Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 15

Pielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut
entiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko
Karjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut,
hänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja
neuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa,
koettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli
sissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja
verottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät
loitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä
heimosota jatkui yhä.
Eräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että
siellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja
kapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen
talosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille,
vastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta
torjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena
päällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä
lähenevän vainolaisjoukon niskaan.
Viimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja
Räsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset
päälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät
toisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja
välejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä
ja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.
Eräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata
ylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti:
-- No ei sieltä teiltäpäin nyt enää muuta apuväkeä tule?
-- Ei ole tiedossa, vastasi Räsänen sävyisästi ja pistoksesta
suuttumatta.
-- Taisi tulla tarpeeksi teillekin silloin viime kerralla?
-- Tarpeeksi tuli.
Se myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he
molemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän
rinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt
suksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen
vakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli,
muutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt
palaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että
karjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he
senvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.
Roponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti
toisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin
sulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi:
-- Jos näin varamme pidämme, eivät vainon miehet ehkä tule tänne
toistekaan. Ja jos yhdessä pysymme...
-- Yhdessä pysymme, se on minunkin sanani, vastasi Luukas siihen
innolla, ikäänkuin hän koko ajan olisi tahtonut saada juuri tuon sanan
toverilleen lausutuksi.
Ja rinnakkain hiihtivät he murrokselle ilmoittamaan kotikulmalaisilleen
tuon iloisen sanoman.
_Santeri Ivalo_.


JALO VELJESPARI.
EEVERT JA KUSTAA HORN.

"Eevert Horn on jaloimpia sankari luonteita,
joita minkään maan historia voi näyttää."
K.P. Ignatius.
"Kustaa Hornin johdolla kehkeysi Suomen armeija
valiojoukoksi, joka siihen aikaan ei löytänyt
vertojaan kuuliaisuudessa, rohkeudessa ja
kestäväisyydessä."
K.F. Ignatius.
"Kustaa Horn on minun oikea käteni."
Kustaa II Adolf.
Kankaisten Agneta-rouva asteli hiljalleen laajan puiston käytävää
yhdessä kälynsä, Lepaan Kaarina-rouvan kanssa. Nurmikolla vaahterain ja
ikivanhain tammien välissä juoksentelivat heidän tyttärensä kukkia
poimien ja kentältä puiston reunalla, jossa pojat kävivät
leikkisotaa, kuului melua ja hurraamista. Kun molemmat armot ehtivät
käytävän päähän, tapasivat he Agneta rouvan vanhimman pojan,
kahdeksantoistavuotiaan herra Henrikin, joka pikkupoikain leikkiä
seuraten oli istahtanut matalalle kivipenkille ja jutteli vilkkaasti
poikien opettajan, mestari Sigfrid Aaron Forsiuksen kanssa. Nuorin
Kankaisten vallasväen perillisistä, nelivuotias Kustaa, oli jäänyt ison
veljen luo, seuraten jakamattomalla mielenkiinnolla taistelua, jota
Eevert ja Klaus veljien johdolla kävivät alustalaisten poikasista
kokoonpannut, puumiekoilla, pienillä lipuilla, rummuilla ja
katajaselkäisillä jousilla varustetut armeijat. Kentän keskellä oli
kivistä ja turpeista kyhätty Viipurin linna, jota Klaus-veli
parhaillaan puolusti Eevert-veljen hurjia hyökkäyksiä vastaan.
Rouvat istuutuivat kivipenkille, jonka mestari Forsius jätti heidän
käytettäväkseen, ja kiintyivät seuraamaan linnan vallotusta.
Viisitoistavuotias, tanakkatekoinen ja päivän paahtama Eevert kapusi
juuri poikiensa etupäässä ylös linnan muurille, Klaus-veljen turhaan
kokiessa torjua hänen rynnäkköään.
"Voi, voi, mimmoinen hurjapää tuo Eevert on!" puhkesi Agneta-rouva
valittamaan. "Minulla on ainainen pelko, että hän taittaa vielä
niskansa noissa leikeissään tai hurjilla ratsastusretkillään."
"Elkää peljätkö, äiti, mestari Sigfrid ilmaisi äsken meidän
horoskooppimme ja sen mukaan tulee Eevertistä kuuluisa sotapäällikkö",
virkkoi Henrik-herra, kalpean ja hienon näköinen nuorukainen, jonka
ulkomuodosta ja koko olemuksesta näki, että hän oli harrastanut enemmän
opiskeluja kuin poikain sotaisia leikkejä. Hänellä olikin
perinpohjaiset tiedot ja hän oli ehtinyt käydä jo ulkomaillakin
tietojaan kartuttamassa.
"Todellakin, mestari Sigfrid?" kääntyi Agneta-rouva tuon vaatimattoman
oppineen puoleen, joka ahtaammissa piireissä oli jo tunnettu
astroloogisista tiedoistaan ja ennustajataidostaan. "Oletteko tosiaan
tähdistä lukenut tiedon Eevert-pojan tulevaisuudesta?"
"Moniahta päivä sitten muodostin horoskoopin kaikille teidän armonne
pojille", vastasi opettaja, "ja kuten herra Henrik sanoi, ilmoitti
Eevertin horoskooppi loistavan sotapäällikön uran. Vaikka hän ei
näytäkään elävän vanhaksi, ehtii hän kuitenkin arvossa ja kunniassa
kohota sangen korkealle ja hänen elontiensä yhtyy hyvin läheisesti
kuninkaalliseen elontiehen."
Agneta-rouvan kasvoilla näkyi äidillisen ilon ja ylpeyden ilme, kun hän
käänsi katseensa Eevertiin, joka nyt linnan vallattuaan seisoi
hajasäärin muurilla ja huusi alhaalla oleville pojille:
"Olkoon tämä nyt Narvan linna ja olkaa te ryssiä ja koettakaa vallottaa
tätä meiltä suomalaisilta. Mutta minä sanon jo etukäteen, että siitä ei
tule mitään."
Ja uudelleen yltyi taistelun meteli pienen leikkilinnan ympärillä.
"Mutta katsopas tuota", kuiskasi Kaarina-täti ja kälyään kylkeen
nyhjäisten osotti pientä Kustaata, joka jännittynyt ilme totisilla ja
kalvakoilla kasvoillaan sekä sieramet laajentuneina henkeä pidättäen
seurasi taistelun menoa. Näkyi selvästi, kuinka hänen hento vartalonsa
värähteli ja lihakset jännittyivät, kun hän hengessään koetti auttaa
jotakin taistelevista.
"Jos kenestäkään, niin hänestä kai myös tulee sotilas", jatkoi
Kaarina-rouva.
"Hänen horoskooppinsa osottaa rataa, joka vie vieläkin korkeammalle ja
kauemmas kuin Eevertin", kuiskasi mestari Sigfrid. "Mainio sotilas
hänestä tulee, vaikka minä niin mielelläni soisin hänestä oppinutta,
sillä hänellä on niin terävä pää. Mutta minkä kohtalojen herra on
tähtiin kirjoittanut kunkin osaksi, se pitää paikkansa."
"Minun pikku Kustaani!" puhkesi äiti sanomaan hellästi ja ojensi
kätensä saadakseen Kustaan syliinsä, mutta tämä oli niin koko
sielullaan kiintynyt taisteluun, ettei hän huomannut äitinsä kutsuvaa
liikettä.
"Hän on aina niin kalpea ja totinen", virkahti Kaarina-täti.
"Se on kenties perintöä siitä, että hän on syntynyt vankilan muurien
sisällä", sanoi äiti ja huoahti menneiden päivien surullisille
muistoille.
Sotapäällikkö ja valtaneuvos Kaarlo Henrikinpoika Horn oli syyttömästi
joutunut epäluuloisen Juhana-kuninkaan vihoihin ja saanut istua
vankeudessa sekä loppujen lopuksi häväistynä käydä mestauslavalle,
missä hänet kuitenkin armahdettiin. Hänen vankeusaikanaan oli Örbyhusin
linnassa, jonne Agneta-rouva oli seurannut miestään, syntynyt heidän
nuorin poikansa, Kustaa. Tästä johtuvaksi luuli äiti sen miettivän ja
totisen, miltei raskaan ilmeen, joka usein oli nähtävänä hänen
nuorimpansa muutoin niin älykkäillä kasvoilla.
Tällä välin oli Kustaa-pojan jännitys noussut korkeimmilleen. Hänen
kätensä puristuivat nyrkkiin ja yhtäkkiä lähti hän kuin nuoli
livistämään linnotusta kohti. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta taakseen
katsomatta jatkoi hän matkaansa ja katosi yhdessä mylläkässä
temmeltävien poikien keskelle. Täti ja mestari Sigfrid purskahtivat
nauramaan, mutta äiti pyysi hätääntyneenä Henrikiä juoksemaan jälestä
ja tuomaan Kustaan pois, ettei hän siellä suurempain keskellä
loukkaantuisi.
"Entäs mitä te olette tähdistä lukeneet hänen osalleen, mestari
Sigfrid?" kysyi täti nyökäten päätään Henrikin jälkeen.
"Häntä odottaa loistava valtiomiehen ura", vastasi oppinut opettaja yhä
yhtä suurella vakuutuksella.
"Yhä vain loistavia uria, ihanpa minä alan sinua kadehtia poikiesi
vuoksi", virkkoi Kaarina-rouva kälylleen.
"Vähät muusta, mutta siitä minä olen iloinen, että mestari Sigfrid
ennustaa Kustaa-poikani elävän miehuuden ikään, sillä minä olen
tuntenut ainaista pelkoa siitä, että hän kuolisi varhain", vastasi
Agneta-rouva.
Meteli linnoituksen luona oli asettunut ja pojat näyttivät alkavan
hajaantua.
"Taistelu lakkasi, kun diplomaatti ilmestyi näyttämölle", myhähti
Kaarina-täti. "Mutta tuollahan tulee herra veljenikin."
Hän osotti vainiolle, josta ratsain läheni töyhtöhattuinen iäkkäämpi
herra. Se oli herra Kaarlo Henrikinpoika, joka oli kierrellyt
perintökartanonsa viljelyksiä tarkastamassa. Hän saapui naisväen luo
samaan aikaan kuin pojatkin linnotuksen luota.
"Sinä pikku karkulaiseni!" torui äiti ja sulki Kustaa-pojan syliinsä.
Herra Kaarlo Henrikinpoika ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt,
mutta näytti paljon vanhemmalta. Hänen tukkansa oli ohimoilta jo aivan
harmaa ja viime vuosien katkerat kokemukset olivat luoneet hänen
kasvoilleen raskaan, miltei synkän ilmeen. Juhanan kuoleman jälkeen oli
hän päässyt vankeudesta ja Kaarlo-herttuaan liittyen ottanut jälleen
osaa valtiolliseen elämään. Edellisenä talvena oli hän herttuan ja
Ruotsin säätyjen asiamiehenä tullut Turkuun Klaus Flemingiä
taivuttamaan, mutta riitaantunut kokonaan rautamarskin kanssa. Sen
jälkeen oli hän oleskellut hiljaisuudessa ja levossa täällä
syntymätilallaan. Muutaman päivän kuluttua aikoi hän kuitenkin
perheineen lähteä Viroon, jossa hänellä myöskin oli kartanoita ja josta
hänen puolisonsa oli kotoisin.
"No, mitäs linnoja te tänään olette vallottanut?" kysyi herra Kaarlo
nuorimmilta pojiltaan.
Isän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert ja Klaus vilkkaasti
ja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat,
pisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin:
"Eivätpä saaneet ryssät Narvaa, kun minä tulin Eevertille avuksi."
Kaikki purskahtivat nauramaan.
"Sinä pieni kenraali", sanoi isä hymyillen ja taputti Kustaata
päälaelle.
Sen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston
halki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.
* * * * *
"Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut", virkkoi
kenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle
rintahaarniskan. "Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä
teen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta
kerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta
sehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi
tunnettaisikaan."
Juureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin
että hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän
ojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä
huolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan,
vaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä
rintahaarniskaa.
"Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan", lausui
hän, "nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen
tavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo
varustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne
siellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät
lipullispäällikköni?"
Hän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen
sotajoukon leirialueelle.
"Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin", virkkoi hän itsekseen ja jäi
katselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi
matalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki.
Pitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi
kirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului
mäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa
sotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä
valehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko
länsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta
oikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja
kaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai
tallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden
Novgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät
vartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina
kirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat
visusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina
ilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja
kuohuntaa.
"Helteinen päivä, hyvät herrat, mutta yö meille taitaa tulla vielä
helteisempi", lausui Horn alapäälliköilleen, jotka hikeä otsaltaan
pyyhkien pysähtyivät hänen eteensä.
"Ensi yönä siis käydään penkomaan tuota ampiaispesää?" kysyi Henrikki
Maununpoika Spåre, viitaten kaupunkia kohti.
"Niin on tarkotus", vastasi Horn.
"Mielelläänpä nämä laiskan päivät jo jättääkin", arveli Spåre. "Kaksi
viikkoa on tässä helteessä jo lojuttu, ainoana työnä kortinpeluu.
Tympäistä alkaa jo sekin, varsinkaan kun ei ole millä siinä lomassa
kaulaansa kastaisi. Senkin puolesta minä olen hyvin taipuisa
tunkeutumaan tuonne kamasaksain pesään, sillä arvatenkaan siellä ei ole
puutetta oluesta eikä viinistä."
"Votkaa siellä on aivan varmasti", naurahti Horn ja kehotti upseereja
astumaan teltan suomaan siimekseen.
Lukuunottamatta nuorta Klaus Kristerinpoikaa, joka oli Hornin
sukulainen Joensuun haarasta, olivat kaikki nämä upseerit esimiestään
iäkkäämpiä, suorasukaisia sotilaita alemman aateliston piiristä.
Huolimatta siitä, että he vanhasta tottumuksesta suhtautuivat hyvin
tuttavallisesti nuoreen esimieheensä -- Eevert Horn oli vasta
kolmikymmenvuotias -- tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin suurta
kunnioitusta. Sillä paitsi että Horn kuului maansa ensimäiseen sukuun,
oli hän kokonaisella sarjalla loistavia voittoja ehtinyt jo taata
itselleen loistavan sankarimaineen. Samalla oli hän iloisen luonteensa,
oikeudentuntonsa ja lempeytensä takia koko sotajoukon suosiossa.
Kun upseerit olivat istuneet, antoi Horn heille ohjeensa. Heidän tuli
viedä osastonsa yksitellen ja huomaamatta ensimäisen metsäsaarekkeen
taa Kaprion tielle. Siellä tarkastaisi hän joukot sitten myöhemmin
illalla. Puoliyön lähestyessä ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön.
"Ja nyt juomme maljan aseidemme menestykseksi", lopetti Horn ja kohotti
viinisarkan, jommoisen Eerik hänen viittauksestaan oli täyttänyt
kullekin upseereista. "Olkoon tämä esimakuna siitä juhlasta, mikä teitä
odottaa tuolla muurien takana."
Kun maljat oli tyhjennetty, nousi Horn, sitoi miekan vyölleen ja astui
ulos. Upseerien lähtiessä takaisin leiriä kohti nousi hän ratsunsa
selkään ja käyten ajaen suuntasi kulkunsa sitä komeata telttaa kohti,
joka seisoi etempänä joen rannalla ja jonka huipulla liehui Ruotsin
lippu. Siinä piti majaa hänen kahta vuotta nuorempi sankaritoverinsa ja
hyvä ystävänsä, koko sotajoukon ylin päällikkö Jaakko de la Gardie. Kun
Horn lähestyi telttaa, ilmestyivät sen oviaukkoon nuoren sotamarsalkan
päivän paahtamat, luisevat kasvot.
"Kas, siinähän sinä jo olet, Ivergorn", huudahti de la Gardie, käyttäen
ystävästään tuota armeijassa käytäntöön tullutta venäläistä
nimenväännöstä. "Mutta katsohan, mitä tuo on?"
Hän osotti muutamia sankkoja savupatsaita, jotka kohosivat joen
itärannalla olevan etukaupungin kohdalta.
"Venäläiset ovat nähtävästikin sytyttäneet Pyhän Antoniuksen luostarin
palamaan, vaikeuttaakseen meidän hyökkäystämme."
"Ahaa, he luulevat siis todellakin vaaran siltä taholta heitä uhkaavan.
Mainiota!"
"Näytätpä, veliseni, sangen tyytyväiseltä", huomautti Horn heidän
telttaan astuessaan.
"Enkö olisi tyytyväinen, kun viimeinkin pääsemme iskemään.
Neuvotteleminen näiden moskovalaisten kanssa on minusta paljon
tukalampaa kuin avoin taistelu."
"Mutta ei sekään ole minusta kaikista mukavinta", arveli Horn.
"Taisteleminen harjautumattomia joukkoja vastaan on minusta aina
tuntunut hieman siltä kuin pieksäisi suurta villasäkkiä. Ja se ei
oikein tyydytä kovakouraista sotilasta."
"Hm, voitpa olla oikeassa. Mutta nyt me joka tapauksessa hakkaamme niin
että villat pölisee."
"Itämerestä me ainakin aitaamme heidät erilleen. Maljasi sen asian
päälle!"
"Käyköön niin! Maljasi!"
He maistoivat viiniä ja jatkoivat sitten keskustelua siihen keveään ja
tuttavalliseen tapaan, johon he toistensa seurassa olivat tottuneet.
Vaikka he olivat kilpaveikkoja kunnian ja sankarimaineen tiellä, ei
heissä huomattu koskaan hiventäkään kateutta tai eripuraisuutta.
Päinvastoin olivat he valmiit kiivaasti puolustamaan toistensa kunniaa,
milloin kadehtijat ja panettelijat pyrkivät jompaakumpaa alentamaan. Ja
niinpä nämä sotajoukon kaksi ensimäistä miestä muodostivat siinäkin
suhteessa jalon sankariparin.
Kun ulkomaalaisten palkkasoturien päälliköt, Popler ja Cockburn, olivat
saapuneet ylipäällikön telttaan, valmistettiin lopullinen ja
yksityiskohtainen hyökkäyssuunnitelma.
"Jos kaikki käy, niinkuin nyt olemme suunnitelleet, niin suuri Novgorod
on päivän koittaessa meidän", lausui de la Gardie lopuksi.
"Se on oleva meidän", sanoi Horn, ruskeissa, eloisissa silmissään
vakuuttava ilme.
"Sitä en epäile, varsinkin kun kuulen sinun sitä vakuuttavan", lisäsi
de la Gardie.
He joivat yrityksen menestykseksi ja nousivat sitten rattaille
mennäkseen hyökkäysjoukon kokoontumispaikalle. Kului vielä joitakin
tunteja kaikenlaisiin loppuvalmistuksiin. Puoliyö oli jo käsissä ja
pimeys oli käärinyt joukot verhoonsa, kun annettiin merkki liikkeelle
lähtöön. Kuljettiin eteenpäin mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen.
Olhavan itäpuolella loimottivat yhä tulipalot ja sieltä kuului
taistelun melua, mutta läntinen kaupunginosa oli pimeän peitossa.
Puolen virstan päässä muurista sai ryntäysjoukko pysähtyä ja ainoastaan
kaksi pienempää osastoa lähti pimeän päässä hiljalleen hiipimään
eteenpäin. Etummaisen joukon miehet kuljettivat mukanaan hirsiä ja
lankkuja, joista he perille päästyään kyhäsivät leveän sillan sen
vedellä täytetyn kaivannon yli, joka kierteli pitkin muurin juurta. He
onnistuivat suorittamaan työnsä muurilla liikkuvain vartiain
huomaamatta mitään. Vasta kun toinen osasto oli kulkenut yli ja ryhtyi
muurin juurelle asettelemaan petardia, räjähdyskonetta, älysivät
vartiat jotakin tavatonta olevan tekeillä ja nostivat hälytyksen.
Kuului torventoitotuksia, laukauksia pamahteli ja alhaalla
työskentelevien miesten päälle sateli kiviä ja keihäitä. Mutta he
suojelivat itseään vartavasten laitetuilla katoksilla ja saivat työnsä
onnellisesti päätökseen, minkä jälkeen he kiiruusti vetäytyivät kauas
kaivoksen taakse. Petardin ääressä sihisi ja räiskyi ja ylhäällä
muureilla synnytti pakokauhu suuren mellakan. Vielä monias hetki ja
maata tärisytti hirveä pamaus. Näytti aivankuin kaivannon reunalla
olisi tapahtunut tulivuoren purkaus, joka viskasi ilmaan kokonaisen
muurinosan, mikä sitten sorana ja yksinäisinä kivinä satoi kauas
ympäristöön.
"Tie on avattu, nyt eteenpäin kuin myrskyn siivillä!" huusi Horn
suomalaisilleen. "Pitäkää varanne, etteivät ulkomaalaiset ehdi ennen
meitä."
Syntyi huima kilpajuoksu muurinaukkoa kohti, jota valaisivat muutamat
sen läheisyydessä palamaan syttyneet puiset varastohuoneet. Etummaisina
kulkivat suomalaiset, ensin Hornin, sitten de la Gardien johtama
osasto. Ulkomaalaiset palkkasoturit seurasivat ihan kintereillä. Kaikki
eivät mahtuneet aukosta ja siinä oli syntyä sekasorto. Sotamiehet
kiroilivat ja tyrkkivät toisiaan, päälliköt karjuivat. Mutta ylimmät
päälliköt saivat palautetuksi järjestyksen ja osa miehistä sai kiivetä
muurin yli rynnäkkötikapuita myöten, joita ylipäällikön käskystä oli
varattu mukaan. Torvien räikkyessä ja hurraata huutaen samosivat
hyökkääjät hämmästyneeseen kaupunkiin, jota eri tahoilla loimottavat
tulipalot valaisivat.
Ainoastaan pienempiä vartiojoukkoja oli kaduilla siellä ja täällä. Ne
joko pakenivat suinpäin tai tulivat maahan hakatuiksi. Horn samosi
joukkoineen Kaprionportilta johtavaa valtakatua pitkin sille avaralle
torille, joka hevosenkengän muotoisena levisi linnoituksen edustalle.
Vasta täällä kohtasi hän huomattavampaa vastarintaa. Mutta kauan ei
taistelu kestänyt. Eri kaduilta syöksyi yhä uusia ruotsalaisjoukkoja
torille. Niiden hurjasti päälle käydessä peräytyivät sekasortoiseksi,
päättömäksi laumaksi sulloutuneet vastustajat virtaa kohti, johon torin
itäinen perukka päättyi. Heillä ei ollut aikaa asettua veneisiin tai
lautoille ja joukottain nielivät heitä virran aallot.
Koko kaupunki oli hädän ja sekasorron vallassa. Joka puolelta kaikui
torventoitotusten ohella huuto ja meteli. Se jatkui senkin jälkeen, kun
vastarinta kaikkialla oli jo lakannut, sillä voittajat olivat ryhtyneet
ryöstämään kaupunkia. Sehän kuului asiaan sen aikaisessa sodankäynnissä
ja tästä oikeudestaan eivät palkkasoturit tahtoneet millään hinnalla
luopua. de la Gardie oli joukoille antanut ankarat määräykset, että
vaimoja ja lapsia sekä yleensä aseettomia oli säästettävä. Mutta oli
hyvin vähän toiveita -- sen tiesivät ylimmät päälliköt vanhasta
kokemuksesta --, että sotilaat ilman muuta noudattaisivat näitä
määräyksiä. Sen tähden lähtivät he pienten ratsuväkiosastojen kanssa
risteilemään kaupungille, estääkseen väkivallantekoja ja pitääkseen
yllä järjestystä... Muutaman suuren kivitalon pihalta kuuli Horn sivu
ratsastaessaan vihlovia hätähuutoja ja lasten parkunaa. Hän ajaa
karahutti miehineen murskatun portin sirpaleiden yli ja näki edessään
tuohusten valaisemalla pihalla suuren, yhteensulloutuneen joukon
puolipukeisia naisia, lapsia ja vanhuksia, joita hosui ja ahdisteli
parvi skotlantilaisia palkkasotureita. Muuan naisista oli saanut jo
surmansa, koettaessaan nähtävästi suojella lastaan, ja erästä toista,
jolla oli verhonaan vain pelkkä liinapaita, kiskoi muuan sotilas
tukasta puoleensa.
"Pois kätesi siitä naisesta, senkin hirtehinen!" karjasi Horn.
Kun sotamies ei mielinyt totella, suhahti Hornin miekka huotrasta ja
välkkyi miehen pään yllä. Säikähtyneenä jätti tämä saaliinsa ja
mutisten, niska kyyryssä vetäytyi syrjään.
"Paikalla ulos pihasta!" ärjäsi Horn skotlantilaisille ja kun he
alkoivat kiroilla, etteivät he muka tottele muita kuin omaa
päällikköään, lausui Horn lyhyen komentosanan miehilleen, jotka
seuraavassa tuokiossa ratsastivat nurin joukon skotlantilaisia.
Muutamat näistä saivat surmansa ja toiset syöksyivät kadulle.
"Se on Ivergorn, Ivergorn", huusivat pihaan paenneet kaupunkilaiset,
heittäysivät polvilleen, ojentelivat käsiään Hornia kohti ja peittivät
hänet kokonaisella siunausten ja kiitosten tulvalla. Niin, niin, kyllä
he olivat kuulleet Ivergornin lempeydestä, kuinka hän oli monesti
pelastanut turvattomia sotamiesten käsistä.
Horn lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja, jätti portille osan
miehiään vartioiksi, ettei pihaan pääsisi uusia väkivallantekijöitä, ja
riensi sitten eteenpäin sille suunnalle, jonne uudet avunhuudot häntä
kutsuivat...
Päivän valjetessa kohtasi Horn sotaveikkonsa de la Gardien torilla,
jonne torvet kutsuivat hajaantunutta sotajoukkoa.
"Onnittelen sinua tästä uudesta helmestä voittojesi sarjassa!" lausui
Horn toverinsa kättä puristaen.
"Yhtä kirkkaana helmenä loistaa tämä sinun omien voittojesi rivissä,
sillä sinäpä ensimäisenä tunkeusit kaupunkiin", vastasi de la Gardie.
"Sitäpaitsi ei helmemme ole vielä aivan valmis."
Hän viittasi linnoitusta kohti, jonne osa sotaväkeä sekä kaupungin
ylhäisimmät henkilöt olivat onnistuneet sulkeutumaan. Pitkin muurin
harjaa näkivät he hiljalleen etenevän joukon messupukuisia pappeja,
etupäässään metropoliitta Isidoras. Laulaen messua kantoivat he
korkealla suuria pyhimysten kuvia, joiden jalokivet ja kultaukset
kimaltelivat nousevan auringon säteissä.
"Katsopas, ne aikovat aidata meidät tänne ulkopuolelle", sanoi Horn.
"Mutta ennen iltaa me olemme siellä sisällä, vai mikä on sinun
mielipiteesi?"
"Niin, ennen päivän laskua pitää meidän lippumme liehua tuon suurtornin
huipussa."
He ratsastivat kumpikin taholleen, ryhtyäkseen valmistelemaan
lopullista rynnäkköä.
* * * * *
Kun eräänä heinäkuun päivänä v. 1615, siis neljä vuotta Novgorodin
valloituksen jälkeen, siirrymme Pihkovan muurien edustalle,
Peipusjärven kaakkoiskulmaan, leviää silmäimme eteen sangen eloisa
taulu. Lujia vallituksia, telttoja, kuormavankkureita, hevosia ja
miehiä näkyi kaikkialla niillä avarilla kentillä, jotka ympäröivät
kaupunginmuureja. Patterit suitsuttivat yhtä mittaa tulta ja savua ja
helteinen ilma värisi taukoamattomasta kanuunain jyrinästä. Useampaan
kertaan oli tämän pitkällisen sodan aikana koetettu jo Pihkovaa
vallottaa, mutta aina yhtä turhaan. Muutamia viikkoja sitten oli
Eevert Horn, joka pari vuotta aikaisemmin oli korotettu sotamarsalkan
arvoon sekä samalla nimitetty useiden valloitettujen linnojen
ylikäskynhaltijaksi, tuonut jälleen sotajoukon Pihkovan edustalle.
Vähän myöhemmin oli itse kuningaskin, nuori Kustaa Aadolf, saapunut
leiriin oppiakseen sotataitoa noiden mainioiden kenraalien, Hornin ja
de la Gardien, johdolla. "Venäläistä täytyy pitää lämpimänä, tarjota
rauhaa toisella ja miekkaa toisella kädellä", oli kuningas sotajoukon
katsastuksessa lausunut ja kaupunki oli suljettu lujan piiritysrenkaan
sisään. Ja päivä päivältä lähenivät nyt piirittäjäin patterit
kaupunkia, samalla kuin heidän tulensa kävi yhä tuhoisammaksi.
Uteliaasti silmäili tätä Pihkovan edustalle leviävää näyttämöä se nuori
aatelisjunkkari, joka parin seuralaisen saattamana hiljalleen
ratsastaen läheni pitkin Narvan tietä. Hän oli puettu yksinkertaiseen,
mutta siroon ja aistikkaaseen kenttäpukuun ja sivulla riippui raskas
lyömämiekka. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan oli vakava ilme,
vaikka hän näyttikin vielä sangen nuorelta. Ehdittyään leirialueen
sisälle pysäytti hän ratsunsa erään sotilasryhmän luo ja tiedusti,
missä sotamarsalkka Hornia saattoi tavata. Sotilaat ilmoittivat
sotamarsalkan olevan teltassaan ja neuvoivat, missä se oli
löydettävissä. Nuorukainen jatkoi matkaansa ja tultuaan asianomaisen
teltan edustalle hyppäsi hän satulasta ja jättäen ratsun seuralaistensa
huostaan astui kursailematta sisään.
Teltassa istuivat Horn ja de la Gardie kumartuneena Pihkovan
pohjapiirustusten yli, jotka oli levitetty pienelle pöydälle heidän
väliinsä.
"Nyt minulla on se selvillä", huudahti Horn kiihkeästi. "Jos se pannaan
täsmällisesti toimeen, niin Pihkova on ennen huomisiltaa meidän.
Katsohan..."
Tuntiessaan käden olkapäällään käännähti hän äkkiä, kavahti ylös
telttatuoliltaan ja huudahti hämmästyneenä:
"Quid, puer Gustavus!"
"Ego ipse", vastasi nuorukainen hymyillen.
He syleilivät toisiaan, minkä jälkeen Horn de la Gardie'hin kääntyen
lausui:
"Tämä on nuorin veljeni Kustaa, minun rakas oppilaani entispäiviltä ja