Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 05

uskaltaa mitä tahansa.
Viinin ja vihan kuumentamana astui hän juomapöydästä vieraittensa
eteen, polki jalkaa ja huusi:
-- Niistä, jotka tulevat tänne pilkka mielessään, uskallan minä tehdä
lyhyen lopunkin. Nyt olette te jo saivarteluillanne minut kylliksi
ärsyttäneet, -- annan ampua teidät vakoojina!
-- Se ei ole tapahtuva, vastasivat taas lähettiläät, joskin vähemmin
rauhallisina kuin äsken.
-- Miksi ei?
-- Siitä syttyy sota!
-- Sota, niin, nauroi Niilo karkeasti. -- Mutta tiedättekö: Sitä juuri
tahdonkin. Nytpä vihdoin sainkin sen syttymään!
Kaikki katsoivat kauhulla hurjistunutta linnanherraa. Mutta tämä ei
kuunnellut kenenkään varoitusta, puhkui vain punottavana kasvoiltaan,
antoi käskyjään oikealle ja vasemmalle ja komensi kovalla äänellä:
-- Kaikki ulos linnanpihalle, siellä me näytämme, mitä uskallamme. Hä,
viivyttelettekö, -- hei, huovit, auttakaa heitä, jos heidän jalkansa
ovat heikot!
Säikähtynein, kysyvin katsein kaikki tottelivat. Lähettiläät
talutettiin pihalle, asetettiin muuria vastaan seisomaan ja kahdeksan
pyssymiestä astui riviin heidän eteensä, valmiina tottelemaan
Niilo-herran komentoa.
Vielä juoksi linnan miehiä väliin, rukoillen esimiestään heltymään --
armahtamaan!
-- Ei armoa! Yks, kaks... onko kaikki valmiina?
Kalpeina yrittivät lähettiläät vielä puhumaan järkeä, ja yhtä kalpeina
säestivät heitä linnan omatkin miehet. Mutta Niilo vain komensi:
-- Yks, kaks, -- kolme!
Pyssyt laukesivat, pihalla olijat tuskin uskalsivat kääntää katsettaan
muuriin päin. Mutta kun he ne sinne käänsivät, näkivät he lähettiläiden
yhä seisovan pystyssä, joskin muuriin nojautuneina, suut auki,
ammottavin silmin...
Heitä oli ammuttu pelkällä ruudilla, Niilo oli salaa käskenyt nihtiensä
täyttää pyssynsä tyhjillä ruutipanoksilla.
Se oli siis leikkiä, mutta se oli karhun leikkiä, eikä ole
ihmettelemistä, että vieraat lähettiläät, kotimaahansa vihdoin
päästyään, haikeasti valittivat hallitsijalleen heitä Viipurissa
kohdanneesta kohtelusta, josta suuriruhtinas vuorostaan valitti
kuningas Kustaalle.
Eikäpä voi ihmetellä sitäkään, että Kustaa kuningas vihdoin (1543)
erotti Niilo Grabben pois Viipurin päällikkyydestä, vaikka hän paljo
pitikin tästä hurjaluontoisesta hulivilistä ja hänen kepposistaan.
Niilo osasi tapella kuin mies, mutta hän ei osannut hoitaa
diplomaattisten käsittelyjen arkoja lankoja, eikä hänen luontoisensa
mies ainakaan ollut sopiva johtamaan rauhanneuvotteluja, kaikkein
vähimmin poistamaan loukkauskiviä sovinnon tieltä. Myöhemmin sentään
nähtiin, etteivät toisetkaan miehet kyenneet sammuttamaan kytevää sodan
kipunaa, joka lopultakin leimahti liekkiin, -- Ruotsin kannalta se sota
olisi saattanut ainakin yhtä edullisesti syttyä jo Niilo Grabben
aikana.
Niilo-herran loistoaika Viipurin linnan komentajana päättyi. Se oli
ollut koko paikkakunnalle virkeätä, reipasta, komeata aikaa.
Ylhäisempiä ja rikkaampia linnanherroja oli kyllä ollut Viipurin
linnassa, viimeksihän oli itse kuninkaan ylhäinen lanko, Hoijan kreivi,
pitänyt siellä hovia, mutta kenenkään ei ollut siinä määrin onnistunut
voittaa kaupungin porvariston ja linnan soturien suosion ja sydämet
kuin Niilo Grabben, joka niin usein kutsui vieraita uhkeihin pitoihinsa
ja joka uutterilla aseharjotuksillaan osasi ylläpitää seudullaan
sotilaallistakin mieltä ja loistoa. Siksi kaipasivat viipurilaiset
kauan tuota iloista, usein rajua, mutta aina sydämellistä, kotimaista
linnanherraa, jonka turvissa he uskoivat linnansakin parhaiten
säilyvän.
Mutta kun tuo Kustaa Waasan aikuinen venäläissota vihdoin puhkesi,
silloin ei Niilo Grabbe enää voinut tarjota sotaista intoaan eikä
kokemustaan kotimaansa palvelukseen. Sillä silloin hän jo nukkui nurmen
alla. Vetäydyttyään levottomasta Viipurista kotitaloonsa Lohjalle
vietti hän siellä pari, kolme levon vuotta. Mutta levollinen elämä
maaseudun hiljaisuudessa ei nähtävästi ollut terveydeksi liikkuvalle
miehelle, -- hän kuoli siellä v. 1548, samana vuonna, jolloin hänen
monissa taisteluissa sotatovereina olleet maamiehensä Erik ja Ivar
Flemingkin lähtivät manan majoille. Uusi polvi oli noussut heidän
töitään jatkamaan.
Grabbe kuoli miehisittä rintaperillisittä. Ennen kuolemaansa ehti hän
naittaa ainoan tyttärensä Beatan nuorelle sukulaismiehelleen Erik
Arvidinpoika Ståhlarmille, jolle hän lahjotti Grabbakan tilankin, ja
siitä liitosta kasvoi aikoinaan uusi, kuuluisa suomalainen soturisuku.
Niilo Grabben mukana hävisi hänen nimensäkin, joka oli pienenä
välähdyksenä pilkahtanut Suomen keskiajan hämärästä. Mutta se jätti
jälkeensä omituisesti kiehtovan muiston, muiston miehestä, joka yksin
pienellä väellä mutta suurella sitkeydellä taisteli maansa puolesta
sortovaltaa vastaan aikana, jolloin kaikki muut, maan omat pojatkin,
olivat sen hyljänneet.
_Santeri Ivalo_.


OVELA KUIN KETTU.
MUUTAMA PIKAKUVA EERIK FLEMINGISTÄ.

Eerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta
ikävuottaan, istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan
huovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra
Frille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen
puolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä
uhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta
aikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko
saattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan
tiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan,
sillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja
sydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä
ylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse
sylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko
mies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän
soitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia
sotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui
päinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei
herra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa
vankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja
notkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra
Frille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan
puhumatta hänelle halaistua sanaa.
Nyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena
tuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden
askelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja
käsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:
"Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika?
Tuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin
ehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään,
panee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten
minut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto
vieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet."
Hän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa
äänilajissa:
"Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada
elää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan
alaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa
Eerikinpoikain usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö
ole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?"
Fleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan
äkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki
häntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa
avata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä
kääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen
paksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu.
Kumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön,
preussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella
ja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa
Kristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.
Herra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan
hämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut
herra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä.
Hän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta
ennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:
"Vai niin! Hy... hy... h... hauska s--tana!"
Minkä kohteliaisuuden junkkari aikoi sanoa herra Eerikille, ei käynyt
selville, sillä pari nihtiä tarttui häntä, itseään junkkaria, samassa
toinen toisesta käsipuolesta, ja ohjasi hänet linnan esipuolelle, missä
oli päällikön omat huoneet. Heidän mentyään remahti linnantuvassa
vallaton nauru, johon herra Eerik otti sydämestään osaa. Junkkari oli
taasen keskellä päivää ryypännyt itsensä tukkihumalaan ja nihdit olivat
ainoastaan noudattaneet hänen omaa määräystään, jonka mukaan heidän
tuli joko hyvällä tai väkisin saattaa hänet omiin huoneisiinsa, niin
pian kuin hän juovuksissa ilmestyi niiden ulkopuolelle toikkaroimaan.
Palattuaan kertoivat sotilaat vääntäneensä junkkarin sänkyyn, mihin hän
oli jäänyt kuorsaamaan. Naurettiin jälleen ja kerrottiin kaskuja
entisistä samanlaisista tapauksista.
Iltahämärissä heräsi Tuomas-herra selvänä miehenä ja ryhtyi jälleen
tavallisella kovakouraisuudellaan johtamaan linnan puolustusta.
Piirittäjät olivat ammuskelleet koko päivän, mutta saamatta aikaan edes
niin paljoa, että olisivat junkkarin unestaan herättäneet, kuten
sotilaat nauroivat. Nyt hän oli herännyt omia aikojaan ja kutsutti
aterialle käydessään herra Eerikin luokseen.
Kokonaista toista tuntia viipyi herra Eerik junkkarin puolella. Kun hän
palasi takaisin linnantupaan, huusi hän rentoillen:
"Hei miehet, tänä yönä tehdään uloshyökkäys ja minä ja herra Frille
tulemme mukaan. Ja sitten sitä tapellaan, niin että maa vapisee ja
taivas naukuu."
Hän heitti varottavan silmäniskun toveriinsa ja ryhtyi sitten iloisesti
juttelemaan sotilasten kanssa, jotka nyt suhtautuivat häneen kokonaan
toisella tavalla kuin ennen. Palattuaan herra Frillen luo, virkkoi hän
tälle kahdenkesken: "Olemme pääsemässä junkkarin suosioon ja se on
ensimäinen askel kohti vapauttamme. Syödessäni yhdessä hänen kanssaan
latelin minä hänelle valheita suut silmät täyteen ja mustasin Kustaa
Eerikinpoikaa niin, että junkkari oli koko ajan yhtenä naurunhörinänä.
Olen kuitenkin varma, että hän vielä tällä kertaa antaa pitää meitä
silmällä taistelun kuluessa. On siis viisainta, että me olemme
tappelevinamme kuin pienet paholaiset. Vasta seuraavalla kerralla
puhallamme toisenlaista pilliä."
Herra Frillelle tuntuivat vasta nyt selvenevän toverinsa tarkotukset.
Sen johdosta ei hän kuitenkaan osannut muuta kuin huudahtaa:
"No olet sinä koko kettu!"
Mutta herra Eerikin ajatukset työskentelivät kiihkeästi hänen omissa
suunnitelmissaan. Kasvot elehtivät vilkkaasti, samalla kuin hän
puoliääneen mumisi:
"Nyt olisi vain uloshyökkäyksen aikana saatava sana ystävillemme, että
he tietäisivät olla valmiina, kun me seuraavan kerran teemme
hyökkäyksen linnasta. Mutta milloin tehdään tämä seuraava uloshyökkäys?
Olisi saatava aikakin heille ilmotetuksi. Ehkäpä saankin junkkarin
houkutelluksi uuteen hyökkäykseen jo ylihuomeniltana. Ja miksen saa,
kun panen kaikkeni liikkeelle. Mutta se sana, se sana... miten saada se
piirittäville välitetyksi?... Ahaa!"
Hän kääntyi äkkiä sotilasten puoleen ja puhui huolettoman pauhaavasti:
"Hitto soikoon, voihan sattua, että saan ensi yönä miekaniskun kallooni
tai keihäänkären kylkiluitteni väliin ja asiani jäävät silloin muiden
selviteltäväksi. Mutta olisipa pala paperia tai päärmän kipene, niin
tekisin tässä testamenttini. Jos tässä päästäni pääsisinkin, niin
löytäisivätpä kuitenkin poveltani viimeisen tahtoni ja siten säästyisi
sukulaisiltani monet perintöriidat."
"Tokihan tällaisessa pesässä sen verran paperia löytynee, että kunnon
kristitty voi sille viimeisen tahtonsa merkitä", arveli eräs saapuvilla
oleva alapäällikkö.
"Jos todellakin voitte hankkia sen minulle, niin toimitanpa teille
huomenissa aimo sarkallisen reiniläistä", lupasi herra Eerik.
Alapäällikkö lähti huoneesta ja kun hän jonkun hetken kuluttua palasi,
oli hänellä mukanaan paperia ja kirjotusneuvot. Herra Eerik istahti
heti pöydän ääreen kirjottamaan.
"No nyt on kaikki sitä myöten selvänä ja mies on valmis tappelemaan
vaikka itse paholaista vastaan", vakuutti hän työnsä lopetettuaan ja
pistettyään kirjelmän kokoon käännettynä poveensa.
"Mihin muotoon kirjotit sinä viimeisen tahtosi?" kysyi herra Frille
kuiskaten ja veitikka silmässään.
Ja herra Eerikin silmässä näkyi samanlainen veitikka, kun hän vastasi:
"Kirjotin siihen viimeisenä tahtonani, että me samaan aikaan kahden
vuorokauden kuluttua teemme uuden uloshyökkäyksen. Minä koetan saada
mahdollisimman monta vankia mukaan ja kohta kun he ovat saartaneet
meidät, liitymme me heihin ja käännämme aseemme seuralaisiamme vastaan.
Nyt on vain kysymys siitä, kuinka saada tämä testamenttini kunnialla
piirittäjien käsiin. Mutta ehkäpä siihen taistelun kuluessa ilmenee
tilaisuus."
Seuraavana päivänä juhlittiin linnassa, niin että pauhinan siitä täytyi
kuulua piirittäjillekin. Uloshyökkäys oli onnistunut mainiosti.
Piirittäjille oli onnistuttu tekemään melkoista tuhoa ja lisäksi oli
saatu joukko vankeja. Juhlan korotteeksi olisi junkkari, joka koko
päivän kierteli linnassa hyvänlaisessa hutikassa, nykien miehiään
parrasta ja taputtaen heitä selkään, tahtonut heti ripustaa muutamia
vangeista linnan ulkomuureille, mutta herra Eerik oli saanut
sen estetyksi, uskotellen käännyttävänsä heidät yhtä hyviksi
Kristian-kuninkaan alamaisiksi kuin hän itsekin oli.
Herra Eerik oli päivän sankari. Jokainen tahtoi päästä juomaan maljan
hänen kunniakseen. Hän oli tapellut kuin hurtta ja syytänyt suustaan
solvauksia, että yksin niistä olisi luullut jo vihollisten tyrmistyvän.
Ja kun hän keskellä tätä humua esitti junkkarille, että huomeniltana
tehtäisiin uusi uloshyökkäys, ei junkkarilla ollut mitään sitä vastaan.
Saipa hän vielä senkin aikaan, että kaikki linnassa olevat vangit
saisivat tulla mukaan, kun he Eerik-herran salaisesta kehotuksesta
olivat yhteen ääneen vakuuttaneet alttiuttaan unionikuninkaalle.
Saapuipa sitten seuraava ilta. Ammunta muureilla ja niiden ulkopuolella
vaikeni ja pimeys kätki niin linnan kuin piirittäjäin leirin verhoonsa.
Puoliyö läheni ja linnan pihalla alkoi liikkua tulisoihtuja. Niiden
valossa välkehtivät sotilasten aseet ja kivityksellä kaikuivat heidän
raskaat askeleensa. Rivi rivin jälkeen kokoontuivat he portille.
Päälliköt jakoivat vielä viimeiset ohjeensa, sitten sammuivat
tulisoihdut, portti kääntyi ääneti voidelluilla saranoillaan ja
uloshyökkääjät hävisivät sen ulkopuolella ammottavan pimeyden helmaan.
Seurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä
taisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat
väkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan
muureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja
voidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.
Vähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit
palaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti,
etteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan.
Mutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja.
Taistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet,
mutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.
Oliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys?
Silmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden
keskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään.
Itäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella
oli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli
iloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa
vietetty.
Kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi
Tuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin
varustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat
saattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden
keksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.
Tarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia,
käänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä
keksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä
ensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien
muiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa
vilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan
kupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla,
sillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren
äärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa
huikkasi joen yli:
"Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me
olemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet
loppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla."
Hän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi
sikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi
karmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti
laskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan
naurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:
"Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään
meikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok'ikinen nuorassa
tuolla linnanmuureilla."
"Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!"
komensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella
sen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta
muonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston
sokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen
laivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut
sen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja
vaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän
tanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja
lähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston
ansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen
asetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin
edessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen
pienen aluksen purjeita.
"Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä
myötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea
rokan syö", puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka
kuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja
peräsintä.
Talven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa,
mutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen,
oli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin
puolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi,
joka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia
sillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen
urheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut
hänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli
herra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun
saaristossa, kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen
pienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla
saanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä
tuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen
tanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston.
Alku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina
väijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin
laivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.
Kun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä
näkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.
"Siinä ne nyt ovat", lausui herra Eerik, "Kysymys on vain siitä, kuinka
saada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on
rohkean matkassa."
Herra Eerik siirtyi keulaan ja tähysti herkeämättä junkkarin laivastoa.
"Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille", puheli hän jännityksensä
keskeltä. "Ja siihen laskeutuu kaks... kolme... viisi miestä, ja tuo
viides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen
perään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että
hiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta
tulee tapahtumaan."
Hän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen
keskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys
laivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan
tuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.
"Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?" kuului venheestä
Tuomas-junkkarin ääni.
"Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan", vastasi Fleming ääntään
muuttaen.
"Sepä mainiota!" huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen
kannelle.
Herra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan
silmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari
laivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: "petosta!" yritti hän heittäytymään
takaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen
kiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle
istumaan.
"Ei sanaakaan tai!" sanoi Fleming ja ojensi väkipyssyn junkkarin rintaa
kohti.
Hänen viittauksestaan tähtäsi neljä laivamiestä teräsjousensa
venemiehiä kohti, minkä vuoksi he kursailematta tottelivat käskyä astua
ylös laivankannelle.
"Kiinnittäkää vene laivan perään ja ruorimies, käännä ylös tuuleen,
lähdemme takaisin saaristoon!" komensi herra Eerik. "Ja teille lie
viisainta, että laskeutte suojaan kannen alle", jatkoi hän junkkariin
ja hänen miehiinsä kääntyen. Herra Tuomas oli istunut köysikerällä
kasvot voimattomasta raivosta vääntyneinä. Kansiluukkua lähestyessään
äsähti hän käheällä äänellä:
"En ikinä ole joutunut tekemisiin suurempien lurjusten kanssa kuin te
suomalaiset!"
Laiva oli tällä välin kääntynyt ja lähti pullistuvin purjein kiitämään
saman salmen suulle, josta se oli tullutkin. Herra Eerik seisoi perässä
näkyvällä paikalla ja viittoi molemmilla käsillään tanskalaista
laivastoa kohti. Hetken kuluttua huomasi hän siellä tiukennettavan
purjeita, minkä jälkeen koko laivasto lähti hänen aluksensa perään.
"Jopas tarttui koukkuuni!" huusi hän haltioissaan miehilleen. "Nyt ei
muuta kuin saada saalis kunnialla maalle vedetyksi." -- -- --
Aurinko alkoi painua mailleen ja taistelu oli päättynyt. Kun
Tuomas-junkkarin laivat olivat Flemingin alusta uskollisesti
seuraten purjehtineet juuri ulos eräästä kapeasta salmesta, hyökkäsi
yhtäkkiä suomalais-ruotsalainen laivasto kummaltakin sivulta sen
kimppuun. Päällikkönsä menettänyt laivasto joutui siinä tuokiossa
epäjärjestykseen ja lyhyen taistelun jälkeen vallattiin useimmat
junkkarin laivoista. Ainoastaan yksi vahvasti varustettu vartiolaiva,
nimeltä "Suomen prinssi", teki hurjaa vastarintaa. Kerta kerran jälkeen
karkotti se sivuihinsa iskeytyneet ruotsalaiset laivat. Koko loppuosan
päivää kesti taistelu sen ympärillä ja lopuksi ei hyökkääjillä ollut
muuta neuvoa kuin ruveta ampumaan sitä tulinuolilla. Se olikin saatu
syttymään ja roihusi nyt yltäpäältä tulessa. Mutta yhä kuului sen
savuun peittyvältä kannelta taisteluhuutoja, samalla kuin liekkien
keskeltä sinkoili kuulia ja nuolia lähenevien ruotsalaisalusten
kannelle.
Lähellä olevan Tyrmelsön rannalla seisoi joukko miehiä, jotka katsoivat
rannasta juuri poistuvan veneen jälkeen. Veneen keskellä istuva,
kookas, töyhtöpäähineinen mies oli nuori valtionhoitaja, Kustaa
Eerikinpoika Vaasa. Hän oli mainitun saaren rannalla pannut äsken
toimeen nopean oikeudenistunnon, jossa Tuomas-junkkari oli
harjottamansa väkivallan ja julmuuden palkaksi tuomittu hirteen. Tuomio
oli pantava heti täytäntöön ja herra Eerik oli jäänyt valvomaan sitä
puolta asiasta.
Kun valtionhoitajan pursi oli loitontunut rannasta, kääntyi herra Eerik
käsistään sidotun Tuomas-junkkarin puoleen ja lausui:
"Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai
haluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?"
Junkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan
seisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan
halveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin
kysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:
"Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan.
Valmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en
ole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa."
Hän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää
tässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään
seisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat
olalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi
liikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun
eräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin
kaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:
"Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan,
kun täytyy niiniköyteen turvautua?"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi
nihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen
ja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun
hän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa
taipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan
taivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi
hänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea
halveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään
tavallisimmin majaillut.
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse -- kesäyön hämy alkoi
verhota saaristomaisemia. Palavan "Suomen prinssin" liekit punasivat
läheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi
telotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät
jätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.
"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa", lausui
herra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista
vakavampi ilme.
* * * * *
Hyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona
ajanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa,
kunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten
ylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen
armeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista
sekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja
Kustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi
hänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista
heruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas
tarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin
neuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin
puoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä
Moskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen
rauhan.
Tasan kaksitoista vuotta siitä, kun viimeksi tapasimme herra Eerikin
Tukholman saaristossa valvomassa Tuomas-junkkarin telotusta, kohtaamme
hänet Suursavon ja Olavinlinnan välisellä taipaleella. Neljänsadan
sotilaan etupäässä ratsastaa hän itää kohti, matkansa määränä
edellämainittu linna. Kuningas on ruvennut vehkeilyistä epäilemään
lankoaan, Hoijan kreiviä, jolla on perinnöllisenä läänityksenä melkein
koko Itä-Suomi ja joka Viipurin linnassa pitää komeata hovia. Eerik