Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 18

syttynyt outo kipuna, joka pian oli syventynyt ja laajentunut, ja nyt
se häntä jo kuumenti. Ja kun kertoja lopetti tarinansa ja taas
vaijettuansa ujommin silmäili kuulijakuntaansa, silloin sattui hänen
katseeseensa pimennosta tuo hiilostava kipuna, -- se yhtäkkiä ikäänkuin
poltti häntäkin ja nosti veret hänen karkeille kasvoilleen...
Neitonen ei ollut enää aivan nuori, -- siksikö lie tuo uusi tunne
tempaissutkin hänet sitä voimakkaammin mukaansa. Eikä hän sitä
salannutkaan, käytyään tuokion kuluttua Stålhandsken kanssa
keskustelemaan. -- Kustaa Hornin terävä silmä keksi sen heti. Ja
huomasipa hän senkin, että hänen jäykkä sota- ja tarinaveikkonsa oli
tänä rauhallisena juhlailtana saanut uuden haavan. Kun hän vähä
myöhemmin saatteli kotiinsa lähtevää vierastaan ulos Stettinin
kosteiselle kadulle, virkkoi hän senvuoksi iloisesti hymähtäen:
-- Taisitpa saada siipeesi taas tänä iltana, Torsten veikko.
-- Kuinka tarkoitat -- siipeeni? kyseli Torsten arasti.
-- Niin, tällä kertaa et tosin saanut luotia käteesi, vaan nuolen
sydämeesi. Elä ujostele, johan tuo oli aikakin...
-- Arvelisitko niin?
-- Arvelen, ja iloitsen puolestasi. Sillä asemasi on onnellinen sikäli,
että haavoittajasi ei jäänyt haavaa vaille hänkään.
* * * * *
Komeilla juhlilla vietettiin tänä talvena Stettinissä Kristina Hornin
ja Torsten Stålhandsken häät. Ja kenttäelämään tottunut soturi, joka
retkiensä lomassa harvoin oli ehtinyt kotionnesta uneksiakaan, hän nyt
äkkiä muuttui olennoltaan, nuortui ja virkistyi. Uutena ja hauskana
kuvastui hänelle yhtäkkiä elämä ja tulevaisuus, kun hän vaimonsa kanssa
haaveksi palaamistaan sodan jälkeen, jonka pian luultiin päättyvän,
kotiin Suomeen, jossa hän aikoi panna maatilansa hyvään kuntoon ja
niitä viljellen viettää rauhaisan vanhuuden. Mieli oli reipas, haava
parani pian aivan terveeksi, -- uusi elämäntaival näytti taistelijalle
olevan alullaan. Se uusi taival jäi kuitenkin lyhyeksi. Talvikauden
olivat rauhanneuvottelut olleet käynnissä, mutta ne olivat lopuksi taas
katkenneet. Taistelut alkoivat uudelleen kevätpuoleen, ne kutsuivat
Stålhandskenkin lepotilaltaan pois rintamaan. Hän läksi, -- ei auttanut
nuorikonkaan häntä pidätellä -- ja retkeili pian taas ratsuväkineen
totuttuun tapaansa Saksan aavikkoja pitkin. Saatuaan sitten toimekseen
tehdä valloitusretken Tanskaan, suoritti hän sen rutosti ja nopeasti
niinkuin ainakin, -- rajuna ja säälimättömänä kiiti hän Juutinmaan
hiekkasärkkiä pitkin, tuhoten lyhyessä ajassa pienen maan koko
puolustusvoimat.
Terveenä ja voimakkaana palasi Torsten Stålhandske tältä loistavalta
Juutinretkeltään pieneen, saksalaiseen rannikkokaupunkiin, jossa hänen
nuorikkonsa häntä levottomana odotteli. Siellä sai hän nyt jonkun aikaa
viipyä, tehden sieltä vain pienempiä pikaretkiä Tanskan saariin. Mutta
eräällä sellaisella vaarattomalla venematkalla yhytti sankari, joka
lukemattomia kertoja oli pitkillä seikkailuretkillä tulisissa
otteluissa katsellut kuolemaa kasvoihin, kohtalonsa. Hän, ratsumies,
vilustui vesillä, palasi sairaana kotiinsa, laskeutui tautivuoteelle
eikä siltä vuoteelta enää noussut. Hänen vaimonsa hoiti nyt kuumeen
käsissä kamppailevaa "hakkapeliittaa", joka yhä houri uusista
ratsastusretkistä, uusista, hurjista hyökkäyksistä. Mutta tauti oli
kovempi "hakkaamaan" kuin vihollisen rauta, -- se peri sankarista
voiton.
Vieraalta maalta toi leski miehensä, jonka kanssa hän vain vuoden ajan
oli ehtinyt olla aviossa, arkkuun suljettuna kotiin Suomeen, jonne he
olivat uneksineet palaavansa rauhaisaa iltaa viettämään. Ilta oli
tullut liian varhain.
Torsten Stålhandske haudattiin Turun tuomiokirkon lounaiskulmaan
tehtyyn hautakappeliin, jossa piispa Rothovius piti hänelle
ruumissaarnan ja professori Eskil Petreus hautapuheen. Siellä nähdään
vieläkin hakkapeliittain päällikön makaava veistokuva ja siellä
kertovat hänen kypäränsä ja haarniskansa vainajan sankarimaineesta.
_Santeri Ivalo_.


POHJOLAN LEONIDAS.
ERIK SLANG.

Kärsimätönnä ratsasti arkkiherttua Leopold, Itävallan mahtavan keisarin
poika, suuren, mutta toimettomana lepäävän armeijansa rintamaa pitkin
töyhtöpäisten kenraaliensa seuraamana. Oli kirkas kevätaamu, --
maaliskuussa vuonna 1641 --, päivän säteissä kimaltelivat sakeain
soturirivien teräshaarniskat ja päällikköjen vaskikypärät välähtelivät
heidän liikkuessaan osastojensa edessä. Sotajoukko oli parhaassa
kunnossa, mutta tyytymättömyyden pilvi varjosti sittenkin sitä
tarkastavan nuoren ylipäällikön kasvoja. Koko pitkän rintaman ohi
ratsastettuaan pysähtyi hän vihdoin hyvinvarustetun kuormaston
kohdalle, kääntyi kenraaliensa puoleen ja tiuskasi:
-- Miksemme siis hyökkää eteenpäin, miksi virumme tämän vuoripuron
varrella? Miehet palavat taisteluhalusta, vihollinen pakenee
edestämme... mitä hittoja me odotamme?
Kenraalit katsahtivat hiukan neuvottomina toisiinsa ja yksi heistä kävi
keisarilliselle ylipäällikölle selittämään:
-- Siellä on edessäpäin jotakin tilapäistä estettä. Solatie on tässä
vuoristossa kapea, tien täytyy olla selvän, ennenkuin tällainen suuri
armeija pääsee marssimaan.
-- No tehtäköön siis tie selväksi, -- mikä siinä pitelee?
-- Neuburgin pieni linnakaupunki tässä lähellä. Solatie käy sen läpi ja
sitä pitää vielä hallussaan pieni ruotsalaisjoukko.
Niin tunnusti arasti eräs arkkiherttuan puhuttelema kenraali. Ja toinen
ehätti siihen selittävästi lisäämään:
-- Mutta se ei voi olla kuin muutamain tuntien asia. Etujoukkomme piti
raivata laakso puhtaaksi, vaan sen näkyy nyt täytyneen tuokioksi
pysähtyä mainitun kaupunkipahasen kohdalle, jonka ohi, harmi kyllä,
emme kiertämällä pääse.
-- Siispä puhkaistakoon heti se este, etujoukon täytyy edetä! Pankaa
airueet viemään siitä ehdoton käsky!
Torvet törähtivät ja airueet lensivät asialle. Nuori arkkiherttua
odotti ratsunsa seljässä synkän näköisenä viipyvää vastausta.
Hänen kärsimättömyytensä kaikki hyvin oivalsivat. Hänen, nuoren
prinssin, suoritettavaksi oli tässä annettu tärkeä soturitehtävä, jolla
oli kaikki edellytykset tuottaakseen keisarillisten aseille pikaisen,
ratkaisevan voiton ja hänelle itselleen kauniin soturimaineen. Sitä nyt
pyrki tuollainen pikkueste hämmentämään...
Edestä peräytyvä, lumimaasta tullut vihollisarmeija oli näet äsken
antautunut varsin uhkarohkeaan seikkailuun. Se oli tänä pakkastalvena
odottamatta lähtenyt liikkeelle talvimajoiltaan Keski-Saksasta ja
rynnännyt alas Baijeriin ja keisarin omiin rintamaihin. Sen päällikkö
Erik Banér oli aikonut yllättämällä samota jäätyneen Tonavan yli
valloittamaan Regensburgin kaupungin, jossa keisari itse hovineen
majaili ja jossa hän parastaikaa oli pitänyt valtiopäiviä. Totta
tosiaan, tuo huimapää ruotsalainen oli aikonut yhdellä apajalla siepata
vangikseen sekä keisarillisen hallituksen että sen valtiopäivätkin! Ja
kepponen olisi kukaties onnistunutkin, elleivät ilmat viime hetkessä
olisi lämminneet ja Tonava luonut jääpeitettään. Joka tapauksessa oli
tuo pikaretki vanhaa keisaria pahasti säikähdyttänyt ja suututtanut, --
hän oli päättänyt kostaa. Kiireellä oli hän nostattanut liikkeelle
sotaväkensä valtakuntansa eri kulmilta, pannut sen eri tahoilta
kiertämään liian kauas edennyttä Ruotsin armeijaa ja sulkemaan sen kuin
pussin perälle. Salaa oli toimittu ja nyt olivat keisarilliset joukot
juuri saamaisillaan satimeen Banérin armeijan, joka, pääsemättä enää
palaamaan pohjoiseen, oli kääntynyt sivulle, pyrkiäkseen Böömin
vuoriston kautta väljemmille vesille. Piccolomini ahdisti sitä yhtäältä
ja nuoren arkkiherttuan armeijan piti nyt toisaalta ehättää Ruotsin
väen kimppuun, antaakseen sille surman iskun, -- kaikki riippui vain
nopeudesta. Ja tässäkö solassa uhkaisi nyt turmiollinen seisahdus, --
ei!
Airueet viipyivät. Malttamaton ylipäällikkö lähti seurueineen
ratsastamaan heitä vastaan. Vihdoin sieltä yksi airut palasi, kertoen
hengästyneenä vaahtoavan ratsunsa seljästä:
-- Linna ei antaudu, etujoukkomme ei jaksa sitä valloittaa. Neuburg
salpaa meiltä yhä tien.
-- Mokoma linnarähjä! Onko siellä sitten suurikin puolustusväki?
-- Ei ole suuri, kolme rykmenttiä vain ratsuväkeä.
-- Ratsuväkeä linnaa pitelemässä, -- tämä on meidän taholta
kykenemättömyyttä! -- Näin murisivat jo vanhat kenraalitkin. Ja nuori
ruhtinas kiivaili tulistuneena:
-- Se vastarinta on muserrettava, onhan meillä monikymmenkertaiset
voimat. Armeija eteenpäin! Meidän on suljettava nuo ratsurykmentit
rautasyleilyyn, hävitettävä heidät ja koko kaupunki maan tasalle
tieltämme pois. -- Näin puhui prinssi tulistuneena. Vaan kysäsi sitten
sentään tietävimmältä kenraaliltaan: -- Vai onko se sulku todella
minkään arvoinen?
-- Ei itse sulku, mutta sen puolustajat, vastasi puhuteltu arasti. --
Ne ovat sisukkaat ja sitkeät...
-- Juuri niistä on siis tehtävä selvä! Koko armeija eteenpäin Neuburgin
ympärille!
* * * * *
Tie tömisi rautapukuisen ratsuväen raskaista askelista ja
tykkirattaiden räminästä, jota kaiku vuorista kertasi. Vähitellen
ryhmittyi itävaltalaisten suuri sotajoukko paksuna, puolikuun
muotoisena vyöhykkeenä pienen kaupungin ympärille, joka puron
viereiseltä kalliolta vartioi solatietä. Kaikki kukkulat ja
vuorenrinteet kuhisivat pian mustanaan piiritysväkeä, joka asetti
tykkejään ampuma-asentoon. Mutta linnaa tuokion katseltuaan eivät
arkkiherttuan kenraalit arvelleet tällä ylivoimalla tarvitsevansa sitä
edes pommittaakaan, -- hyökkäys vain, ja koko tuo vanhanaikainen,
muuritettu kylä näytti olevan kuin potkasemalla työnnettävissä alas
purolaaksoon. Tottapa ymmärtävät puolustajatkin jo piiritysjoukon
nähtyään alistua, -- siinä mielessä lähetti arkkiherttua vielä, aikaa
voittaakseen, airueensa kaupungin portille tarjoamaan puolustajille
kunniakasta antautumista. Saavat vapaasti lähteä aseineen, lippuineen,
kun vain lähtevät heti! Sellaisen viestin hän lähetti ja katseli
ylängöltä voitonvarmana airueittensa ajoa piiritettyyn kaupunkiin.
He pääsivät portille, rummuttaja päryytti siellä kotvan aikaa
vasikannahkaansa, mutta porttia heille ei avattu. Muurin harjalle
ilmestyi vain muutamia miehiä airueita puhuttelemaan, -- niiden
joukossa eräs, joka näytti omituisen soukalta ja muotopuolelta.
-- Mikä toispuolinen se tuo on? kysyi kaukaa tähystelevä arkkiherttua
seuralaisiltaan.
-- Se lienee juuri ruotsalaisten päällikkö. Häneltä on ammuttu pois
koko oikea käsi.
-- Mikä hän on nimeltään?
-- Erik Slang, syntyjään suomalainen.
-- Ahaa, tuota itsepäistä ja hurjaa ratsastajaväkeä! Mutta taivuttava
hänen nyt on, olipa kuinka härkäpäinen tahansa.
Käsipuoli mies viittaili muurilta uhkaavasti airueille, jotka tuokion
kuluttua ratsastivat pois Neuburgin portilta. He toivat arkkiherttualle
kielteisen vastauksen: Itsepäinen suomalainen ei taivu! Hän päinvastoin
uhkaa ampua airueet, jos nämä vielä kerran tulevat häneltä
mielisuosiolla kaupunkia vaatimaan, -- hän oli äkäinen kuin hämähäkki!
-- Tulkaa ottamaan! -- niin hän vain uhmasi.
Kenraalit hymähtivät, niin järjetöntä heistä oli tuo piiritettyjen
sisukkuus, varsinkin kun tiesivät, että näillä ei ollut käytettävissään
yhtään ainoata tykkiä. Arkkiherttua antoi joukoilleen pommituskäskyn,
todistaakseen saarrettujen avuttomuuden. Mutta samalla hän vielä kerran
lähetti rummuttajansa takaisin portille tarjoamaan viimeistä armoa.
Sieltä lensi luoti ensimäisen airueen otsaan, toiset pyöräyttivät
kiireellä hevosensa ympäri ja ratsastivat pakoon.
Silloin rupesivat tykit paukkumaan kaupunkia ympäröiviltä kunnailta ja
hirmuinen tulenvoima kohdistui linnan vanhoja muureja vastaan. Koko
vuoristo tärisi, savu peitti laaksot ja kunnaat ja pieni kaupunki
näytti ikäänkuin hukkuvan ja häipyvän sakeaan sorapilveen. Mutta kun
illan suussa jyrinä helpotti ja savu hälveni, silloin nähtiinkin, että
linnapahanen oli kaikesta huolimatta vielä paikoillaan solatietä
sulkemassa. Sen muureihin oli kuitenkin ammuttu suuri, ammottava aukko
ja sitä kohden pani nyt arkkiherttua jalkaväkensä tekemään tuiman
ryntäyksen. Malttamattomana seurasi hän itse tätä valloitusjoukkoaan,
anastaakseen henkilökohtaisesti tuon kiusaa tekevän kaupungin. Mutta
perille hän ei päässyt. Ryntääjäin oli pysähdyttävä särjetylle aukolle,
sillä sen edustalla oli vastassa toinen muuri, elävä muuri: Yksikätinen
suomalainen taisteli siinä kiireellä kyhätyn puuhakulin takaa miehineen
vimmatusti ryntääjiä vastaan, torjuen kaikki heidän hyökkäyksensä.
Ammutun aukon sorapohjan peittivät pian kaatuneiden keisarillisten
ruumiit, vaan sittenkin oli hyökkääjäin pimeän tullen peräydyttävä
tyhjin toimin, -- kaupunki oli valloittamatta.
Yöllä korjasivat päivän taistelleet suomalaiset rikotun muurin taas
auttavaan kuntoon ja heidän yksikätinen päällikkönsä kulki
väsymättömänä parvesta parveen miehiään kehotellen ja rohkaisten.
-- Yksi päivä voitettu, pojat, Banérin armeija pääsi jo hiukan
helpommalle puristuksesta. Kestäkäämme vielä toinen!
-- Kunpa vain riittäisi ruutia pyssyihimme, huomautti joku
alapäälliköistä.
-- Käytetään sitä säästäin, ammutaan vasta, kun vihollinen on
edessämme, silloin riittää!
Aamulla alkoi uusi rytäkkä, pommitus eilistä tuimempi. Nuori ruhtinas
sadatteli ja torui kenraalejaan, ratsastellessaan kunnaalta toiselle,
joilta tykit tultaan suitsuttivat.
-- Ampukaa vielä tuimemmin, ampukaa vihdoinkin mäsäksi se linna, sillä
meidän _täytyy_ päästä eteenpäin! Ruotsalaisten päävoima livistää
juurikään silmukastamme, tuo kourantäysi suomalaisia tuottaa
aseillemme auttamattoman vaurion ja häpeän. Murskatkaa vihdoinkin se
ykskätinen...!
-- Koetamme parasta...
Pauke yltyi, tuli sakeni. Mutta turha oli senkin toisen päivän
ponnistus, turha vielä kolmannenkin. Sillä aina kun keisarilliset
suitsutuksensa jälkeen hyökkäsivät avaamilleen muurinaukoille,
vallatakseen pilalle pommitetun pikkukaupungin, aina olivat silloin nuo
sitkeähenkiset puolustajat joka paikassa vastassa, niittäen ryntääjät
rivi riviltä maahan. He olivat kuin pureutuneet kiinni tuohon tiensuuta
sulkevaan kallioon, eivätkä vielä äärimmilleen uupuneinakaan
hellittäneet otettaan. Heiltä olivat nyt ruudit ja luodit melkein
loppuneet, heidän täytyi häätää ryntääjät teräasein. Mutta he eivät
hellittäneet sittenkään. Soukkavartaloinen päällikkö heilutti siellä
ainoalla kädellään alati pitkää miekkaansa ja kannusti harventuneita
miehiään ylivoimaisiin ponnistuksiin.
-- Kestäkäämme vielä tämä ilta, tämä vain, silloin on Banérin armeija
turvassa!
Ja miehet kestivät. Monilukuinen piirittäjäjoukko ei koskaan mahtunut
yhtaikaa hyökkäämään Neuburgin kimppuun ja niiden joukkojen tähteet,
jotka sinne kulloinkin ryntäsivät, palasivat takaisin verisin päin,
palasivat vielä kolmantenakin iltana.
Mutta kun Erik Slang oli ratsumiehineen näin kolme päivää viivyttänyt
keisarillisten komeaa kiertoarmeijaa, silloin hän oivalsi, että nyt on
ratkaisun hetki tullut, loppu käsissä. Muurit olivat yltyleensä jo niin
mataliksi ammutut, että piirittäjät neljännen päivän valetessa
saattoivat nähdä niiden yli kaupungin torille asti, missä puolustajana
piskuinen joukko oli taivasalla levännyt yönsä. Silloin lähetti Slang
valkolippuisen airueensa keisarillisen ylipäällikön leiriin vallan
virallisesti ilmoittamaan, että Neuburg on nyt valmis antautumaan, jos
sen puolustajille taataan esteetön lähtö linnasta Banérin armeijan luo.
Siihen ei kuitenkaan suuttunut arkkiherttua, joka jo mielikarvaudella
näki tärkeän retkensä rauenneeksi, enää tahtonut suostua. Hän vaati
pikaista antautumista ilman ehtoja ja armoa! Silloin kokosi Erik Slang
vielä kerran väkensä vähäiset tähteet mäsäksi ammutun muurin
raunioille, niitä puolustamaan, ja vielä kerran täytyi arkkiherttuan
panna tuliluikkunsa soimaan tuota kiroamaansa "linnarähjää" vastaan.
Väsyneet, valvoneet miehet kamppailivat kuin horroksissa, tuntien
selvästi, että tämä on toivotonta.
-- Ampumatarpeemme ovat nyt tyyten lopussa, -- niin kuului alapäällikkö
päättävästi ilmoittavan.
-- Niin ovat, myönsi Slang, heiluen väkensä joukossa, -- mutta isketään
miekalla. Mitäpä meillä on enää menettämistäkään. Lukko on sittenkin
vielä meidän käsissämme, ja niinkauan kuin sen pidämme, ehtii
pääjoukkomme taas puolen päivämatkaa eteenpäin.
Mutta puolenpäivän aikaan hän sittenkin hellitti ja julisti melkein
iloisesti:
-- Hei, miehet, nyt olemme täyttäneet velvollisuutemme loppuun asti!
Nyt voimme jo antautua ehdoittakin.
Tuokion kuluttua marssivat keisarillisten kiiltokypäräiset,
kiukustuneet joukot Neuburgin kaupunkiin, josta eivät enää suomalaisten
lyijypavut lennähtäneet heitä vastaan.
Nuori arkkiherttua ratsasti itsekin sinne kenraaliensa ympäröimänä ja
leiriytyi kaupungin hävitetylle torille, jonne linnan harvalukuiset
puolustajat olivat vangittuina ja vartioituina asetetut. Nähdessään nyt
läheltä linnoituksen kehnot varustukset ja nähdessään nuo laihat,
kalpeat, mitättömän näköiset miehet, likaiset ja repaleiset, jotka
olivat neljättä päivää viivyttäneet suuren armeijan kulkua, suuttui hän
ensin entistä tuimemmaksi. Hän tahtoi nyt kostaa, ja kostaa ennen
kaikkea puolustajain uppiniskaiselle päällikölle, joka sisukkuudellaan
oli riistänyt varman voiton ja kunnian seppeleen hänen päästään.
Sillaikaa kuin armeijan etujoukot vihdoinkin pantiin marssimaan
valloitetun kaupungin läpi Böömiin päin, turhaan tavottelemaan
ruotsalaisten silmukasta livistänyttä pääjoukkoa, kutsutti hän Erik
Slangin eteensä. Ja kun tämä saapui siihen, vieläkin pystypäisenä,
joskin unettomuudesta kalpeana, pölyn ja veren tahraamana, ärjäsi
hänelle nuori ruhtinas:
-- Et totellut ajoissa. Hengelläsi saat nyt maksaa kiusantekosi.
Ykskätinen soturi oikasi silloin kapean vartalonsa suoraksi ja
jänteväksi ja katsoi rohkein, melkein voitonriemuisin silmin
kiukustunutta keisarinpoikaa, vastatessaan:
-- Henkeäni en ole täällä säästänyt, uhraan sen ilolla nytkin. Me
olemme täyttäneet velvollisuutemme ja silloin on helppo kuolla!
-- Vaikkapa hirsipuussa?
-- Vaikkapa siellä, -- tekomme elää!
Arkkiherttua kohotti jo kätensä antaakseen merkin uhkauksensa
täytäntöönpanosta. Mutta hänen silmänsä olivat ikäänkuin takertuneet
katselemaan edessään seisovan käsipuolen miehen harmaita kasvoja,
joilla lepäsi täydellinen, vilpitön rauha, ja samassa nuoren ruhtinaan
sydämestä vähitellen ikäänkuin suli suuttumus ja kosto. Hänen täytyi
ihailla tuota Pohjolan poikaa, joka kylmäverisesti oli kaukana
vieraalla maalla sulkeutunut pieneen linnaan, antautunut varman surman
kitaan, vain pelastaakseen armeijansa pääjoukon häpeästä ja turmiosta.
Hänen ritarimielensä lämpeni, -- sellainen velvollisuudentunto,
sellainen sankaruus ei ansaitse hirsipuuta palkakseen!
Tuokion ääneti istuttuaan uljaan ratsunsa seljässä virkahti hän sitten
muuttuneella äänensävyllä.
-- Totta on, velvollisuutesi täytit omiasi kohtaan ja sen teit
kunnialla. Sillä olet henkesi ansainnut.
-- Olen siitäkin iloinen, voidakseni vieläkin käyttää ainoaa kättäni
isänmaani puolesta.
-- Ainoaasi -- missä toisen menetit?
-- Taistelussa. Siinä toivoisin toisenikin menevän.
-- Ehkä saat sitä vielä koettaa. Toistaiseksi sinut vangiksi pidätän,
mutta -- sinua on sotavankina kohdeltava kuin sankaria. Ja miehiäsi
myöskin.
Viimeiset sanansa virkkoi nuori ruhtinas kovemmalla äänellä oman
väkensä kuultavaksi, ja lisäsi sen puoleen kääntyen vielä:
-- Sillä niin kiusallisen viivytyksen kuin tämä mies meille tuottikin,
ansaitsee hän todella Pohjolan Leonidaan nimen.
Arkkiherttua kumartui sivulle satulasta ja puristi vangitun soturin
ainoaa kättä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti kenraaleineen
ratsastamaan soraläjäksi ammutusta Neuburgin kaupungista. Rauhallisena,
kirkkain katsein, käveli Erik Slang saattajainsa keskessä ja
rykmenttinsä tähteiden perässä toiseen suuntaan, sotavankeuteen, --
mutta hänen oli nyt, velvollisuutensa täyttäneenä, niin hyvä ja
rauhallinen olla, niin kevyt kävellä...
* * * * *
Jo muutamain kuukausien perästä vaihdettiin Erik Slang, jonka urotyöstä
pian maine oli levinnyt Ruotsin koko pulasta pelastuneeseen armeijaan,
vapaaksi ja joutui siten jo syksyllä samana vuonna olemaan mukana
Leipzigin suuressa taistelussa. Hän oli aina leikillisesti kehunut,
että kun hän käsipuolena oli niin kapea, eivät luodit häneen osuneet,
ne menivät aina ohitse sen poisammutun käsivarren kohdalta, Mutta
Leipzigin taistelussa osui nyt kerran luoti paremmin, se löysi jalon
maalin, se iski sankarin sydämeen. Vainajan ruumis tavattiin
taistelutantereelta ja haudattiin Leipzigin pääkirkkoon. Näissä
juhlallisissa sotilashautajaisissa olivat mukana kaikki ylhäiset ja
alhaisemmatkin Ruotsin armeijan päälliköt, sillä kaikki tahtoivat
osottaa kunnioitustaan kaatuneelle suomalaiselle, jota he esikuvanaan
ihailivat.
_Santeri Ivalo_.


LOISTOSSA JA KURJUUDESSA.
ARVID WITTENBERG.

Muutamana iltana kevätkesällä 1633 tarkasti suomalaisen ratsuväen
eversti Torsten Stålhandske erään hannoverilaisen pikkukaupungin
laidassa rykmenttiään ja punoi huolestuneena viiksiään huomatessaan,
kuinka tuntuvasti se viime viikkojen kahakoissa oli kutistunut. Ja
huomenna oli kuitenkin odotettavissa kuuma ottelu, jossa olisi tarvittu
hyvinkin täydet rivit.
Miehiä oli kyllä talven kuluessa ollut värväämässä Suomesta lisäväkeä
ja ensimäisten varaväkeä tuovain laivain tiedettiin ja saapuneenkin
Pommerin rannikolle. Mutta nuo varajoukot, joilla rivit olisivat olleet
täytettävät, viipyivät matkalla.
-- Eikö ole saapunut tietoa, milloin uudet nahkapojat ehtivät perille,
kysyi eversti miettiväisenä varusmestariltaan.
-- Pieni ratsuparvi saapui juuri tänään, satakunta miestä vain, ja se
kertoi, että pääjoukkoa saadaan kyllä vielä odottaa monta päivää.
-- Sepäs hittoja...! Vai saapui kuitenkin pieni etujoukko, -- missähän
se nyt majailee?
-- Lepäilee kaupungissa, -- kovin olivat nuo maalaispojat perille
tullessaan nuutuneessa tilassa.
-- Hm, meri- ja maamatkaa... tietäähän tuon, tunkioltahan he tulevatkin
melkein suoraan. Mutta vähät siitä, lähettäkääpä kuitenkin nähtävikseni
nuo nahkapojat, katsotaan, kelpaisivatko he jo tappelemaan.
Tuntia, paria myöhemmin laukkuutti parvi sarkatakkisia, tasatukkaisia
suomalaisia talonpoikia pienet, takkukarvaiset, matalajalkaiset
ratsunsa Stålhandsken katsastuskentälle ja niiden päällikkö, nuori,
parraton luutnantti, joka tosin oli täysissä aseissa, kiepsahti
ketterästi hevosensa seljästä, astuen reippaasti kuuluisan
ratsueverstin eteen. Hän oli varreltaan lyhyt, mutta harteva ja
tanakka, ja hänen vilkkaat silmänsä, jotka terävästi kiintyivät uuteen
esimieheen, osottivat sekä päättäväisyyttä että intoa. Stålhandske
silmäili vuoroin takkuista ratsumiesjoukkoa, vuoroin sen parratonta
päällikköä, ja virkkoi vihdoin viimemainitulle:
-- Vai tällaista väkeä tuot, tutunnäköistä. Itsekö tämän lipullisen
olet Suomesta koonnut?
-- Niin, herra eversti.
-- Hyvä, ja vielä parempi, kun ajoissa perille riensit. Mikä on nimesi?
-- Arvid Wittenberg.
-- Wittenberg, hitto vie, Porvoosta kotoisin, -- ahaa, kyllä minä isäsi
tunsin! Oltiin kolmekymmentä vuotta sitten monesti painisilla ja
lumisilla, -- naapuruksina näet elettiin --, vai sen poikia! Hyvä. Nyt
tekee pojan mieli ruutia haistelemaan, niinkö?
-- Teidän johdollanne tahtoisin harjaantua sotataidossa.
-- Saat jumalavita täällä harjoitella. Tahdotko alottaa opintosi jo
huomenna?
-- Mielelläni tahtoisin...
-- Hyvä. Saattekin astua riviin jo heti, sekä sinä että nuo
pörrökarvaiset nahkapoikasi, täällä on juuri teitä varten tarpeellisia
lovia. Mutta tiedätkö, Arvid, se huominen harjoitustunti tulee olemaan
sekä kuuma että vakava -- nyt olet sodassa!
Vakava päivä tulikin siitä huomispäivästä, jolloin auran kurjesta vasta
otetut suomalaiset nahkapojat saivat tulikasteensa. Uhkaavina ja
ylvästelevinä lähestyivät keisarillisten kiiltokypäräiset, sakeat rivit
ja Stålhandsken täytyi, estääkseen omiaan kierrokseen joutumasta, taas
tehdä eräs noita uhkarohkeita, hurjia ratsuhyökkäyksiään vihollisen
tiheimpään keihäsmetsään, joista hyökkäyksistään hän jo oli kuulu.
Karauttaessaan eteenpäin tällaiseen leikkiin tottuneiden ratsumiestensä
keskellä muisti hän silloin yhtäkkiä tuon vasta saapuneen, keskustaan
sijoitetun uuden lipullisen, joka ensi kertaa oli tulessa, ja katsahti
hiukan levottomana sivulleen, kestikö nahkapoikain sisu seurata toisten
mukana, vai jättäytyivätkö he ehkä peremmäs, rikkoen rintaman. Eipä
ollut rintama mistään rikki, ja sieltä tulivat totta vie nuo
pitkätukkaiset sarkamiehetkin nuoren luutnanttinsa johdolla yhtä
ankaraa ravia kuin muutkin, heiluttaen uusia miekkojaan kuin toiset. Ja
kun Stålhandsken vyöryvä rintama, lähetessään vihollisten eturivejä,
kiljasi pelottavan sotahuutonsa, niin eivätkö... eivätkö piru vie nuo
erämaalta suoraan tulleet nahkapojat kiljuneet hekin mukana nuoren
päällikkönsä komennosta täydellä kurkulla: hakkaa päälle!
-- Näkyy olevan oikeata lajia tämä uusi luutnantti väkineen, tuumi
eversti, hyökkäystään edelleen johtaessaan. -- Pian hän tämän jalon
konstin oppii!
Kunniata saikin Stålhandske nuoresta oppilaastaan sekä tässä ensi
kahakassa että kaikissa seuraavissa. Lyhyessä ajassa oli Arvid
Wittenberg taistelevassa Ruotsin armeijassa saavuttanut rohkean ja
kylmäverisen ratsupäällikön maineen. Mutta itse hän aina kehui, että
hän olikin saanut kouluutuksensa aikansa parhaassa väessä.
* * * * *
Vuoden näin opiskeltuaan vieraalla maalla joutui Arvid Nördlingenin
tappelussa keisarillisten vangiksi, mutta hänet vaihdettiin pian
vapaaksi ja hän sai sen jälkeen yhä tärkeämpiä tehtäviä suorittaakseen,
sai sotavuosien kuluessa yhä suurempia joukkoja komentoonsa. Oma
kuntonsa se Arvid Wittenbergin näin ylensi, ei ylempäin suosio, sillä
hän oli harkitseva ja taitava, mutta tarvittaessa tulinen iskemään.
Sellaisia luonteita nyt kysyttiin. Ruotsin armeijan ylipäällikkö Erik
Banér luotti tähän tanakkaan suomalaiseen enemmän kuin kenties
keneenkään muuhun apulaisistaan ja hän uskoi sen vuoksi Wittenbergille
jo nuorella ijällä oman armeijan johdettavaksi. Loistavasti Arvid-herra
täytti esimiehensä ja armeijansa toiveet.
Levisipä sitten eräänä kesänä Ruotsin sotajoukossa, joka kamppaili
Saksan lakeuksilla, odottamaton surusanoma, että sen ylipäällikkö Erik
Banér, joka voimakkaalla tahdollaan oli pitänyt koossa tuon suuren
sotajoukon varsin hajanaiset ja keskenään ristiriitaiset ainekset, oli
kuollut. Se oli masentava sanoma kaikille Ruotsin aseiden ystäville,
jotka huolestuneina kysyivät: "Kuka nyt aisoihin ja edesvastuuseen,
kuka ylipäälliköksi?" Siitä jäivät, suruviestin saatuaan,
neuvottelemaan hallitusherratkin Tukholmassa, ja Saksassa
omavaltaisiksi käyneet armeijan upseerit pitivät siitä kokouksia ja
väittelyitä.
Sotatapahtumat olivat kireimmillään. Keisarilliset olivat Banérin
sairauden aikana saaneet yliotteen ja iloiten vihollistensa
neuvottomuudesta ahdistelivat he nyt "päättömiksi" jääneitä yltyvällä
innolla. Ruotsin armeijassa taas kilpailivat arvosta ja vallasta monet
kenraalit, saksalaiset ja ruotsalaiset, ja siihen kilpailuun uhkasi
koko armeijan eheys väliin rapsahtaa rikki. Sotamiehet, nuo
pitkällisessä kenttäelämässä vallattomiksi ja vaativiksi käyneet
ammattilaiset, jotka eivät muutamaan aikaan olleet saaneet palkkojaan,
puolestaan napisivat. Kuri oli höllä, keskitys heikko. Tähän nähden
tuntui monesta hyvin epäilyttävältä se järjestelmä jakaa ylijohto
ja vastuu kolmeen osaan, johon nyt ensi kiireessä, Banérin
kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti, oli ryhdyttävä.
Tuntien kateuden ja kilpailun niiden kolmen kansallisuuden kesken,
jotka muodostivat Ruotsin armeijan ytimen, oli hän näet määrännyt, että
kunnes uusi ylipäällikkö ehditään nimittää, tulisivat vuoropäivin
toimimaan ylipäällikköinä saksalainen kenraali Pfuel, ruotsalainen
Wrangel ja suomalainen Wittenberg.
Käytännössäkään ei tämä kolmijako suinkaan vähentänyt armeijassa