Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 08

kenen kanssa sitä yhteen isketään. Työnjohtajain, jotka seurasivat
hänen kintereillään, ei kuitenkaan ollut vaikea arvata, että hän
tarkotti Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia. Kierrettyään ympäri
amiraalilaivan ja tarkastettuaan tykkiportit, mastokengät, kajuutat ja
miesten hytit, ilmaisi hän uudelleen tyytyväisyytensä töihin sekä alkoi
sitten ähkien ja puhkien laskeutua maahan.
Hän kierteli vielä miesryhmien luona lausumassa kehotuksia sekä
lupaamassa ylimääräisiä palkintoja, jos työt hyvissä ajoin tulisivat
kunnolla suoritetuiksi. Kaikki vakuuttivat alttiuttaan ja tyytyväisenä
alkoi marski pujotteleida pihkaisten lastukasojen ja suurten
hirsipinojen välitse alas joelle, jota pitkin hän likaista ajotietä
myöten lähti astelemaan Pihkalan kartanoon. Sieltä aikoi hän kohta
päivällistä haukattuaan lähteä takaisin Turkuun, sillä pitkään ei hän
joutanut yhdessä paikassa virkailemaan, hänellä kun oli jo
vuosikymmenen ajan ollut yhtaikaa senkin seitsemän rautaa tulessa.
Sisälle tultuaan istahti hän heti pöytään ja ilmotti, että hänellä on
nälkä kuin sudella. Hän sai eteensä mieliruokaansa: uunissa käristettyä
kinkkua ja munapaistikkaita.
"Mainiota, mainiota!" puheli hän ja söi tavattomat määrät kinkkua sekä
joi päälle suuren haarikallisen vaahtoavaa olutta. "Kylläpä nyt
jaksaa", ja hän siveli tyytyväisenä vatsaansa. "Tuntuupa etten tarvitse
ruokaa ennenkuin kotona Turussa. Mutta raukasemaanpa rupesi. No,
reessäpä on mukava köllöttää."
Kartanon vouti hääri palvelushaluisena ja nöyräselkäisenä hänen
ympärillään. Saatuaan tämän avulla laajan susiturkkinsa päälleen,
työntyi marski oven täydeltä ulos, jossa ajurit hevosineen odottivat jo
porrasten edessä. Mielihyvästä ähkien sijottui hän puolimakaavaan
asentoon karhuntaljalle reen perään. Vanha, Kuitiassa kasvanut
tallirenki peitteli hänet huolellisesti ja nousi sitten reenkeulalle
sekä massautti hevoset liikkeelle.
Perässä seurasi kaksi muuta rekikuntaa. Toisessa niistä ajoi marskin
käsikirjuri, toisessa kappalainen ja välskäri. Marski tahtoi näet
matkoillaan olla varattuna sekä sielun että ruumiin puolesta, kuten hän
sanoi. Eipä silti että hän olisi koskaan pappia tai jumalansanaa
tarvinnut, sillä mitään uskonnollista tarvetta ei hänessä ollut
milloinkaan ilmennyt. Kappalainen kuului vain välttämättömänä numerona
hänen hovi-inventaarioihinsa, jota paitsi hänen tehtävänään oli
juttelullaan lyhentää herransa iltahetkiä.
Matkueen edellä ja jälessä ratsasti neljä huovia. Marski saattoi siis
levollisesti heittäytyä päivällisraukeuden valtaan ja ummistaa
silmänsä. Hän hengitti mielihyvin keväistä ilmaa, jossa tuntui sulavan
lumen ja nuoren mäntymetsän tuoksu. Aurinko hautoi paksun susiturkin
läpi niin makeasti hartioita, että pää torkahti reen selkänojaa vasten
ja marski nukahti.
Kirjavat unikuvat alkoivat häilähdellä hänen edessään.
Hänen harteiltaan oli vierähtänyt vuosien taakka, elämänintoa
pursuilevana kaksikymmenvuotiaana oli hän hiihtävinään salotaivalta
kolmisatamiehisen joukkueen etunenässä. Itäistä taivaanrantaa punasivat
valtavat tulipalot ja vastaan riensi hätääntyneitä pakolaisjoukkoja. He
pysähtyivät tietoja saamaan ja eräs vanha muori tarttuu häntä kädestä
sekä haastaa: "Jumalapa sinut on lähettänyt, herra kulta, mutta
joudukin pian, ennenkuin vihollinen kaikki hävittää ja polttaa... Voi,
voi, minkälainen valtiaan käsi sinulla on, sinusta tulee vielä jotakin
merkillistä, mutta joudu nyt karkottamaan viholliset..."
Reki heilahti käänteessä ja marski havahtui unestaan. "Kas, kuinka
ilmielävänä vanhat tapaukset kohoavat mieleen", hymähti hän itsekseen
ja alkoi valveella ollen jatkaa muisteloa.
Niin, se oli Kustaa-kuninkaan eläessä ja siitä oli jo nelisenkymmentä
vuotta. Vanha perivihollisemme moskovalainen oli suurin voimin
hyökännyt rajan yli ja hän, Klaus Eerikinpoika, oli saanut ensi kerran
olla mukana sodan verileikissä. Kolmensadan savolaisen suksimiehen
johtajana hänet oli lähetetty torjumaan vihollisten hävityksiä
Olavinlinnan tienoilla.
Millä vimmalla hänen pieni joukkonsa olikaan lähtenyt eteenpäin
hiihtämään, kun pakolaiset olivat heille kuvanneet vihollisen kauheita
hävityksiä. Tällöin oli hän ensi kerran voimakkaasti tuntenut, kuinka
hän juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan.
Kuin kostonenkeli oli hän, pienen joukkonsa järjestettyään, iskenyt
tuhatlukuisen vihollisjoukon keskelle, joka palavien kylien tienoilla
riehui murhaten ja ryöstäen. Ensi iskulla olivat he lyöneet vihollisen
hajalle, ottaneet takaisin ryöstösaaliin ja surmaten heistä suurimman
osan ajaneet loput kauas omien rajojensa taakse.
Silloin oli hän ollut ainoastaan kahdenkymmenen vuotias. Sen jälkeen
olivat neljän vuosikymmenen kuluessa seuranneet sota- ja valtiotoimet
toisiaan ja hän oli saanut taistella milloin maalla, milloin merellä,
milloin idässä, milloin lännessä. Niin, idässä ja lännessä... ja sepä
se oli vuosien vieriessä lujentanut hänen käsitystään erikoisasemastaan
suomalaisena valtamiehenä. Aste asteelta oli hän kohonnut arvossa ja
vaikutusvallassa. Kun hän puolikymmentä vuotta sitten oli suuren
suomalaisen armeijan etupäässä tehnyt onnistuneen sotaretken syvälle
Venäjän maahan, oli hänet korotettu valtakunnan marskiksi. Sitä ennen
oli hänestä jo tehty valtakunnan amiraali sekä Suomen ja Viron
käskynhaltia. Niin, vähitellen hänen käsiinsä olivat kokoontuneet
kaikki vallanohjat näillä main ja hänestä oli kehittynyt se
rautamarski, jonka edessä kaikki Itämeren tälläpuolen taipuivat. Kun
Kaarle-herttua ja valtaneuvoskunta Ruotsista käsin olivat pyrkineet
häntä komentelemaan, oli hän kerran merkinnyt kirjeen alle nimensä
seuraavasti: "Klaus Fleming, Wiikin vapaaherra, valtakunnan marski,
yliamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka
kaikki määräilevät, vaikk'en tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on
kuningas Sigismundus -- jos minun vertaiseni tulevat ja jotain
käskevät, lyön heitä päähän."
Hän hymyili valtansa tunnossa ja antoi aatostensa jälleen palata
kuluneen elämän taipalille. Mieluisan pysähdyspaikan muodosti siellä
muisto eräästä matkasta Pohjanlahden yli. Siitäkin oli jo lähemmäs
kolmekymmentä vuotta. Hän oli ollut saattamassa vangittua
Eerik-kuningasta Turunlinnasta takaisin Ruotsiin. Kymmenkunnan vuotta
aiemmin oli hän ollut samanlaisella retkellä: viemässä kapinallista ja
vangittua Juhana-herttuaa Ruotsiin. Tuolla jälkimäisellä matkalla
hänessä oli, seisoessaan myrskyssä laivankannella, ensi kerran herännyt
valtaunelmansa: itsenäinen Suomi, jonka toteutumiseen kaikki hänen
toimensa sen jälkeen olivat tähdänneet.
Kun hän tämän matkan jälkeen oli Tukholmassa huvitellut muutamain
muiden nuorten ylimysten kanssa, olivat he muun muassa menneet erään
kuuluisan ulkomaalaisen sibyllan luo tulevaisuudestaan kuulemaan.
Hänelle oli tietäjänainen muun muassa lausunut runomitassa:
"Prinssiä kaks oot Suomesta pois sinä haahdella vienyt.
Kolmannen jos Kohtalo suo sun maastasi saattaa,
Itse sä kultaisen oot kruunun painava päähäs."
Hm, tietystihän se oli vanhan tietäjäakan lorua, mutta siitä huolimatta
nuo säkeet olivat usein palautuneet hänen mieleensä. Varsinkin viime
aikoina. Sillä lähimmässä tulevaisuudessa oli kolmas Waasasuvun vesa
saapuva Suomeen ja saapuva hänen verivihollisenaan. Tulkoon! Hänellä
oli koossa luja armeija ja mahtava laivasto, hänen ilonsa ja
ylpeytensä, oli valmistumassa. Ratkaisun hetki ei häntä pelottanut.
Pian nähtäisiin, oliko hänen suotu saattaa kolmaskin Waasa-veljeksistä
vangittuna Pohjanlahden yli. Jos niin oli, niin silloin...
Häntä huumasi valtaunelmansa pikaisen täyttymisen mahdollisuus.
Mutta oliko Kaarle-herttua aavistanut hänen salaisen unelmansa? No,
entäpä sitten, jos olikin. Hän oli herra ja valtias tällä puolen
Pohjanlahtea eikä Kaarle-herttua tulisi häntä varustaumatonna
yllättämään! --
Aurinko oli painunut jo puiden latvojen tasalle. Marski nojasi jälleen
päänsä reenselustaan ja ummisti silmänsä. Hänen hengityksensä kävi
tasaiseksi ja unikuvat alkoivat uudestaan tanssia hänen edessään.
Tällä kertaa kohosi niiden keskeltä näkyviin pitkähkö mies, joka tuimin
silmin ja kulmat rypyssä tuijotti häneen. Marskia vavahutti
vihanpuuska, sillä hän tunsi Kaarle-herttuan. Hänen ympärillään istui
koko valtaneuvoskunta ja jokainen niistä tuijotti häntä kuin mitäkin
kummaa.
Hänen paikkansa olisi ollut heidän joukossaan, sillä valtaneuvoshan hän
oli itsekin. Mutta hän ei ollut näinä Sigismundin hallitusvuosina
kertaakaan totellut kutsua saapua valtaneuvoskunnan kokouksiin, ja nyt
seisoi hän tässä heidän edessään aivankuin syytettyjen paikalla. No,
syyttäkööt he mitä syyttäkööt, olipa hänellä kuningas selkänsä takana,
ja siitä tietoisena ojensi hän itseään ja otti kasvoilleen tavallisen
kopean ilmeensä...
Mutta nyt tempasi herttua edestään pöydältä pitkän plakaatin ja
silmättyään häntä kerran vielä merkitsevästi alkoi lukea: "Me Klaus
ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas..."
Herttua keskeytti lukemisen ja loi jälleen katseensa marskiin. Tällä
kertaa huomasi marski hänen kasvoillaan saman vahingoniloisen ilmeen,
joka häntä oli niin suuresti sapettanut kuninkaankruunajaisissa
Tukholmassa, kun hänen oli herttualta täytynyt julkisesti pyytää
anteeksi kopeata käytöstään. Ja kaikkien valtaneuvosten kasvoilla näkyi
sama ilme, aivankuin he olisivat olleet vain joukko kuvastimia, jotka
tarkoin heijastivat herransa mielialoja.
Tästä kaikesta joutui marski niin vimmoihinsa, että hän yhtäkkiä
heräsi. Hän ähkyi, ojentui suoraksi reessä ja sylkäsi unen maun
suustaan. Päästyään täysin valveille alkoi hän hymyillä ja mutisi:
"Jaa, jaa, herttu-Kaarle, kyllä maar sinä mielihalulla panisitkin minut
syytettyjen penkille, niin, ja vielä pahempaankin paikkaan sinä minut
panisit, mutta sitäpä ei taidakaan olla yhtä helppo tehdä kuin uhata.
No, no, tulehan vain tänne, kyllä minä valmistan sinulle lämpimän
vastaanoton, senkin juonimaakari."
Hän hymyili yhä ja alkoi tehdä laskelmia tulossa olevan taistelun
suhteen. Ratkaisun täytyi tapahtua jo ensi sulan aikana eikä hän
epäillyt pystyvänsä puoliaan pitämään, jopa suorastaan kukistamaan
vihatun vastustajansa. Rahvaan kapina oli kukistettu, maassa oli hiiren
hiljaista ja vallanohjat olivat hänen rautaisissa kourissaan.
Nuijakapinan mieleen muistuessa lakkasi hän hymyilemästä, sillä eteen
aukeni laaja näyttämö verisiä taistelutantereita ja poltettujen talojen
raunioita. Niin, ne nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria
tarkoituksiaan, siksi: pois tieltä! Kuin rautainen jyrä oli hän
kulkenut yli maan ja tallannut jalkoihinsa ne, jotka tyhmyydessään ja
itsepintaisuudessaan olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Säälittikö häntä rahvaan kurja tila? Mitä vielä, häntä vain harmitti
kapinan muisto, sillä se oli pakottanut hänet haaskaamaan maan voimia,
jotka kyllä olisi tarvittu vähentymättöminä taistelussa Kaarlea
vastaan. --
Reenjalakset jurrasivat unettavasti pehmeässä lumessa ja marski alkoi
uudelleen torkkua. Puut huiskahtelivat hänen ohitseen utuisina haamuina
ja tiukujen helinä, joka kylien kohdalla hukkui koirain haukuntaan,
kuului kuin jostakin hyvin kaukaa.
Mutta tuskin oli hän vaipunut kunnolliseen sikiuneen, kun hän huomasi
jälleen seisovansa syytetyn paikalla valtaneuvoskunnan edessä. Herttua
ja neuvokset tuijottivat häneen kuten äskenkin ja edellinen alkoi
jälleen lukea plakaatista: "Me Klaus ensimäinen j.n.e."
Tällä kertaa oli hänellä kuitenkin hämärä tietoisuus siitä, että tämä
onkin vain unta ja että hän jo toisen kerran näkee saman näyn edessään.
Hän alkoi vääntelehtiä sekä ojennella jalkojaan ja heräsi lopuksi.
Sydäntään tunsi hän kiertävän ilkeästi ja koko ruumis oli lyöttynyt
hikeen. Seuraavassa hetkessä puistattivat häntä kuitenkin jo
vilunväreet.
"Sairautta se tiesikin, että sama unennäkö tuli kaksi kertaa eteeni",
sanoi hän itsekseen. "Taisin lähtiessäni syödä liian vahvasti."
Hän kohenteli peitteitä ympärillään ja koetti löytää mukavimman
asennon. Aurinko oli jo laskenut ja ilma viilentynyt. Vaalea
taivaankansi tummui ja tähti toisensa jälkeen tuikahti näkyviin.
Huohottaen juoksivat hevoset metsäistä tietä ja täysikuu, joka kohosi
taivaanrannalle, seurasi reen kohdalla hyppien puunlatvalta toiselle.
Marskista tuntui kuin se olisi ilkkunut hänelle ja nauranut vasten
silmiä.
Hänen päätään rupesi pyörryttämään ja sydäntä kiersi yhä pahemmin, niin
että hänen yhtäkkiä täytyi antaa ylen. Renki huomasi sen ja pysäytti
huolestuneena hevoset. Marski käski kuitenkin ajaa edelleen, mutta aina
kun reki kolahti tienlyöppeissä, voihkasi hän ääneensä ja sen johdosta
uskalsi renki-vanhus ehdottaa, että pysähdyttäisiin ensimäiseen taloon.
Siihen antoi marskikin suostumuksensa ja puoli tuntia vielä ajettuaan
saapuivat he Pohjan pitäjän kirkolle.
Matkue poikkesi nimismiehen taloon kirkkomäellä ja välskäri riensi
yhdessä kappalaisen kanssa taluttamaan marskia sisälle. Hän horjahteli
ja taluttajilla oli täysi työ saadessaan tuon vahvan miehen pysymään
pystyssä.
Kun he olivat saaneet hänet vaivalla riisutuksi ja vuoteeseen, ryhtyi
välskäri iskemään suonta. Sen tehtyään antoi hän potilaalle vahvistavaa
rohtoa sekä asetti kääreen hänen päähänsä.
Muutamia hetkiä makasi marski liikkumattomana ja silmät ummessa.
Huoneessa olevat luulivat hänen vaipuneen uneen. He puhuivat kuiskien
ja hiiviskelivät varpaillaan, mutta yhtäkkiä avasikin marski silmänsä
ja viittasi kappalaisen luokseen.
"Luulenpa, että ylimmäinen tuomari kutsuu minua luokseen", lausui hän
voipuneella äänellä. "Ja silloin on ripitys paremmin paikallaan kuin
välskärin toimet."
Kappalainen ryhtyi antamaan kuolevalle viimeistä lohdutusta. Marski
lausui synnintunnustuksen selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi
hän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia. Kun hän oli nauttinut
ehtoollisen, ummisti hän uupuneena silmänsä ja vaipui jonkunlaiseen
horrostilaan.
Unikuvien keskeltä selkeni hänen eteensä jälleen tuo sama näky: herttua
ja valtaneuvokset tuijottamassa häneen kuin syytettyyn. Herttua alkoi
nytkin plakaatista lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen,
Lapin ja Karjalan kuningas..." Siihen päästyään pysähtyi hän kuitenkin
äkkiä ja repäsi plakaatin kahtia. Sen tehtyään alkoi hän pilkallisesti
nauraa hohottaa ja koko valtaneuvoskunta hohotti täyttä kurkkua
mukana...
Marskin seuralaiset ja talon isäntä, jotka hiljaa kuiskutellen
seisoivat huoneessa, näkivät sairaan vääntelehtivän vuoteessa ja
suurten hikihelmien kohoavan hänen otsalleen. Sitten avasi hän silmänsä
ja vaikeasti hengittäen tuijotti eteensä tyhjyyteen.
"Sinä voitit, Kaarle, ja minun suuri unelmani jäi jälkipolvien
toteutettavaksi", kuulivat lähinnä seisovat hänen katkonaisesti
lausuvan, minkä jälkeen hän uudelleen ummisti silmänsä, ojentaen
samalla itsensä suoraksi.
Kaikki huomasivat kuolinkamppailun alkaneen. Sitä ei kestänyt kauan.
Avaamatta enää silmiään, suorana ja äänetönnä veti rautamarski
viimeisen henkäyksensä juuri sydänyön hetkenä.
"Hän on nyt mennyt ylimmäisen tuomarin luo", kuiskasi kappalainen.
"Herra olkoon armollinen hänen sielulleen."
Hän alkoi puoliääneen lukea rukousta vainajan puolesta, samalla kuin
talon isäntä asetti palavan kynttilän marskin vuoteen viereen.
* * * * *
Räystäistä tippui vettä ja sulavat hanget humahtelivat, kun matkue
lähti jälleen liikkeelle Pohjan pitäjän nimismiehen talosta. Marskin
ruumis oli nostettu entiselle paikalleen hänen omaan rekeensä, jonka
rinnalla vanha tallirenki ohjaksia pidellen asteli verkalleen ja
allapäin. Päivä paahtoi raukeasti ja hanget häikäsivät silmiä. Hevoset
astelivat hitaasti ja laskivat päänsä riipuksiin, aivankuin nekin
olisivat tienneet, että maan itsevaltias käskynhaltia oli poistunut
elävien joukosta ja että hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt heidän
kuletettavanaan.
Kaksi henkivartiahuovia oli edeltäpäin lähtenyt viemään sanaa Turkuun.
Matkallaan levittivät he sanomaa marskin kuolemasta, ja kun vanha
tallirenki vihdoin ajoi sisälle Turun kaupunkiin, jossa kellot alkoivat
kaikissa kirkoissa soida, oli tieto tuosta suuresta ja odottamattomasta
tapauksesta levinnyt jo kulovalkeana ympäri maakunnan. Kaikkialla
hengähtivät ihmiset helpotuksesta, sillä heistä tuntui kuin joku
suunnattoman raskas paino, joka oli heidän elämäänsä rasittanut, olisi
äkkiä siirtynyt sijoiltaan, niin että päiväkin pääsi jälleen
kirkkaammin paistamaan.
_Kyösti Wilkuna_.


ARKIMIES SANKARINA.
HANNU KRANKKA.

Kynä, joka on piirrellyt muutamain muinaisajan suomalaisten soturien
tuokiokuvia, pyrkii siirtymään keveämpään kertomatyyliin, joutuessaan
kuvailemaan liminkalaisen Hannu Krankan "sankaritöitä." Ei niin, ettei
tämäkin talonpoikaissoturi olisi kylläkin urheasti taistellut
kotiseutunsa puolesta ja kovia kokenut Pohjanmaan miesten päällikkönä
nuijasodan melskeissä ja kahakoissa vienalaisten kanssa. Mutta näistä
hänen sotaisista toimistaan ja touhuistaan pilkistää tuontuostakin
esille vähän arkipäiväisempi, hienoa hymyilyä herättävä luonteenpiirre,
joka vaikuttaa, ettei miehestä voi kertoa yksinomaan vakavalta
kannalta. Ei niin, että maineen loistokehä häneltäkään olisi
kiellettävä. Vaan olosuhteet nostivat hänet toisinaan asemiin ja
tehtäviin, joissa tavallisen pikkueläjän heikkoudetkin tulivat näkyviin
ja joihin hänen mittansa ei aina riittänyt.
Mutta käykäämme jo kertomaan Hannun "elämästä ja töistä."
* * * * *
Voi melkein sanoa, että sodan tuohukset paloivat Hannu Krankan kehdon
ääressä. Ainakin niiden hohde punasi koko hänen lapsuutensa
vuosikymmenen. Se oli tuota läpi vuosisatojen kestänyttä pohjolaisten
ja vienalaisten välistä taistelua, jonka laineet usein vyöryivät aina
Limingan rannikkolakeudelle asti, missä Hannu kasvoi kotitalossaan
Krankkalassa. Hänen isänsä, Erkki Krankka, oli Hannun syntymisen
aikoina 1560-luvun lopulla rantalaisten karjalaisvainoa vastaan
asettaman rajavartioston päällikkönä alituisesti aseretkillä, vuoroin
puolustamassa kotiseutuja, vuoroin kostomatkoilla vienalaisten maissa.
Oliko hän alkujaan aivan suomalaista juurta, sitä panee hieman
epäilemään sekä sukunimi, joka on germaanilainen, kaiketi
suomenruotsalainen, (Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisseuduissa on hyttysen
nimi "krancka"), että suvun edustajain tavallista vilkkaampi luonne
ynnä heidän todenmukainen ruotsinkielentaitonsakin. Mutta ilmeisesti
oli Krankan suku näihin aikoihin jo vakinaista suomalaista,
liminkalaista, talonpoikassukua. Tämä suku johti nyt siis
rantamaalaisten taisteluja maanseläntakaisia vihollisia vastaan
sitkeästi ja urheasti.
Kerran näkyvät pohjolaiset kuitenkin kyllästyneen näihin alituisiin
rajaotteluihin ja tekivät senvuoksi v. 1577 sydänmailla, Oulunjärvellä,
rauhanliiton ainaisten vihollistensa kanssa, sopien, etteivät enää
toistensa asuinmaille hyökkää. Mutta näihin aikoihin olivat itse
valtakunnat, Ruotsi ja Venäjä, ilmisodassa keskenään ja sen vuoksi
suuttui Ruotsin kuningas Juhana kolmas kovasti Erkki Krankkaan, joka
niin ominpäin oli vihollistensa kanssa rauhan solminnut; uhkasipa
kuningas rangaistakin häntä siitä. Mutta sellaisesta rangaistuksesta ei
tainnut tulla mitään, sillä jo seuraavana vuonna oli rajarauha taas
rikki ja vienanpuoleiset kulkivat kaikista sopimuksista huolimatta
ryöstämässä Pohjanmaan rannikkoa. Näihin taisteluihin kaatuikin
rajapäällikkö Erkki Krankka vuonna 1578.
Hannu lienee silloin ollut noin kymmenvuotias eikä siis vielä
lähivuosina kyennyt rajaotteluihin. Mutta niiden jatkuessa seuraavalla
vuosikymmenellä oli Krankkalan nuori perijä epäilemättä jo
kyläläistensä mukana "haukijärvillä" ja sai siellä jossakin kahakassa
vienanpuoleisia ryöstäjiä vastaan tulikasteensa. Tämän vuosikymmenen
lopulla ulottui sodan tuho taas merenrannikollekin, Limingan
rintamaatkin silloin hävitettiin, sen kirkko poltettiin, -- tuskinpa
säästivät vienalaiset vanhan vihamiehensä Erkki Krankan taloakaan. Isän
nimi ja maine varmaankin silloin jo nuorta Hannua sekä velvoitti että
kannusti kotiseutuaan puolustamaan ja oli hän siten tiettävästi jo
liminkalaisten edustajana mukana niillä kuuluisiksi käyneillä kosto- ja
valloitusretkillä, joita vuoden 1590 seudussa tehtiin kiiminkiläisen
talonpoikaissankarin Vesaisen johdolla Jäämerelle ja Vienan vesille ja
joita Ruotsin hallituksen Oulun uuteen linnaan asettamat virkamiehet
avustivat.
Näiden vuosien vainosodissa ei tosin vielä Hannu Krankan nimeä mainita,
ne olivat kai nuoren miehen oppivuosia, mutta kentiespä on hänen
toimintaansa tavattavissa jo jossakin sen ajan muistotaruna säilyneessä
tapauksessa. Niinpä kertoo muuan vanha tarina, että liminkalaiset
kotikyliään puolustaakseen kostavain vainolaisten raivolta olivat tähän
aikaan rakentaneet Linnukkamäelle pienen linnan, jonne olivat
hankkineet puisen, nahalla päällystetyn tykinkin. Sillä he kerrankin
puolustivat menestyksellä hirsilinnaansa ryntääviä vihollisia vastaan,
kunnes lopulta tykki ei lauennutkaan. Hätä käteen. Missä vika?
Tykkimestarissa. Kiireessä oli näet putkeen tullut pannuksi luoti alle
ja ruuti päälle -- tietysti se ei lauennut. Ryssä ryntäsi ja linna oli
menetetty. Eipä kukaan voi tietää, oliko juuri nuori Hannu tässä
tykkimestarina, mutta aivan vieras ei sellainen tapaus ehkä olisi ollut
hänen kekseliäisyydelleen eikä hänen vilkkaalle luonteelleenkaan.
Mitä erehdyksiä lie sattunutkin, taidolla ja tarmolla on nuori Hannu
joka tapauksessa isänsä arvon ja aseman perijänä hoitanut kotikulmansa
puolustamista. Sillä ainakin muutamia vuosia myöhemmin hän oli,
niinkuin Erkki-vainaja, Peräpohjan nostoväen päällikkönä, siis
kotiväkensä parhaana luottamusmiehenä.
Täyssinässä Venäjän ja Ruotsin välillä (1595) tehty rauha tuotti
vihdoin joksikin ajaksi keskeytyksen pohjan perukoillakin katkerasti
käytyihin rajakahakoihin. Mutta pian siellä silloin alkoivat toiset ja
vielä katkerammat kahakat: Nuijasodan sisäiset melskeet. Niissä tuli
Hannu Krankan nimi kuuluisaksi, -- siksi vie tarinamme nyt sinne.
* * * * *
Eteläpohjolaisten talonpoikain "kapinan" olivat Klaus Flemingin
ryttärit veriin tukahuttaneet; heidän johtajansa olivat vangitut,
teilatut ja hirtetyt, masennettu oli oikeutensa puolesta nousseiden
kansanmiesten vapauden taistelu. Vasta tuon ensiottelun päätyttyä
saattoi sen nostama kare pohjoisen Pohjanmaan miesten mielet
kuohuksiin. Uhkaahan jo Flemingin voitto heidänkin vanhaa vapauttansa.
Sulku on murrettu, sortovalta laajenee, silmukka kiristyy, -- niin
kertoivat hätääntyneet pakolaiset ja ennustivat peräpohjan miehille,
että pian on heidänkin sorruttava sortoryttärien jalkoihin, elleivät
ryhdy ase kädessä puoltaan pitämään.
-- Sorrummeko mielisuosiolla, vai koetammeko torjua vaaran? -- siitä
neuvoteltiin pohjolaisten pirteissä syksyllä 1596 yhä vilkkaammin.
-- Taisteluillamme rajantakaisia vastaan olemme itsellemme hankkineet
vapautuksen linnaleiristä, luovummeko nyt siitä kalliista
vapaudestamme?
Ja kannustava vastaus tuli Ruotsin puolelta Pohjanlahden, Klaus
Flemingin vastustajan, Kaarlo-herttuan, lähettämäin virkamiesten
taholta:
-- Luokaa ies niskoiltanne! Taistelu Noki-Klaun sotilasvainoa vastaan
ei ole ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin!
-- Idän vainot torjuitte, alistutteko nyt etelän sortoon?
Nämä yllyttäjät ajoivat tietysti omiakin asioitaan, vaan heidän
kehoitussanansa upposivat joka tapauksessa syvälle Pohjolan miesten
mieliin.
Uudenvuoden päivänä 1597 neuvoteltiin näistä asioista oikein yleisessä,
järjestetyssä kokouksessa Limingan nimismiestalossa. Vanhemmat
varottivat, vedoten Jaakko Ilkan ja Pentti Poutun verekseen, veriseen
kohtaloon, mutta nuorempia miehiä houkutteli seikkailuhalu ja innosti
sorron viha, minkä eteläisten pitäjäin heimomiesten kärsimys oli heidän
sydämeensä kylvänyt.
Krankan Hannu oli kuten sanottu tähän aikaan jo liminkalaisen nostoväen
päällikkönä ja hänen suhtautumisensa esilläolevaan kysymykseen oli sen
kautta ikäänkuin jo ennakolta ratkaistu. Asema häntä velvoitti, maineen
himo veti. Vesais-vainajan urotöistä lauloivat jo lapset ja partasuut
urhot pitkin laajaa Pohjanmaata, -- se maine miestä kiihoitti! Hannu ei
ollut ehtinyt silloisilla retkillä soturikunniaa paljokaan niittää,
ennenkuin katkesivat siksi kertaa vienalaisvihat. Mutta nyt oli
tilaisuus Krankkalan pojallakin astua suurten tehtäväin etunenään,
käydä mahtavalle sotaretkelle maakuntansa puolesta. Hän oli jo
sitäpaitsi Oulun linnassa usein ja paljo puhutellut Kaarlo-herttuan
miehiä, jotka siellä nyt ruunun puolesta isännöivät, hänelle oli
linnasta luvattu aseita, tykkejä, pyssyjä, ruutia, hän oli innostunut
ja innostutti vuorostaan sodanherkkiä tovereitaan, jotka vuoden pari
olivat saaneet otteluista levätä ja siihen lepoonsa jo melkein olivat
ikävystyneet.
-- Maakunnan rajalle, ryttäreitä vastaan, -- hitto heitä tänne
odottaakoon!
-- Ilkan nimi soi minunkin korvissani, vaan ei peloksi, -- se haastaa
kostoon!
Näin nuoret uhmasivat. Näin Hannukin puhui pitäjänmiehilleen Limingan
nimismiestalossa ja sen puheen pohjalla siellä olikin pian päätös
tehty. Ennen pitkää panivat rantakylien emännät taas eväitä
keihäsmiehille, joita niinkuin monasti ennen läksi mies talosta
hiihtämään, mutta nyt ei pohjoiseen eikä itään, vaan etelän asuttuja
seutuja kohden. Kellot kumahtivat jokivarsien kirkoista, kutsuen koolle
taatut rajavartijat, joiden nyt oli asetuttava varjelemaan maakuntansa
suvista rajaa. Viestit lennähtivät kirkolta kirkolle ja pian
suhahtelivat suksijoukot näreikköjen halki ja soitten poikki.
Johtomiehet ajoivat edeltä resloissaan ja nostattivat matkan varrelta
yhä uusia joukkoja yhteiselle retkelle. Arvonsa tuntevana ajoi
Krankkalan Hannu kulkusvempeleisellä hiirakollaan, majavannahka
päässään, siinä etuparvessa, neuvotellen aina syottöpaikoissa vakavasti
voutien ja kirjurien kanssa retken suunnitelmista ja järjestelyistä.
Tuleppas meidän maakunnan rajalle, Noki-Klaus sontaryttäreinesi,
taidatpa löytää miehiä vastassasi! Näin hän toisten joukossa kehahti.
Hänen varmuutensa paisui ja äänensä karkeni, -- hän ylpistyikin siinä
matkan varrella jo toveriensa mielestä, jotka pienellä harmilla
katselivat, miten Krankkalan poika aina perätuvassa, herrain parissa,
pöyhistelihe.
* * * * *
Kokkolan pitäjässä saatiin sanoma, että Klaus-herran vouti oli tulossa
etelästä pienen huovijoukon kanssa peräpohjolaisia nuhtelemaan ja
kurittamaan. Pidettiin kiireinen sotaneuvottelu ja iltasella asettui
talonpoikaisjoukko Tarharannan vesakkoon Krankan Hannun johdolla
väijytyksiin, odottamaan saapuvaa kurittajaa. Tuleppas näppeihimme...!
Oli pureva tammikuun pakkanen. Kylmäksi kävi vaanivain miesten
kyyköttää kinoksessa pimeällä alangolla, jossa tuulen viima tunki läpi
lammasnahkaturkkien, läpi luitten ja ydintenkin. Hannu hyöri
lämpimikseen pienissä, lyhyissä polviturkeissaan edestakaisin, neuvoen
ja kehotellen miehiään, jotka kyllä tehtävänsä muutenkin tiesivät,
kunhan vain se vaanittava roikka olisi saapunut. Mutta se viipyi. Ja
pakkanen puri.
-- Maatkaa vain kinoksessa kuin hiiret jauholaarissa, kehotteli Hannu.
-- Makaapas itsekin, huusivat pojat, ja Hannu pistihe silloin hänkin
pensaan taa.
Vihdoin kuului kaukaa kulkusten kilinä, joka terävänä kajahti viiman
keskeltä. Saapuva saattue kuului ajavan hyvää vauhtia niityn poikki,
kaiketi kiirehtiäkseen yöksi kylään, jossa huovit ehkä toivoivat
vilusta tullessaan vielä saavansa kuuman kylyn. Kyllä täällä kylpy
annetaankin...! Hiljaista kuin haudassa oli Tarharannan vesakossa,
jonka päällä kiiluivat kylmät tähdet. Mutta kykkiväin miesten mielet
rupesivat jo kinoksessakin lämpenemään, kun he kulkusäänen lähetessä
ennakolta nautinnolla kuvittelivat, mikä sauna siinä saapuville
tosiaankin oli lämmitetty.
Jo laski matkue hölkäten vesakkoon. Ensimäisen reen kulkunen värähti ja
vaikeni; tiepuolesta ponnahtanut mies oli tarrannut hevosen kuolaimiin,
kääntänyt reen tien poikki, ja toisia karkasi samassa käsiksi sen
ajajiin. Syntyi ruuhka kapealla tiellä, saattue seisahtui. Kylmissään