Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 19

vallitsevaa keskinäistä karsautta. Väliin siellä hammasteltiin, väliin
vetäydyttiin toisilleen vallan vieraiksi. Mutta sillä välin ahdisteli
vihollinen yhä lähempätä tuota keskenään riitelevää armeijaa sen joka
sivustalta.
Vihdoin eräänä iltapäivänä tiesivät vakoojat kertoa, että jo seuraavana
aamuna on odotettavissa Piccolominin lopullinen hyökkäys. Ruotsin
hiljakseen peräytyvä armeija oli silloin Wolffenbüttelin kylässä ja
siihen onkaloon aikoi itävaltalainen sen nyt tuhota. Mitä tehdä?
Pyrkiäkö edelleen peräytymään, joka oli vaaranalaista sekin, vaiko
asettua vastarintaan noin hajanaisissa oloissa? Käsitykset kenraalien
neuvotteluissa kävivät ristikkäin, yhteistä päätöstä ei syntynyt.
-- No niin, vastatkoon siis ratkaisusta se, jolle se kuuluu, ilkkui
saksalainen kenraali, joka jo aikaisemmin oli uhkaillut väkineen luopua
pois koko Ruotsin palveluksesta.
-- Siis kuka? utelivat toiset.
-- Se, jonka vuoropäivä huomispäivä on, -- tietysti!
-- Päivä on Wittenbergin, hän siis ratkaiskoon ja johtakoon, virkahti
nyt Wrangelkin eräänlaisella helpotuksella. -- Astu nyt aisoihin,
poikani!
Näin puhuen toiset kenraalit nousivat neuvottelupöydästä, ilkkuva ilme
suupielissään. Pieni, harteva suomalainen istui siinä vielä yksin
tuokion tulevan taistelukentän asemapiirroksia tutkien, istui
tavallistakin vakavampana, kenties vaaleampanakin. Hän oli nuorin
kenraalien kehässä, häntä pidettiin nousukkaana, sen hän tiesi, ja hän
oivalsi liiankin hyvin, että "syyparka" mielihyvällä heitetään hänen
niskoilleen, jos, niinkuin ennustaa saattoi, hullusti käy. Täysin hän
käsitti, kuinka kohtalokas se arpa oli, joka nyt oli hänen kohdalleen
langennut, kohtalokas ei ainoastaan hänelle itselleen, jonka
soturimaineen mahdollinen erehdys tai onnettomuus oli ainaiseksi
katkaiseva, vaan koko armeijallekin ja koko Ruotsin valta-asemalle
Saksassa. Nuo näköalat häntä hetkisen huimasivat, ja noustessaan
tuokion kuluttua tuoliltaan virkkoi hän tovereilleen melkein nöyrästi:
-- Toivon toki herrojen auttavan minua tämän vaikean päivän
järjestelyissä...
Mutta kylminä tekivät toiset kenraalit lähtöä neuvotteluteltasta,
murahtaen:
-- Miksei, mutta eihän vastuuta käy kuitenkaan jakaminen...
-- Silloinhan syytettäisiin heti auttajia... on kyllä parasta, että
emme johtoon sekaannu...
Silloin ojentausi lyhytvartinen suomalainen suoraksi, hänen jäntereensä
kiristyivät, hän sitasi kiireesti miekkavyön uumenilleen ja virkkoi
telttaan jääneille upseereille:
-- Niinpä siis -- Jumalan avulla -- tahdon koettaa kantaa sen vastuun,
joka on osakseni tullut. Pankaa rummuttaja kutsumaan rykmentit
riveihin!
Hän nousi ratsunsa selkään ja samassa oli epäilys ja levottomuus hänen
rinnastaan poissa, -- hän oli siitä hetkestä lähtien taas pelkkää
silmää, korvaa ja käskijää. Airueet lennättivät hänen ohjeitaan pitkin
rintamaa, itse oli hän saapuvilla joka paikassa, missä neuvoa
tarvittiin, -- äsken vielä viisasteluihin ja napinaan vaipunut
sotaleiri oli yhtäkkiä taistelua varten valmiiksi sijoitettu ja miesten
mieli siihen viritetty. Eikä Wittenberg jäänyt kylänotkoon odottamaan
Piccolominin hyökkäystä; aamun sarastaessa marssi hän joukkoineen
vihollista vastaan, asetti suomalaisen ratsuväkensä etunenään ja pani
sen ensiksi hyökkäämään, -- siihen oli hän alunpitäin voittonsa
mahdollisuuden perustanut. -- --
Siitä tuli kauniin voiton päivä Ruotsin aseille. Ylvästelevän
vihollisarmeijan oli hajoitettuna peräydyttävä, sen uhma ja varmuus oli
taas säretty. Ja Ruotsin armeijalle oli pelastettu sen voiton maine ja
etenemisen mahdollisuus.
Tämä tunnustettiin yleensä tilapäisen ylipäällikön ansioksi, ja sitä
suuremmaksi, kun vilppimielinen saksalainen kenraali Pfuel koko
taistelun ajan miehineen oli pysynyt ottelusta syrjässä, vahtien vain
kummalle puolelle voitto kallistuisi.
Kotimaan levottomille hallitusherroille voitiin nyt lähettää
Wolffenbüttelin ratkaisevan voiton viesti. Mutta kun voittopäivän ilta
saapui ja ratsujoukot palasivat vihollista takaa-ajamasta, silloin, kun
taistelussa kuumenneet upseerit keräytyivät Wittenbergin telttaan häntä
juhlimaan ja onnittelemaan, silloin istui pienikasvuinen suomalainen
taas äänettömänä ja vakavana heidän parvessaan. Hän yksin tiesi, mitä
tämä päivä oli hänelle merkinnyt, mutta hän ei voinut olla itselleen
tunnustamatta, että se kaikki olisi voinut päättyä toisin.
-- Nyt huudetaan Wittenberg ylipäälliköksi!
-- Hän meitä edelleenkin voittoihin johtakoon!
Näin upseerit riemuissaan remusivat. Mutta päivän sankari vastasi
tyynesti:
-- Teidän huudosta ei päällikköä aseteta, enkä siihen minä pyrikään.
Asetun taas mielelläni toisen komennettavaksi ja täytän sellaisena
velvollisuuteni, sillä juuri tänään olen entistä selvemmin oppinut,
että kurista ja alistumisesta armeijain voitto lopultakin riippuu.
Sen lupauksensa hän täyttikin, kun vähän myöhemmin Lennart Torstenson
nimitettiin Ruotsin armeijan ylipäälliköksi. Tämän lahjakkaan kenraalin
parhaana apumiehenä hankki Arvid Wittenberg vielä kahdeksan vuotta
kestävässä suuressa Saksan sodassa Ruotsin aseille monta kaunista
voittoa.
* * * * *
Maailmanmaineen kultaamana, armeijan ihailemana sankarina, palasi Arvid
Wittenberg, kolmikymmenvuotisen sodan vihdoinkin päätyttyä,
kotimaahansa, asettuen Tukholmaan. Hän oli sotavoittoina, linnoja ja
luostareita verottamalla, kerännyt itselleen suuret rikkaudet, joten
hänen nyt, rauhan palattua, kelpasi elää upeassa loistossa, -- olipa
hänellä varoja lainata Ruotsin valtiollekin, kun se kaikista
voitoistaan huolimatta kuningattaren tuhlaavaisuuden takia oli
alituisessa pulassa. Hänen kullatut vaununsa, joilla hän ajeli, olivat
valtakunnan ensimäiset. Ja sellaisia pitoja, jommoisia Arvid Wittenberg
nyt Kristiina kuningattaren kruunajaisten johdosta toimeenpani
pääkaupungin edustalla sijaitsevassa palatsissaan, ei siellä oltu
koskaan ennen nähty, vaikka sodan mukana komeilu ja ylellisyys jo
olikin pesiytynyt Ruotsiin. Hänen kustantamiaan räiskyviä ilotulituksia
muistettiin vielä toisessakin sukupolvessa. Siellä esitettiin m.m.
tulisin ääriviivoin komea satulinna, jonka portit aukenivat isännän ja
hänen vierastensa sisään käydä, -- ihmettelyn huumaus kulki palatsin
edustalla katsovassa väkijoukossa, ja pikkuporvarit kuiskahtivat
toisilleen:
-- Niin, Arvid herra on Ruotsin mahtavin ja rikkain ylimys.
-- Ja sen suurin sotaherra!
Kävipä tämä maineen loistoon noussut soturi näinä rauhan vuosina
kaukaisessa syntymämaassaankin, Suomessa, katselemassa siellä olevia
suuria tilojaan, jotka hän oli hallitukselta saanut ansioittensa
palkinnoksi ja joista hänen tulonsa heruivat. Niitä oli maan kaikissa
osissa ja niissä käydessään retkeili hän kuin ruhtinas, anteliaana ja
vaativana. Kauan hän ei syrjäisessä syntymämaassaan viipynyt, mutta
hiukan sirotti hän kuitenkin maineensa loistetta senkin kansan
keskuuteen, joka aina ylpeydellä kehui häntä omaksi pojakseen.
* * * * *
Vuodet kuluivat ja uudet tapahtumat kutsuivat taas Arvid Wittenbergin
totisempiin toimiin.
Ruotsissa oli nyt uusi kuningas, Kaarlo X Kustaa, joka ei sotaisessa
maineessa tahtonut jättäytyä varjoon Kustaa II Aadolfin rinnalla. Hän
valmisteli senvuoksi hallituskautensa alusta asti suurta sotaretkeä
Puolaan, masentaakseen tämän maan kuningassuvun, joka Sigismundin
jälkeläisenä vielä väliin kurotti kättään Ruotsinkin kruunua kohden,
sekä valloittaakseen tältä idästäkin ahdistetulta valtakunnalta maita,
ja hänen lähin auttajansa oli kaikissa näissä valmistuksissa Arvid
Wittenberg. Tämän kokeneimman kenraalinsa johtoon uskoi kuningas myös
sen suurimman hyökkäysarmeijan, jonka piti Pommerista samota rajan yli
Puolaan ja sen sydäntä, Warsovaa, kohti.
Wittenberg samosi Puolaan, näki ja voitti kuin Caesar, voitti väliin
taistelemalla, väliin taistelematta, kun näet heikkovoimaisempi
maanpuolustusväki enimmäkseen perääntyi. Maa aukesi hänen edessään,
sillä Puolan keskenään kiistelevistä puolueista tervehtivät toiset
häntä ystävänään ja auttajanaan. Ja itse hän pyrkikin voittamaan
heidät, paitsi aseilla, myöskin laupeudella.
Wittenbergin armeijan ytimen muodostivat vielä 30-vuotisessa sodassa
koulitut ja karaistut, arpiniekat uroot, sotilaina verrattomat, mutta
myöskin ryöstöön ja hurjasteluun tottuneet miehet. Ylipäällikön täytyi
käyttää tavatonta ankaruutta, pyrkiessään kitkemään näistä
sotilasaineksista pois vanhat, piintyneet kurittomuuden ja
ryöstelemisen tavat. Hän kielsi sotamiehiään ottamasta valloitetun maan
asukkailta mitään omin lupinsa tai maksutta, ja tehdäkseen kieltonsa
tehokkaaksi rankaisi hän säälittä kuolemalla jokaisen tietoonsa tulleen
ryöstöteon.
Kerrankin, niin kerrotaan, kuuli Wittenberg, ratsastaessaan muutaman
puolalaiskylän läpi, eräästä mökistä hätähuutoja. Hän kiirehti paikalle
ja näki erään soturinsa kiskomassa mökin akalta kanaa, jota tämä koetti
pelastaa. Kamppailu kanan hengestä päättyi heti, mutta samassa alkoi
kamppailu ryöstöä yrittäneen soturin hengestä. Wittenberg määräsi näet
hänet heti, siinä paikassa, ammuttavaksi, muille varotukseksi, mutta
akka, jolta sydän heltyi, kävi rukoilemaan soturin puolesta:
-- Säästä hänet, korkea kenraali, en välitä kanastani, annan sen
hänelle mielelläni.
-- Miksi siis huusit?
-- Tein sen tuhmuuksissani. Nyt tahdon lahjoittaa sen hänelle.
Wittenberg katseli tuokion rukoilevaa akkaa ja kalvennutta soturia,
mutta virkkoi sitten vakavana edelleen ratsastaessaan:
-- Tässä ei ole kysymys kanastasi, vaan sotakurista. Miehet, tehkää
velvollisuutenne!
Kanan ryöstäjä ammuttiin ja monen muun soturin, joka ei voinut luopua
tuosta vanhasta tavasta, kävi samoin, -- mainitaan tämän sotaretken
alkupuolella viidensadan miehen Ruotsin armeijasta menettäneen tästä
syystä henkensä. Mutta sotakuri korjausikin kokonaan, Wittenbergin
armeijassa oli pian tässäkin suhteessa pelkkää malliväkeä.
* * * * *
Voittajana ratsasti Arvid Wittenberg kuninkaansa rinnalla eräänä
kevätpäivänä Puolan pääkaupunkiin, joka oli hänelle avannut porttinsa.
Kaarlo X Kustaa retkeili sieltä, ottaen suurimman osan armeijaa
mukaansa, yhä eteenpäin ahdistamaan väistyvää vihollista, ja Warsovan
isännyys sekä sen puolustaminen jätettiin siksi aikaa Wittenbergin
huoleksi. Hänelle jäi kuitenkin sitä varten ainoastaan 3,000 miestä,
sen arveltiin riittävän.
Ja hyvinhän se aluksi riittikin. Mutta sodan onnessa kääntyi lehti.
Puolan kansa oli tällävälin kokoontunut aseisiin, maataan puolustamaan,
ja Ruotsin kuninkaan voittoretki keskeytyi. Ennen pitkää parveilivat
puolalaisjoukot kaunista pääkaupunkiaan vapauttamaan ja Warsovan pieni
puolustusväki joutui sankkojen vihollisjoukkojen saartamaksi. Ensiksi
ehti sinne liettuan ruhtinas Sapieha melkoisella miesjoukolla, mutta
hänen yrityksensä valloittaa Warsova torjui Wittenberg helposti,
odotellessaan Ruotsin perääntyvää pääarmeijaa avukseen.
Ahdistelipa hän, tehden kaupungista pienellä väellään tuimia
hyökkäyksiä, vuorostaan piirittävää ruhtinasta, näyttäen hänelle
monesti hätää. Eräänäkin aamuna oli ruhtinas leireineen ja esikuntineen
vähällä joutua piiritettyjen vangiksi. Sapieha, joka ei yleensäkään
liene maljaa karttanut, keventeli usein sotaretken vaivoja pitämällä
leirissään jymypitoja, ja erään sellaisen pitoyön jälkeisenä aamuna
teki Wittenberg taas suomalaisine ratsumiehineen rajun hyökkäyksen.
Leiri nukkui, vastarinnatta karauttivat huovit ihan sen laitaan asti.
-- Tuo korkea teltta on ruhtinaan, huusi Wittenberg ratsunsa seljästä,
katsellessaan, kuinka hölmistyneet piirittäjät hädissään vasta
juoksivat riveihinsä. -- Siepatkaa, miehet, se sisältöineen, jos
kerkiätte!
-- Saammeko ryöstääkin sen, utelivat miehet vanhalta muistiltaan.
-- Ryöstäkää ruhtinas, siitä kyllä hyvän palkinnon saatte!
Viime hetkessä herättyään raskaasta viiniunestaan pääsi ruhtinas
Sapieha kuitenkin ylisillään pakoon. Mutta selväksi kävi, ettei
ainakaan hän jaksanut Wittenbergiltä valloittaa Warsovaa.
Pian keräytyi kuitenkin paljo muuta piiritysväkeä Warsovan ympärille.
Puolalaisissa oli isänmaallinen innostus herännyt, heitä olivat ensi
voitot rohkaisseet ja heitä nyt suututti, että kourantäysi vihollisia
piti heidän komeaa pääkaupunkiaan hallussaan. Se oli valloitettava ja
sitä varten saapui Puolan kuningas Johan Kasimir itse Warsovan
edustalle armeijoineen, joiden lukumäärä nousi 120,000 mieheen.
Wittenbergin puolustusjoukko oli jo sulanut 2,000 asekuntoiseen
mieheen, mutta sitä epäsuhdetta säikähtämättä järjesti hän kuitenkin
puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, torjuen valppaasti saartajain
jokaisen ryntäyksen.
Lähettiläistensä kautta koetti Puolan kuningas taivuttaa Wittenbergiä
mielisuosiolla antautumaan, luvaten piiritetyille kunniakkaat
antautumisehdot palkinnoksi heidän osottamastaan urhoudesta, jota jo
koko Eurooppa ihaili.
-- Kuningas lähetti tervehdyksensä, puhuivat lähettiläät, että
kieltäytymisenne pakottaa hänet vastoin tahtoaankin musertamaan teidät.
-- Sehän on mahdollista, vastasi Wittenberg. -- Mutta kuinka voi
kuningas, jos hän ihailee uljuuttani, ehdottaa minulle jotakin
sellaista, joka olisi epärehellistä.
-- Epärehellistäkö kahdentuhannen miehen antautua 120,000 miehen
armeijalle?
-- Tietysti. Niinkauan kuin vielä voin Warsovaa puolustaa, olisi sen
luovuttaminen kavallusta omaa kuningastani kohtaan. Ja minä _voin_
vielä Warsovaa puolustaa.
Viisi viikkoa oli hän sitä siten jo puolustanut, turhaan odottaen
kuninkaaltaan apua. Mutta hän puolusti sitä edelleenkin. Eikä Johan
Kasimir nähtävästi tahtonut turvautua aivan yleiseen väkirynnäkköön,
sillä hän tahtoi säästää -- ei suinkaan noita urhoollisia,
harvalukuisia puolustajia, vaan -- omaa kaunista pääkaupunkiaan
ryöstöltä ja hävitykseltä. Hänellä oli armeijassaan jos minkä
heimoisia, hillittömiä sotalaumoja, ja hän tiesi, että jos ne pääsevät
irti rikkaan Warsovan kimppuun, niin ne tekevät liian puhdasta.
Kun ei piiritys kuitenkaan muuten edistynyt, oli yleinen väkirynnäkkö
sittenkin toimeenpantava. Siinä tuimassa ottelussa hupenivat
Wittenbergin miehet tuhanteen, mutta hän työnsi kuitenkin ylivoiman
takaisin. Yhdessä paikassa sai saartoväki kuitenkin muurin murretuksi
ja Wittenbergin, joka miehistöineen oli kiirehtinyt tätä vaaranpaikkaa
puolustamaan, oli sulkeuduttava erääseen sen viereiseen luostariin,
jonne hän kokosi väkensä tähteet. Tässä vanhassa, muuritetussa
pyhätössä he vielä muutamia päiviä pitivät puoliaan, mutta selvää jo
kuitenkin oli, että antautuminen oli nyt edessä.
Siitä ryhdyttiin siis neuvottelemaan. Kuninkaan tarjoamat
antautumisehdot olivat edelleen hyvät. Mutta saaliinjanoisten
piirityslaumain kiukku noita harvalukuisia, sitkeitä puolustajia
kohtaan oli jo niin yltynyt, että puolalaiset päälliköt tuskin
jaksoivat niitä hillitä, kunnes antautumiskirja oli molemmin puolin
allekirjoitettu. Ja tämän tapahduttua, jolloin piirittäjät vihdoin
vyöryivät luovutettuun kaupunkiin, täytyi puolalaisten päällikköjen
vielä turvautua puolustajan apuun, saadakseen omia joukkojaan estetyksi
liian rajusti Warsovaa ryöstämästä.
Arvid Wittenberg vietiin nyt voitolle päässeen kuninkaan eteen. Hän oli
jo vanha mies, -- näiden raskaiden piiritysviikkojen varrella oli hän
varsinkin vanhentunut, -- ja häntä jo ennen vaivannut luuvalo, joka oli
perintöä Saksan sodan ponnistuksista, oli nyt käynyt niin
tuskalliseksi, että hänen oli vaikea liikkua. Mutta hänen mielensä oli
terve, hänen omatuntonsa puhdas, hänen soturimaineensa oli tahraton ja
uljuutensa taittumaton. Pystypäisenä, suoraryhtisenä astui hän
kuninkaan huoneeseen, missä tämä istui päällikköjensä ympäröimänä, eikä
hellittänyt miekkaansa, jonka hän sopimuskirjassa oli itselleen
pidättänyt.
-- Olen luovuttanut teille kaupungin, nyt olen valmis lähtemään,
virkkoi hän reippaasti kuninkaalle.
Antautumiskirjassa oli näet hänelle ja hänen joukolleen taattu vapaa
lähtö Ruotsin armeijaan, eikä hän suorasukaisena soturina hetkeäkään
epäillyt, ettei tätä sopimusta, joka oli kuninkaansanalla vahvistettu,
täytettäisi. Siksi hän ei välittänyt niistä kuiskeista, joita hän jo
tullessaan oli saattajiltaan kuullut, että hänet ja hänen lähimmät
päällikkönsä muka sittenkin pidätettäisiin Puolassa vankeina. Ja kun
kuningas vitkasteli vastatessaan hänen sanoihinsa, astui hän rohkeana
lähemmäs ja vaati jyrkästi sopimuksen ehtoja täytettäviksi. Kuningas
oli ilmeisesti hämillään ja vasta kotvasen kuluttua sai hän virketyksi:
-- Emme uskalla laskea teitä nyt menemään. Raivostuneet soturimme,
joita itsepäisyytenne on kiukustuttanut, repisivät teidät kappaleiksi,
-- olisi sääli noin urheita miehiä!
-- Ettekö saa sotaväkeänne pitämään kunniassa sopimuksen pyhyyttä,
virkkoi Wittenberg hämmästyneenä. -- Mutta, jos ette sitä voi, teemme
sen kyllä itse, -- antakaa meidän vain lähteä aseinemme, niinkuin
luvattu on!
Puolalaiset ylimykset punoivat noloina pitkiä viiksiään, kuiskivat
keskenään, ja yksi heistä kävi alakuloisena puhumaan:
-- Ei ole tässä kysymys ainoastaan teidän hengestänne, vaan meidänkin.
Sotaväen suuttumus kohdistuisi meihinkin, jos teidät laskisimme
vapaiksi.
Pitkään ja kummastuneena katseli Arvid Wittenberg voittajiaan, --
tuollaiset soturikäsitteet olivat hänelle vallan vieraita. Nyt vasta
hänelle asemansa selveni ja samalla täytti suru ja suuttumus hänen
mielensä. Hän jo kivahtikin, mutta muisti samalla, että hänen edessään
oli kuningas, jonka arvoa ja asemaa hän aina oli tottunut
kunnioittamaan. Siksi hillitsi hän luontonsa, notkisti luuvalon
kangistaman polvensa ja rukoili soturin rukouksen:
-- Täyttäkää lupauksenne, kuningas, sitä anon, en itseni enkä miesteni
vuoksi, vaan teidän vuoksenne, herra, ja soturikunnian vuoksi.
Sotapäällikön sanaa olemme tottuneet pitämään yhtä kovana kuin hänen
miekkaansa, -- mistä sitten pidetään kiinni, jos pettää päällikköjen
kesken tehty sopimus ja kuninkaan sana! Minä odotan.
Mutta salissa vallitsi syvä hiljaisuus. Kalpeana istui Puolan kuningas
nojatuolissaan ja hänen kenraalinsa tuijottivat lattiaan. Vihdoin nousi
heistä yksi, kutsui kuninkaan ikkunan luo -- talo oli kaupungin
edustaisella kentällä -- ja viittasi kädellään ulos. Siellä melusivat
palkkasoturit puolihumalaisina, huusivat ja hoilasivat ja tekivät
linnaa kohden uhkaavia liikkeitä. He vaativat päästä ryöstämään
Warsovaa, vaativat linnaan vietyjä ruotsalaisia revittävikseen,
vaativat palkkaa ja kostoa...
Kuningas peräytyi ikkunan luota vielä äskeistä kalpeampana, neuvotteli
vielä hetkisen kenraaliensa kanssa ja virkkoi sitten läähättäen:
-- En voi sille mitään. Kiittäkää onneanne, jos voitte vangittuina
täältä hengissä päästä, vapauttaa teitä emme voi. Sen sanottuaan kulki
hän kuin paeten sisähuoneeseen. Wittenberg nousi vaivaloisesti,
särkevin säärin, lattialta, eikä puhunut enää mitään. Hänen sydäntään
kouristi, pettymys oli sen musertanut, harmi nähdessään soturikunniaa
näin solvaistavan.
Häneltä riisuttiin nyt miekkansa ja hän salli sen vastarinnatta
tapahtuvan. Ja raskain, kankein askelin asteli hän vartijainsa
saattamana vankilaan.
* * * * *
Muutamain toisten vangittujen ruotsalaisten upseerien seurassa vietiin
Arvid Wittenberg jonkun ajan perästä Sisä-Puolaan, synkkään ja
syrjäiseen Samoscin linnaan, jossa hänet tyrmään suljettiin. Siellä,
eristettynä maailmasta, sai nyt tuo äsken vielä niin toimelias ja ylväs
ylimys viettää pitkät kuukaudet taudin ja yksinäisyyden kiduttamana.
Häntä kohdeltiin siellä kovasti, vähän annettiin ruokaa, hoitoa ei
ollenkaan, kurjaksi kävi hänen elämänsä ilta. Mutta enin häntä
kuitenkin jäyti oman mielensä katkeruus. Hän tiesi pitkällä
soturitoiminnallaan ja nimenomaan viimeisellä uroteollaan,
puolustaessaan Warsovaa ylivoimaa vastaan, ansainneensa viholliseltakin
toisenlaisen kohtelun ja kohtalon.
Aluksi häntä sittenkin vielä yksi toivo ylläpiti: Kuningas, hänen oma
kuninkaansa, Kaarlo X Kustaa, tulee kyllä hänet vapauttamaan: Hän kokoo
niin suuren, uuden sotajoukon, että hän sillä murtaa puolalaisten
kurittomat sadattuhannet ja saapuu vihdoin Samoscin portille
komentamaan: Laskekaa irti minun paras kenraalini...! Niin hän uneksui.
Ja toisin ajoin hän ainakin piti varmana, että Ruotsin hallitus vaatii
toki vangitun Warsovan puolustajan vaihdettavaksi vapaaksi, -- muuta
hän ei voinut kuvitella, senvertaiset olivat sentään hänen ansionsa
kuninkaan ja Ruotsin hyväksi. Joka aamu, kun tyrmän käytävistä kuului
kolinata, odotti hän airueen saapuvan läimäyttämään auki hänen
vankikomeronsa raudoitetut ukset... Silloin hän taas suoraselkäisenä
kenraalina astuu ulos tästä pimeästä kolosta valoon, vapauteen ja
kunniaan...
Mutta hän odotti turhaan. Meni kesä, meni syksy, meni pitkä, pimeä
talvi, eikä hänelle vankilan portit auenneet. Luuvalo oli jo kaatanut
karskin soturin vuoteelle, josta hän vaivoin omin voiminsa jaksoi
nousta ja jota tuskin koskaan siistittiin. Siinä hän makasi ja hautoi
vapauden kuvitelmiaan, mutta niiden sekaan hiipi yhä useammin epäilys:
-- Onko kuningas todella minut unhottanut?
Kerta kerralta karkoitti hän sen kalvavan epäilyksen ja todisti
itselleen:
-- Ei, sehän on mahdotonta --, hänkö jättäisi minut tähän kurjuuteen
kuolemaan. Ei, hän saapuu...
Mutta saapuikin toisenlainen sanoma -- tosin väärä, -- joka tunkeutui
Samoscin tyrmään asti: Kuningas Kaarlo Kustaa on kuollut! Se viesti
taittoi lopullisesti vangitun kenraalin toiveet, masensi komean
soturikotkan.
Tuli kevät vuonna 1657. Wittenbergin kosteaan koloonkin leuhahti
ikkunakomerosta suven lauhkea tuulahdus, kuului kevätlintusten
liverrystä, mutta hän ei enää jaksanut nousta kevättä tervehtimään.
Tulevaisuuden unelmat olivat häneltä jo haipuneet harmaiksi ja
hämäriksi, mutta sitä selvempinä palasivat hänen mieleensä menneiden
loistoaikojen muistot. Hänen silmänsä tähtäsivät kyllä yhä vielä
odotellen raudoitettuun oveen, vaan hän ei enää odottanut sieltä
vapauttaan. Tauti oli yltynyt, se oli kiihtynyt kuumeeksi, ja hän
rupesi itse oivaltamaan, että tähän koleaan koloon oli hän sittenkin
kuoleva, yksin ja unhoitettuna.
Kuumekuvat muuttuivat silloin hänen mieluisiksi tovereikseen, joiden
seurassa hän uudelleen eli voimansa ja mahtinsa ajat. Vankilan musta
seinä, johon hänen raukeat katseensa tähtäsivät, siirtyi pois, ja sen
tilalle kuvastui hänen eteensä kaunis satulinna, -- sama värikäs ja
häikäisevä linna, jonka hän kerran kruunajaisilotulituksena oli
esityttänyt Tukholman ällistyneille porvareille. Satulinnan portit
aukenivat vähitellen ja sen valoisille portaille ilmestyi kumartava
lakeija, joka piteli ovea auki ja viittoi häntä astumaan sisään.
-- Kuka siis kutsuu minua? kysyi hän.
-- Kuningas, hän kutsuu sinut linnaansa kunniapaikalle ja sitten
uusiin, sotaisiin sankaritekoihin.
Ja ketterin askelin, norjin polvin, joissa ei luuvaloa tuntunut, astui
uljas soturi loivia, maidonvalkeita marmorirappusia myöten valaistuun
linnaan...
* * * * *
Arvid Wittenberg tavattiin eräänä aamuna kuolleena kurjalta vuoteeltaan
Samoscin synkässä linnassa, -- yksin ja apua saamatta oli tuo maineen
kultaama sankari yöllä henkensä heittänyt.
Kuoleman jälkeen hänelle taas kunniaa osotettiin. Hänen
ruumiinsa tuotiin sotilassaatolla vihollismaasta kotiin, kaikella
sotilaskunnialla haudattavaksi, ja hänen muistokseen lyötti Ruotsin
kiitollinen hallitus kunniarahan, jossa näkyi salamaa pitelevä kotka ja
johon oli piirretty sanat: Warsovan urhoolliselle puolustajalle.
_Santeri Ivalo_.


JUHLATAISTELU.
KLAUS FLEMING LAURINPOIKA VIIME RETKELLÄÄN.

Pitkänä, viistona, valkoisena jonona purjehti Ruotsin laivasto eräänä
kauniina kesäaamuna vuonna 1644 Tanskan vesillä, risteillen
edestakaisin Femernin saaren edustalla. Meri oli rauhallinen, loiva
lounastuuli pullisti tasaisesti niiden monien kymmenien sota-alusten
valkoisia purjeita, jotka kuin joutsenpoikue emäänsä seurasivat korkeaa
amiraalilaivaa ja tekivät sen mukana kauniita kaarroksia aavalla
sinivihreällä selällä.
Hiljaista oli laivoissakin. Elleivät muutamat pullearintaiset joutsenet
olisi uineet hiukan kallellaan ja ellei tottunut silmä olisi niiden
taklauksissa keksinyt omituisia aukkoja, ei olisi mistään voinut
aavistaa, että nämä samat laivat tällä samalla selällä olivat
edellisenä päivänä ja yönä suorittaneet erään pohjoismaisen historian
kaikkein kiivaimmista meritaisteluista. Mutta kalalokit, jotka
leijailivat laivain ympärillä ja yläpuolella, saattoivat purjeiden
lomista nähdä, kuinka niiden kannelta vielä huuhdeltiin tahkiintunutta
verta ja heitettiin mereen silvottuja ruumiita.
Taas teki amiraalilaiva sulavan käännöksen ja pysähtyi sitten
vastaseen, jossa asemassa se ikäänkuin paikoillaan polki aallokkoa. Sen
suurmastosta annettiin samalla lippumerkkejä, joilla perästä luovivain
laivain päälliköt kutsuttiin amiraalilaivaan. Joutsenet käänsivät
kylkensä emään päin ja selällä kävivät kepeät pikkuvenheet
kuppelehtimaan aallokossa.
Tuo korkea emolaiva oli Scepter (Valtikka) nimeltään ja sen
komentokannella seisoi vanhahko, terässilmäinen, jäykkäpiirteinen mies,
jonka merimieshatun alta valkonen tukka hulmahteli tuulessa. Se oli
amiraali Klaus Fleming, Klaus Laurinpoika, jolla isännimellä hänet
historiassa erotetaan kuulusta nuijasodan aikaisesta kaimastaan; hän
oli ruotsalaisen laivaston tarmokas johtaja. Hän oli sillä paikallaan
nyt seisonut melkein yhtä mittaa vuorokauden, taistelun alusta asti,
rauhallisin, värähtämättömin kasvoin, -- hiukan vain liikahti hänen
harmajan parransängen peittämä leukansa, kun hän alapäälliköilleen
antoi lyhyitä ja ytimekkäitä määräyksiään. Mutta hänen otsallaan
näkivät laivamiehet kumminkin huonoa säätä ennustavan pilven.
-- Ukko on vihoissaan, kuiskahtivat he toisilleen ja niille
kapteeneille, jotka yksitellen soutuvenheillään laskivat amiraalilaivan
kylkeen ja kiipesivät sen kannelle.
-- Hän on tyytymätön, kun ei hänen käskyjään eilen tarkkaan noudatettu.
-- Hän murahtaa harvoin, mutta silloin hän murahtaakin kuin ukkonen...
Saapuneet kapteenit, jotka enimmäkseen olivat nuoria miehiä,
tervehtivät kunnioittaen ja hiukan arasti vanhaa amiraalia, joka heille
vain päätään nyökäytti. Vasta kun kaikki olivat koolla, laskeutui
vanhus komentosillalta, viittasi upseereja seuraamaan itseään ja käveli
norjin askelin alas kajuuttaan. Kapteenit astuivat sinne hiukan
vitkastellen, hiukan haluttomasti, kuin koulupojat nuhdesaarnaa
kuulemaan. Sillä he arvasivat nuhteita tulevan -- se eilinen
kuuma päivä, jolloin useimmat heistä olivat ensi kerran olleet
meritaistelussa mukana, oli kyllä heille itselleenkin jo tehnyt
selväksi, että he liian vähän olivat osanneet vastata kokeneen
ylipäällikkönsä toiveita.
Ja nuhteita tuli, ukkonen jyrähti. Mikseivät olleet laivat totelleet
amiraalialuksen käskyjä? Mikseivät olleet hyökänneet, kun heille
otollinen hetki valmistettiin, mikseivät olleet iskeneet väkikoukkujaan
vihollisalusten kylkeen ja pidättäneet niitä käsirysytaisteluun? Miksi
oli se ja se laiva jättäytynyt tuulen alle, miksei oltu riennetty
ristituleen joutuneille tovereille avuksi... Niin kyseli valkotukka
vihaisena, kuvaten samalla elävästi taistelun menoa ja osottaen, miten
se olisi ohjeiden mukaan ollut suoritettava.
-- Nyt pääsi juutti livistämään syleilystämme, johon hänet olisimme
voineet henkihieveriin puristaa.
-- Mutta voittohan jäi toki meille, vihollinen väistyi
taistelupaikalta, -- niin koetti joku kapteeneista lohduttautua.
-- Senpä _ei_ olisi pitänyt saada väistyä. Kuningas Kristian on nyt
meille vielä vaarallinen vastustaja, kaikki on otettava uudestaan.
Toisin tapeltiin ennen minun nuoruudessani merelläkin, nyt on totuttu
taistelemaan ainoastaan maissa!
* * * * *
Tuo nuhteleva amiraali, Klaus Fleming Louhisaaren herra, oli jo
kolmisenkymmentä vuotta sitten kunnialla johtanut Ruotsin laivastoa,
taistellen voitokkaasti tanskalaisia vastaan, silloin niinkuin nytkin.