Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 17

Horn palasi vankeudestaan Ranskan kautta. Kuningas Ludvig XIII ja hänen
kaikkivaltias ministerinsä Richelieu ottivat hänet vastaan loistavin
kunnianosotuksin ja kuningas lahjoitti hänelle jalokivillä koristetun
kunniamiekan. Englannin hallitus tahtoi myöskin osottaa kunnioitustaan
tälle suurelle sotapäällikölle ja jalolle sankarille. Kun hän saapui
Calais'hen, oli siellä vastassa Englannin hallituksen vartavasten
lähettämä laiva, jonka tuli saattaa hänet kotimaahan.
Otettuaan vielä osaa Tanskan sotaan, jolloin hän m.m. valloitti Skånen
maakunnan, antausi Horn rauhallisiin hallitustoimiin, kuuluen
valtaneuvoskunnassa appensa Akseli Oxenstjernan puolueeseen.
Kevytmielisen hovipuolueen suosiota ei tuo vakavaluontoinen ja
ankarantapainen soturi nauttinut. Mutta hänen suuria ansioitaan ei
voitu kieltää ja yhä edelleenkin kokosi hän arvosta toiseen. V. 1651
ylennettiin hänet kreivilliseen säätyyn (Porin kreivi) ja kaksi vuotta
sen jälkeen nimitettiin hänet valtakunnan marskiksi sekä sotakollegion
presidentiksi. Kun Kaarle X Kustaa kuninkaaksi tultuaan alotti uuden
sotakauden, nimitti hän Hornin Ruotsin sotajoukkojen ylipäälliköksi.
Tultuaan Skaaraan maakuntakokoukseen, jonka hän oli kutsunut koolle
saadakseen varoja sotatarpeisiin, kohtasi hänet täällä kuolema 10 p.
toukok. 1657 viidennelläseitsemättä ikävuodellaan. Hänet haudattiin
Tukholmassa Pyhän Jaakon kirkkoon, jossa jo ennestään lepäsi hänen
vanhin veljensä Henrik. Hänen yhdestätoista lapsestaan oli isän
kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa ja näihin sammui Porin
kreivillinen suku.
Samoinkuin Eevert-veljensä oli Kustaa Horn voitettuja kohtaan armelias
ja oikeamielinen, josta syystä valloitettujen maiden asukkaat antoivat
hänelle nimen "lempeä." Sotilaansa piti hän ankarassa kurissa,
sallimatta ryöstöjä tai muita väkivallantekoja. Jalona ja ylevänä on
hänen muistonsa joka suhteessa säilynyt historian lehdillä ja
epäilemättä on hänet niin soturimaineeseen kuin luonteen jalouteenkin
nähden asetettava ensimäiselle sijalle niiden sotasankarien joukossa,
jotka isänmaamme on lähettänyt historian näyttämölle.
_Kyösti Wilkuna_.


HAKKAPELIITTAIN PÄÄLLIKKÖ.
TORSTEN STÅLHANDSKE.

Kapeita, rapakkoisia kujia myöten kiirehti Stettinin pikkukaupungin
väki eräänä harmajana syyspäivänä vuonna 1642 alas satamaansa.
Tieto oli näet levinnyt, että suuri, korkea sotalaiva oli juuri
Swinemünden selältä laskemassa heidän rantalaituriaan kohden, ja nuo
tanakkapukuiset kalastajat ja kaupustelijat kyselivät nyt uteliaina
toisiltaan, mikä mahtaa olla tuo outo ilmestys. Saksalaisten
pikkuporvarien lomissa tungeksi siellä myöskin väljiin, leveävöisiin
asetakkeihin puettuja ruotsalaisia sotureita, jotka erityisellä
jännityksellä katselivat saapuvaa alusta.
Niinkuin koko Pommerin rannikko oli näet Stettinin kaupunkikin näihin
aikoihin Ruotsin hallussa. Pitkän sodan kestäessä oli se nyt ollut
vilkkaana liikepaikkana, jonne alituisesti saapui ja josta alituisesti
lähti väkeä ja sotatarpeita välittäviä laivoja ja josta kuormastot
kulkivat Keski-Saksan suurille sotasijoille, missä Ruotsin armeija
kamppaili. Mutta nyt saapuvaa laivaa eivät Stettinin ruotsalaiset
tunteneet omakseen.
-- Se on englantilainen laiva, virkkoi vihdoin taaemmas väkijoukkoon
astunut, niukan köyryniska upseeri, joka puvustaan ja jalka-asennostaan
päättäen oli ratsuväen päällikkö ja jolle soturit kunnioittaen tekivät
tilaa. Hän kantoi kääreessä olevaa oikeaa käsivarttaan kaulasta
riippuvassa siteessä, mutta vasemmallaan hän vilkkaasti viittoili: --
Tunnen nuo laivat hyvin vänrikkivuosiltani, jolloin olin siellä
saarimaassa väkeä pestaamassa.
-- Mitähän se nyt täällä? -- kysyivät hänen ympärillään seisovat
soturit, joilla useimmilla oli joku paikka kääreessä, kenellä pää,
kenellä jalka.
-- Sepähän pian nähdään...
Laiva asettui verkalleen laiturin päähän ja hetken kuluttua laskeutui
siitä alas hoikkavartaloinen, vaaleilta kasvoiltaan hienopiirteinen
ylimys, joka hymyillen heilutti sulkahattuaan jäähyväisiksi
laivamiehille, jotka hänelle lähtiessään kunnioittaen hurrasivat.
Laiturilla seisova upseeri, hän, jolla käsi oli siteessä, katsoi
kotvasen pitkään lähenevää ritaria, työnsi sitten rajusti väen edestään
sivulle, astui vierasta kohti ja huudahti:
-- Tuhat tulimaista, sinä olet Kustaa Horn, vanha veli! Terve, kaivattu
kenraali!
-- Terve, Torsten Stålhandske, vastasi saapuja riemastuen. -- Hei,
"hakkaa päälle" vain vasemmalla käpälälläsi minun oikeaani, koska
toinen siipesi näkyy olevan rikottu. Tule, että saan syleillä sinua,
Suomen teräskoura, ja sinussa koko kotimaatani, josta niin kauan olen
ollut erossa!
Mutta Stålhandske pyörähti siinä ympärillä uteliaina seisoviin miehiin
päin ja huusi:
-- Hurratkaa pojat! -- juuri niin, hitto soi! Sillä Kankaisten sarvi on
nyt täällä keskessämme, taas vapaana miehenä.
Iloinen tervehdyshuuto remahti laiturilla. Mutta terveellä kädellään
tarttui Torsten herra saapuneen ylimyksen käsipuoleen ja taluttaen
häntä verkalleen maihin päin uteli hän kärsimättömänä:
-- Kuinka ja koska on tämä tapahtunut? -- kerro toki Kustaa! Miten
pääsit vihdoinkin keisarillisten vankeudesta, miten saavut tänne tuossa
oudossa englantilaisessa laivassa? Se juttu tuli jo siinä
rantaäyräällä, väkijoukon keskellä, lyhyesti kerrotuksi. Kustaa
Aadolfin "oikea käsi", Kustaa Horn, oli, sen tiesivät kaikki,
Nördlingenin onnettomassa taistelussa, johon hän ei olisi tahtonut
antautua, joutunut väkensä tähteiden kanssa vihollisten vangiksi.
Senjälkeen olivat itävaltalaiset pitäneet häntä, joskin kaikella
huomaavaisuudella kohdeltuna, vankina eri linnoissaan kahdeksan pitkää
vuotta, suostumatta häntä vapaaksi vaihtamaan. Vihdoin oli nyt
kuitenkin vaihto tapahtunut; kolmea itävaltalaista kenraalia vastaan
oli Kustaa Horn laskettu vapaaksi ja hän oli nyt Sweitsin ja Ranskan
kautta, missä hän oli saanut osakseen suurta kunnioitusta, matkustanut
Englantiin, josta vihdoin sotalaiva oli pantu tuomaan tätä Europan
sotataidon merkkimiestä oman väkensä luo Pommerim.
-- Täällä nyt ollaan, -- sen pituinen se, puhui palannut päällikkö. --
Mutta entäpä sinä, -- teräskourasi on vähän kärventynyt, näen mä.
Lensitkö liian lähelle tulta?
-- Luoti se tuonaan Leipzigin taistelussa lensi käsivarteeni. Tappelin
siitä välittämättä mukana koko päivän, -- siitä ei kuulu haava
pitäneen. Se ärtyi ja nyt minut on lähetetty pois koko sotatiloilta
tähän pesään haavaani hoidattamaan. Se on sangen ikävää ajanvietettä;
siksi olenkin viime päivinä kuljeskellut täällä satamassa,
katsellakseni Suomeen lähtevää laivaa, -- yhtä hyvinhän voisin käväistä
kotona, kunnes taas kykenen kevättaisteluihin. Mutta kun sinä nyt
tulit... jäätkö talveksi tänne?
-- Jään, ja sinä jäät myöskin, puhui Horn hilpeästi, joskin samalla
melkein käskevästi. -- Tänne saan pian perheenikin, täällä lepäilen ja
otan selkoa viimeaikaisten tapausten menosta. Olenhan ollut kahdeksan
vuotta kuin säkissä, saanut tiedot sodasta ja kotimaani asioista vain
vihollisen taholta, siis väärinä, en tiedä mitään. Sinun täytyy nyt
minulle kertoa kaikki...
-- Monen vuoden tapaukset?
-- Niin, ja tarkkaan! Jokaisesta tappelusta, jokaisesta voitosta ja
tappiosta, jokaisesta valloituksesta ja peräytymisestä tahdon tiedot,
-- itsehän olet ollut koko ajan mukana.
-- Olen kyllä ollut tässä maassa taistelemassa lähes 15 vuotta melkein
yhteen menoon. Mutta kertoa siitä -- ei tule mitään!
-- Tulee! Kun kerrot itsestäsi, retkistäsi, voitoistasi ja vaivoistasi
-- silloin selviää minulle muukin. Niin, niin, aikaa siihen menee,
mutta talvipa nyt on edessä. Vietämme illat yhdessä... vielähän sinulle
malja maistunee?
-- Sen pahempi, ei se lakkaa maistumasta...
-- Malja seurassa on terveydeksi, -- kyllä täällä saamme ajan kulumaan!
Siis jäät?
-- Jään, kunnes käpälä korjaantuu.
-- Niinpä alotamme huomenna. Näkemiin!
Rantalaiturilla, väkijoukon keskessä, tekemänsä sopimuksen täyttivät
näin odottamatta yhtyneet suomalaiset sotapäälliköt säntillisesti,
viettäessään iltoja vuoroin toistensa luona syrjäisessä, ilottomassa
saksalaisessa pikkukaupungissa. Kustaa Horn, hieno ja rikas herra,
hankki asunnokseen kylän komeimman talon, eikä siellä ollut minkään
mukavuuden puutetta. Stålhandske taas, leirielämään piintynyt
vanhapoika, kutsui, vaikka nyt oli varoissaan hänkin, vieraansa paljo
spartalaisemmin sisustettuun asuntoonsa, mutta hän käytti sitä enemmän
varoja usein saapuviin viinitilauksiin. Kului aina aikaa alkuillasta,
ennenkuin hän lämpeni kertomaan retkistään ja seikkailuistaan, -- kannu
siihen tarvittiin ja toinenkin. Mutta kerran vauhtiin päästyään kertoi
hän kevyesti, saattoi silloin tarinoida kuinka pitkään tahansa. Hänellä
olikin taipaleensa varrelta sotaisia muistoja enemmän kuin kylliksi.
Sillä lähdettyään jo poikasena kotitalostaan Porvoon joen suistosta
maailmalle, oli hän viettänyt melkein koko ikänsä, yli 40-vuotiaaksi,
aseretkillä. Vänrikkivuosinaan oli hän mukana Liivinmaan taisteluissa
ja siirtyi sitten vähän yli 20-vuotiaana ratsuväen everstinä Preussiin,
missä Ruotsin ja Suomen väki silloin kamppaili puolalaisia vastaan,
joiden kuningas Sigismund yhä himoitsi serkkunsa ruotsalaista kruunua.
Jo silloin saavutti nuori "teräskäpälä" maineen urhoudellaan ja
neuvokkuudellaan. Mutta vasta Kustaa Aadolfin puututtua Saksan suureen
uskonsotaan alkoi Stålhandsken varsinainen maine-aika. Hän toimi siellä
ensiksi turkulaisen ja porilaisen ratsuväen päällikkönä ja sai näiden
kotipoikiensa kanssa suoritettavakseen tulikoetuksen toisensa perästä.
Aina iloisena, aina valmiina seikkailuihin, liikkui hän toverina
soturiensa joukossa, eikä säästänyt itseään enempää kuin heitä. Siitä
punoutui kiinteä ystävyyden side hänen ja hänen miestensä välille,
jotka koska tahansa olivat valmiit pienten ratsujensa seljässä
syöksymään mihin vaaran paikkaan tahansa ihailemansa päällikön
johdolla. Kustaa Aadolfin suurissa taisteluissa olivat he aina
äärimmäisinä armeijan oikealla siivellä, jota kuningas itse
tavallisesti johti, ja heidän asiansa oli useimmiten hyökätä avaamaan
ensimäinen lovi vihollisen rintamaan, -- heidän silloin kiljaisemansa
sotahuuto "hakkaa päälle!" oli pian käynyt vihollisten kauhuksi.
Sillä se "hakkaa-huuto" kieri aina kuin uhkaava lumivyöry kenttää
pitkin, läheni, iski...!
Ensimäinen huutamaan ja ensimäinen hakkaamaan oli rivakka ja
hurjaluontoinen päällikkö itse, -- sellaisena häntä ihailtiin ja
rakastettiin. Sellaisena Stålhandske jo sodan alussa oli
ratsurynnäköllä, piirittämättä ja pommittamatta, valloittanut
Frankfurtin vahvasti linnoitetun kaupungin. Ajaa karahutti vain
taattuine, kiljuvine ratsumiehineen muurin juurelle, hyppäsi hevosensa
seljästä ja lähti väkineen kapuamaan vallille, -- sitä oli Horn
ihmetellen kuninkaan rinnalla katsellut läheiseltä kukkulalta.
Sellaisena iski hän kunniapaikaltaan, oikean siiven kärjeltä,
Breitenfeldin suuressa taistelussa kierrosliikettä tekevän Pappenheimin
roturatsujen kimppuun, jotka joutuivat hämmennyksiin, ja kesti sitten
tuon suuttuneen itävaltalaisen lukuisat, häntä vastaan kohdistetut
rynnäköt. Siitä rupesivat nuo ennen voittamattomat vallonit sanomaan
suomalaisia kääpiöratsastajia noidiksi ja heidän teräskouraista
"hakkuuttajaansa" noitapäälliköksi. Suurimman maineensa oli Stålhandske
kuitenkin hankkinut itselleen pienten, nopeain partiomatkojen tekijänä.
Jos oli äkkiarvaamatta siepattava keisarillinen kuormasto tai
hävitettävä silta heidän tieltään, tai avattava vaanivain vihollisten
kiertosolmu, silloin pantiin Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet
liikkeelle. Ne kiitivät kohta vihurina aavikkoja pitkin, ryntäsivät
rajuilmana mäkien yli, -- silloin oli "rautakoura" omalla alallaan!
Eikä aikaakaan, kun pelottava sotahuuto kajahti vihollisen niskassa
taholta, josta sitä kaikkein vähimmin odotettiin.
Hevoset vaahtosivat, maa tömisi, ja päällikkö hymyili leveintä hymyään
rinnallaan ryntääville miehilleen.
* * * * *
Nämä rajuluontoisen maanmiehensä ja ystävänsä ansiot ja ominaisuudet,
joita koko armeijassa ihailtiin, tunsi Kustaa hyvin heidän entisten,
yhteisten taistelujensa ajoilta, vaan hän tahtoi yhä uudelleen kuulla
alituisesti tulessa olleen toverinsa niistä omalla hilpeällä tavallaan
kertovan. Monena iltana siten olikin höytyävän viinimaljan ääressä
verestetty vanhoja muistoja ja huomaamatta olivat silloin tunnit
livahtaneet.
Mutta eräänä iltana ei tahtonut tarina ottaa luistaakseen. Oli tullut
mainituksi Lützenin päivä, josta nyt oli kulunut 10 vuotta, ja se
katkera muisto oli vaivuttanut toverukset äänettömiksi. Takkavalkea
roimusi entisellään, kannua kallisteltiin entistä tiheämpäänkin, mutta
mieli pysyi siitä huolimatta matalana. Yhtäkkiä kysäsi silloin Horn,
joka hyvin muisti, että Stålhandske tuon kohtalokkaan taistelun alussa
oli miehineen seisonut kuninkaan lähellä:
-- Kuinka jouduit oikeastaan siellä ulkosiivellä sitten erilleen
kuninkaasta, kuinka eivät meidän pojatkaan tulleet häntä seuranneeksi
tuossa kohtalokkaassa kahakassa?
-- Hän oli juuri lähettänyt meidät pois, -- se muistohan se minusta
onkin niin katkera.
-- Pois, -- hyökkäykseen?
-- Niin. Taistelu ei ollut vielä ehtinyt meidän kohdalle, mutta
rintamat lähenivät toisiaan. Silloin viittasi kuningas minulle
sivummalta lähenevää taajaa neliötä, rautahaarniskaisia keisarillisia
kyrassierejä, ja virkkoi: Noista mustista miehistä meille vielä tulee
tässä vastus, hakkaapas heti niiden kylkeen, ennenkuin he sitä
odottavatkaan! Me tietysti oitis karautimme tantereelle, lähenimme
rautarintamaa, joka oli edessä kuin musta seinä. Helppo ei näyttänyt
olevan lyödä siihen läpeä, mutta miehet kiljahtivat ja iskivät kohti.
Ensiksi ei seinä paljo notkahtanutkaan, vaan kun me uudella vauhdilla
syöksimme sitä vastaan, niin jo taipui ja leveni kroaattien musta
neliö. Mutta se taipui ja painautui juuri sitä meidän sivustaa vastaan,
jossa kuningas smoolantilaisineen seisoi. Näille tuli sitä painoa pian
liiaksi. Sitten kävi niinkuin tiedät. Kuningas hyökkäsi, loittoni
väestään... Jospa olisimmekin saaneet tuon mustan seinän kokonaan
peräytymään...!
-- Myöhemmin vasta saitte?
-- Sitten -- liian myöhään! Palasimme hyökkäyksestämme. Minä näin
kuninkaan verisen ratsun, näin hänen smoolantilaistensa neuvottomina
väistyvän, tunsin onnettomuuden tapahtuneen. Kokosin silloin äkkiä
yhteen koko horjuvan oikean sivustan, asetuin suomalaisineni sen
etunenään ja karautin taas noita mustia miehiä vastaan. Sappeni kuohui,
sydämeni vuosi verta, -- kuin sokeana ajoin ojien yli ja kaivantojen
poikki. Mutta mieheni seurasivat minua, niin rajusti hekään eivät
olleet ratsastaneet koskaan, -- pian oli tanner, kuninkaan
kaatumapaikka, meidän. Joutui siihen kyllä Pappenheimkin omilleen
avuksi, ylpeänä ja voitonvarmana kuin ainakin hän valkoisen orhinsa
seljästä ohjasi "voittamattomansa" meitä vastaan. Mutta empimättä
laskin hänen sakeimman rintamansa keskelle, sisuni kuohahti, -- se isku
oli riittävä Pappenheimillekin. Hän horjui valkoisen orhiinsa seljästä,
kepertyi tantereeseen.
-- Kosto sentään aina lievittää, huomautti Horn väliin.
-- Ei lievittänyt tällä kertaa paljo. Ajoimme surun ja vihan
turruttamina vihollisia takaa pimeän tuloon asti, etenimme mistään
paluusta välittämättä, sillä me tiesimme kuninkaan kaatuneen. En
luullut siltä retkeltä palaavani. Näin vain silmäini edessä kuninkaan
verisen ratsun korskahtavan, näin Pappenheimin luisuvan valkoisen
orhinsa seljästä, ja muistin, että he olivat molemmat vuosilapsia,
samana vuonna syntyneitä kuin minäkin, -- ajattelin, että nyt on kai
siis minunkin kunniapäiväni. Mutta kuinka sokeana suuressa kiukussani
syöksyinkään vihollisten sakeimpiin riveihin ja antausin surmalle
alttiiksi, ei se minusta huolinut. Enhän ollut noiden toisten
veroinen...
Taas istuivat soturit kauan ääneti mietteisiinsä vaipuneina ja
unhottumaan pääsi nyt hopeainen viinikannukin. Horn yritti vielä
keskustelua jatkamaan, virkahtaen:
-- Seuraavana vuonna onnistuit paremmin, -- muistan näet sinun silloin
maanneen haavakuumeessa. Silloin sinut viimeksi näinkin, -- missä
ottelussa olit silloin ollut?
-- Missä lienen pikkukahakassa, -- ei sitä kannata tänään muistella.
-- No niin, kerrot sen toisella kertaa. Riittäköön täksi iltaa Lützenin
katkera muisto.
* * * * *
Toisena iltana kertoi Torsten Stålhandske toverilleen muiden muistojen
ohessa senkin kahakan, josta hän oli saanut haavakuumeensa. Se oli
tapahtunut Westfalissa, jossa ruotsalainen armeija piiritti Hameln'in
linnaa. Suurenlainen keisarillinen lisäjoukko saapui linnalle avuksi ja
sen hyökkäys oli torjuttava. Syntyi tuima taistelu, jossa Ruotsin väki,
johon taas kuului melkoiseksi osaksi suomalaisia, näytti olevan
heikommalla puolella. Taistelun alussa keisarilliset ylvästelivätkin ja
lähettivät jo ennakolta vastustajilleen viestin, etteivät aikoneet nyt
säästää heistä hengissä yhtään, joka vain vangiksi joutuu. Tämä oli
tarkoitettu pelotukseksi etupäässä suomalaisille, joita keisarilliset
kovasti vihasivat, nämä pienet ratsumiehet kun olivat tehneet heille
niin monta kepposta.
Stålhandske oli nauranut saapuneelle viestille ja lähettänyt
vastatervehdyksen:
-- Emme aiokaan vangeiksenne antautua, se ei ole tapojamme. Emmekä
armoa rukoile -- sen saatte heti nähdä!
Taistelun alettua pian huomattiin, että ylivoimainen vihollinen
kohdisti murhaavimman tulensa juuri Stålhandsken siipeä vastaan. Mutta
esitetyn uhkauksen toimeenpanoa odottamatta tekivät suomalaiset
ratsumiehet tavanmukaisen, hurjan hyökkäyksensä ja niinkuin
tavallisesti taipuivat vihollisten rivit sen iskun edestä. Suomalaisten
voitto oli ratkaiseva, joskin heidän päällikkönsä haavoittui. Sinä
päivänä ottivat he vankejakin enemmän kuin koskaan ennen. Mutta näihin
nähden ei menetelty niin, kuin vihollinen puolestaan oli uhannut, --
kaikille henki säästettiin.
-- Sillä kertaa, virkahti Horn vakavaksi käyneenä. -- Aina et ole
sinäkään ollut vihollisille yhtä armollinen.
-- En, hentomielisyys ei kuulu luonteeseeni eikä tapoihini, vastasi
Torsten. -- Mutta tarkoitatko jotakin erityistä?
-- Tarkoitan sitä, mitä minulle vihollismaassa kauhulla kerrottiin
kuristasi ja komennostasi Silesiassa. Sinut kuvattiin todellakin
veriseksi teräskouraksi.
-- Ah, niin, Silesiassa! Siellä alkoivat minun raskaat vuoteni! Ja
tosiaankin verisimmät. Minusta oli silloin tehty ylipäällikkö...
-- Et ollut siellä ehkä oikein omalla alallasi, Torsten, uteli Horn
edelleen.
-- Ehkäpä en. Olin ainakin paljo onnellisempi silloin ennen, kun sain
pienellä ratsujoukolla, johon kuului vain omia suomalaisiani,
ahdistella vihollista tai yhtäkkiä koston haamuna sukeltautua hänen
eteensä... Olin ratsueversti silloin, sitten ylenin ylikenraaliksi. Nyt
minun tuli Europan kaikista kansoista kokoonpannulla armeijalla koettaa
puolustaa suurta maakuntaa ylivoimaa vastaan, milloin peräytyä, milloin
marssia eteenpäin -- edestakaisin. Koko ajan moneen kertaan
raastetussa, autiossa maassa, jossa ei ollut saatavissa ruokaa
miehille, ei muonaa hevosille, jonne ei mistään saanut apua, olipa hätä
kuinka huutava tahansa. Ne huolet runtelivat voimiani enemmän kuin
sadat muut retket, vaarat ja haavat, ne pakottivat minut myös
säälimättömäksi ja kovaksi.
Kustaa Horn, jonka oma, inhimillinen sodankäyntitapa tänä raakana ja
julmana aikana oli hankkinut hänelle vihollisväestön taholta "laupiaan
Hornin" nimen, ymmärsi kyllä rajuluontoisen ystävänsä vaikeudet, vaan
hän ei kuitenkaan hyväksynyt hänen elämöimistään aseettoman väestön
joukossa. Stålhandsken nimellä oli, sen hän tunsi, itävaltalaisten
kesken kamala kaiku, sillä hirmuisesti oli hän antanut sotilaittensa
ryöstää ja hävittää varsinkin sitä onnetonta maakuntaa, jossa hän
ruotsalaisen armeijan päällikkönä pari vuotta piti komentoa ja joka
niinä vuosina oli muuttunut miltei autiomaan kaltaiseksi. Tätä
käsitystään hän ei salannutkaan, vaan virkkoi hetkisen kuluttua
vaienneelle ystävälleen:
-- Paljo on virheitä ja rikoksia tehty tässä pitkässä sodassa, ja
pelkäänpä, että sen raaistama sodankäyntitapa on tahrinut sinunkin
muuten kirkasta soturimainettasi.
Stålhanske ei kieltänyt, ei ruvennut puolustautumaan, mutta hetken
kuluttua hänen kasvoilleen levisi harmiton hymy. Äkkiä hän kysäsi:
-- Etkö ole vielä kuullut niistä paikkakuntalaisten kertomuksista, että
paholaiset jo olivat viedä minut omanaan...?
-- Mitä loruja? Viedä mistä?
-- Täältä Stettinistä. Tänne saavuttuani makasin viikon, pari, aika
huonona ja ihmiset luulivat minun kuolevan. Lähimökkien asukkaat
kertoivat silloin nähneensä mustan haamun liitelevän asuntoni
ympärillä, valmiina tempaisemaan sieluni kohta kun se ruumiista
erkanisi. He olivat kuulleet tarinoita retkistäni ja pitävät minua
pirun palvelijana.
-- Itse et nähnyt sitä sarvipäätä haamua?
-- En. Eikä ole omatuntonikaan minua pahasti soimannut. Kuitenkaan en
väitä, että ihmiset kuvatessaan retkiäni olisivat kovin liioitelleet.
Meitä itseämme vaani vihollismaassa surma joka askeleella. Väijytystä
joka tiellä, kavaltajia joka kylässä, sellainen oli eristetyn joukkoni
tila. Ei auttanut muu kuin ankaruus ja julmuus. Uupuneina johonkin
kylään majoittuessamme emme voineet koskaan yötämme turvassa levätä,
ruokaa emme väestöltä saaneet rahalla emmekä pyytämällä, vaikka
olisimme nälkään kuolleet, -- usein se nälkäkuolema meitä uhkasikin.
Täytyi ryöstää, täytyi kuristaa ja kovistaa, ja rajusti miehemme
ryöstivätkin, usein hädän, usein koston kiihottamina. Kauheaa oli
todella nähdä sitä hävitystä, joka jälkeemme jäi, mutta uuteen paikkaan
tultuamme oli asema sama. Olihan täällä jo meidän tullessamme valmiit,
veriset, sotatapansa, -- pian oli tuhottu jokainen, joka ei niihin
turvautunut. Ja Silesiassa ei minulla ollut komennossani kuin pieneksi
osaksi omia suomalaisiani, joita osaan tarvittaessa hillitäkin, --
kaiken maailman palkkaväkeä on turha yrittääkään taltuttaa.
-- Sen tiedän. Mutta ovatpa suomalaisemmekin jo oppineet sen
ryöstötaidon.
-- Ovat kyllä. Mutta heille määrään toki aina ajan ja paikan, koska ja
missä he saavat ryöstää. Kun taistelu on ollut tulinen ja voitto
lujissa, kun sitten miesten uljuus ja ponnistus vihdoinkin painaa
vihollisen peräytymään ja heidän leirinsä tai suojakaupunkinsa joutuu
käsiimme, -- silloin annan ilolla miesteni sen ryöstää. Ja otan
saalista itsekin, -- sen palkinnon olemme ansainneet!
Karski soturi oli näitä kertoessaan tavallista tiheämpään kallistanut
kannua, ikäänkuin noihin rajuihin muistoihinsa vaipuneena ja
väitteittensä oikeutusta vahvistaakseen. Ja keskustelun tauottua hän
yhä uudelleen vakuutti:
-- Sellaista se on sota! Siinä täytyy olla kova, surku pois, jos mieli
voittaa...!
Mutta hän katsahti sitä tehdessään kulmainsa alta taistelutoveriaan,
joka istui ääneti nojatuolissaan, ja näyttipä siltä, kuin hänen oma
varmuutensa ei lopultakaan olisi ollut niin suuri, kuin hänen karkea
äänensä kertoi. Ne ryöstömuistot ja hävityskuvat, jotka taas vereksinä
ja voimakkaina olivat palanneet hänen mieleensä, näyttivät häntä
kaikesta huolimatta painostavan ja kiusaavan. Yhä tiheämpään huuhteli
hän kuin sydänalaan kohonnutta kuvotusta alas viinillä, hänen kasvonsa
kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen silmänsä sameammiksi. Siten oli hän
tänään jo juonut itsensä aivan humalaan ja hänen askeleensa horjuivat,
kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen asuntoonsa, mutta tuo painava
tunne ei ottanut helpottaakseen. Kuin ahdistettuna hän silloin
tunnusti:
-- Hitto soi, enhän tahdo salata, että se viaton veri, jota olen paljo
vuodattanut, toisinaan tunkeutuu kuin kurkkuuni... minua
tukahduttamaan. Tiedätkö, näen joskus unissani epätoivoisen, raiskatun
naisen, kalpean, itkettyneen retkaleen, joka tutisevin käsin, hurjuus
silmissään, ojentaa vastaani surmatun lapsensa... minä karkaan silloin
kuin vavisten vuoteeltani... Mutta ei... elä usko, vanha veli, minun
katuvan kovuuttani, se oli välttämätön...
Hän ojentausi suoraksi, viskasi lierihattunsa vinosti päähänsä ja
hoippui ovelle. Mutta palasi sieltä vielä ja huudahti:
-- Ja sama leikki on välttämätön edelleenkin, kun taas taisteluihin
lähden. Se on silloin luontoni... se on sodan luonto!
* * * * *
Jouduttiin jouluun. Eräänä iltana kertoi Stålhandske, joka nyt oli
juhlan kunniaksi siistinyt poskensa ja ruokonnut partansa, Kustaa
Hornin tuvassa isännän kehotuksesta viimeisestä suuresta Leipzigin
tappelusta, josta muistona hänellä vielä oli käsivarsi kääreessä.
Silloin oli kuitenkin jo tuossa upeassa tuvassa tavallista useampia
henkilöitä kuuntelemassa Torstenin sotakuvauksia. Juhliksi oli näet
Horn vihdoin saanut perheensä Ruotsista luokseen, vaimonsa, joka oli
Oxenstjernan ylhäistä sukua, Ruotsin mahtavan kanslerin tytär, sekä
lapsensa. Ylhäisen valtaneuvoksettaren seuranaisten joukossa oli vielä
sotamarskin veljentytärkin, Kristina Horn, jolle tämä sukulaisperhe oli
kodiksi muuttunut.
Hilpeäksi ja väririkkaaksi oli nyt elämä käynyt Hornin talviasunnossa,
ja keskustelulla oli siellä tänäänkin ollut keveä, leikkisä sävy. Mutta
kun naurujen ja leikkien jälkeen jälleen lepäiltiin ja isäntä oli
pyytänyt Stålhandskea jatkamaan sotakertomuksiaan, silloin istuttiin
taas ääneti ja melkein kuin hartaina kuunnellen tarinoita noista
kaikille mielenkiintoisista tapauksista. Karkea soturi oli aluksi
arkaillut tuota suurta naisseuraa, oli alottanut tarinansa ujosti ja
kankeasti. Mutta muistoihinsa syvennyttyään hän pian oli lämmennyt ja
vilkastunut. Hän kuvasi, kuinka viholliset viime syksynä olivat
koonneet suuren armeijan tuhotakseen lopullisesti vastustajansa ja
kuinka Ruotsin väki siitä huolimatta oli päättänyt Leipzigin luona
käydä ratkaisevaan otteluun. Stålhandskelle, jonka vuosikausia oli
täytynyt marssittaa joukkojaan edestakaisin, oli sen tasapäätappelun
syntyminen ollut kuin helpoitusta.
Alunpitäin oli ottelu käynyt kuumaksi. Stålhandskella oli taas oma
suomalainen ratsuväkensä ympärillään ja heidän keskensä syntyi
kuin sanaton sopimus, että nyt sitä taas isketään. Ja niin he
kunniapaikaltaan, oikealta kyljeltä, iskivätkin, ettei siinä mitkään
rautarintamat kestäneet. Jo siinä ensi rytäkässä murskasi luoti
Stålhandsken oikean käsivarren, mutta ei auttanut jäädä sitä
sairastelemaan, -- päällikön poistuminen tantereelta olisi vaikuttanut
miehiin masentavasti. Siksi vain käsi kääreeseen siellä tantereella,
taas ratsun selkään, miekka vasempaan käteen -- ja uudelleen vihollista
kohti! Ei tuntunut silloin pakotusta, ei heikkoutta, kaikki tunteet
olivat kuin turtuneet, yksi vain eli: Voittoon...! voittoon...!
-- Maine ja sankarinimi siis ainoana silmissäsi välkkyi? kysyi Hornin
ylhäinen puoliso.
-- En tiedä sitäkään, en muista mainetta ajatelleeni, vastasi kertoja
taas vaatimattomammin.
-- Isänmaan loisto ja kunniako siis oli tuona suurena kannustimena?
-- Niin -- tai ei. Tietysti on isänmaan kunnia aina ylinnä
kannustimenamme. Mutta taistelun tuoksinassa emme ajattele sitäkään.
Voitto sellaisenaan, taistelutantereen anastaminen, se yksin silloin
hurmaa ja huumaa. Voittoon -- se ainoa ajatus sokaisee ja pyörryttää,
se valtaa kaiken, maksoi mitä maksoi! Se on soturille ainoa
uskonkappale, se on hänen uskontonsa...
-- Uskontonsa?
-- Niin. Olenhan muuten jumalaapelkääväinen mies ja harras
puhdasoppinen. Mutta taistelutantereella, luotisateessa, siellä en
ajattele sodinko Lutherin vai paavin puolesta, ykskaikki, voittoon
vain! Ja siksi komennan yhä uudelleen: Hakkaa päälle! -- se on
jalointa, ihaninta humalaa...!
Kertoja oli noussut seisomaan ja viittilöi rajusti sekä terveellä että
sidotulla käsivarrellaan, jatkaessaan kertomustaan Leipzigin taistelun
ponnistuksista ja voitoista. Sitä kuunteli pieni seurue äänetönnä ja
henkeään pidätellen, kuin sekin olisi ollut mukana itse taistelun
jännityksessä. Mutta kaikkia muita tarkkaavammin kuunteli
kertojan esitystä sivummalla istuva kalpea neitonen, jonka sormet
suonenvedontapaisesti puristivat penkin reunustaa ja silmät pimennosta
hiilostivat. Hänessä oli, sankarin kertoessa, salaa, huomaamattaan,