Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 22

-- Elä lähde nyt ensiksi koukkujasi kokemaan, Juhani. Tänään ovat
täällä toiset tehtävät tärkeämmät, -- tänään ja huomenna ja ehkä
näistäpuolin monenakin päivänä. Sillä rauhan ajat ovat nyt päättyneet.
Se näkyi pian kaikesta. Käkisalmen hiljainen linna rupesi yhtäkkiä
elämään!
Päivät menivät siellä nyt kiireellisissä varustustöissä, viikot
vierähtivät Mittumaariaan asti, jolloin kappalainen linnan kirkossa
hartaasti rukoili rauhan puolesta, eikä vihollista vielä ainakaan
kuulunut Käkisalmen linnan edustalle. Jokohan tuo jättikin
hyökkäyksensä sikseen, tuumi Olavi Pentinpoika väliin aherrustensa
lomassa, -- eiköhän rauha lopulta sentään särkynytkään?
Särkyi ja pahastikin. Sen jo todistivat kesäkuun viime päiväin viestit.
Kaarlo-poika palasi vakoilumatkaltaan kertoen, että itäisiä pitäjiä
ryöstelevät kasakat ovat vain odottaneet suurempia lisäjoukkoja, --
pian ne ovat sieltä länteen päin tulossa. Samaan aikaan palasi Olavi
hiirakollaan Viipurista ja toi paljo pahoja uutisia. Viholliset ovat
hyökänneet Inkeriinkin, jossa ovat ryöstäneet Nevanlinnan ja ruvenneet
Pähkinälinnaa piirittämään, ja viipurilaiset ovat huutavassa hukassa,
heillä kun ei ole kaupunkiaan puolustaakseen paljo ollenkaan sotaväkeä.
-- Käskivät meidän vain täällä pitää sitkeästi puoliamme.
-- Senhän tiedämme neuvomattakin, murahti isä. -- Mutta sieltä ei siis
ole odotettavissa mitään apua?
-- Lupasivathan he koettaa, he parastaikaa kokoavat ja harjoittavat
uutta aseväkeä.
Mutta huolettavin Olavin uutisista oli kuitenkin se, että hän
paluumatkallaan oli tavannut Suvannon taipaleella jo ison
vihollisleirin. Venäläiset ovat siinä nousseet maihin, anastaneet koko
taipaleen haltuunsa, -- Olavin oli täytynyt Raudun kautta kiertää
metsäteitä päästäkseen takaisin Käkisalmeen.
-- Yhteys Viipurin kanssa on siis katkaistu, totesi sen kuultuaan
isä-Olavi, jonka hyväntuulisille kasvoille jo oli asettunut sangen
ankara piirre. -- Pian ollaan umpiperässä!
Viimein souti Konrad miehineen kesäkuun viimeisenä päivänä viimeisen
viljalastin Laatokalta ja ilmoitti, että sinne Vuoksen virran suuhun
laskee parastaikaa vihollisten laivoja ja suuria lotjia, joista
puretaan miehiä ja tykkejä maihin, -- siellä kuhisee miestä kuin
pilveä, ja mölinä käy pitkin rannan hiekkaisia särkkiä.
-- Kas niin, aamulla ne mölisijät ovat täällä, ennusti linnanherra. --
Siispä nyt poltetaan etukylä pois mantereen rannalta, ettei vihollinen
siitä saa turvaa, -- kirkko vain jätetään polttamatta! --, kerätään
kaikki venheet linnan valkamaan, ja vedetään vipusillat pystyyn. Sitten
ollaan Herran kukkarossa!
Illan tullen syttyivät tulet kauppakylän taloissa, joista naiset ja
lapset jo oli lähetetty pakosalle salosaunoihin, ja komeat
juhannuskokot valaisivat pian Käkisalmen suljetulle pienelle
varustusväelle valjun kesäyön.
* * * * *
Seuraavina päivinä, heinäkuun ensimäisenä ja toisena, asettuivat
jokisuulta saapuneet venäläiset sankoin joukoin Käkisalmen edustalle,
ruveten joen pohjoispuolisille rinteille pystyttämään telttojaan.
Siellä soivat torvet ja kajahtivat komentohuudot, tykkipattereita
ruvettiin kaivamaan kauniisti orastaviin kauravainioihin ja hevosia
pantiin liekaan ruislaihoihin. Ja linnan edustaiselle niemekkeelle,
sillan päähän, ratsasti rummuttaja julistamaan venäläisten päällikön,
Mikael Puskinin, nimessä:
-- Heittäkää linna mielisuosiolla, siten säästytte pommituksesta.
Mutta heille huusi Olavi Pentinpoika vastaan uuden linnan pohjoisesta
muurinsarvesta:
-- Antakaa jyristä vain, ei sitä meidän käkemme säiky!
-- Ette siis luovuta linnaa?
-- Tulkaapas ottamaan! On meillä lyijypapuja, millä vastata
hävittömyyksiin...
Silloin rupesivat venäläiset panemaan pystyyn piiritysvehkeitään ja
purkivat sitä varten etukaupungin puisen kirkonkin, jonka seinähirsistä
he rakensivat tykinalustoita.
Onneksi oli Käkisalmen linnassa vanhemmilta ajoilta melkoiset
ampumavarastot ja pelottomasti kävi pienen linnan harvalukuinen
miehistö niillä vastaamaan piirittäjäin pommitukseen. Miehistö oli
tosin tottumaton piiritysoloihin, mutta pian siltä hammas karkeni. Se
jaettiin heti säännöllisiin työvuoroihin. Kun Kaarlo ja Olavi
osastoineen olivat päivän otelleet, milloin uuden, milloin vanhan
saaren valleilla, lähtivät he linnan suojiin nukkumaan ja kapteeni itse
asettui silloin Konradin kanssa muurinsarviin tykkejä hoitamaan.
Eivätkä he hätääntyneet, jos muurista kappale lohkesikin; se oli paksu
ja vankka ja pahimmat vauriot korjattiin yöllä. Ja jos vihollinen
yritti äkkirynnäkköä, silloin puhallettiin torveen ja kutsuttiin koko
miehistö uhatulle vallinosalle, josta tulinen muskettituisku pantiin
suitsuamaan ryntääjiä vastaan. Sitä nämä aina tottelivat.
Hätäilemättä ja levollisesti hoiti Olavi Pentinpoika niin yksinäisen
linnansa puolustusta. Pian tottuivat linnan naisetkin siihen
piirityselämään ja alituiseen paukkeeseen. Olavin toimekas emäntä
juoksi pesälinnassa puuhakkaana keittiön ja kellarein väliä,
valmistellen ruokia taistelevalle miehistölle, luotisadetta
säikkymättä. Aina toisinaan hän tosin toisten naisten kanssa pirtin
pimennossa pirautti pienen itkun ajatellessaan sitä ahdistusta, johon
oli salpauduttu, ja uhkaavaa, julmaa kidutusta, jos vihollisen käsiin
jouduttaisiin. Mutta sitten taas vaativat häntä taloushuolet liikkeelle
ja piiritystä muistamatta hyöri hän taas piikojensa keskellä
toimekkaana emäntänä avainten vyöllä kalistessa.
Hätä ei ollut suuri, niinkauan kuin vihollinen pommitti linnaa vain
pohjoisen mantereen puolelta, jonne harvalukuiset puolustajat vielä
riittivät vartiopalvelukseen. Mutta muutaman viikon perästä kävivät
venäläiset ahdistamaan itse pesälinnaa virrankin taholta. He soutivat
tykkejään pieneen, linnan edustalla olevaan Kalliosaareen, jonka
rannoilla Juhanilla oli ollut polakoukkunsa, ja kun he sieltä rupesivat
vesiporttia ja valkamaa pommittamaan, kävi käkisalmelaisten vaikeaksi
puolustautua näin kahdelle rintamalle. Ei riittänyt enää miehille aikaa
nukkumiseen ja vanha rantamuuri rupesi pahasti halkeilemaan.
-- Tuolta Kalliosaaresta pitäisi paukuttajat saada pois, puhui nuori
Konrad, kun pojat taas eräänä iltana isänsä kanssa neuvottelivat
puolustuksen jatkamisesta.
-- Niin pitäsi, myönsi isä. -- Paljokohan väkeä lienevät viholliset
sinne vieneet?
-- Satakunnan miestä, -- kyllä me niiltä jaksamme saaren valloittaa,
vakuutti Kaarlo, joka aina halasi seikkailuihin.
-- Siispä koettakaa, pojat, siitä olisi meille iso helpotus. Eivätpä
Kalliosaaren miehet aivan äkkiä ehdi saada maistakaan apua.
Tuumista käytiin toimeen. Eräänä sateisena yönä soutivat Kaarlo ja
Konrad, kummallakin parikymmentä miestä venheessään, linnan valkamasta
hiljaa rannikkoa myöten vastavirtaan ja laskivat sieltä yhtäkkiä
keskivirran mukana Kalliosaaren rantaan. Siellä olivat viholliset
levolla teltoissaan ja vartiatkin torkkuivat puiden alla
sateensuojassa. Salamana kävivät maihin laskeneet linnalaiset näiden
kimppuun, iskivät heidät kuoliaiksi ja tuikkivat tuurillaan teltoissa
makaavia miehiä. Pienellä saarella syntyi sanomaton huuto ja hälinä;
venäläiset, jotka eivät tietäneet ahdistajainsa lukumäärää eivätkä
ehtineet vastarintaan järjestäytyä, hyökkäsivät päistikkaa venheilleen
pakoon pyrkiäkseen, mutta sen paon varrella useimmat heistä menettivät
henkensä. Ainoastaan yksi venekunta pääsi lähtemään saaresta, toisia
avuttomina antautui, ja linnalaiset kytkivät heidät vangeikseen.
Kiireesti kävivät voittajat sitten tyhjentämään vihollisten ruoka- ja
ampumavarastot. Mutta nuo suuret tykit, jotka olivat linnan vesimuuria
sangen pahasti täräytelleet, kantoivat he venheisiinsä linnaan
viedäkseen, sillä heillä ei ollut siellä niin uusia eikä kauaskantavia
tulitorvia. Patterit purettiin saarelta, teltat viskattiin virtaan.
Mutta kauan eivät Käkisalmen miehet sentään Kalliosaaressa siekailleet.
Otettuaan mukaansa vihollisten venheet, joissa he vankinsa hinasivat,
soutivat he suoraan virran poikki takaisin linnan vesiportille.
Siellä seisoi Olavi Pentinpoika levottomana odottaen yön keskessä
kaamealta kajahtavan taistelun päättymistä. Häntä oli jo kaduttanut,
että hän oli suostunut tällaiseen seikkailuun, jossa hän saattoi
menettää neljännen osan koko pienestä linnueestaan, -- sitä iloisempana
vastaanotti hän nyt voittajina palaavat poikansa.
-- Mutta mitä te noista vangeista tänne toitte, kysyi hän saapuneilta
vähän tyytymättömänä. -- Eikö meillä ole täällä ruokaa kuluttavia suita
tarpeeksi?
-- Nämä miehet tuovat ruokansa mukanaan, vastasi Kaarlo hilpeästi. --
Ja miehiä täällä tarvitaan valleja korjaamaan, -- silloin pääsemme itse
helpommalla.
Sen sadeyön jälkeen eivät piirittäjät enää yrittäneet rakentamaan
pattereitaan Vuoksen saariin. Sen sijaan sijoittivat he osan
piiritysjoukostaan Vuoksen etelärannalle, käyden sieltä linnaa
ampumaan. Mutta huonommin tykit sieltä asti kantoivat ja Käkisalmen
vanha linna, joka vuosisatain varrella jo oli niin monet piiritykset
kestänyt, näytti puolustajainsa vähälukuisuudesta huolimatta ainakin
toistaiseksi kestävän tämänkin ankaran pommituksen.
-- Ja tuleehan toki Viipurista apua! -- niin lohduttautuivat miehet
aina, kun itsensä ylen väsyneiksi tunsivat. -- Eihän maan hallitus toki
jätä tärkeää rajalinnaansa avutta kukistumaan!
* * * * *
Eräänä heinäkuun päivänä saapuikin Räisälästä soutanut haapio tuomaan
linnaan Viipurin komentajan eversti Burmeisterin lähettämän viestin,
että hän talonpojista, porvareista ja lukiolaisista kokoonhaalimallaan
miesjoukolla on tulossa Käkisalmea pelastamaan pintehistä. Tätä ennen
oli vanha eversti jo kerran karkoittanut viholliset Suvannon
taipaleelta ja aikoi nyt tehdä sen toistamiseen, sitten hyökätäkseen
piiritysväen kimppuun.
Se oli ilon viesti nääntymiinsä asti ponnisteleville puolustajille, se
taas heissä ylläpiti rohkeutta ja toivoa. Ja sitä rohkaisua
tarvittiinkin. Sillä yhä lähempää, yhä sisukkaammin ahdistivat
piirittäjäin tuhantiset laumat tuota eristettyä linnaa, ampuen sitä
yötä, päivää ja tehden yhä useammin rynnäkköjä sen muureja ja portteja
vastaan. Piiritettyjen rivit harvenivat näissä alituisissa
taisteluissa. Eräänäkin päivänä räjähti etulinnassa muuan kranaatti
niin pahasti, että se tappoi puolenkymmentä miestä, toisena kannettiin
Kaarlo-poika haavoitettuna suurtupaan, jossa linnan naiset jo ennestään
hoitelivat useita haavoitettuja. Eikä toisaalta voitu linnasta
ylläpitää kyllin tehokasta tulta, sillä vaikka Konrad linnan kellarissa
väliin "keittikin" uutta ruutia, olivat ampumavarat sentään
arveluttavasti vähenemässä. Ja puolustettavat vallit olivat pitkät.
Siksi tähystelivät linnan miehet nyt alituisesti toivovin katsein
tuonne virran eteläiselle rannalle, jonne apujoukon toivottiin saapuvan
piirittäjäin niskaan, siksi koettivat he joka aamu, väsyneinä
kävellessään uuden päivän kamppailuun, lohdutella toisiaan:
-- No, ehkäpä jo tänään saapuu Viipurin väki tuomaan meille henkilomaa.
-- Taikka ainakin ensi yönä. Vielä me tämä päivä kestetään.
-- Ja huominenkin, -- kun kerran apu saapuu!
Niin kului viikkoja. Ja vihdoin, eräänä sumuisena yönä, laski taas
haapio myötävirtaa linnan valkamaan. Mutta se ei tuonut viestiä
avustusjoukon saapumisesta. Se päinvastoin kertoi eversti Burmeisterin
tarmokkaan avustusyrityksen lopultakin rauenneen. Apuväki oli kyllä
samonnut Viipurista Raudun kirkolle asti, mutta siellä oli vihollinen
hyökännyt vastaan. Tuo pieni "kokoonhaalittu" suomalainen sotajoukko
oli siellä neljä tuntia sitkeästi taistellut ja lopulta pakottanutkin
vihollisen peräytymään. Mutta se oli sittenkin osottautunut liian
heikoksi murtautuakseen Suvannon taipaleen poikki Käkisalmen avuksi, --
sen oli täytynyt palata Viipuriin.
Tämä viesti masenti nyt mielet saarretussa saarilinnassa entistä
matalammiksi. Viikkokausia valvoneet ja alituisissa otteluissa uupuneet
miehet melkein lyyhähtivät lamaan, -- toivokin oli heiltä taittunut.
Kaikki näytti menetetyltä. Mutta silloin Olavi Pentinpoika, joka näihin
asti oli kuin virallisesti johtanut puolustusta, osotti mitä miestä hän
oikein oli. Hän pani linnan piiat kantamaan kellarista muurinsarvissa
vartioiville miehille kipollisen olutta ja kulki itse vartiopaikasta
toiseen heitä kannustamassa ja rohkaisemassa.
-- Ei hätä ole vielä tämän näköinen. Viipurilaiset kokoovat nyt
tietysti lisää väkeä ja saapuvat sittenkin meitä auttamaan.
-- Entä jos eivät saavukaan? virkahti siihen joku miehistä
alakuloisesti.
-- Niin, silloin, hitto soi, silloin taistelemme yksin. Päivästä
toiseen...
-- Niin, mieluummin kaadumme tänne kaikki, kuin viholliselle
antaudumme, virkahti poika-Olavikin.
Siihen isä-Olavi taas melkein juhlallisena lisäsi: -- Elävänä en
koskaan jätä tätä linnaa, jonka kuningas on hoitooni uskonut ja jonka
tulee varjella maan rajaa.
-- Mutta jos ei kuningaskaan meistä välitä? virkahti joku joukosta
vielä epäilevänä, vaikka jo äskeistä reippaammin.
-- Silloinkin taistelemme viimeiseen mieheen asti. Mutta uskokaa minua,
niin tiukalle ei täällä sentään jouduta.
Toivonsa pettymisestä hetkeksi hervahtaneet miehet olivat taas
hyväntuulisen kapteeninsa rohkaisemina entisellään, täyttäen
rauhallisina ja luottavina tehtävänsä. Ja taas kuluivat päivät ja
viikot.
Mutta kyllä siinä kapteenilta hyvää tuulta kysyttiinkin. Sillä hänelle
saapui nyt huolen viesti toisensa perästä. Leipä rupee loppumaan,
valitti hänen vaimonsa, linnan toimekas emäntä, jonka jo surukseen
täytyi pienentää päiväannoksia. Ampumavarat hupenevat, -- vihollisten
lähettämiä lyijyluoteja täytyi Konradin jo valaa uudelleen linnan
mörssäreitä varten. Ja muurin halkeamia ei enää jakseta paikata -- ei
riitä miehiä... Mutta isä-Olavi hankki kuhunkin kohtaan mitenkuten
apua. Pimeinä syyskesän öinä kävi Juhani toisten ikäistensä poikain
kanssa vetämässä nuottaa linnanselältä ja toi sieltä aina tuoretta
kalaa ruuan jatkoksi. Ruutia säästettiin, -- tykit laukaistiin vasta
kun vihollinen ihan kohti ryntäsi, -- ja muurinhalkeamiin lyötiin edes
hirsistä tulpat.
* * * * *
Niin päästiin päivästä toiseen. Valppaana valvoi linnanherra itse
pyöreässä tornissaan, tarkaten, mistä vaara kulloinkin pahimmin uhkasi.
Vesimuuria, joka jo oli paikotellen soraläjäksi ammuttu ja johon
piirittäjä joen takaa yhä kohdisti tuimimman tulensa, sitä hän pahimmin
pelkäsi, sieltä hän ratkaisevaa rynnäkköä odotti. Sitä oudompaa hänestä
oli, kun eräänä elokuun päivänä ei enää virran takaisista pattereista
ammuttukaan. Tarkkaan hän tähysteli, mutta ei saanut välimatkan
pituuden vuoksi selvää, mitä siellä rantalepikon takana oikein tapahtui.
-- Siellä on jotakin levottomuutta, virkkoi hän vieressään vartioivalle
nihdille. -- Miehethän juoksevat siellä rantaan päin...
-- Niin tekevät. Ja katsokaas, kapteeni, sieltä lähtee jo venheitä
vesille, totesi vartija.
-- Olisikohan niillä nyt aikomus rynnätä vesiporttia vastaan?
-- Mutta mikseivät silloin meitä pommittaisi...? Ei, pakoonhan ne
soutavat, myötävirtaan laskevat joen taa pyrkiessään, -- kiire on!
-- Ja toiset venheet perässä, tosiaan on kiire... Noin, venhistä jo
yksi kaatui...
-- Kaatui kuin maistapäin ammuttuna. Olisikohan...
-- Mitä arvelet? Vai toivotko... toivotko apujoukon vihdoinkin
saapuneen sinne etelärannalle...?
Jännittyneenä nousi vanha Olavi Pentinpoika ketterästi rintavarustuksen
laelle paremmin nähdäkseen. Hän toivoi jo itsekin ja pian hänen
orastava toivonsa varmistui. Joen eteläiselle rannalle saapui kuin
saapuikin pakenevain vihollisten kintereillä ratsumiehiä, jotka
liehuttaen Ruotsin lippua häätivät pakenevia virtaan ja kiirehtivät
heitä pitkillä miekoillaan. Vielä tuokio, ja jo näkyi uusi sotajoukko
ottavan haltuunsa vihollisen rantapatterit ja niistä tuiskuttavan tulta
pakoon soutavia aluksia kohti.
Tuskin sitä Käkisalmen linnan toivonsa menettäneet puolustajat ensiksi
uskalsivat todeksi uskoa. Mutta pian he sen lopullisesti uskoivat.
Virran poikki souti näet linnaan venhe, jossa oli tuttuja Viipurin
miehiä, ja nämä kertoivat, että vanha ruotsalainen sotamarski Kustaa
Aadolf Leijonhufvud, joka oli nimitetty Itä-Suomen puolustuksen
päälliköksi, vihdoinkin oli koko sotajoukollaan, -- joka ei tosin ollut
kovinkaan suuri, 1,600 miestä vain, -- lähtenyt auttamaan ahdistettuja
rajalinnoja. Ensiksi oli hän nyt saapunut Käkisalmen edustalle ja heti
karkoittanut Vuoksen etelärannalle asettuneet piirittäjät. Ja
viipymättä lähetti hän nyt linnaan ampumatarpeita, ruokaa ja miehiä
linnueen vahvistukseksi. Sitä kaikkea ei häneltä tosin riittänyt paljo,
mutta vähäinenkin apu oli välttämätön ja sen vuoksi niin tavattoman
tervetullut.
Taas hengitettiin Käkisalmen linnassa helpommin ja Olavi Pentinpoika
pani toimeen juhlan saapuneen avun ja pelastuksen johdosta. Saatiin
taas syödä vatsan täydeltä ja kuulla ulkomaailman uutisia. Ja
lopulliseksi pelastukseksi se saapunut apu ensiksi linnassa
käsitettiin, -- nyt ajetaan piirittäjä pois pääleiristään virran
pohjoiseltakin rannalta ja Käkisalmi on vapaa! Niin jo hihkaistiin!
Mutta ihan näin ratkaisevaksi ei pelastus ja voitto kuitenkaan
kääntynyt. Leijonhufvudin apujoukko oli liian pieni kyetäkseen tekemään
hyökkäystä virran taa ja karkoittaakseen sieltä Mikael Puskinin paljo
mieslukuisempaa piiritysarmeijaa sen hyvin varustetusta leiristä. Eikä
sotamarski sitäpaitsi joutanut Käkisalmen edustalla pitkään viipymään,
-- hätä oli yhtä suuri muuallakin. Inkerinmaa uhkasi suistua
vihollisten jalkoihin, siellä oli Pähkinälinna vielä ahtaammassa
pinnistyksessä kuin Käkisalmi, -- piti ehtiä sitäkin pelastamaan.
Niinpä hän, päivän Vuoksen rannalla viivyttyään ja sen piiritettyyn
linnaan jätettyään pienen lisäväen, lähti kiireisesti samoamaan
Inkeriin päin, sekä ystäväin että vihollisten suureksi hämmästykseksi.
Taas oli Käkisalmen linna oman onnensa nojaan jätettynä, yksin ja
eristettynä, sitkeän ja sisukkaan piiritysarmeijan saartamana. Taas
pyrkivät mielet linnassa painumaan mataliksi, sillä saatu apu oli
todellisuudessa aivan liian vähäinen: leipää vain muutamiksi viikoiksi,
puolustajia ainoastaan muutamia kymmeniä miehiä lisää, ja vihollinen
ryntäili nyt entistään äkäisempänä.
-- Mitenkäs sitten, kun nykyinen leipä loppuu? kysyivät miehet vähän
muristen.
-- Sitten taas hankitaan uutta, lohdutti Olavi Pentinpoika entisellä
hyväntuulisuudellaan. -- Onhan nyt toki nähty, että apua voidaan saada,
sitä saadaan kyllä vastakin. Nyt vain taistellaan edelleen, niinkuin on
kesäkausi tehty, kunnes koittaa vapauden päivä!
-- No taistellaan sitten, myönsivät miehet, ja asettuivat rauhallisesti
vanhoille vartiopaikoilleen häätämään piirittäjäin yhä yltyviä
rynnäkköjä.
* * * * *
Syyskuu läheni loppuaan. Illat olivat jo pimeät, yöt saatiin siis nyt
rauhassa levätä aina alkavan päivän taisteluihin. Ja niitä pimeitä öitä
osasivat linnan miehet ovelasti käyttää hyväkseen, tehdäkseen
piirittäjille kiusaa ja hankkiakseen linnaan muona-apua, josta taas
rupesi olemaan tiukka.
Eräänä yönä soutivat siten veljekset Olavi ja Konrad muutamain
linnanmiesten kanssa salaa venäläisen leirin alaiseen poukamaan, jonne
olivat illalla nähneet jauholotjaa hinattavan -- tarkoitus oli katsoa,
saisiko siitä varastosta jonkun kuliparin siepatuksi linnalaisia
varten. He saivatkin kenenkään huomaamatta katkaistuksi lotjan
kiinneköydet, jolloin raskas alus lähti lipumaan virtaan, ja kapusivat
alukseen, jonka vartiat, kaksi uneen uupunutta sotilasta, he
vangitsivat. Jättäen lotjan vesiajolle soutivat he saaliineen ja
vankineen takaisin linnaan, jossa nyt siis taas oli leipää muutamiksi
viikoiksi.
Näitä vankeja aamulla tutkiessaan tuli Olavi Pentinpoika huomaamaan,
että vihollisarmeijassa uskottiin uuden, suuren lisäjoukon olevan
tulossa Käkisalmelle avuksi. Mihin tämä harhausko perustui, siitä ei
selkoa saatu, mutta juuri tuon huhun nojalla olivat viholliset viime
päivinä niin hurjasti hyökkäilleet linnaa vastaan, saadakseen jos
mahdollista sen valloitetuksi ennen apujoukon tuloa.
-- Kumpa olisikin apu tulossa, huoahti kapteeni itsekseen, sillä hän
oli täysin selvillä siitä, että Käkisalmeen ei ollut nyt pitkiin
aikoihin mitään apua odotettavissa. Mutta vangeille hän rohkeasti
vakuutti:
-- Niin on laita, suuri apujoukko on tulossa Viipurista, se on täällä
ehkä jo huomenna. Eikä linnamme antautumisesta voi olla puhettakaan.
Tuota harhajuttua hän kuitenkin itse jäi sitkeästi miettimään. Ja
neuvoteltuaan miestensä kanssa hän päätti käyttää hyväkseen vihollisten
väärää luuloa.
Seuraavana yönä souti venheitä, suuria ja pieniä, sangen äänekkäässä
touhussa edestakaisia pesälinnan ja joen etelärannan väliä, jota
venäläiset eivät olleet enää uskaltaneet miehittää, ja linnan porteissa
ja portaissa ravattiin, ikäänkuin siellä olisi ollut paljokin väkeä
liikkeellä. Siinä touhussa jätettiin etulinnassa vangitut venäläiset
vartioimatta, ja aamuyöstä heidät laskettiin kuin vahingossa karkaamaan
omiensa leiriin, -- kertokoot siellä näkemänsä ja kuulemansa!
Aamulla oli linnassa kuin juhla. Koko sen miehistö, nuo puolitoista
sataa miestä, marssivat rumpujen soidessa liehuvin lipuin linnan pihoja
ja käytäviä pitkin, marssivat yhä uudelleen molempia linnasaaria
yhdistävän sillan paukkuvia palkkeja pitkin, tekivät temppujaan
muurinharjallakin, varsinkin siltaportin kohdalla, josta tämä
riemusaatto hyvästi näkyi vihollisleiriin. Sotaväkeä näytti nyt siten
Käkisalmen linnassa todellakin olevan tavattoman runsaasti. Samoihin
aikoihin pani Olavi Pentinpoika kaikki linnansa tykit paukkumaan
vihollisten leiriä kohti, -- ruutia ei tosiaankaan sinä päivänä
säästetty. Tätä peliä pidettiin yhtämittaa iltaan asti.
Vihollisten leiristä seurattiin näitä oireita suurella mielenkiinnolla
ja kasvavalla levottomuudella, ja jo illansuussa voitiin linnasta
huomata, että leirin alaisessa poukamassa reilattiin lotjia ja tehtiin
matkavarustuksia. Pitkin yötä kuului sitten linnaan asti yhtämittaista
kuhinaa, kuului kiireisiä komentohuutoja, kuului kulkevain
sotaväkiosastojen töminää ja hevoskavioiden kapsetta, -- tulta ei
leirissä sytytetty koko yönä. Vaan kun syysaamu verkalleen valkeni,
silloin näki Käkisalmen päällikkö, joka jo varhain oli kiivennyt
torniinsa tähystelemään, että hänen juonensa oli onnistunut.
Vihollisleiri oli tyhjä, piirittäjät olivat lähteneet, ei elävän
merkkiä näkynyt niiden patterien eikä kaivantojen luona, joista muuten
aina jo aamusin pommitus alkoi. Varoskellen pantiin tiedustajat
tutkimaan leiripaikkaa. Aivan oikein, se oli autio. Ja niin tavatonta
kiirettä oli piirittäjä pitänyt yön pimeässä poistuessaan, että oli
jättänyt piiritettyjen hyväksi melkoisia muonavarastoja, jopa
raskaampia tykkejäänkin, joita oli hankala kuljettaa sateiden
lioittamalla kentällä.
Käkisalmi oli siis vapaa. Se tuntui sadulta kesäkauden saarroksissa
olleista. Siksi piti Olavi Pentinpoika vieläkin varansa, ettei linna
putoaisi johonkin viritettyyn satimeen. Hän antoi Olavin satuloida
viimeiset linnassa säilyneet hevoset ja lähetti hänet miesparven kanssa
jokisuulle katsomaan, oliko vainolainen todellakin poistunut.
Jokisuulle saapuneet ratsumiehet näkivät silloin viimeisten venäläisten
laivain juuri laskevan virran suulta, jossa ne kesäkauden olivat
viipyneet, ulos aavalle, tuuliselle Laatokalle, eivätkä he ehtineet
näille poistuville jäähyväisiksi lähettää muuta kuin muutamia
musketinlaukauksia.
Nyt vasta "Korelan" linnassa täysi juhla toimeenpantiin. Koko väki
kokoontui linnan kirkkoon, jossa kappalainen kiitti Jumalaa Käkisalmen
ja sen miehistön sekä koko itäisen Suomen onnellisesta pelastumisesta.
Mutta erityisesti kiitti kappalainen tästä kaikesta myöskin linnan
urhokasta kapteenia ja hänen neuvokkuuttaan, jolla hän nyt
viimeiseksikin oli viholliset pimittänyt. Kapteeni Olavi Pentinpoika,
vaatimaton mies, ei mitenkään tahtonut ottaa osaakaan tästä kiitoksesta
itselleen.
-- Poislähtöä kai se piirittäjä jo muutenkin mietti, kun nyt ovat
lokakuun myrskyt ja pakkaset käsissä, puhui hän, kun taas tykinpaukkeen
vaiettua rauhassa istui pesälinnan talonpoikaisessa suurtuvassa
poikainsa ja miestensä keskellä ja hänen aina toimekas vaimonsa
puuhaili juhlaruokia pöytään. -- Eihän ne suviteltoissaan olisi täällä
talvipiiritystä kestäneet.
-- Niin, lopulta kyllä kaikki riippuu siitä, että linna näihin asti
jaksoi torjua hyökkääjät, myönsi nöyrästi haavoistaan toipuva
Kaarlo-poika, joka ei ollut voinut olla mukana viime aikain otteluissa.
-- Ja siitä lankee ansio joka miehen osalle, tunnusti kapteeni
vilpittömällä iloilla. -- Tekin, poikani, olette täällä saaneet nyt
tulikasteen, nyt voitte huoletta kulkea täyden miehen kirjoissa sekä
sodan että rauhan töissä.
Hän katseli ylpeydellä miehistyneitä, nuorina miehen työn suorittaneita
poikiaan, ja hänen silmäänsä kihosi kyynel. Sitä salatakseen kääntyi
hän hetkiseksi silmäilemään tuvan pienestä ikkuna-aukosta ulos joelle,
jonka pintaa kirjailivat syystuulen mustat väreet.
Ja reippaasti hän silloin virkkoi:
-- Huomenna lähdetään, pojat, taas kalaan! Meiltä jäi tänä vuonna
kevätpyynti kesken, nyt on meillä taas loma-aikaa, sen voimme käyttää
syyskalan pyyntiin.
_Santeri Ivalo_.


MUSTAN RYKMENTIN SANKARIT.
HERMAN JA KAARLE VON BURGHAUSEN.

Aina milloin Ruotsi on liikkunut ulkomaisilla valloitusretkillä tai
ollut ahdistettuna omassa maassaan, ovat Suomen valiojoukot saaneet
matkata meren yli heidän avukseen, jota vastoin oman synnyinmaan rajat
ovat saaneet jäädä omien jäännösjoukkojen, useinpa vielä rahvaan
itsensä suojeltaviksi. Kun tanskalaiset Kaarle yhdennentoista
nuoruusvuosina hätyyttivät Ruotsin eteläisiä maakuntia, oli
suomalaisilla harvinainen onni nähdä omilla rajoillaan rauhan
vallitsevan. Sitä paremmin ja sitä visumpaan joutivat tällä kertaa
suomalaiset sotilaat Ruotsiin karkottamaan vihollista sen rajojen
sisältä. Tänä kohtalokkaana aikana oli nuorukaiskuningas tarttunut itse
ohjaksiin ja ryhtynyt armeijansa johtoon. Joulukuun alussa v. 1676 oli
hän koonnut joukkonsa Lundin kaupungin pohjoispuolelle, käydäkseen
siellä ratkaisevaan taisteluun tanskalaisten kanssa.
Niiden suomalaisten joukkojen mukana, jotka tällöin olivat Ruotsiin
saapuneet, oli eversti Herman v. Burghausenin kuuluisa "musta
rykmentti." Tuo kuudettakymmentä käypä arpipää, joka oli ollut mukana
ruutia haistamassa jo kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheissa sekä
sittemmin kaikissa Kaarle Kustaan sodissa, oli viime vuotensa elellyt
maataloissaan Valkjärvellä, komennellen renkejään ja alustalaisiaan
niityillä ja pelloilla. Mutta hän oli liiaksi sotilas, tyytyäkseen
yksinomaan tähän rauhalliseen isännöimiseen. Hänen korvansa halasivat
kuulla aina toisinaan musketin pauketta ja rummunpärrytystä,
sieramensa kaipasivat ruudinsavua ja silmänsä välkkyvin miekoin ja
hakkaa-päälle-huudoin eteenpäin karkaavia rakuunajoukkoja. Niinpä hän
hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella pani kokoon oman
rakuunarykmentin, jonka miehistö harjoitusten väliajoilla eleli Savon
ja Karjalan autiotiloilla ja jonka upseereiksi hän otti omia
poikiaan, sukulaisiaan ja naapureitaan. Rykmenttiin, sen saapuessa
Kaarle-kuninkaan kutsusta Ruotsiin, kuului 483 miestä jaettuna
kahdeksaan komppaniaan. Jokaisella komppanialla oli musta lippu ja
siitä oli rykmentti saanut nimensä. Eläen muuhun sotajoukkoon nähden
aivan eristäytyneenä omine tapoineen ja omituisuuksineen, oli musta
rykmentti ehtinyt jo kotimaassaan tulla kuuluisaksi. Tällä sotaretkellä
se vasta sai ensimäisen tulikasteensa, ja varsinaisen sotaisen
kuuluisuutensa se saavutti Lundin taistelussa, missä sen miehet
osottivat olevansa väärentämättömiä hakkapeliittain jälkeläisiä.
* * * * *
Vaisusti ja harmaana valkeni joulukuun neljäs päivä 1676. Maa oli
lumeton, mutta vahvassa roudassa, ja tuhansien laukkaavien hevosten
kaviot painivat sen kumahtelemaan, kun Ruotsin ja Tanskan armeijat,
kumpikin kuninkaansa johtamana, kiitivät kilpajuoksussa Lundin
kaupungin pohjoispuolella olevaa Pyhäin Miesten mäkeä kohti. Yöllä oli