Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 23

Ruotsin armeija kaikessa hiljaisuudessa kulkenut Lyddejoen yli ja
kuningas oli päättänyt kiertää tanskalaisten ohi ja vallata mainitun
mäen. Tanskalaiset olivat kuitenkin huomanneet ruotsalaisten
tarkotuksen ja lähteneet suinpäin rientämään samaa päämaalia kohti.
Parin tunnin ajan kesti aamuhämärissä tuota huimaa kilpajuoksua
molempien sotajoukkojen välillä, jotka olivat noin virstan etäisyydellä
toisistaan. Kaukana edellä muista riensivät ruotsalaisten oikea siipi
kuningas Kaarlen johtamana ja tanskalaisten vasen siipi, jota kuningas
Kristian johti. Ruotsalaiset ehtivät ennen perille ja saivat vallatuksi
tuon edullisen aseman. Tanskalaiset kävivät heti heidän kimppuunsa ja
Pyhäin Miesten mäen rinteellä oli kestänyt jo tuntikauden vimmattua
taistelua, kun ruotsalaisten vasen ja tanskalaisten oikea siipi
saapuivat perille sekä alkoivat, luoteeseen Pyhäin Miesten mäestä,
levittää rintamiaan toisiaan vastaan.
Suuren Kustaa Aadolfin vakiinnuttamaa tapaa noudattaen oli
Kaarle-kuningas asettanut kummankin siiven tärkeimpiin kohtiin
suomalaisia. Oikean siiven kärjellä oli vanha suomalainen valiojoukko
ja vasemman siiven ensi rivistön kärjellä oli saanut sijansa
Burghausenin musta rykmentti.
Se seisoi täydessä järjestyksessä loivan kunnaan rinteellä, korkean
kiviaidan edessä. Hevoset höyrysivät kiivaan ajon jäleltä, pärskyivät
ja pureskelivat kuolaimiaan. Lämminneinä ja elostuneina istuivat miehet
satulassa, puhellen vilkkaasti keskenään ja lausuen arvostelujaan
tanskalaisista, jotka pyssynkantaman matkan ulkopuolella järjestivät
rivejään. Eversti Burghausen ratsasti käyden ajaen pitkin rykmenttinsä
rintamaa, jonka yllä liehui kahdeksan sysimustaa sileätä lippua. Hän
pysäytti ratsunsa rintaman keskikohdalle, otti kädestään pitkävartisen
sotakintaansa, niisti äänekkäästi nenänsä ja alkoi sitten sivellä
vaaksan mittaisia, härmän kostuttamia viiksiään.
"Ukko aikoo sanoa meille jotakin", kuiskivat miehet ja ryhtyivät
vaieten odottamaan.
Itse asiassa eversti viiksiä sivellessään miettikin, mitä hän sanoisi
sotilailleen tällä tärkeällä hetkellä, jolloin rykmentti ensi kerran
otti osaa suurempaan taisteluun. Mutta kun hän oli tottuneempi
huutamaan komentosanoja kuin pitämään intomielisiä puheita, ei hän
tuntenut kykenevänsä löytämään vastaavaa muotoa niille ajatuksille ja
tunteille, jotka tämä hetki oli saanut hänessä hereille. Sen vuoksi
karautti hän karmeasti kurkkuaan ja lausui vallan arkipäiväiseen
tapaan:
"Se on nyt, pojat, sillä lailla, että meidän musta rykmenttimme,
niinkuin ne meitä nimittävät, saa tänään ensi kertaa olla mukana
isommassa rintamataistelussa. Kyllähän te olette jo pienemmissä
kahakoissa näyttäneet, että teillä on vaikkua kynnen alla,
mutta nyt vasta meillä on tilaisuus osottaa, olemmeko oikeata
hakkapeliittalajia. Päätämmekö siis, että vaikka kaikki menisi
mullinmallin ja koko muu armeija kääntäisi selkänsä noille (hän
viittasi peukalollaan olkapäänsä yli tanskalaisia kohti), niin me
mustat pidämme paikkamme niinkuin tosisuomalaiset? Eikö niin, pojat?"
"Niinpä tietenkin, tässä seisomme emmekä väisty tuumaakaan", vastasivat
miehet ykskantaan.
"Aivan niin, ei tuumaakaan!" mukautti eversti ja veti miekan tupestaan,
sillä samassa pamahtivat ensimäiset musketinlaukaukset.
Tanskalaiset kävivät hyökkäykseen ja tuota pikaa oli pitkin vasemman
siiven rintamaa käynnissä vimmattu käsikahakka. Kaikki kietoutuivat
yhteen mylläkkään. Savupilven keskeltä vilahteli vain nopeasti
liikkuvia miekkoja ja peitsiä sekä hulmuavia hevosten harjoja. Ilman
täytti moninaisista taistelun äänistä syntynyt pauhina ja jymy, jota
lähikylien talonpojat vavistuksella kuuntelivat.
Mustaa rykmenttiä vastaan olivat tanskalaiset lähettäneet uljaimman
valiojoukkonsa, henkivartiokaartin ratsuväkirykmentin. Valtavalla
ryskeellä törmäsivät nämä vastakkaisten siipien valiojoukot yhteen.
Mainittu tanskalaisjoukko oli maanmiehiltään saanut kunnianimen
voittamattomat, mutta samoinkuin Stålhandsken hakkapeliitat
kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat riistäneet voittamattomuuden
maineen Cronbergin rakuunoilta, samoin veivät mustan rykmentin urhot
sen tänään tanskalaiselta henkikaartilta. Sillä verissä päin täytyi sen
vetäytyä takaisin noiden järkkymättömien rivien edestä, joiden päällä
liehuivat nuo surmaa ennustavat mustat liput ja joita komensi karkealla
äänellään suuriviiksinen harmaapää upseeri. Samoin kävi myöskin
henkikaartin jalkaväkirykmentin, joka pitkine peitsineen koetti
vuorostaan käydä tuon horjumattoman joukon rivejä murtamaan. Sillä
aikaa järjestäysi hevosrykmentti uuteen hyökkäykseen, mutta ajettiin
sekasorron vallassa takaisin. Niin tekivät nämä molemmat valiojoukot
vuorotellen hyökkäyksen toisensa jälkeen, mutta aina seisoivat mustan
rykmentin rivit kahdeksine lippuineen vankkumattomina kuin muuri heitä
vastassa.
"Kas niin, pojat, tämäpä juuri on minun mieleni mukaan", puheli eversti
niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin he saivat hiukan huoahtaa. "Niinhän
te hakkaatte kuin vanhat, monien tappeluiden korventamat sotakarhut.
Jos Stålhandske vain katselee meitä taivaanakkunasta, niin varmasti
sivelee hän tyytyväisenä viiksiään, ja sanoo sotatovereilleen, että nuo
mustan rykmentin pojatpa vasta ovat oikeita jehuja tappelemaan, he, he.
Mutta kas, siellähän on Simunaisen Pekka kellistynyt maahan ja tuolla
laukkaa hänen raudikkonsa korvat niuhossa pitkin niittyä. Entäs
Kuismasen Olli -- hoi, Olli, kuinka sinun kätesi laita siellä oikein
on?"
"Saivat pirut sivalletuksi sen melkein poikki", vastata jurahuttaa
Olli, "mutta onpa minulla oikea käsi jälellä ja ruunan ohjaamiseen
riittävät koivetkin."
"No sepä on oikein miehen puhetta, ja miehiähän te olette kaikki,
oikeita karhunpentuja Karjalan kankahilta."
Näin puheli eversti tuttavalliseen tapaansa, mainiten miehiään nimeltä
ja omistaen sanan pari kaatuneiden muistolle. Verisestä työstä
huolimatta vallitsi hilpeä mieliala riveissä, jotka vetäytyivät sikäli
kokoon mikäli kaatuneet toverit ovat saaneet niihin aukkoja syntymään.
Mutta tanskalaisten kaartinrykmenttien tehdessä turhaan hyökkäyksiään
Burghausenin joukkoa vastaan, oli muu osa ruotsalaisten vasenta siipeä
vähitellen joutunut täydellisen sekasorron ja hajaannuksen valtaan sekä
paennut takana olevan kiviaidan suojaan. Lopulta oli kiviaidan
etupuolella jälellä ainoastaan musta rykmentti, joka vaikkakin
kutistuneena yhäkin seisoi alkuperäisellä paikallaan. Sitä kohti
suuntasi nyt tanskalaisten oikea siipi koko voimansa. Tiheinä kuuroina
seurasivat vihollisten hyökkäykset pienen suomalaisjoukon sekä rintamaa
että sivustoja vastaan, niin että mustan rykmentin urhoille ei jäänyt
juuri hetkeäkään hengähtämisen aikaa. Vaikka joukko hiljalleen
kutistuikin kokoon, seisoi se järkkymättä paikallaan ja sen kaikki
liput liehuivat vielä kantajainsa käsissä. Se kohosi kuin kallionympyrä
kuohujen keskeltä ja kerta toisensa jälkeen loiskahtivat hyökylaineet
sen kyljiltä voimattomina takaisin.
"Tässähän seisomme, pojat", lausui eversti järjestäessään ja
sulkiessaan harvenneita rivejä. "Kukaan meistä ei ole jättänyt
paikkaansa muutoin kuin kuolleena. Kas se onkin oikea sotilaan tapa --
ja ennen kaikkea suomalaisen sotilaan. Vielä me tunnin tai pari
kestämme noita paholaisia vastaan ja sillä aikaa ehtii jo muu osa
armeijaa päästä uudelleen järjestykseen sekä rientää avuksemme."
Tanskalaiset huomasivat turhaksi koettaa tavallisella käsirysyllä
murtaa tuota horjumatonta joukkoa.
"Nyt he aikovat yrittää jotakin muuta", sanoi eversti Burghausen, kun
viholliset keskeyttivät hyökkäyksensä ja päälliköt näyttivät
kokoontuneen neuvottelemaan. "Mutta enpä luule heidän kykenevän
keksimään mitään sellaista, mikä meidät saisi käpälämäkeen lähtemään.
Vai mitä, pojat?"
"Tässä seisomme, vaikka itse paholainen kävisi kimppuumme", vastasivat
miehet entiseen tapaansa.
Pian saatiinkin nähdä, mitä tanskalaisilla oli mielessä. Pienempiä
joukkokuntia lähti liikkeelle, lähestyen mustaa rykmenttiä eri
puolilta. Tultuaan parinkymmenen sylen päähän suomalaisista heittivät
he näiden keskelle yhtaikaa joukon käsikranaatteja. Kun ne parhaillaan
räiskyen ja paukkuen suistivat hevosia ja miehiä maahan sekä saattoivat
koko rykmentin järjestyksen häiriöön, teki tanskalainen hevosväki eri
suunnilta hurjan hyökkäyksen. Mutta ukkosena jyrähti sekasorron
keskeltä eversti Burghausenin ääni, kutsuen miehiään järjestykseen. Ja
siinä tuokiossa ojentuivat rivit sekä sulkeutuivat kranaattien tekemät
aukot ja entistä raivoisempina kajahtivat jälellä olevan miehistön
hakkaapäällehuudot.
Kun hyökkäys oli torjuttu ja tanskalaiset vetäytyneet takaisin,
huomattiin, että mustia lippuja liehui ilmassa enää kuusi kappaletta.
Kaksi oli joutunut tanskalaisten saaliiksi. Mutta sitä lujempana
ryhmänä liittyivät jälellä olevat miehet noiden kuuden lipun ympärille.
Pian uudistivat tanskalaiset saman tempun: ensin tuhoisa kranaattisade,
sitten ratsuväkihyökkäys. Jälleen joutui tanskalaisten haltuun kaksi
lippua, joita he näyttivät pitävän jonkinlaisina taikakaluina ikäänkuin
mustan rykmentin horjumaton uljuus olisi ollut niiden ansiota. Mutta
kranaattien tekemiin aukkoihin he eivät nytkään päässeet tunkeutumaan,
sillä ihmeteltävän pian saivat miehet hillityksi kranaattien räiskeestä
säikähtyneet ja korskuvat ratsunsa sekä suljetuksi rivinsä.
Taukoamatta jatkui tämä verinen leikki ja yhä pienemmäksi suli musta
rykmentti. Kun tanskalaiset olivat tehneet viidennen hyökkäyksensä, oli
enää jälellä yksi musta lippu ja sen ympärillä kourallinen haavojen
uuvuttamia ruudinsavun mustaamia miehiä. Kaikki upseeritkin olivat jo
kaatuneet, lukuunottamatta itseään everstiä, joka yltäpäätä verissään
istui vielä satulassa tuon vähäisen joukon etupäässä. Hän ei ehdottanut
peräytymistä eikä kukaan miehistäkään sitä vaatinut.
Tällä välin oli ruotsalaisten vasen siipi vihdoinkin ehtinyt kiviaidan
suojassa uudestaan järjestyä. Rummun pärrytys, kiihtyvä ammunta ja
hurraa-huudot ilmoittivat sen käyneen jälleen taisteluun. Mutta mustan
rykmentin jäännöstä ei tämä seikka pelastanut lopullisesta perikadosta.
Se oli tuottanut liiaksi suurta vahinkoa tanskalaisille ja antanut
liian tuntuvan kolahduksen heidän voittamattomien henkirykmenttiensä
maineelle, jotta he olisivat voineet jättää sen aloilleen. Samalla kuin
taistelu uudelleen virkosi pitkin linjaa, varustausi tanskalainen
henkikaarti viimeiseen hyökkäykseen mustaa rykmenttiä vastaan.
Viimeisen kerran kajahtivat hakkaa päälle-huudot ja viimeisen kerran
leimahtivat mustain miekat. Eversti Burghausenin rinnalla taisteli
hänen asepalvelijansa Martti, joka oli syntynyt ja kasvanut
Burghausenin kotitilalla. Samalla hetkellä kuin viimeinen lipunkantaja
suistui satulasta ja viimeinen musta lippu katosi näkyvistä, näki
Martti everstin vierähtävän satulasta ja turhaan ponnistelevan
päästäkseen jaloilleen. Silloin heitti hänkin ohjakset ja aseen
kädestään, syöksähti maahan ja nosti herransa käsivarsilleen.
Temmeltävien hevosten välitse ja yli ruumiskasojen pääsi hän kiviaidan
luo ja sai voimattoman isäntänsä suurin ponnistuksin hilatuksi aidan
taakse suojaan.
Kun eversti oli saanut muutaman kulauksen vettä Martin kenttäpullosta,
ojensi hän tälle miekkansa, jota hän yhä puristi kourassaan, ja käski
hänen viedä sen viimeisten terveisten ohella Kaarlo-pojalle, josta hän
sanoi toivovansa soturia sekä päällikköä uudelle mustalle rykmentille.
Tämän jälkeen makasi hän ummessa silmin ja näköjään tajutonna, kunnes
kiviaidan takana kiihtyvä taistelun meteli sai hänet havahtumaan.
Voipuneella äänellä pyysi hän Marttia nostamaan hänet kiviaidalle, että
hän saisi heittää vielä viimeisen silmäyksen taistelun menoon.
Kaarle-kuningas oli tällä välin perinpohjin voittanut ja hajoittanut
tanskalaisten vasemman siiven sekä hyökkäsi parhaillaan tanskalaisten
oikean siiven selkään. Suuren häiriön vallassa peräytyivät nämä
kaikkialla ja ruotsalaisten voitto oli jo aivan varma.
"Musta rykmentti tämän sai aikaan", kuuli Martti everstin sanovan.
Samalla teki hän liikkeen ottaakseen hattunsa ja heiluttaakseen sitä
eteenpäin rientäville joukoille, mutta hänen kätensä hervahti alas ja
silmien himmetessä painui hänen päänsä alas. Niin kuoli voitonhuutojen
kaikuessa mustan rykmentin päällikkö, joka sankarijoukkoineen oli
pelastanut Ruotsille suuriarvoisen Lundin voiton.
* * * * *
Burghausenit olivat sotilassukua kiireestä kantapäähän. Kun suuri
Pohjan sota puhkesi neljännesvuosisataa Lundin tappelun jälkeen, oli
Burghausenin suku lukuisasti edustettuna eri taistelutanterilla. Paitsi
muita suvun jäseniä oli mustan rykmentin päällikön, Herman von
Burghausenin, poikia kokonaista viisi miestä mukana sodan telmeissä.
Kaksi heistä kaatui Liesnan tappelussa, kolmas Pultavassa ja neljäs
joutui samassa paikassa venäläisten vangiksi ja vietiin Siperiaan.
Viides poika, Kaarlo, isän lemmikki, joka oli saanut perinnökseen hänen
miekkansa, oli saanut osakseen johtaa kotimaassa karjalaista
rakuunarykmenttiä. Siihen kuului suureksi osaksi entisen mustan
rykmentin miesten poikia ja sukulaisia. Sen vuoksi sitäkin kutsuttiin
mustaksi rykmentiksi, vaikkei sillä enää ollutkaan mustia lippuja ja
vaikka sen kokoonpanokin oli hiukan toinen. Tämän arvokkaiden muistojen
elähyttämän joukon päällikkönä oli majuri Kaarlo von Burghausen saanut
kevättalvella 1703 tehtäväkseen suorittaa etuvartiopalvelusta
synnyinmaansa kaakkoiskulmalla, jota vihollinen ensi kerran tämän sodan
aikana uhkasi.
Kun Kivennavan kirkolta vetää suoran viivan Raudun kirkolle, niin
suunnilleen sen viivan keskipaikoilla on Lipolankylä Saijanjoen
varrella. Tänne oli majuri Kaarlo von Burghausen asettunut kuusisataa
miestä käsittävän rykmenttinsä kanssa, sillä Pähkinänlinnasta päin
odotettiin suurempaa vihollisjoukkoa maahan karkaavaksi.
Majurin lähettämät tiedustelijat olivat äsken palanneet, ilmoittaen
vihollisten lähenevän. Taistelu näytti siis huomenna välttämättömältä
ja sitä varten oli majuri komentanut väkensä ulos kylän taloista sekä
asettanut heidät kylän ja joen väliselle aukeamalle. Siinä saivat he
nuotioiden äärellä viettää yönsä joka hetki valmiina torven kutsuessa
tarttumaan aseisiin ja nousemaan satulaan.
Oli kuulakka kevättalven ilta ja metsät joen takana, josta vihollista
varrottiin, olivat jo puhdistuneet lumesta. Tumman sinisellä taivaalla
vilkuttivat tähdet ystävällisesti ja niitä katsellen loikoi majuri
havuvuoteella nuotionsa ääressä. Hänen kasvoillaan oli raskasmielinen
ilme ja raskaina liikkuivat ajatukset hänen päässään. Synnyinmaansa
kohtaloa hän mietti ja kolkot aavistukset valtasivat väkisinkin hänen
mielensä. Tämä oli ensikerta, jolloin vihollinen samosi hänen
isänmaansa rajain sisälle. Kuinka se tulisi kestämäin pitempiaikaista
sotaa, kun maan paras sotaväki oli viety kauas vieraille
sotatanterille? Ja mikä oli oleva hänen sekä hänen pienen joukkonsa
kohtalo? Vihollinen läheni monikertaisena ylivoimana eikä se tullut
enää sellaisina järjestymättöminä laumoina kuin ennen vanhaan, jolloin
tämän vartiojoukon kummassakin pääpisteessä, niin Kivennavalla kuin
Raudussakin, pieni suomalaisjoukko oli lyönyt hajalle paljon
suurilukuisemman vihollisen. Mutta oli kuinka oli, hän ei ainakaan
aikonut paikaltaan väistyä. Hänellähän oli jo sukuperintönä seisoa tai
kaatua paikallaan ja samoin oli laita hänen miestensäkin. Muutoin kuin
heidän ruumiidensa yli ei vihollisen pitänyt päästä Suomeen.
Näitä miettiessään kiintyi majurin katse vanhaan Marttiin, joka oli
ollut mukana Lundin taistelussa sekä seurannut nyt häntä sotaan
samoinkuin ennen hänen isäänsä.
"Martti, luulenpa että koko rykmentin olisi tällä hetkellä terveellistä
kuulla sinun kertovan isästäni, Lundin taistelusta ja vanhasta mustasta
rykmentistä. Mitä arvelet sinä itse?"
"Miksei, kyllä kai minä sen tarinan osaan", hymähti Martti, joka oli
samasta aineesta saanut monen monesti kertoa majurille ja hänen
omaisilleen entisinä rauhanvuosina.
Majuri kutsui oman nuotionsa ympärille miehiä niin paljon kuin niitä
siihen sopi piirissä seisomaan. Ja sitten ryhtyi Martti kertomaan
alkaen eversti-vainaan puheesta, jonka hän kertasi sanasta sanaan, ja
lopettaen siihen kun hän voittohuutojen kaikuessa ummisti kiviaidalla
everstin silmät. Joka ainoan vihollisten hyökkäyksen ja jokaisen mustan
lipun menetyksen kuvasi hän tarkalleen, höystäen kertomustaan
kaikenlaisilla sanansutkauksilla, joita se ja se mustan rykmentin urho
oli siinä ja siinä tilanteessa lausunut. Hartaasti kuuntelivat miehet
ja kun hän lopetettuaan siirtyi majurin kehotuksesta toiselle nuotiolle
kertoakseen saman tarinan uusille kuulijoille, seurasi häntä joukko
miehiä kuullakseen toistamiseen kuvausta isänisän taistelusta. Ja kerta
kerralta muuttui vanhan Martin kertomus eloisammaksi, hän lisäsi
kuvaukseen piirteen toisensa jälkeen ja kävi lopulta suorastaan
runolliseksi, mainiten kuinka entisen mustan rykmentin sankarit, heidän
isänsä, katsoivat tuolta tähtien takaa, elääkö heidän pojissaan vanha
suomalainen kunto ja säilyttävätkö he paikkansa yhtä uskollisesti kuin
he. Viimeisellä nuotiolla innostui hän omissa lisäyksissään menemään
vielä tätäkin pitemmälle.
"Jos me kaikin huomenna kaadumme paikallemme", sanoi hän, "niin syntyy
meistä vainajain musta rykmentti eli oikea kuoleman rykmentti, joka
seuraa vihollisen kintereillä niin kauan kuin se meidän maassamme
liikkuu."
Näistä vanhan Martin kertomuksista viattomine lisäyksineen tunsivat
sotilaat mielensä liikutetuksi ja hiljaisuudessa lupasivat he itselleen
näyttää olevansa isäinsä poikia, oikeita mustan rykmentin urhoja.
Ja kun tähdet seuraavan kerran syttyivät Lipolan aukean yläpuolella,
oli heistä joka ainoa siirtynyt vainajain rykmenttiin. Taistelu oli
ollut raivoisa ja kestänyt kauan. Yksikään mustan rykmentin miehistä ei
ollut väistynyt paikaltaan. Isänsä miekka kourassaan puristettuna
lepäsi hangella lukuisain haavojen runtelemana majuri Kaarlo von
Burghausen. Hänen sivullaan makasi vanha Martti ja takanaan koko muu
rykmentti. Mutta heidän edessään ja ympärillään makasi suuret röykkiöt
vihollisia. Siitä piti Rajajoen takalaisten nähdä, mitä heillä oli
odotettavana maassa, jonka etuvartioina oli sellaisia urhoja.
_Kyösti Wilkuna_.