Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 06

Fleming on yhdessä vanhan taisteluveikkonsa, Niilo Grabben kanssa
saanut tehtäväkseen palauttaa kuuliaisuuteen tuon levottoman ylimyksen.
Grabbe on toisen sotajoukon kanssa matkalla Viipuriin ja herra Eerikin
tehtävänä on ottaa Olavinlinna haltuunsa.
On varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä
linnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien
asukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja
oudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin
peitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin
näkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän
mielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen
rikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää
niin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat
saaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät
uskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu
auki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen...
Kun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä,
kääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen
asekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka
nykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi
ratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.
"Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan", alotti herra Eerik. "Mutta
mihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?"
"Tietysti meidän on vallotettava linna."
"Hm, se on helposti sanottu. Vallotettava, niin tietysti, mutta miten?"
"Kai meidän on yritettävä väkirynnäkköä."
"Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan.
Sillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit
kohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä
suuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan
matkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä
vuotta sitten sieppasimme yhdellä rynnistyksellä."
"Mutta mitä meidän sitten on tehtävä?" kysyi Frille neuvotonna.
"Tietysti vallattava linna", vastasi herra Eerik naurahtaen. "Huomaa,
että minä sanoin _vallattava_ eikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä
erotuksen?"
"Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!" vastasi Frille, joka vanhan
toverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua
häneen entisellä suorasukaisuudella.
"Etkö ole kummastellut sitä, että me näillä miltei tiettömillä
taipaleilla raahaamme mukanamme joukon oluttynnyreitä ja
viininassakoita, avaamatta niitä vielä kertaakaan tässä helteessä?"
kysyi herra Eerik hetken kuluttua.
"Olenpa kylläkin ja samoin olen monen muunkin kuullut sitä
kummastelevan", myönsi herra Frille.
"Katsos, ne muodostavat meidän tykistömme, jolla me murramme linnan
vastustuskyvyn."
Herra Frille ei puhunut tällä kertaa mitään, vaan tuijotti ällistyneenä
toveriinsa.
"Minulla oli jo Turusta lähtiessämme valtaussuunnitelma pääpiirteissään
valmiina", jatkoi herra Eerik, "mutta nyt vasta on se minulla
yksityiskohtia myöten selvillä. Meillä on nyt kahdeksan vuotta ollut
rauha moskovalaisten kanssa. Eihän siis ole mikään ihme, että tuo rauha
on jälleen rikkoutumassa."
"Mitä, rauha rikkoutumassa? Ja siitä meillä muilla ei ole mitään
tietoa!"
"Ei tarvitsekaan, sillä itse asiassa se on vielä yhtä luja kuin sitä
tehtäessäkin. Mutta että se on rikkoutumassa, se kuuluu suunnitelmiini,
joka on seuraava: joukkomme pysähtyy tuon järven itäpäähän yöleiriin,
mutta sinä jatkat parin sotilaan kera matkaa Olavinlinnaan. Sinne
tultuasi ilmotat linnanpäällikölle, että rauha Venäjän kanssa on
rikkoutumassa ja että minä siltä varalta olen pienen sotajoukon kanssa
matkalla rajalle. Sitten pyydät sinä minun puolestani, että minä
joukkoineni saisin tulla linnaan levähtämään sekä sieltä käsin
urkkimaan tietoja rajan puoleisista tapauksista. Luullakseni
linnanpäälliköllä ei tätä vastaan ole mitään. Saatuasi hänen
vastauksensa lähetä toinen sotilaista tuomaan sanaa meille. Kerta
linnan muurien sisälle päästyä panemme tykistömme toimimaan ja
sitten... no, lopunhan sinä kai ymmärrät itsestäsi."
"Voi sinun juoniasi, sinä vanha kettu!" räjähti herra Frille nauramaan,
sillä nyt käsitti hän täydelleen herra Eerikin suunnitelman.
Kaikki kävi niinkuin herra Eerik oli suunnitellut ja seuraavana
iltapäivänä ratsasti hän joukkonsa etunenässä sisälle Olavinlinnaan.
Pihalla oli häntä vastassa linnanvouti, saksalaissyntyinen herra
Gottschalk, toivottaen herra Eerikin miehineen tervetulleeksi. Niin
suuren vierasjoukon saapuminen oli harvinainen ja mieluisa tapaus
linnalaisille, jotka eivät tienneet miten saada pitkät kesäiset päivät
kulumaan täällä erämaan yksinäisyydessä. Sillä yksitoikkoiseksipa kävi
ajanoloon kalanpyynti, paininlyönti ja päivänpaistattaminenkin. Nythän
sai edes kuulla uutisia suuremmasta maailmasta ja -- mikä vieläkin
parempi -- oli toivo saada taas pitkästä aikaa hyvä humala, sillä herra
Eerikin olut- ja viiniastiat olivat linnan vartiaväen keskuudessa heti
herättäneet vilkasta mielenkiintoa. Ja olihan sitä paitsi voudinkin
varastoissa miestä väkevämpää, jota hän ei nyt varmaankaan tulisi
säästelemään, senhän vaati jo linnan kunniakin. Ja mikäs olikaan nyt
keskellä sulinta rauhaa ja suven ihanuutta hieman ilotella ja peuhata
täällä salojen sydämessä!
Linnan sotilasten toiveet eivät pettyneetkään. Kun päälliköt olivat
selvinneet ensi kohteliaisuuksista ja kun uupuneet matkalaiset olivat
vahvistaneet itseänsä voimakkaalla aterialla, alkoivat juomingit. Herra
Eerik tarjosi tuomisensa linnanväen kestitykseksi, samalla kuin talon
omilla varoilla kostutettiin vierasten kauloja. Herrat Eerik ja
Gottschalk alipäälliköineen joivat reininviiniä suuressa ritarisalissa
ja alimman kerroksen tuvissa tyhjentelivät sotilaat yhtä ahkerasti
olutsarkkoja. Ja pian alkoi linnan lukuisista suojista ja muureilta ja
yksinpä vartiakojuistakin tornien huipuilla kaikua iloinen pauhina ja
loilotus, jota ihmetellen ja korvat pystyssä kuuntelivat läheisillä
vesillä liikkuvat kalamiehet.
Herra Eerik, joka istui kunniapaikalla ritarisalin juomapöydässä,
esitti maljan toisensa jälkeen, oli remuavan iloinen ja juopui
juopumistaan. Kun auringon viimeiset säteet pilkistivät sarviruutujen
läpi saliin, sammalsi hänen kielensä jo niin pahoin, että toisten oli
vaikea häntä ymmärtää. Mutta eipä heidänkään laitansa ollut yhtään
parempi. Sekava äänten sorina ja vahvat viininhöyryt täyttivät salin.
Kun päivä oli painunut metsien taa ja peilikirkkaiden selkien yli
kaikui käenkukunta, ummistuivat herra Eerikinkin silmät, hänen päänsä
torkahti alas ja pian sen jälkeen kierähti koko mies lattialle, mistä
alkoi kuulua vahva kuorsaaminen.
Herra Gottschalk nauraa hohotti kohti kurkkua ja voitonilossaan kohotti
hän täysinäisen viinisarkan huulilleen, tyhjentäen sen pohjaan yhdellä
siemauksella. Mutta enempää ei hänkään tarvinnut. Hetkisen murahteli
hän vielä itsekseen punaisina hehkuvin silmin, kunnes keikahti
lattialle ja liitti kuorsauksensa yhteen kuoroon herra Eerikin kanssa.
Toinen toisensa jälkeen seurasivat alapäälliköt heidän esimerkkiään ja
tuskin oli seinässä oleva tuntilasi osottanut puoliyön hetken
vierähtäneen sivu, kun kaikki tuolit seisoivat tyhjinä, samalla kuin
salin seinät kajahtivat valtavien kuorsausten jyrinästä.
Kun tätä sopuisata hirsien vetämistä oli jatkunut puolisen tuntia,
kohotti herra Eerik päätään ja silmäili varovasti ympärilleen.
Nähdessään että kaikki lojuivat tajuttomina ympäri lattiaa, kohosi hän
istualleen ja päästi hiljaisen vihellyksen. Silloin kohosivat herra
Eerikin alapäälliköt kuin taikasauvan kosketuksesta seisoalleen. Herra
Eerik nousi myöskin jaloilleen eikä hänessä huomannut jälkiäkään
päihtymyksestä. Hän antoi merkin toisille ja varpaillaan kulkien
hiipivät he ulos.
Linnanpiha oli autiona, ainoastaan seinustoilla lojui juopuneita miehiä
ja alakerran avoimista ovista kajahtelivat kuorsaukset sekä unissaan
puhuvien sotilasten morina. Herra Eerik hiipi eräälle ovelle ja päästi
samanlaisen vihellyksen kuin äsken ritarisalissa. Ja seuraus oli
myöskin samanlainen. Sikinsokin makaavien sotilasten keskeltä kohosi
ketterästi mies sieltä, toinen täältä ja muutamassa minuutissa olivat
herra Eerikin sotilaat aseineen kokoontuneet pihalle. Kaikki tapahtui
niiden tarkkojen ohjeiden mukaan, jotka herra Eerik Jukajärveltä
lähdettäessä oli joukolleen antanut. Tuskin oli miesten kokoontumisesta
tuntiakaan kulunut, kun uneenvaipuneet portti- sekä torninvartiat oli
sidottu ja kapuloitu, kaikki linnalaisten aseet otettu takavarikkoon ja
kaikille oville sekä muureille kanuunain ääreen asetettu vahvat
aseelliset vartiostot.
Juuri kun oli päästy näin pitkälle, kohosi aurinko lyhyestä kevätyön
levostaan. Herra Eerik, haltioissaan suunnitelmansa täydellisestä
onnistumisesta, käski laukaista muutamia tykkejä tapauksen kunniaksi.
Itse lähti hän takaisin ritarisaliin.
Kun ensimäinen tykinlaukaus kajahti, liikahti herra Gottschalk unissaan
ja sopersi jotakin epäselvää. Toisen laukauksen jymähtäessä avasi hän
silmänsä ja näki ensimäiseksi herra Eerikin, joka istui tuolilla hänen
edessään ja katsoi hymyillen häneen.
"Mi-mi-mitä tämä ammunta merkitsee?" änkytti hän, vääntäysi istualleen
ja kynsi neuvotonna päätään.
"Kas tässä, siemaskaapa tuo pohjaan, että virkistytte", sanoi herra
Eerik yhä yhtä hymyilevänä ja ojensi voudille täysinäisen olutkannun.
Kun tämä oli tyhjentänyt sen puolitiehen, kajahti kolmas tykinlaukaus.
Vouti laski nyt kannun käsistään, kavahti seisaalleen ja huusi:
"Mutta mitä hornaa tämä ampuminen merkitsee?"
"Rauhottukaa, hyvä herra Gottschalk, ei se mitään vaarallista ole",
ehätti herra Eerik häntä tyynnyttämään. "Minä vain käskin laukaista
muutamia tykkejä merkiksi siitä, että me olemme vallanneet linnan."
"Vallanneet linnan... te?" ja vouti tuijotti verestävillä silmillään
herra Eerikiin kuin älynsä kadottaneena.
"Niin, ja uskokaa minua, se tapahtui ilman että tarvitsi pisaraakaan
verta vuodattaa", vakuutti herra Eerik, kasvot ja vilkkaat silmät
tyytyväisyydestä loistaen.
"Hulluksi te teette minut", ärjäsi vouti ja hyökkäsi ylös kömpivien
alapäällikköjensä välitse ovelle.
Mutta sen takaa ojentuivat hänen rintaansa kohti vartioiden pertuskat,
estäen ulospääsyn.
"Mitä, mitä... te olette harjottanut katalaa petosta minua kohtaan!"
huusi vouti ja palasi nyrkit pystyssä herra Eerikin eteen. "Mutta mitä
varten ja mitä tämä kaikki tietää? Eikö nyt ole rauha maassa ja emmekö
me molemmat ole saman kuninkaan alammaisia?"
"Kyllä, kyllä", vastasi herra Eerik rauhallisesti. "Mutta katsokaas,
teidän lähin valtiaanne on kreivi Juhana Viipurissa ja koska tämä
samainen kreivi on ruvennut kapinoimaan korkeata lankoansa kuningasta
vastaan, joka taasen on minun lähin valtiaani, niin olen minä saanut
herraltani kuninkaalta käskyn ottaa häneltä läänilinnat pois. Sen
vuoksi julistan minä nyt Olavinlinnan kruunulle palautetuksi. Te
miehinenne olette minun vankejani. Mutta elkää hätäilkö, ei teille
mitään pahaa tapahdu. Ehtoopäivällä saatte minun seurassani lähteä
Viipuriin katsomaan, mille kannalle siellä asiat ovat kehittyneet. Nyt
minä lähden alas linnan asioita järjestämään ja sitten me yhdessä
syömme oikein kunnon aamiaisen."
Sen sanottuaan lähti herra Eerik huoneesta. Vouti valahti lähimmälle
tuolille istumaan ja alapäälliköiden kyhniessä niskatukkaansa sekä
pöllötellessä älyttömästi ympärilleen päivitteli hän surkealla äänellä:
"No olipas tämä... oli, oli, enkä jumaliste ole eläissäni joutunut
mokomamman ketun kanssa tekemisiin."
* * * * *
Eerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo
nähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset
sattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan
Ruotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming
asetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa
voitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen
kuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen
rauhantoimiin kotimaassaan.
Paljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten
maatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän
ohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana
valtion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton
mies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi
Tammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen
ensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella
mahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden Testamentin
painattamista.
Mutta kurkistakaamme ohimennen mitalin toisellekin puolen.
Siinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä
Suomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa
vastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden
mukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän
häviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin
anastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt
tilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa
toisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä.
Rälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän
holhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai
torppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään,
lukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan,
että jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin,
menettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin
luovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä
itse suvaitsee maksaa.
Turun porvari Jöns Knaape oli -- kertoo Teitti -- perinyt sisaruksineen
erään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä
irti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri
Savolainen. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan
ja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin
eloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin
uhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: "Kylläpäs sinä olet miestä!
Sinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit
aatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa
tästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat." Tästä
pelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille
panttisummasta.
Kun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän
luonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta
herra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan
poika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja -- mainittu tila
oli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana
joutunut aikoinaan Naantalin luostarille.
Tämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan
yhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan
hänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin
hyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni
perintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen
selkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra
Eerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa
tutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet
vääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole
mitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut
tuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva
pakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra
Mikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. -- -- --
Kertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla,
että tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä
Suomessa -- ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin
runsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että
hänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä
katsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa
peittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat
häntä mairenimellä _columna et flos Finlandiae_ -- Suomenmaan pylväs ja
kukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra
Eerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä
suosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja
oivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä
hallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.
Hänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle
jälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo
luonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit
ehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman
ja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa
hän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen
vuosisadan kuluttua hänen poikansa, "rautamarski", joka suomalaisena
valtamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen
jälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo
sääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming --
sukuhaaransa viimeinen.
_Kyösti Wilkuna_.


LOISTAVIEN VOITTOJEN SANKARI.
KLAUS KRISTERINPOIKA HORN.

"Klaus Kristerinpoika Horn on ensimäinen henkilö siinä suuressa
sankarinäytelmässä, jonka Ruotsin ja Suomen kansat maailman
mainioiden kuningasten johdolla mainittuna aikakautena panivat
toimeen."
_K.F. Ignatius_.
Se mahtava laivasto, jonka Eerik-kuningas oli talvella 1565 varustanut
ja joka heti vesien auettua oli purjehtinut ulos suomalaisen Klaus
Hornin johdolla, oli heinäkuun kuudentena päivänä ankkurissa Bornholmin
lounaisrannikolla. Jousen kantaman päässä rantakallioista kuvasteli
peilityynessä vedessä jättiläisrunkoaan amiraalilaiva St. Eerik ja kuin
kananpoikaset emonsa suojaan olivat sen ympärille asettuneet
yhdeksänviidettä muuta laivaa. Lähimmäs amiraalilaivaa oli saanut
kunnian laskea ankkurinsa pieni Troilus, joka kuukautta aikaisemmin
Buchowin meritaistelussa Mecklenburgin rannikolla oli kunnostautunut
niin, että se ynnä sen seitsemänkymmentä suomalaista jousimiestä olivat
nyt koko laivaston suosikkeja. Sitä lähinnä kuvastelivat siinä kylkiään
vedessä Suomen Joutsen, Hector, Ruotsin Neito ja niin edespäin kaikki
viisikymmentä suurempaa ja pienempää laivaa.
Oli sunnuntai ja merimiehet olivat sydänkesän kunniaksi koristaneet
laivojensa peräkeulat lehvillä. Amiraalilaivan kannella oli äsken
pidetty jumalanpalvelus, mutta nyt siellä oli käyty päivälliseen
käsiksi. Laivaston pappi ja lähilaivojen päälliköt aterioivat
kajuutassa, minne heidät oli kutsuttu amiraalin vieraiksi. Miehistö oli
taasen ryhmittynyt lehvien siimekseen peräkannelle, jossa he suurista
tinakulhoista söivät silavalla höystettyä hernerokkaa. Ja kun he olivat
tyhjentäneet kulhonsa ja olutkipponsa, heittäytyivät he kannelle
lojumaan ja juttelemaan. Hohoi -- ja -- juu, kelpasipa sitä nyt
merisoltunkin kelliä! Ja oli koko kesän kelvannut, sillä yhtä
voittojuhlaahan tämä oli ollut.
Että muistivatko miehet, kun keväämpänä oltiin Tanskansuntissa
tullia kantamassa? Oo -- jaa, kyllä ne päivät muistettiin. Koko
Kööpenhaminahan silloin vapisi ja itse kuningas oli harmissaan itkenyt,
kun meidän laivat laskivat aivan kaupungin eteen. Ja sitten kun
pysähytettiin kaikki salmen läpi pyrkivät kauppalaivat ja perittiin
niiltä tulli ihan Tanskan kuninkaan nenän edessä. Entäs kun
saaristolaiset toivat muonaa kaupunkiin, ja niiltä napattiin syötävät
ja juotavat parempiin suihin? No kelpasi, jukoliste, silloin
tyhjennellä kööpenhaminalaisten nähden heille aiottuja oluvia!
Niin että kyllä se oli poikaa tämä nykyinen amiraali, oikea merijumala!
Pois tieltä vain tanskalaiset ja Lyypekin hansalaiset, Itämeri on
meidän!
Niin, niin, kyllähän se nähtiin jo viime kesänä, mistä miehestä hän
käy. Kun Fleming ja Banér eivät voineet mitään tanskalaiselle, löi
kuningas Hornia olalle ja sanoi, että menepäs sinä, Klaus, ja näytä
niille. Ja vaikkei hän sillä kertaa ollut amiraalina muuta kuin kolme
päivää, niin ehti hän ajaa Tanskan laivaston pois Itämereltä. Niin
juuri, näytettyään sille ensin Ölannin rannikolla mitä muksu maksaa.
Silloin sitä tapeltiin kaksi päivää ja kuningas Eerikin ei tarvinnut
muuta kuin istua rannalla kuin mikäkin Xerxes ja katsoa, kun
tanskalaisilta laiva toisensa jälkeen meni sankkiin.
Mutta kyllähän sitä tällaisilla laivoilla ja tällaisilla miehillä
johonkin pystyikin. Niinkuin nuo Troiluksen miehetkin. Ne ne vasta
jehuja olivat. Kelpasi sitä katsoa siellä Buchowin selällä, kun Tanskan
amiraalilaiva Jägmestari iski Troilukseen ja luhisti sen kylkensä alle
kuin merikotka sorsan, mutta kuinka sille tuli kiire lähtö, kun
Troiluksen miehet panivat jousensa vinkumaan ja herra Niilo
umpiputkellaan ampui amiraali Trollelta leuan mäsäksi.
Mitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen
miehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet
amiraalin miesten haastelua.
Ei, eihän toki sellaisista naapureista pahaa, heh-heh.
Kaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten
painosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja
keskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä
tarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia
ja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä
parta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä
ja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin
näkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki
näköpiirissä olevat asiat.
Amiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä
suurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan
miehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen
vuoden iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli
pitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies
Ruotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä
venäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä
kuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut
Vironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle
kannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä
taistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar
olisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea
menestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli
alkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon
astunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin
ihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut
virolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut
totuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien
kiitoksen. --
Amiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät,
kohentausivat miehet jalkeilleen.
"Milloin saamme tuulta?" kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään
vanhan merikarhun eteen.
"Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole
ihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta
päin hyvänpuoleisen tuulen", vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa
kaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.
"Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja --",
amiraali silmäili hymyillen miehistöä.
"-- ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä
varislaumaa", täydensi rohkea ääni miesjoukosta.
Amiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen.
Samassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin
päivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka
ankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja
lippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten
heleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä
tasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia
sotilaita.
"No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa", virkkoi amiraali ja
antoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle
huvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli.
Tieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.
Kun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan
hetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta
puikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän
takaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä
varustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan
suussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää
varten. -- -- --
Kajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu.
Säkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne
sisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa
vapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta
vilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi
voitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja
Vironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen
muonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten
eripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän
voittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin
tukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia
Etelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan,
korjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen
sijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin
kymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt
käsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen
lisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.
Niinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut
häntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen
joukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli
suomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he
aamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo
istunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava,
kyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset.
Ukko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen
alkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan
tunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli
elämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei
jaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman
ajan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo
saaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin
kuninkaan suojeluslain, niin etteivät saksalaiset tilanomistajat
saaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin
silmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät
ne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa
he olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat
kuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen
vanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja
sitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että
heimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin
että heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.
Ukko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja
onnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan