi helposti
synnyttää väärinkäsitystä sekä aiheuttaa usein tapahtuvien
luvattomien uskonnollisten kokousten estämiseksi annettujen
määräysten ja asetusten halveksimista ja siten häiritä järjestyksen
ylläpitämistä". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] -- Seuraavana
vuonna kielsi tuomiokapituli painattamisluvan "Muutamat oikeat
uuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit" ja "Hunajan
pisarat" nimisiltä kirjoilta, vaikka niistä sitä ennen monta
painosta oli ilmestynyt. Syytä ei pöytäkirjoissa mainita, vaan
miltei varmuudella voipi päättää kiellon riippuneen näiden kirjojen
parannukseen vaativasta sisällyksestä sekä siitä, että heränneet
niitä yleisesti lukivat. Samassa istunnossa hyväksyi tuomiokapituli
sitävastoin "Jesuksen lapsuuden" kirjan painettavaksi. Sitä ei
pidetty "arveluttavana", kun sitävastoin Gossnerin "Tie autuuteen"
ei laskettu julkisuuteen (1838). -- -- Herännäisyyden leviäminen
ei ollut omiaan vähentämään sensorivallan ankaruutta. Turun
tuomiokapituli asettui siinä suhteessa yhtä jyrkälle kannalle kuin
Porvoon. Niinpä se esim. v. 1839 ei myöntänyt painattamislupaa
seuraaville Ruotsissa ennen painetuille kirjoille: "Nådens ordning
till salighet efter Jesu härliga evangelium" (Armonjärjestys
autuuteen Jesuksen pyhän evankeliumin mukaan), "En ropandes röst
i öknen" (Huutavan ääni korvessa), "Varningsord till ovärdiga
nattvardsgäster" (Varoitussanoja kelvottomille ehtoollisvieraille),
"Gudeliga betraktelser öfver de trognas saliga död" (Jumalisia
tutkimuksia uskollisten autuaallisesta kuolemasta), "Väckelser
till dygd och salighet" (Herätyksiä siveyteen ja autuuteen). Saman
kohtalon alaisiksi joutuivat niinikään muutamat ruotsinkieliset
hengelliset laulut sekä "Kristillisiä tutkimuksia alttarin
sakramentista nuorille ehtoollisvieraille". -- --