Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 03

Kumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, -- pakko oli puuttua ajan
vakaviin asioihin.
-- Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin
pienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. --
Kuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista
innostustamme?
-- Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi
Tönne verkalleen ja rauhallisesti. -- Me olemme seuranneet asioita
täältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta
meillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.
-- Steen-herran tutkainta?
-- Niin, hän on ovela mies ja taas mahtava.
-- Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta,
miten meitä on kohdeltu!
Tönne kävi selittelemään välivuosien vaiheita.
-- Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen
Suomeen...
-- Sittenkuin me suomalaiset yksin olimme pelastaneet Viipurin...
-- Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen.
Vanhan piispan ensiksi, sitten muut... Niin, hän suistui sitten kyllä,
mutta lopuksi hän voitti.
-- Loppua emme ole vielä nähneet.
-- Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin
nähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan
sortoa...
-- Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu
terävästi. -- Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä
tilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn
vielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?
-- Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. -- Hätäpaino ajoi meidät
suomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa,
hajaannuimme taas...
-- Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme
vastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. -- Kautta kaikkien
pyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!
-- Miten kävisi se päinsä, -- esimerkiksi tällä hetkellä?
-- Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja
tappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran
holhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata
itse!
-- Kukistettua Oldenburgilaista varten, virkahti Tönne pilkallisesti.
-- Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa
opettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja
minä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.
-- Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit,
sanot, -- he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme
samoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu,
sillä sinä et sitä kauan jaksa.
Frille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden
risteillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja
pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota
vanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki
siinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä
tahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi
pystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä
virkkoi:
-- Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä?
Etkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista,
tuli mikä tuli?
Tönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi
iltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä
kotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:
-- Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme
ovat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se
meitä huvittaisikin.
-- Siis jatketaan taistelua?
-- Niin, minun asiani on vallottaa Turun linna.
-- Steen Sturelle! -- Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta
pysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: -- Paljoko onkaan kulunut aikaa
Viipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä
ajassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme
Viipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin
laumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi
valloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, -- hyvästi!
He erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet
saattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu
Frillen sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä
paljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko
yhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat
olivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun
linnan vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä
istuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen
kätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.
Taistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein
linnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle
turkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni
märkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle
saartojoukolle, -- linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita.
Tönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja
taidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän
taivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja
kuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin
Vatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton
uskottomuus.
Turun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa
varustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat
rahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien
pääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran
rikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma
siepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin
vahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja
arkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä
säilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta,
-- ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin
etupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat
silloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä
saivat, -- mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän
tekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran
linnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen
tykit päälinnaa vastaan, -- tekivät kapinan!
Niin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen
torni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan
toimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä
taistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka
viimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän,
vaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa
sellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut...
Silloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi
taistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan
lähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle
väkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.
Laskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne
uljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton
hymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton
käsivarsi hervotonna ohjaksissa.
-- Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä
tervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle
ystävälleen.
-- Niin, se oli kai liian rohkea unelma, -- tie on nyt auki sinulle ja
Steen Sturelle.
-- Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää
kukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.
-- En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi
voitettu ritari hiljaisella äänellä. -- Mutta myönnän sen nyt, Tönne,
se asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton,
niinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä.
Ehkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin
Viipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.
-- Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen
uljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. --
Väkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen...
-- Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, -- mutta mitäpä siitä enää.
Turvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on
hyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua
onnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.
Siltapalkit tömisivät, voittajat karauttivat linnaan ja Maunu ratsasti
harvoine asemiehineen tiepuolessa heidän ohitseen pois Suomen Turusta.
Ja samalla hän hävisi Suomen historiastakin. Sen verran hänestä vain
vielä tiedetään, ettei hän voitettunakaan suostunut Stureille vannomaan
uskollisuuden valaa, hän piti kaatuneenakin oman päänsä. Muutamia
vuosia myöhemmin kuoli Maunu Frille unhotettuna ukkona. Mutta hautansa
hän sai Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelissa, jolle hän oli
mahtinsa päivinä tehnyt lahjoituksia.
Hänen ystäväänsä ja vastustajaansa Tönne Erikinpoikaa seurasi onni
kauan, kunnes se hänetkin lopulta petti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua
pudotti mestauskirves hänen kauniin päänsä siinä samassa Turun
linnassa, jonne hän nyt Maunu Frillen ohitse ratsasti niin pystynä ja
varmana.
_Santeri Ivalo_.


ERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.
PIETARI KYLLIÄINEN.

Surun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa.
Palo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät
pakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät
lymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden
vihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka
parastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat
sen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.
Eräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan
vesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen,
pieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa
laidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo
varustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi
eläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta
kohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja
sen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina
hallavaa taivasta vastaan.
Mutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja
muurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun
vesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan
viereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.
-- Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies
kalliolta, aikomattakaan avata porttia.
-- Pakomatkalla ollaan, laskehan linnaan.
-- Ei tänne ketään lasketa, soutakaa tiehenne.
-- Tulemme Viipurista, meillä on viesti tuotavana Pietari Kylliäiselle.
-- Keneltä?
-- Posse-herralta.
-- Vai Posselta. -- Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi
miehilleen alas pihalle: -- Avatkaa portti soutajille!
Pakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat
kuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat
he Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä
piirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen
puolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat,
tuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia
ja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin
kolkalta.
-- Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset
jännittyneinä.
-- Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän
rivinsä harvenevat...
-- Entäpä minkä viestin lähetti Posse tänne?
-- Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri
joutuu kyllä pian Olavinlinnakin, -- väkeä venäläisiltä riittää.
Varatkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse
sanoa.
-- Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi
harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. -- Tulkoot tuiskut
kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.
Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen
korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen
suusta poistuvaa venhettä.
Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika
Kylliäinen, mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa
oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla
ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana
huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa.
Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa
sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle,
pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen
siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten
alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun
rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina,
kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain,
luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti
tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet
ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan
päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon
arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.
Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja
hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas
ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen,
puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä
tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset
koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin
valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden
linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen
häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, -- siksi täytyi pienen
linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja
öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.
Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan
vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein
tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän
lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan
rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin
oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta,
jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.
Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain
välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt
vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on
Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä
jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin
viestiä Viipurin kohtalosta, -- taikka sitten vihollisen saartojoukkoa
tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.
Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät
lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää
Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan,
eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin
avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli
pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he
välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa,
kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen
paljaiksi karisseita lehtoja.
-- Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö
eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle
oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan
alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.
-- Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli
hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. -- Meidän pitäisi
ryhtyä johonkin, vaikka mihin, -- kunpa jäätyisivät järvet!
Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo
talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä
päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:
-- Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään
Säämingin salolle!
-- Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet
nyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.
-- Päästään. Koetammepa antaa Viipurin veikoille vähän apua.
Pietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen
päätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua,
muuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis
taistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla... Vanhan
soturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa
linnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan
häiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään
tämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen
miehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan
savolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se
mieliviestinä sinnekin, -- sammumaton oli rajakansassa vanhan koston
jano ja saalistamisen halu.
-- Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento
joka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.
Viikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan
edustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen
kankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat
ja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen.
Puolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa -- toisen puolen
täytyi jäädä vartioimaan linnaa -- ja niin laskettiin rajan taa.
Tiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli
tehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien,
äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin,
saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään,
ennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno
siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki
Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden,
tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.
Aikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta
rajaa yli 800 taloa, -- hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko
täten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia
sitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten
urhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei
ole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti
myöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse,
heidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä
Kylliäisen retki vihollisten mieliin.
Mutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan,
ja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä
voinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko
sydämmistynyt vihollisjoukko sill'aikaa lähtenyt vastavierailulle
Kyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin
pienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin,
kunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli
linna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta
kallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin,
mustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.
-- Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas
kotisalmea kohden hiihtäessään.
-- Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan
talonpoika.
-- Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi
toinen.
Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa
pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden
jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui
etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten
suuresta voitosta.
Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten
suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa vuotta 1496 viestejä,
että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen
arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, -- hän tunsi jo
vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit
Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan
Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut
talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen
puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa
saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen
ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.
Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä
samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa
vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli
kestänyt.
Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja
jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa
kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin
etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä
kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt.
Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein
uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle
sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja
suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava
aivan riittämättömällä väellä, -- sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei
ollut enää puhettakaan.
Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen
pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset,
yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina
paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin
kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi
siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin
tunsivat jo tuon "mustan pirun" ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa
sitä vastaan, -- luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle
tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi
oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille
jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui
taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään
puskuasentoon.
-- Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika
silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista
niskaa. -- Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!
Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset
ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten
leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen,
kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se
havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.
Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain.
Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja
pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa
tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua.
Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä
kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi
piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan
asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat,
yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, -- viikkokausia törötti linna
sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli
erämaa entistään autiompi sen ympärillä.
Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä
Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan
torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo
kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli
miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja
vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään
laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme,
jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun
loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan
merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli
jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.
Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli
Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän
kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa
ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä
historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään
tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä
jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan
historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan
rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen
sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan.
Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen
kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä
tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin
kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä
perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen,
koska hänen veljensä muutamia vuosia suuren venäläissodan jälkeen
jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.
Taisteli ja kuoli -- lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka
Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin
eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan
nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös
täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain
vihollisten käsiin, -- myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin
paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen
henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.
Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi
pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja
suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina
yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se
perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha
käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen
perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi
edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas
säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.
Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa
valppautta?
_Santeri Ivalo_.


SUOMALAINEN MERISANKARI.
NIILO GRABBE.

Kevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa
höyrysi, -- se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina
seisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa -- monta sataa miestä
--, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja