Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 11

hän nyt tahtoi karistaa pois, käsittäen, että sotaretken johtajanhan
täytyisi päinvastoin valaa uskoa ja uskallusta seuralaisiinsa. Siksi
hän nyt paljo reippaammin virkkoi:
-- Niin todella, ovathan enteemme hyvät, kulkiessamme tämän Rubikonin
poikki. Arpahan on heitetty jo kauan sitten ja tapausten kehitys on
vihdoin vienyt meidät tälle retkelle asti.
-- Niinpä niin, paluutietä ei _meillä_ enää ole, vaikkapa olisimme
kotiinkin jääneet.
-- Ei, toisti Kurki lopuksi. -- Tehtävämme on nyt todella koettaa
ohjata maan ja valtakunnan kohtalot oikeille, laillisille urille, sehän
on alunpitäinkin tekomme ja kantamme määrännyt. En voi kyllä salata,
että mieluummin retkeilisin sotaväkineni jonnekin toisaalle, vieraille
maille voittoja niittämään, -- silloin vasta tuntisin vanhan
taisteluhaluni leimahtavan. Mutta tärkeä on tehtävämme tälläkin
reitillä ja me tahdomme sen tehtävämme kunnolla suorittaa.
Keskustelevat herrat siirtyivät tarinoiden verkalleen laivan
suojalaidalle, sillä nouseva aalto pärskytti vettä ylähangan puolelta.
Ja keskustelun tauottua jatkoivat he kukin itsekseen mietteitään.
Siinä sitkeässä, katkerassa taistelussa, jota Ruotsin valtakunnassa oli
pitkin 1590-lukua käyty kuningas Sigismundin ja hänen setänsä,
Kaarlo-herttuan, välillä, oli Suomen aateliston asema sen monen
valistuneemman jäsenen mielestä koko ajan ollut ristiriitainen ja
kiero. Perinnäismuistoilleen uskollisena ja olosuhteiden pakottamana
oli tuo ylimystö suurimmalta osaltaan alunpitäin asettunut kuninkaan
puolelle, jonka asiata Suomen mahtavin mies, Klaus Eerikinpoika
Fleming, tarmolla ja intohimolla ajoi. Tämä taistelu olikin Suomessa
kärjistynyt lähinnä voimakkaan Klaus-herran, marskin ja amiraalin, sekä
Kustaa Vaasan nuorimman, jäutevimmän, pojan, Kaarlo-herttuan väliseksi
vallankamppailuksi. Ankaralla kurillaan ja lujatahtoisuudellaan oli
Fleming saanut Suomen useimpain ylimyssukujen edustajat pysymään
puolellaan, mutta täydestä vakaumuksesta he sitä eivät suinkaan aina
tehneet. Sillä taistellessaan kaukana Puolassa asuvan kuninkaan
puolesta olivat he samalla joutuneet taistelemaan paavillisen
kirkkovallan puolesta, jota heistä ei kukaan suosinut, ja puhdistettua
oppia vastaan, jota he olivat lapsuudestaan tottuneet rakastamaan. Eikä
siinä kyllin. Vastustellessaan vallantavottajaherttuan laillista
esivaltaa syrjäyttäviä pyyteitä -- tällaiseksi kuvastui heille Kaarlon
omapäinen hallinto Ruotsissa -- olivat he joutuneet seisomaan oman
maansa rahvasta vastaan, joka oli Flemingin Suomeen kokoaman sotaväen
sortamana turvautunut herttuan apuun. Syvä juopa oli näin auennut
Suomen herrojen ja yhteisen kansan väliin; tuohon kansaan oli
iskostunut sakea, katkera viha, joka lopulta oli puhennut kapinaan
aatelisia vastaan. Nämä taas olivat, tukahdutellessaan talonpoikain
epätoivoisia kapinayrityksiä, joutuneet toteuttamaan Klaus
Flemingin, tuon yhtä raa'an kuin omapäisen esimiehensä, kostoa ja
julmuutta. Kuitenkaan he eivät sydämessään hyväksyneet hänen
häikäilemättömyyttään, jonka he näkivät johtavan onnettomuuksiin,
eivätkä hänen valtiollista notkeutta puuttuvaa komentoaan.
Usein oli siten Aksel Kurkikin kuluneina vuosina asettunut Klaus-herran
karkeaa itseviisautta vastustamaan eikä hän senvuoksi ollutkaan pysynyt
marskin täydessä suosiossa. Mutta vaikka tällöin monet muutkin olivat
häntä kannattaneet, oli Flemingin tarmo, joka pyrki katkaisemaan kaikki
välit herttuan kanssa, kuitenkin aina lopulta perinyt voiton ja
tapaukset olivat niin vieneet Kurjenkin mukaansa. Hänen miekkansa oli
heilunut Sigismundin ja Klaus-herran puolesta, sillä tottuneena
nuoruudestaan maan laillista kuningasta tottelemaan hän ei ristiriitain
aallokoissa ollut enää voinut heittäytyä "vallantavoittajan"
asemieheksi.
Siten oli lopuksi syntynyt se auttamaton särkymys, joka vihdoin,
Flemingin yhtäkkiä kaaduttua pois keskeltä suunnitelmiaan, johti
sisälliseen sotaan. Aksel Kurjesta oli tullut yksi kuningasmielisen
puolueen johtomiehiä ja sen sotaeversti, jonka vaikeana tehtävänä oli
estää herttuaa saamasta Suomea valtoihinsa ja auttaa heikko ja
epäluotettava, mutta kuitenkin laillinen, kuningas Ruotsissa
oikeuksiinsa. Mutta vielä tässäkään asemassa hän ei voinut olla usein
itseltään kysymättä, oliko tuo asiaintila, joka kyllä osaltaan oli
herttuankin leppymättömyyden luoma, lopultakaan onnellisin. Hänellä
oli, niin soturi kuin olikin, taipumusta mietiskelyihin; hän kärsi itse
enin epäilyksistään, mutta ei voinut niitä vaimentaa.
Nyt hän toki, -- niin koetti hän itselleen vakuuttaa, -- oli johtamassa
asiat viimeiseen, voitolliseen ratkaisuun. Vihdoinkin oli näet kuningas
Sigismund tänä syksynä palannut vaalivaltakunnastaan, Puolasta,
perintövaltakuntansa, Ruotsiin, ja Suomen sotaväen, joka koko ajan oli
pysynyt hänen varmimpana tukena syntymävaltakunnassaan, oli nyt määrä
saapua häntä vastaan Tukholmaan, auttamaan häntä masentamaan
setänsä vastarinnan. Pitkien ponnistusten jälkeen näytti Suomen
aatelisherroillekin vihdoin palkinnon päivä koittaneen ja rohkealla
luottamuksella, palavalla kärsimättömyydellä, ikävöivät he nyt noita
tulossa olevia, ratkaisevia tapahtumia. Siksi oli heidän mielensä,
Ahvenanmeren yli purjehtiessaan, toivehikas ja kirkas, siksi koetti
Aksel Kurkikin karkoittaa mielensä tummemmat mietteet.
Hetken kuluttua tapasivat langokset taas toisensa alahangan puolella ja
Antti Boije rupesi, ikäänkuin jatkoksi äskeisille tarinoille,
kuvailemaan tulossa olevia käänteitä:
-- Onpa nyt kerran meillä suomalaisillakin oleva kuninkaan
läheisyydessä ovet auki noustaksemme vähän ylemmillekin portaille,
joilla muuten vain Ruotsin ylimykset paistattavat päivää. Etpä taida
sinäkään, Aksel, sotaväen ylipäälliköksi kohotettuna, nyt lähiaikoihin
palata takaisin Suomeen.
Ja toverinsa kuvitelmain kannustamana purki Hartikka-herrakin esille
sisäiset toiveensa:
-- Näissä oloissa ei kuningas voi luottaa keneenkään niinkuin meihin,
jotka koko ajan olemme hänen puoltaan pitäneet. Ja kaiketi me kaikista
pitkistä rehkimisistämme ja monista pettymyksistämme jonkun palkinnon
olemme ansainneetkin.
-- Taitaapa tosiaan rouvistammekin tuntua hauskalta päästä pitkän
vankinaolon jälkeen nyt Sigismundin hovijuhliin, haaveili Antti.
-- Ne juhlat ovat sentään vähän toista kuin parhaatkin juhlat Anolassa,
veisteli Hartikka.
Aksel Kurki silloin hymähti:
-- Jahkahan nyt niihin hovijuhliin asti ensiksi ehditään! Mutta sen
teille vakuutan, hyvät herrat, että kuinka ylhäisiä asemia meille
tarjottaneekin, pitkä-aikaiseksi en jää Ruotsiin. Niin pian kuin voin,
palaan kyllä hiljaiseen Anolaani, jos vain olen saanut rakennetuksi
valtakuntaan pysyvän rauhan ja sen kuninkaan varmistetuksi
valtaistuimelleen.
Aksel-herra oli syvästi kiintynyt kotitaloonsa, Kurkien toiseen
sukukartanoon, Kokemäenjoen Anolaan. Se oli perinnön jaossa joutunut
hänelle, nuoremman veljen Juhon jäädessä vanhaan Laukkoon, ja sinne
pohjustivat hänen nuoruutensa ensimäiset unelmat. Aksel oli alkujaan
pantu lukutielle, johon hänellä näytti olevankin suurimmat taipumukset.
Turun koulun käytyään oli hän jatkanut opintojaan ulkomailla, joten
hänellä kirjamiehenä oli lujempi pohja kuin yleensä aikalaisillaan
aatelisnuorukaisilla. Mutta kun Suomen nuoriso sitten oli kutsuttu
niihin pitkällisiin sotiin Venäjää vastaan, jotka alkoivat Juhana
kolmannen aikana, oli Aksel Kurkikin tempautunut niiden pyörteisiin.
Hänessä virtasi vanhan Kurki-suvun kuumaa, sotaista verta, hän oli
Hornin johdolla oppinut sotataidon Virossa ja Inkerissä, ollut mukana
Pontuksen voitokkailla retkillä Itämaille ja pian oli soturin ammatti
osottautunut hänen varsinaiseksi kutsumuksekseen. Urhoollisuudellaan ja
neuvokkuudellaan oli hän pian soturina saavuttanut hyvän maineen, joten
hänestä jo kolmannellakymmenellä ikävuodellaan (1585) oli tehty Suomen
aatelislipullisen päällikkö. Samalla oli hänelle uskottu tärkeitä
tehtäviä, kuten sodan melskeiden keskessä olevan Narvan kaupungin
käskynhaltijan toimi. Pitkät, vaiherikkaat sotavuodet hän siten vietti
siellä vieraalla maalla, missä onni häntä väliin suosi ja väliin hänet
petti, ja siellä luonto karkeni ja katse avartui.
Vihdoin tämä sota taukosi. Syntyi välirauha ja sitten lopullinen rauha
(Täyssinän rauha 1595). Sotakunnian kultaamana, reippaana ja
voimakkaana, oli Aksel Kurki silloin, noin viisi vuotta sitten,
palannut Suomeen, aikoen ripustaa veren mustentamat aseensa lepäämään
Anolan varushuoneeseen. Hän oli tällävälin mennyt naimisin, tuonut
emännäkseen Anolaan naapurinsa ja asetoverinsa Antti Boijen sisaren, ja
halusi nyt asettua kotitilaansa viljelemään ja kotionnestaan
nauttimaan.
Mutta se rauhan ja onnen aika ei jäänyt pitkäksi. Klaus Fleming, joka
Suomessa yhä itsenäisemmin isännöidessään juuri näihin aikoihin oli
joutunut kireisiin väleihin Kaarlo-herttuan kanssa, oli kaiken varalta
pitänyt Viron tappotantereilta palanneen sotaväen koolla Suomessa ja
tämän ryöstöihin tottuneen aseväen majoitus tuotti Suomen talonpojille
niin tavattomat rasitukset, että se joutui epätoivon partaalle. Se
nousi kapinaan ja pian rupesi Anolaankin saapumaan pohjoisista
pitäjistä huolettavia viestejä. Klaus herra kutsutti pikalähetillä
Kurjenkin huoveineen retkelle talonpoikia vastaan. Aksel-herra ei sitä
käskyä totellut, -- hänestä oli Fleming itse taitamattomasti ajanut
asiat umpikujaan. Mutta ennen pitkää -- alkuvuodesta 1596 -- ryntäili
jo Kokemäenjoenkin laaksoon pohjoisesta hätääntyneitä pakolaisia, jotka
kertoivat, että hurjia nuijajoukkoja on tulossa rantatietä Ulvilaan
päin, polttaen ja hävittäen kaikki aatelisten ja knaappien kartanot.
Pian oli Kurjella oma koti kysymyksessä. Silloin hänen sotaverensä
kuumenivat, hän kokosi kiireellä lähipitäjiin sijoitetut huovinsa ja
nousi sotaratsunsa selkään.
Helppo hänen oli sillä väellä hajoittaa talonpoikain huonosti asestetut
parvet. Hän ajoi ne pakosalle, vangitsi niiden päällikön Pentti Poutun,
jonka hän lähetti Turun linnaan, ja palasi kotiinsa. Tästä tuloksesta
hän ei kuitenkaan iloinnut, niinkuin vieraalla maalla saavuttamistaan
voitoista, ja kun hän keväämpänä läksi Turkuun aatelisherrain
neuvonpitoon, oli hän ensimäinen arvostelemaan Klaus Flemingin komentoa
Suomessa. Yhtä pelottomana kuin taistelutantereella asettui hän tuota
mahtavaa marskia vastaan, joka yhä tahtoi kärjistää ristiriidat ja
aiheuttaa uuden, raatelevan, sisäisen sodan, -- sodan Kaarlo herttuaa
vastaan. Flemingin uhittelevimmat uhkaukset hän sillä kertaa saikin
talttumaan. Mutta tapausten menolle ei ollut enää sulkua
rakennettavissa... vyöry oli lähtenyt liikkeelle...
Laivan kannella muistoihinsa vaipunut soturi tempasi katseensa ulapalta
ja lähti taas raskain askelin tervattua siltaa mittelemään. Häntä
kiusotti, että hänen ajatuksensa alituisesti upposivat noihin
menneisiin ristiriitoihin, se oli hänestä kuin huono enne. Mutta hän ei
voinut sille mitään, vaikka hän koettikin itselleen hokea:
-- Se on ainoa tie, eteenpäin vaan!
Ainoa se olikin, sittenkuin tapausten vyöry kerran oli liikkeelle
lähtenyt. Klaus Fleming kuoli, hänen pakkovaltansa laukesi, mutta
tapauksilla oli silloin jo määrätty kulkunsa. Sitä kamppailua Ruotsin
ja Suomen välillä, jota marski niin kauan ja innokkaasti oli
valmistellut, kukistaakseen herttuallisen vastustajansa, sitä ei enää
voitu välttää. Kustaa Vaasan nuorin, tarmokas poika, jonka varpaille
Suomesta oli astuttu, oli lopulleen tuskastunut ja päättänyt kurittaa
uppiniskaiset. Muutamia kuukausia marskin kuoleman jälkeen oli hän
Ruotsista lähtenyt laivastollaan Suomeen, -- aseiden oli ratkaistava
tuo vanha ristiriita. Sillä kertaa ei lopullista ratkaisua sentään
tapahtunut, sillä vaikka herttua saikin muutaman kavaltajan avulla
haltuunsa Turun linnan, jäi Suomen sotaväki, jossa Kurki muiden ohessa
piti päällikkyyttä, vielä voittamatta. Herttua palasi Ruotsiin, vieden
sinne mukanaan Turun linnasta Suomen ylimysten rouvat ikäänkuin
panttivangeiksi, ja tämä naisryöstö se erityisesti ärsytti mieliä sekä
kylvi Suomessa entistä katkeramman vihan herttuaa vastaan. Tämä uhkasi
tulla suuremmalla voimalla takaisin, ja Suomen sydämistyneet herrat
puolestaan vannoivat entistä kiivaammin kostoa.
Asema oli käynyt selväksi, asein oli valtariita ratkaistava. Syttyköön
sota nyt Suomen ja Ruotsin välille, niin kuuli Kurki kaikkialla
uhmailtavan, kun Suomen herrat, Stålarmit, Boijet, Lepaan ja Vuolteen
herrat, herttuan poistuttua palasivat Turkuun. Sotaa tahtoo herttua,
sotaa tahtoo kuningas, sotaa tahdomme nyt mekin! Vaimomme me pelastamme
ja vallananastajan suistamme, se olkoon valamme...!
Tasan vuosi oli siitä nyt kulunut. Kovasti olivat Suomen miehet sen
ajan varustustöissä ponnistelleet, muita kovemmin Aksel Kurki, joka oli
saanut laivaston varustamisen huolekseen. Mutta nyt heillä olikin
koolla sotajoukko, jolla he aikoivat torjua kaikki herttuan
valloitusaikeet ja ahdistaa häntä hänen omallakin puolellaan merta.
Sillä väellä oltiin nyt menossa Ruotsiin, jonka rannikko jo rupesi
kajastamaan läntisen taivaan rannalta, -- arpa oli todella lopullisesti
heitetty! --
Laivat ohjattiin, rannikon kohotessa keulain edestä, lähemmäs toisiaan
ja niistä kuului iltavihurin lennättämänä iloisten, voitonvarmain
miesten reipas sotalaulu, joka intoa virittäen vierähti aluksesta
toiseen. Ja kannelta kannelle huudettiin:
-- Huomenna on Tukholma meidän! Ja sitten sisämaahan, kuningasta
vastaan!
Aksel Kurkikin heilautti hattuaan, kun näin Ruotsin rannikon
ensimäisille ulkosaarille hurrattiin, -- olipa omien into toki saanut
hänetkin valtoihinsa.
Vastustamatta saapui Suomen väki Tukholmaan. Laivatykit olivat kyllä
ladattuina, kun kaupunginselälle laskettiin, miehet seisoivat sytytin
kädessään jännittyneinä niiden vieressä, ja Antti Boije virkkoi
pertuskaansa puristaen langolleen, viitaten harmaakivisen linnan
ammottaviin ampumareikiin:
-- Juhlataistelun päivä olkoon siis tänään!
-- Niin, syttyköön taistelu, jos se on sallittu, vastasi Kurki
rauhallisena.
Mutta taistelua ei tarvittukaan. Linnan ruotsalainen päällikkö ja
kaupungin porvariston kirjavavaippaiset edustajat kiirehtivät
aseettomina ja kumaraselkäisinä alas rantaan laivoja vastaanottamaan,
ja tervehtivät jo etäältä suomalaisia ystävinään ja liittolaismaan.
Vieraat kutsuttiin heti linnaan pitoihin, ja sen parvekkeelta
tervehtivät saapuvia Suomen herroja ensimäisinä heidän omat rouvansa,
jotka jo aikaisemmin olivat lasketut vapaiksi ja jo viikkoja olivat
ikävällä tätä hetkeä odottaneet. Värähtipä silloin mielenliikutuksesta
moni partainen leuka, riemusta sykähtivät soturien sydämet, kun he
omaisensa pitkistä ajoista syliinsä sulkivat. Ja astuessaan kuin
riemusaatossa rouviensa rinnalla linnan lämpimiin sisäsuojiin, kysyivät
Suomen herrat ensi sanoikseen heiltä hämmästyneinä:
-- Mitä tämä merkitsee?
-- Mistä johtuu tämä suopea vastaanotto?
Ja heti he saivat selityksenkin. Sigismundin palattua perintömaahansa
oli kuninkaan puolue Tukholmassa pian päässyt voitolle. Useat herttuan
kannattajat olivat hänestä luopuneet, luullen hänen onnensa tähden nyt
laskeneen. Suomalaisia, joita Ruotsissa usein halveksuen kohdeltiin,
oli viime aikoina vapauttajiksi odoteltu, ja siksi heitä nyt näin
juhlittiin.
Mutta jo parin päivän perästä saapui vielä suurempi riemusanoma Aksel
Kurjelle, joka Tukholmassa odotteli Suomesta tulossa olevaa
sotatoveriaan Arvid Stålarmia, -- vasta tämän saavuttua oli lähdettävä
retkelle Etelä-Ruotsiin, herttuata kukistamaan! Se sanoma näet kertoi,
että kuningas ja herttua ovat jo tehneet sulan sovinnon, lyöneet
ystävän kättä! Juuri se ratkaisu oli Kurjen mieleen, hän iloitsi siitä
vilpittömästi. Hänen sotatoverinsa kiukuttelivat, että näin ollenhan ei
siis päästäkään uneksitulle voittoretkelle, mutta Kurki huudahti kuin
vapautuksella:
-- Napisetteko! Vihdoinkinhan palaa taas rauha rikkirevittyyn maahan!
Terve sinä hyvän viestin tuoja!
-- Setä ja veljenpoika palaavat nyt siis herttaisina sukulaisina
Tukholmaan, ihmetteli Antti Boije alakuloisempana. -- Kaunista nähdä,
-- mutta olisipa se saanut tapahtua vasta sen jälkeen, kuin me olisimme
päässeet miekkaamme paljastamaan!
-- Me olemme kyllä, Antti, osaltamme siihen ratkaisuun vaikuttaneet,
joskin verta vuodattamatta. Anna nyt vain miekkasi levätä, kelpo
soturi, näin on parempi!
Sigismund oli kärsinyt tappion herttuata vastaan Stångejoen taistelussa
ja sen jälkeen oli hän taipunut rauhansovitteluihin setänsä kanssa.
Tämä oli siihen myös suostuvainen, menetettyään suuren joukon
kannattajiaan ja tietäen suomalaisten saapuneen kuninkaalle avuksi.
Siitä se riemun sanoma.
Mutta lyhyeksi jäi se riemun aika. Pari viikkoa odotti Suomen väki
Tukholmassa kuningasta tuon uuden mielialan humussa. Silloin saapui
taas uusi viesti Etelä-Ruotsista: Kuningas Sigismund ei tulekaan
Tukholmaan! Hän on pettänyt herttualle antamansa lupauksen, syönyt
sanansa, rikkonut sopimuksensa -- niinkuin monasti ennen. Hän ei
täytäkään maalle antamiaan valoja, hän on Kalmarissa noussut
laivoihinsa ja purjehtinut pois vaalivaltakuntaansa, jättäen auttajansa
alttiiksi herttuan kostolle.
Suomalaiset olivat siis saapuneet turhaan, odottaneet suotta. Heidän
oli tuota viimeistä viestiä vallan vaikea uskoa. Mutta pian he sen
uskoivat. Aksel Kurki sai näet poistuneelta kuninkaalta käskyn
purjehtia heti miehineen takaisin Suomeen, puolustamaan sitä kuninkaan
nimessä herttuata vastaan.
-- Yhä siis jatkuu sisäistä sotaa, huoahti Kurki. -- Ja sen päättyminen
peittyy ainaiseen hämärään!
-- Kun olisi saatu edes tapella! kiukutteli Antti Boije. -- Tähän
noloon peräytymiseen hupeni nyt kaunis voittomme!
-- Niin, ei ole hauska taistella petollisen herran puolesta. Mutta muu
ei auta...
Katkeralla mielellä palasi suomalainen sotajoukko lokakuun
myrskyissä Tukholmasta takaisin kotimaahansa. Retki oli rauennut
tyhjiin kuninkaan epäluotettavaisuuden vuoksi, eikä Aksel Kurki
voinut, väkensä keskuudessa liikkuessaan, olla huomaamatta, että sen
ruhtinaan sanapattoisuus, jonka puolesta oltiin aseissa, vaikutti
siihenkin hyvin masentavasti, -- olihan tuosta kuninkaan luonteen
huikentelevaisuudesta, josta Kurki itse oli jo niin kauan kärsinyt, nyt
saatu liian kouraantuntuva kokemus. Hän koetti ylläpitää kuria ja
rohkeutta joukossaan, mutta huomasi sen yhä vaikeammaksi. Kuri höltyi,
usko petti. Ja se ristiriita, joka jo niin kauan oli hänen omaa
rintaansa riuduttanut, se kävi taas uudella voimalla häntä kalvamaan.
Usein heräsi hänessä halu luopua kokonaan pois Sigismundin asiaa
ajamasta, riisua sotisopansa ja vetäytyä perheensä kanssa hiljaiseen
Anolaan. Mutta hän ymmärsi, että se oli jo myöhää sekin. Herttua, jota
vastaan hän oli noussut, ei luovu taistelustaan "suomalaisten
sammakkojen" kukistamiseksi, ja hän pitää kyllä mielessään tämänkin
Tukholman-retken...
-- Siksi täytyy meidän pysyä aseissa ja yhä vain varustautua, vaikka
emme enää voisikaan sitä ilomielin tehdä, virkkoi hän lankomiehelleen,
kun he jälleen laskivat Turun linnan satamaan ja siellä ryhtyivät
asettumaan talviteloilleen.
-- Kaikki liukenee, valitti nyt Antti Boijekin, jonka reippaan
rohkeuden tuo Tukholman pettymys oli pahasti taittanut. -- Väkemme ei
enää luota siihen asiaan, jota me ajamme, emmekä siihen luota itsekään!
-- Mutta taistella täytyy kuitenkin, sitkeästi ja hellittämättä, se on
soturin velvollisuus, vastasi Kurki vakaasti ja rehellisesti, ja ryhtyi
rauhallisesti toisten päällikköjen kanssa varustautumaan siihen, mikä
tuleva oli.
* * * * *
Puolaan palannut kuningas ei säästänyt lupauksia eikä avun toiveita
kannustaakseen Suomen miesten miehuutta. Hän lupasi itse tulla talvella
Suomeen sotaa johtamaan, lupasi lähettää sinne Puolasta suuret
sotajoukot, paljo muonaa ja paljo rahoja. Lähettejä, jotka näitä
valoisia viestejä kuljettivat, saapui tuon tuostakin Turkuun Aksel
Kurjen luo, jonka Sigismund nyt juhlallisesti nimitti kaiken Suomen
sotaväen päälliköksi. Mutta talvi meni ja kevät tuli, eikä saapunut
kuningas, ei kuulunut sotaväkeä, ei raha-apua. Kurki, joka vähillä
varoillaan ponnisteli varustustöissä, lähetti nyt hän vuorostaan
viestin toisensa perästä Puolaan, vaatien kuninkaalta vakavasti
vihdoinkin apuväkeä. Mutta hän oli koko ajan selvillä siitä, että tuo
"huomispäivän kuningas" jättää kyllä lupauksistaan huolimatta taaskin
lopulta suomalaiset yksin taistelemaan.
Niin kävikin.
Jäät sulivat, vedet aukenivat, ja herttua, joka _ei_ rikkonut
lupauksiaan, toi suvella suuren sotajoukon Suomeen. Kurki ja Stålarm
koettivat vielä järjestää puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, --
ei ollut epäilys taittanut heidän tarmoaan. Aksel herra ei kuitenkaan
enää jäänyt Turun linnaan, jonka miehistön mielialan hän liian hyvin
tunsi, vaan vetäytyi kenttäjoukkoineen sisämaahan päin, jonne hän yhä
viimeisiin asti odotti Sigismundin apuväkeä. Mutta maihin noussut
herttua ehätti voitonvarmoine joukkoineen kiireesti hänen
kintereilleen. Ratkaiseva taistelu syntyi Marttilan kirkolla, eikä
siellä suomalaisten vastarinta kestänyt.
Aikakirjoista näkyy, että Aksel Kurki tuossa ratkaisevassa taistelussa
johti joukkoansa taidolla ja taisteli sankarina. Mutta hänen väkensä
väisti jo melkein ensimäistä iskua, sillä sitä vaivasi uskon puute. Se
peräytyi, jätti tykkinsä ja ampumavaransa, olipa jättää päällikkönsäkin
vihollisten jalkoihin.
Sitä Aksel Kurki, tuo monet taistelut kunnialla kestänyt soturi,
häpesi. Mutta hän tunsi samalla joukkonsa herpautumisen ydinsyyn ja
siksi tuntui hänestä kahta raskaammalta ratsastaa hajoitetun väkensä
perästä Hämeeseen päin, jossa talonpoikainen kansa ei salannut vihaansa
näitä pakenevia herrain huoveja kohtaan.
-- Mitään tekoani en kadu niin, virkkoi hän vieressään ratsastavalle
Hartikalle, -- kuin että en, huoviemme paettua, jatkanut Marttilan
maantiellä taisteluani yksin, kunnes olisin tantereelle kaatunut. Se
olisi ollut paljo helpompaa...
-- Mutta olethan itse aina opettanut, että päällikkö ei saa ajatella
itseään eikä omaa kunniaansa, vastasi toveri, joka sentään aina
säilytti toivosta kipinän. -- Voihan tappiota seurata voitto, jos vain
johtaja on hengissä.
-- Se on oppini, sitä kai noudatinkin, auttaakseni joukkoni tähteitä.
Mutta sittenkin... toivottomissa tapauksissa se oppi ei kestä. Mihin
kykenee enää tuo luottamuksensa kadottanut lauma, -- samat Suomen
miehet, jotka kuitenkin urhoina taistelivat Virossa ja Inkerissä,
peräytymättä pirujakaan! Asiamme on menetetty, siinä on vika, -- se
olisi meidän jo ennen ollut oivallettava. Ja juuri siksi tahtoisin nyt
olla vainaja!
Halki maan Itä-Suomeen asti kulki nyt surullinen pakoretki. Kurjassa
tilassa, aseettomana ja avuttomana, sulkeutui Kurjen väki vihdoin
Viipurin muurien sisäpuolelle. Vaikka jokainen tiesi, että tämä vanha
varustus oli aikojen varrella kestänyt paljo mahtavimpienkin
sotajoukkojen piiritykset, ei kukaan nyt sen kestämiseen ollenkaan
luottanut. Ja kun Kaarlo herttua pian saapui väkineen Viipurin
edustalle, saartaen sen parilta kulmalta, olikin puolustajain
vastarinta heti taittunut. Porvarit avasivat salaa kaupunginportit
piirittäjille, Torkkelin linna antautui miltei miekan iskutta, -- se
Sigismundin sodan loppunäytös oli tosiaankin miehuuton ja maineeton.
Siellä oli nyt Aksel Kurkikin vihdoin satimessa, petolliselle
kuninkaalleen omistamansa uskollisuuden uhrina. Hänet vietiin herttuan
vankina ensiksi Turun linnaan, joka Stålarmin käsistä oli samalla
tavalla joutunut herttuan haltuun, ja siellä nyt voittajista asetettu
tuomioistuin tuomitsi hänet monen muun Suomen herran ohessa kuolemaan.
Ratkaisu oli tapahtunut. Mutta tyrmän levossa tuntui ristiriitain
raatelemasta soturista olo helpommalta kuin sitä ratkaisua
odotellessaan. Ja kun hän siellä pitkinä, yksinäisinä öinä kävi
sydämessään hiljaisia käräjiä, koettaen tutkia omat erehdyksensä, oli
hän kyllä itselleen vielä ankarampi tuomari kuin se tutkijakunta, jonka
eteen hänet päivillä niin usein kuljetettiin kiusallisiin
kuulusteluihin. Mutta lopputuloksena näistä öisistä käräjistä oli
kuitenkin aina, että ritari Aksel Kurki on, laillista kuningastaan
uskollisesti puolustaessaan, menetellyt niin, kuin ritarin ja soturin
tulee.
-- Ja palkka on nyt sen mukainen, pyrki hänessä joku napinaääni
ilkahtamaan. Mutta sille hän aina vastasi:
-- Niin. Soturin ammattihan on taistella ja kuolla...
Turun vankityrmään tuotiin Aksel-herralle ilkkuvia viestejä, miten
herttua oli, antamistaan lupauksista välittämättä, mestauttanut hänen
uskolliset asetoverinsa, Suomen parhaat miehet. Mutta itselleen
Kurjelle samoinkuin Stålarmille oli se ilo säästetty tapahtuvaksi vasta
Ruotsissa, jonne herttua, Suomesta purjehtiessaan, vei vankinsa.
Toisenlaista oli nyt Anolan herran vastaanotto Tukholman rannassa kuin
vuotta aikaisemmin, jolloin häntä sen linnassa oli vapauttajana
juhlittu. Nyt tuli Gripsholman synkkä linna hänen monivuotiseksi
tyyssijakseen, eikä hän arvellut sieltä koskaan hengissä lähtevänsä.
Kolmesti julistetun kuolemantuomion toimeenpano, johon nuo Suomen
miehet jo niin kauan olivat valmistautuneet, viipyi tosin ja lykkäytyi,
mutta sen hetkeä oli heidän aina odotettava, yöllä ja päivällä.
Neljästi kuljetutti herttua Aksel Kurjen jo mestauslavallekin
katsomaan, miten toisten Sigismundia kannattaneiden ylimysten päät
putosivat piilun iskusta, mutta neljästi hän palautti hänet sieltä
takaisin vankilaan. Kuoleman haamu ei siis ollut Kurjelle näihin
aikoihin harvinainen vieras, päinvastoin hän juuri sen seurassa vietti
aikansa. Ja vaikka hänen polvensa eivät tutisseet lavalle noustessaan
ja vaikka hänen katseensa siellä tyynesti seurasi piilukirveen
heilahdusta, niin kerta kerralta puhalsi kuitenkin kalman henki yhä
kylmemmin hänen sydämeensä ja kerta kerralta hän yhä hartaammin toivoi,
että kirves jo edellisellä käynnillä olisi katkaissut hänenkin
kaulansa. Kuoleman hyväily on tuskaa sillekin, joka siihen on
taistelutantereella tutustunut. Mutta karaistu soturi kesti sen pitkän
kidutuksen.
Kerrotaan, että kun Stålarm ja Kurki kerran, jolloin oikein valtakunnan
säädyt olivat vahvistaneet heidän kuolemantuomionsa, olivat
mestauslavalta katselleet niiden valtaneuvoksien viimeistä
polvistumista, joiden perästä heidän oli vuoro laskea päänsä pölkylle,
niin ratsasti siihen silloin herttuan sihteeri julistamaan mestauksen
keskeytettäväksi, -- sitä jo verenvuodatukseen kyllästynyt kansakin
vaati. Tyyneesti silloin Suomen herrat käännähtivät ympäri, kaivoivat
taskustaan kultarahan pyövelille, joka näin oli menettänyt osan
tuloistaan, -- hänen palkkansa laskettiin näet pääluvun mukaan, -- ja
läksivät rauhallisesti kävelemään takaisin vankilaansa. Mutta ennenkuin
he sen ovella erosivat eri koppeihinsa, virkahti aina iloinen Stålarm
vakavalle kohtalotoverilleen:
-- Mitähän arvelevat nyt herrat valtaneuvokset tullessaan taivaaseen,
kun ei meitä rupea sinne kuulumaankaan?
-- Ihmettelevät kai meidän suomalaisten sitkeää henkeä, vastasi Kurki.
-- Elleivät epäile, että me olemme petoksella itsellemme armon
hankkineet.
-- Ei, sitä he eivät voi epäillä, vakuutti Kurki, toverinsa kättä
puristaen. -- He tietävät kyllä oman kohtalonsa johtuneen juuri siitä,
että he väliin pitivät kuninkaan, väliin herttuan puolta, --
viimemainittu ei heihin luottanut. Me taas emme ole vaihdelleet
isäntiä. -- Mutta, lisäsi hän huoahtaen, melkeinpä kadehdin noita
viittä ylimystä. Heidän kärsimyksensä ovat nyt lopussa. Meidän
jatkuvat!
-- Rohkeutta, veikko! Kun on henkeä jälellä, silloin on vielä
toivoakin. Näkemiin!
-- Näkemiin, -- ehkä samalla lavalla...
Vieläkin tapasivat toverukset todella toisensa mestauslavalla, mutta
lopuksikin säästi kuninkaaksi kruunattu herttua heidän henkensä. Varsin
todennäköisesti siihen vaikuttivat Aksel Kurjen olettamat syyt, mutta
ponnistivatpa vankien kotona olevat maamiehetkin parhaansa
pelastaakseen nämä Suomen jaloimmat soturit. Näinä sorron aikoina
olivat Suomen vallassuvut entistä lujemmin liittyneet yhteen. Kun
Kaarlo kuningas sitten, melskeiden lakattua, taas kerran kävi rauhan
miehenä Suomessa, piti hän Helsingissä kokouksen maan aateliston
kanssa. Siellä nämä muistivat vangittuja entisiä johtajiaan, todistivat