Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 07

kunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen
profeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän
hymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään
lämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka
käskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut...
Kun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän
laivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki
jäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli
siitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin
keuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi
kiiruusti pukeutua.
"Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan",
mumisi hän kannelle astuessaan.
Virkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen
vainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki
ne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin
rannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti
ryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa
laivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin
kiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella
saarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.
Tuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin
kohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne
laskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää,
että ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset
tappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten
amiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu
Tanskan lippu.
Herra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä
lähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä
siirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös
tuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä.
Muut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.
Vihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus,
sillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään
muusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen
saarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara
kilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi
pääsee ylemmäs tuulen päälle.
Kun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa
pukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs
Jägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski
täydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen
vasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari
muuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat
laskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat
kummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin
ottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten
elämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen
keskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen
tiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden
komentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja
kuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään
ruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella
ja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle
väelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin
niinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa
yhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys
voittaa vastustajansa.
Savupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei
Horn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen, jota komensi ala-amiraali
Banér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen
Joutseneen tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas
vuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta
taistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä
oli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa
taistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa
rykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka
niinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava
jyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin
joukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he
ainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli
milloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.
Kun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen
iskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja
pertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät
hakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun
taistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen,
näki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja
syöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi
Horn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen
suomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.
"Eteenpäin, Suomen pojat!" ja myrskytuulen voimalla iski
suomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi
haarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen
kypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä
tanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa
viholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn
jälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko
taistelun kulkua.
Ympäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui,
oli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa.
Lyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa.
Kun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen
lyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen
Vanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia
Vanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen
päivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus
joutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa.
Tuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat
Ruotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin
Kristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt
rauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin,
puolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla.
Heidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat
toisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali
Nils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet
kannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä
lukuisista rei'istä, joita Troiluksen kanuunat olivat sen kylkeen
iskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi,
hyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen
äkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse
huomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin
miehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen Joutsenelle. Mutta heidät
ajettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman
laivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.
Amiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt
tanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien
loimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus
Horn oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään
asettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt
siirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe
Otto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä
tuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva
hyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa
vangiksi.
Kun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja
Ruotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan
ja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli
päättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta
miestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta
miestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen
joutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut
laivansa kera. -- -- --
Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja
kukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta
johtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa.
Kaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien
talojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään
toimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut
laivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan
pääkaupunkiin.
Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat
yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta
alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin
keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät
lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin
läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja
rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien
perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat
vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun
lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston
huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat
niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena
amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella
silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli
ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti
koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat
päättivät kulkueen.
Kaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot
vapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei
tuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että
hän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se,
että hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.
Kulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä
saattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta,
syleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.
Kun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä
laivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia
ylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen.
Silloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän
kuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi
miehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui
Eerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin
rintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti
surmaniskun.
"Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi
ansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta", lausui hän ja katsoi
kuningasta lujasti silmiin.
Tuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä
katseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski
miekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui
ainoastaan:
"Sinä suomalainen jäykkäniskani."
Vangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin,
ilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän
Jägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.
* * * * *
Seuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla,
johon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja
Lyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn
Juutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä.
Vasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot
Ölannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui
tällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa,
jolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür
Schweden. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se
irtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen
Tanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä
haaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine
lastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä.
Loput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä
Itämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.
Kun meri oli täten vihollisista täysin vapaa, kutsui kuningas
Klaus Hornin ylimmäisen sotamarsalkan arvonimellä maajoukkojen
ylipäälliköksi. Matkalla Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle kohtasi hänet
kuitenkin pikainen kuolo. Sotakentiltä levinneeseen ruttoon sairastuen
kuoli tämä kenties loistavin suomalainen sotapäällikkö Åbyn pappilassa
Itägötinmaalla 9 p. syysk. 1566. Synnyinmaa ei saanut kätkeä helmaansa
tämän jalon poikansa tomua, vaan haudattiin hänet suurilla
juhlallisuuksilla Kustaa Vaasan rinnalle Upsalan tuomiokirkkoon.
_Kyösti Wilkuna_.


VESAISEN KUOLEMA.

Oli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan
seinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta
hengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta,
tuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja.
Siellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten
pohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.
[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten
talonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja
taruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on
tosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta
Kiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka
erinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta
ettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi
puhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta
mahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston
saavuttanut sankarinimi.]
Pitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä
ja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan
ystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta
tuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli
sattunut pahasti, -- siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros
haavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa.
Helppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun
ankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka
kohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä
viskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi
puheeksi.
Tuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat
sotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä
vuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta
pilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan
vuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan
voivatan parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja
ahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta
päällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina
kuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen
rotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan
käännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan
tukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän
reunat.
Oravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri
tarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi
silmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla
seisoville tovereilleen:
-- Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle.
Viekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon
reikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle
retkelle -- ei tämä tähän lopu!
-- Nukuhan nyt Juho, kehotti Niilo, -- elä ajattele nyt uusia retkiä!
Sairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen
hiljaa ja hengitti tasaisemmin, -- näyttipä siltä, kuin olisi poltekin
hänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi
rauennut toivo.
-- Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä
kostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:
-- Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta.
Unohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, --
vainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki
kynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä
hädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin
hengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain
nuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.
-- Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. -- Mutta se luoti jäi
rintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.
-- Kovasti se koettelee, mutta ankarastipa Juhokin taistelee vastaan.
-- Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä
tarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan.
Hiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.
* * * * *
Porontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa
sotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan
vielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden
rantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi
retkellään Vienan vesille... Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret
kolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta... Kas noin!
Jopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, -- nyt
liikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on
koston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja
kotikyläin miesten murhat...! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis
kuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia
myöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä...! Juuri niin, pojat,
antakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa
tapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää -- tällaista se on kosto!
Koholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli
jäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan
rikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui
pian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas
kiertelemään.
Juho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella,
partiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, --
hiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin
kotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, -- täällähän on jo vaino käynyt
vieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta.
Kirous ja kuolema -- kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät
livistivät, -- kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä
edestä näreikön laidassa... Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa
ajattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan
lihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin
kissanpojat pussiin... Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin
salama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin
vainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin
että leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja
koston sisulla!
Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut
vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut
hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena
päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja
ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi
hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui
alas karkealle raanulle.
Juho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän
oli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot
keinuttivat.
Niin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna.
Hitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita
kumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä
permannoilla, -- jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja
perähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva,
punertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat
ihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään.
Kirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:
-- Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt
valloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, -- käy
peremmäs!
-- Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka
ujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:
-- Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos
työntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte,
sitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi
kultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä...
Sipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan,
helavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee
sarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase,
pitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat
supattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.
Mutta kuningas istuu suureen, nahkaisilla päällystettyyn selkätuoliin
ja kyselee vieraaltaan Pohjanperän oloja, kyselee, miten siellä kaukana
olisi maata suojeltava ja hallittava. Eikä Vesaisen voivatta enää jää
ujoksi. Hän kertoo maakuntansa vaivoista ja vainoista, hädästä ja
hävityksestä, neuvoo, mihin olisi linnoja tehtävä ja mihin asetettava
aseväkeä maakuntaa varjelemaan ja miten vainon valta olisi masennettava
sen omilla olinpaikoilla. Kuningas innostuu ja lupaa apua.
-- Vielä yksi retki on sinun tehtävä, puhuu hän lopuksi. -- Hiihdä
miehinesi Turjanmaalle, sinne ison merenrannalle asti, hävitä pois
sieltä vihollisen valta ja asutus. Se on näet Ruotsin vanhaa maata ja
merta, sen me tahdomme nyt itsellemme peruuttaa. Saat sotaväkeä
mukaasi, saat muonaa ja aseita minkä haluat, mutta tee puhdasta, älä
jätä sinne hirttä hirren päälle! Lähdetkö sinne?
-- Lähden varmasti.
-- Ja käytyäsi palaa taas luokseni...
Sinne, kuninkaan linnaan, olisi Vesaisen nyt taas Jäämeren rannalta
palattava. Mutta matka tuntuu nyt niin toivottoman pitkältä, rajattomat
ovat nuo jäiset aavikkorannat, pystysuorat tunturit, joiden takana
sanotaan maailman loppuvan. Suksi takaltaa, henki hiihtäessä salpautuu.
Mutta eteenpäin, eteenpäin vain pojat, Lapin vaarat me nousemme ja sen
noidatkin me voitamme! Elä pidättele, elä yritäkään, Niilo, tässä ei
enää levätä...!
Hä, asettuuko muka vastaan kivinen aita --, portti vain auki, ei armoa!
Takokaa, takokaa, nostakaa pois koko portti, vääntäkää väkikangilla,
sen täytyy auveta! Kas niin, iiläiset, painakaa miesvoimalla... ei,
edestä pois, minä itse ponnahutan. Näettekö, jo aukee rako... kerta
vielä hartiovoimalla... noin, nostetaan nyt alhaalta päin... Ei vielä,
uusi ponnistus, hei, notkuupahan raudoitettu petäjä...! Ja vielä
rynnistys, noin, se taipuu kuin lauta-aita, ryskyy, kaatuu...!
Lujalle se otti, siihen oli aivan läkähtyä, retkalleen kaatuvat
kanervikkoon paljo ponnistaneet miehet.
Mutta murretusta portista aukeekin eteen kaunis maa. Keväinen metsä,
jonka alla on valkonen, ruohoranta virta; metsän läpi vie leveä
sammalpolku, jonka päässä taivaanranta helakkana punoittaa. Karja on
laitumella metsän rinnassa. Talonpoika kyntää joen rannalla
rauhallisena kuohkeaa peltoaan, lapset leikkivät puron suussa ja
törmällä kumahtaa kirkonkello. Vanha Matti-kappalainen astuu sieltä
saapuvaa partiomiestä vastaan, kirkon avain kourassaan ja huulillaan
tuttava hymy:
-- Terve tuloasi Vesaisen Juho, virkkaa pappi-vainaja, -- pitkään
ponnistelitkin tullessasi. Käy nyt tänne pappilan tupaan lepäämään,
kerrankin se tekee sinulle hyvää...
* * * * *
Houriva potilas oli taas tuimasti tempoillut vuoteellaan, --
murtaessaan kiihtyneissä mielikuvissaan Petsamon luostarin jykeää
porttia. Kaamealta kajahti hänen kuumeenkuiva äänensä pimeässä
pirtissä, kun hän huusi partiolaisiaan uusiin ponnistuksiin, ja
säikähtyneinä riensivät taas nukahtaneet toverit hänen vuoteelleen.
Rikottu rinta aaltoili nyt korkealle, jäntereet olivat pingoittuneet,
roteva ruumis kamppaili hurjasti ja tohisten läähätti hengitys. Turhaan
yritti Niilo-vanhus vielä taltuttaa potilasta tilalleen, turhaan koetti
hän tukkia visvoittunutta haavaa, -- sankari taisteli jo viimeistä
taisteluaan ja taisteli ankarasti loppuun asti. Sitten laskeutui rinnan
laine itsestään, vingahtava hengitys pihahteli vielä hetkisen, vaimeni
sitten vähitellen ja loppui...
Surevat asetoverit seisoivat ääneti Vesais-vainajan jäykistyvän ruumiin
ääressä, jota valaisi karstottuneen päreen lepattava liekki.
_Santeri Ivalo_.


RAUTAMARSKI.
PIKAKUVA KLAUS FLEMINGISTÄ.

"Uh-huh!" huokasi marski helpotuksesta, päästyään vaapperoita tikapuita
ylös laivankannelle. "Jäisinpä totta vie taivaansalin ulkopuolelle, jos
sinne olisi kiivettävä tuollaista tietä vaikkapa virstankaan matka.
Ruhoni painavuus lisääntyy sitä mukaa kuin sääreni kangistuvat, he-he!"
Kuivattuaan hien otsaltaan päästi hän jälleen näkösälle sen
hyväntuulen, jonka vallassa hän oli koko päivän ollut. Laiva, jonka
kannella hän nyt asteli, oli hänen oma amiraalilaivansa, joka oli
korjausta varten nostettu telakkaan Seitsenjoen suuhun Pikkalanlahden
perukassa.
Jos hänen kirjallinen sivistyksensä olisi ollut suurempi, niin olisi
hänellä laivan peräkeulasta ympärilleen katsoessaan ollut täysi syy
huudahtaa: _opus fervet_ -- työ kuohuu, joilla sanoin Vergilius kuvaa
sitä kuumeista työintoa, minkä vallassa Karthagon rakentajat Aeneaan
siellä käydessä häärivät. Huhtikuun auringon lämpimässä ja silmiä
häikäisevässä paisteessa työskenteli siinä sataan nouseva miesjoukko
korkeiden lautatapulien, hirsipinojen ja tervatynnyrien keskellä, sillä
puolikymmentä uutta sotalaivaa oli tekeillä, samalla kuin joukko
vanhempia oli korjauksen alaisina. Kirveet ja kurikat paukkuivat,
suuret vaarnakairit karskuivat ja sahat kitisivät, ja keväinen ilma
toisti nämä erilaiset äänet monikertaisina. Katsettaan työstä
nostamatta tai pysähtymättä edes hikeä otsaltaan kuivaamaan heiluttivat
miehet aseitaan, hakkasivat tappuroita liitteisiin tai sivelivät tervaa
valmistuneiden alusten kylkiin. Jokainen näytti tuntevan nahassaan,
että hänen liikkeitään seuraa rautamarskin ankara silmäpari ylhäältä
amiraalilaivan kannelta. Ja marski näkikin tämän kaiken, kuuli
työaseiden synnyttämät erilaiset äänet ja tunsi ilmassa pihkan ja
tervan hajun...
"Tämähän käy kuin rasvattu!" tulkitsi hän tyytyväisyytensä
kansanomaisella tavallaan ja taputti olalle ylintä työnjohtajaa, joka
tästä harvinaisesta suopeudenosotuksesta lehahti punaiseksi. "Jahka te
vielä kuukauden päivät jatkatte samalla vauhdilla, niin laivat ovatkin
valmiit vesille laskettavaksi. Sitten lähdemme merelle ja sitten
isketään yhteen, niin että tärähtää, he, he!"
Hän nauraa hohotti hyväntuulisesti, mutta jätti kuitenkin sanomatta,