Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 02

herrojen joukossa onkin -- mikä esim. piispa Olavi Maununpoikaan nähden
on hyvinkin luultavaa -- Kaarlen kannattajia, niin eivät he uskalla
asettua vastustamaan sitä, mikä on jo tapahtunut, vaan yksimielisesti
vahvistavat kaikki sineteillään tehdyn päätöksen.
Suomalaisten herrojen joukossa voimme sanoa olleen ainakin yhden, joka
omalta osaltaan sinetöitsi päätöksen täydestä vakaumuksesta. Hän oli
piispa Olavi Maununpojan lähin mies, tuomiorovasti Konrad Bitz. Hän on
täysiverinen unionipuolueen mies ja kuningas Kristianin uskollinen
kannattaja niin kauan kuin tämän vallasta on vähänkään jälellä
Ruotsissa ja Suomessa. Tässä valtiollisessa kannassaan on hän paljon
rehellisempi ja suorempi kuin sotaisuudessa hänen veroisensa Upsalan
arkkipiispa Juho Pentinpoika sekä Linköpingin piispa Kettil
Kaarlonpoika, jotka omien etujensa takia heilahtelivat puolelta
toiselle ja siten esiintyvät historiassa valtiollisina juonittelijoina.
Sen jälkeen kuin Konrad Bitz parhaina miehuusvuosinaan valitaan Olavi
Maununpojan seuraajaksi (1460) ja käypi pyhän isän luona saamassa
piispanvihkimyksen, kykenee hän paljoa suuremmin mahtikeinoin
kannattamaan Kristian-kuningasta. On hyvinkin luultavaa, että
hän paavin luota palatessaan on poikennut kuninkaan puheille
Kööpenhaminaan, saadakseen häneltä tavanmukaisen vahvistuksen Suomen
kirkon etuoikeuksille. Itselleen sai hän myöskin varmaan suuria etuja
ja Raaseporinlinnan saa hän läänityksekseen kolmea vuotta myöhemmin,
jolloin Kristian-kuningas -- kesällä 1463 -- vierailee Suomessa
kokonaisen kuukauden. Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin
pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava
että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen
lyhyesti kerrottakoon.
Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä,
kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä.
Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki.
Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies.
Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin
parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin
kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen
tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään
kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen
venäläisiä vastaan -- ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä
vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä.
Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka
tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan
mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään
varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt
olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla
toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan
pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana
Kuusiston linnassa.
Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet
levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt.
Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa
kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä
osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti
kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet
kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja
pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad
Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa
oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti
mainitakaan.
Konrad Bitzin liitti Kristian-kuninkaaseen varmaankin eräänlainen
henkinen sukulaisuus ja myötätunto, jota hän tunsi tuota
kunnianhimoista ja uljasta kuningasta kohtaan. Mutta painavammin
lienevät häneen kuitenkin puoluekantaa valitessa vaikuttaneet
valtiolliset laskelmat, kuten oli laita muidenkin unionipuolueen
miesten. Olihan selvää, että kuta kauempana kuningas asui, sitä
vapaammin saattoivat ylimykset kotona valtikoida. Ja kun siis
Konrad-piispa, kuninkaan asuessa Itämeren takana, kirjotti joko
linnotetussa päämajassaan Turussa tai vallihaudoilla ympäröidyssä ja
monilukuisten jousimiesten vartioimassa Kuusiston piispanlinnassa
julistustensa ja kirjeidensä alle: _Conradus dei gracia episcopus
aboensis_ -- Konrad Jumalan armosta Turun piispa, niin teki hän sen
varmaankin yhtä suuressa vallantunnossa, kuin jos hän olisi
kirjottanut: Konrad, Jumalan armosta suomalaisten kuningas.
* * * * *
Konrad Bitz oli oppinut herra kuten useimmat hänen edeltäjänsä ja
seuraajansa Turun piispanistuimella. Jo parinkymmenen vuotiaana
tapaamme hänet opinteillä ulkomailla. Vuonna 1438 on hän seitsemän muun
suomalaisen keralla kirjotettu Leipzigin yliopistoon. Hänen bursansa
(= rahakukkaro, yliopistokielessä viikkomenot) oli varmaankin runsas,
sillä isä, Wiikin kartanon omistaja Kemiöstä, jossa siis Konrad-piispa
on luultavasti syntynyt, oli ritari ja valtaneuvos sekä myöhemmin
Etelä-Suomen laamanni, ja äiti Anna Klauntytär kuului rikkaaseen ja
mahtavaan Djekn-sukuun. Saatamme siis arvata hänen nuoruuden täydellä
riehakkuudella ottaneen osaa vallattomaan ylioppilaselämään
juominkeineen, paastoilveilyineen ja katukahakoineen. Luultavastikaan
ei rajuluontoinen ja ylpeä opiskelijamme jäänyt vieraaksi
aseharjoituksiin ja miekankäyttöön nähden, sillä kuuluivathan
yhteentörmäykset kaupungin porvarien kanssa sen ajan ylioppilasten
päiväjärjestykseen. Mutta viettäessään täten iloista ylioppilaselämää
tuolla saksilaisessa tieteenpesässä ei hän silti lyö opintojaan laimin,
sillä hänet on jo lapsuudesta määrätty kirkonmieheksi ja hänen
kunnianhimoisissa unelmissaan kangastelee jo varmaankin piispanhiippa
siihen liittyvine suurine mahtineen ja vaikutusvaltoineen. Kantoihan
tähän aikaan Turun hiippaa Maunu Tavast, mies _et re et nomine magnus_,
"sekä toimiltaan että nimeltään suuri", jota maamme muut ylimykset
"palvelivat kuin kuningasta" ja jonka esikuva siis oli omiaan
kiihottamaan kunnianhimoista nuorukaista. Opinkäyntinsä Leipzigissä
päättää hän siis suorittamalla maisteritutkinnon, mikä siihen aikaan
merkitsee paljon enemmän kuin sama oppiarvo nykyään.
Mutta tähän ei vielä päättynyt Konrad Bitzin ulkomainen opinkäynti.
Kymmenen vuotta sen jälkeen kuin hänet on kirjotettu Leipzigin
yliopistoon, tapaamme hänet vielä toisessakin ulkomaisessa opinahjossa,
vieläpä sellaisessa, jossa yksikään toinen suomalainen ei keskiajalla
ole opiskellut -- joten hän siihenkin nähden on erikoisasemassa muiden
katolisaikuisten piispojemme joukossa. Bolognan yliopiston
germaanilaisen kansakunnan nimiluetteloihin on vuoden 1448 kohdalle
m.m. merkitty: "Dom. Conradus Bydz de Finlandia soluit solidos
duodecim." Kun Bolognan yliopisto oli kuuluisa lakitieteellisenä
opinahjona, niin voimme hyvällä syyllä olettaa, että Konrad Bitz on
saapunut tänne italialaiseen kaupunkiin kuunnellakseen luentoja
roomalaisessa ja kanoonisessa oikeudessa.
Lakitieteelliset opinnot ovat varmaankin kehittäneet sitä ankaraa
järjestysvaistoa, joka Konrad Bitzille on luonteenomaista. Hänen
piispautensa aikana ja tietysti hänen johdollaan on toimitettu kolme
kappaletta kirkollisia ohjesääntöjä (statuta) sekä Turun tuomiokirkon
lukkarilaki. Noissa statuuteissa on tarkoin ja yksityiskohtia myöten
säädetty tuomiokapitulin jäsenten velvollisuudet sekä sen ajan
monimutkaisen jumalanpalveluksen toimittaminen. Yhdessä näistä kolmesta
statuuttikokoelmasta on ankaroita määräyksiä noituutta ja taikauskoa
vastaan. On kuitenkin huomattava, että Konrad-piispa näihin asioihin
nähden on paljon maltillisempi kuin myöhemmin noitavainojen aikaiset
kirkon ja yliopiston miehet.
Konrad Bitzin ankaraa järjestyksen rakkautta todistaa sekin, että hänen
toimestaan otettiin tuomiokapitulissa käytäntöön kolme kopiokirjaa,
joihin jäljennettiin saapuneita ja lähetettyjä kirjeitä ja asiakirjoja.
Yhden noista Konrad-piispan määräämistä kopiokirjoista arvellaan olevan
sen arvokkaan asiakirjakokoelman, joka tunnetaan nimellä "Turun
tuomiokirkon mustakirja." Historiantutkimuksemme saa siis olla paljosta
kiitollinen piispa Konrad Bitzille.
Hänen kirjeensä ja määräyksensä ovat selväsanaisia, täsmällisiä ja
ankaroita. Varsin tuima on esim. se kiertokirje, jonka hän lähettää
maan koulurehtoreille kouluissa vallitsevien epäkohtien johdosta.
Naantalin luostarissa on hän eräänä elokuun päivänä piispautensa
alkuaikoina pitämässä tarkastusta. Siellä on ilmennyt kaikenlaisia
vallattomuuksia ja epäjärjestystä. On kuin näkisimme tuon mahtavan
kirkkovaltiaan tuimin askelin mittelevän veljeskunnan konventtituvan
lattiaa. Silmien leimahdellessa sinkoilee hänen suustaan kiivaita
sanoja, ja arkoina hiiviskelevät munkit hänen ympärillään, samalla kuin
nunnat omalla puolellaan luostaria nyyhkyttävät huntujensa suojassa.
Ankara piispa määrää munkki- ja nunnaluostarit korkealla muurilla
tarkoin toisistaan erotettaviksi sekä järjestää muutenkin luostarin
elämän sille kannalle, että se ei enää myöhemmin anna aihetta
valituksiin.
Vielä on mainittava, että piispa Konrad Bitzin toimesta Gutenbergin
suuri keksintö ensi kerran saapuu meidän maahamme. Saadakseen
jumalanpalveluksen kaikissa maan kirkoissa yhdenmukaiseksi ja
täsmälliseksi, toimituttaa hän Parisissa Suomen kirkkoa varten
messukirjan, joka v. 1488 painettiin Lyypekissä. Tämä _Missale
ecclesiae Aboensis_ on ensimäinen Suomea varten painettu kirja ja
Konrad-piispa lahjoitti sitä yhden kappaleen kullekin maansa kirkoista.
Käydessään kahdesti Italiassa ja viipyessään siellä ensi käynnillään
pitempään ei Konrad Bitz luonnollisestikaan voinut jäädä vieraaksi
viriävän renesanssin harrastuksille. Hänen toimensa kotoisen taiteemme
hyväksi osottavat hänet selvästi alkavan renesanssin mieheksi. Suuri
joukko uusia kivikirkkoja rakennetaan hänen aikanaan ja toisia
kaunistellaan runsailla seinämaalauksilla. Hänen muistoaan kantaa esim.
muuan keskiaikaisen taiteemme kauniimpia muistomerkkejä: Sauvon
kirkossa säilynyt ovellinen piispantuoli, jonka runsaiden koristusten
joukossa näkyy m.m. Bitz-suvun vaakuna.
Heti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan
tuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan
olisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle,
korotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään
korkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen
korjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon
juhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut
kotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä -- siis piispan kotipitäjästä
-- kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut
tuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua.
Hyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan
huippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin
Michel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan
kupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin
korottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi
katolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.
* * * * *
Yhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen
piispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon
mukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo
Knuutinpojan kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen
siten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista
ja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta
synninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen
seuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun
tuomiokirkossa hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman
elämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.
Vuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja
tulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on
Suomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset
ne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin,
jossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa
kuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme
säilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja
meidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja
samalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.
_Kyösti Wilkuna_.


OMAPÄINEN MIES.
MAUNU FRILLE.

Pilvinen ilta -- lokakuussa 1495 -- alkoi hämärtää. Viipurin valleilta
pitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois.
Kaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet,
pölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja
toiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin
valleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen
tuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi
sillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi
törmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä
tulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut
sanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan,
viedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan
länsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä
oli ollut auki, -- he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin
umpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi
määrä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja
karkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta
tietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet
sotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista,
jotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja
kaikki avun toiveet tukossa.
Siinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut
edustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen
terävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista
pyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman
ahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli
lisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut
mistään avusta.
Vilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka
peittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen
Sturen, saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla
yövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka
liehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui
reipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan
linnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja
toivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri
vallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa
välittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita
reunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti
intoa, kun hän väitteli:
-- Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, -- ei
hän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta
välitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin
totumme paremmin luottamaan vain itseemme.
Tämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin
paljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne
Erikinpoika. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät
ystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai
kasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin piirityksen
aikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.
-- Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme.
Taas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään,
kuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt -- ei auta
meidän enää hänen edessään ryömiä.
Näin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat
herrat puistelivat päätään, muristen:
-- Kun ei pakko käskisi vieläkin odottamaan apua!
-- Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi
velvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!
Mutta Frillen silmät leimahtivat taas:
-- Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla
silmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen
rajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me
suomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti
ponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin
onnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä
noista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.
-- Kuinka tarkoitat? kysyi joku vanhemmista miehistä.
-- Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä
on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia,
-- kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä
törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja
Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, -- entä Posse, mikä
hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta
miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän
hartioilla, _meidän_ on siitä vastattava, -- näin arvelen.
Hyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui
heidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt
he jo innostuivat.
-- Niin puhuu kotimaansa kelpo poika, hitto soi!
-- Tosiaankin, me miehistymme täällä!
Ja Tönne säesti säkenöiden:
-- Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka
meidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta
nyt meidän täytyy kestää, _täytyy_, ja silloin olemme heistä irti!
-- Kunpa vain eivät nääntyisi miehemme kesken. Katsokaa!
Siitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja
ponnistuksista, -- täytyihän heidän alituisesti olla aseissa
torjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat
sotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä
sotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi
vielä heidän jälkeensä:
-- Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin
mekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen
taisteluun, -- joka aamu uusia miehiä!
Hän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä
Frillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt
erottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti
heitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä
Suomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi
kaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti
silloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla,
jotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. -- Me kasvamme täällä.
Eiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni
ja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme
ainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui
ja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä
eikä kumartaa Ruotsin herroja.
-- Oikein, Maunu. Täällä taistelemme, kunnes talvi ajaa vihollisemme
pois. Ja silloin syyttäköön Steen herra itseään, jos ei hän ajoissa
tullut avuksemme ja jos mekin hänet hylkäämme, -- piru hänet vieköön!
-- Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka
kaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä
ylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan
tottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.
-- Paikalleen puhuttu, Maunu! -- Mutta tuolta tulee veljesi Juhana
sinua hakemaan.
-- Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi
näkemiin!
Nuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä
venekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan
mukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin
vanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten
sillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.
Sen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille
tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle
souturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu.
Se päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat
säikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista,
harjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui
venäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.
Hän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä
Moskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella
suomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään
toveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja
hänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään
kilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen
ja sen miehet vihollisten jalkoihin.
Neljättä vuotta hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja
Venäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy
kukaan muistaneen, -- Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä
siellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä kevätpäivänä hänelle varsin
odottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.
Ruotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture
oli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja
unioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle.
Tämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa
Moskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna
1499) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.
Maunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä
harmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä
oli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen
hävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona
Haapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat
olleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen
vankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta
palannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin,
jotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja
luhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut
Suomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä,
ja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen.
Täydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen
Suomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan
mukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen
kestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan,
päälliköksi.
Reippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään,
pyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan
ihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa.
Tarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen
vallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen
luottamuksella turvautuivat.
Mutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan.
Ruotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä
edelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä
päänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota
syttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois
unioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin
tapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan
saattamaan Suomenkin valtoihinsa.
Tätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa.
Hänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut
tuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa
Sturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen
toisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt
"Viipurin henki", se lämmittävä yhteishenki.
Mutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat
näinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan
mukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta
tähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi
linnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua,
nöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään
säikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa
vetävät yhtä köyttä -- kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui
sanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne
Erikinpoika, oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto
häntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan
Tönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, -- oli kai siis
katsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!
-- Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi
Maunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän
varustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.
Näin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli
Maunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa
vastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin
Viipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä
ei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois
Ruotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo
Frillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla
masentava viesti:
-- Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa
päälliköksi.
-- Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan,
tiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. --
Niinkö?
-- Niin, hän se nyt meitä pommittaa.
Tuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien
päällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja
jotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi
erotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö
nyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa -- ei! -- kuinka se on
mahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli
Maunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana
oli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman
tuskansakin?
Maunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki
voimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän
suli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen
omasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti
senvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä
ehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät
sovitulla paikalla keskustelemaan.
Tönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän
antautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin,
souti eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä pieneen, joen suussa olevaan
saareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät
hyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän
kädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen
syleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat
siinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn
Viipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo
kyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, -- nopeasti kuluivat
illan hetket.
Mutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen
keskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa.