Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 01

SUOMALAISIA SANKAREITA I
Historiallisia kertomuksia

Kirjoittaneet
SANTERI IVALO ja KYÖSTI WILKUNA


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.


SISÄLLYS:
Alkulause.
_Santeri Ivalo_:
Omapäinen mies.
Erämaanlinnan puolustaja.
Suomalainen merisankari.
Vesaisen kuolema.
Arkimies sankarina.
"Huomispäivän kuninkaan" apumies.
Taistelevain valtakuntain raossa.
Hakkapeliittain päällikkö.
Pohjolan Leonidas.
Loistossa ja kurjuudessa.
Juhlataistelu.
Käkisalmen puolustus vuonna 1656.
_Kyösti Wilkuna_:
Ensimäinen suomalainen aatelismies.
Sotaisa kirkkoruhtinas.
Ovela kuin kettu.
Loistavien voittojen sankari.
Rautamarski.
Petetty kansanjohtaja.
Iloinen kuoleman porteillakin.
Talonpoikainen ratsumestari.
Jalo veljespari.
Nuori lippujunkkari.
Mustan rykmentin sankarit.


ALKULAUSE.

Nykyään, jolloin koko sivistysmaailma elää Mars-jumalan merkeissä, on
syytä palauttaa muistoomme niitä omia urhojamme, jotka kuluneina
aikoina ovat vertaan vuodattaneet synnyinmaansa puolesta, piirtäen
miekankärjellä nimensä sen historian lehdille. Tasapuolisesti historian
kulkua tarkastaessamme on meidän myöntäminen, että sodilla ja
miekkamiehilläkin, erittäinkin silloin, kun kalpaan on tartuttu
isänmaan puolustamiseksi, on kansojen ja valtioiden kehityksessä
enemmän kuin yksistään kielteinen merkitys, kuten nykyaikana ollaan
taipuvaiset väittämään. Joka tapauksessa ovat sodatkin -- katsoaksemme
asiaa yksinomaan persoonallisuuden kannalta -- kansojen keskuudessa
nostaneet näkyville merkitseviä persoonallisuuksia, joihin meillä on
syy tutustua jo yksin kasvattavassakin mielessä. Sillä ovathan
tällaiset ahdingon ja tuskan ajat kansain elämässä tilanteita, jotka,
jos kohta ne paljon pahaakin saavat aikaan, jännittävät äärimmilleen
kansojen ja varsinkin johtoasemaan joutuneiden yksilöiden kykyjä sekä
siten, niin sanoaksemme, korkeapaineen alla, lyhyessä ajassa
kypsyttävät itsesäilytyksen kannalta lujia ja keinokkaita
henkilöllisyyksiä sekä rohkeita ja päättäviä luonteita.
Niin köyhäksi kuin maatamme ja historiaamme tavallisesti sanotaankin,
niin ainakaan se ei sitä ole sodan telmeistä. Niitä on maamme ja kahden
vieraan rodun väliin puristunut pieni kansamme saanut kestää enemmän
kuin moni isompikin kansa. Ja kun esi-isämme ovat useimmista sodistaan
saaneet suoriutua omin voimin, vieläpä oloissa, jolloin maan raavain
miehistö on ollut vierailla sotatanterilla, niin ovat kansamme
muinaiset taistelut olleet juuri erikoisesti omiaan luomaan
monikeinoisia ja sitkeitä sotaurhoja. Tällaisissa olosuhteissa on
meillä eri aikoina kehittynyt sangen huomattavia talonpoikaisia
kansanjohtajia, kuten Wesaiset, Räsäset, Roivaat, Luukkoset ja Tiaiset.
Mutta eipä sotahistoriastamme puutu laajempaakin mainetta saavuttaneita
sekä suurempia loistotekoja suorittaneita sotasankareita, kuten esim.
useat Horn-suvun jäsenet sekä moniaat Kolmikymmenvuotisen sodan urhot.
Sotaurhoistamme, ja varsinkin etäisempään menneisyyteen kuuluvista,
mainitsevat aikakirjat useinkin vain ohimennen. He vilahtavat hetkeksi
näkyviin ja jälleen katoavat. Näistä miehistä olemme koettaneet
luoda vähän ehyemmät, selvemmät kuvat, poimia esille, mitä heistä
historia tietää, sekä näiden tosiasiain valossa ja niitä vapaassa
kaunokirjallisessa kertomuksessa mahdollisimman tarkoin noudattaen,
esittää kuvattavain luonteet ja elävöittää heidän toimintansa. Toiset
soturit tunnetaan jo historiastamme vähän tarkemmin; heidätkin olemme
eri kuvauksissa koettaneet tuoda tuttavallisempina lähemmäs lukijaa.
Menneiden aikojen suomalaisia sotureita kuvattaviksi valitessamme
olemme pitäneet silmällä, että kaikki ovat synnynnäisiä suomalaisia,
josta syystä tästä teoksesta onkin jäänyt syrjään eräitä kotimaamme
historiasta kylläkin tunnettuja merkkimiehiä, kuten esim. Knuutti Posse
ja Pontus Delagardie, koska nämä eivät ole olleet oman maamme lapsia.
Eri aikakausien kotimaisista soturinimistä taas olemme valinneet
edustavimmat, samalla pyrkien esittämään pikapiirteisen kuvan heidän
ympäristöstäänkin sekä sen ajan hengestä, jossa he ovat toimineet.
Olemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa, että tämä jalojen
esi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä astuneena
kehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan puolesta kuin
mihin he aikoinaan olivat vereen ja henkeen saakka valmiit, --
toivossa, että tämä näin syntyvä vaatimaton "sankarien muisto" opettaen
ja kasvattaen kansalaisiamme ja nuorisoamme miellyttäisi.
Helsingissä, elokuulla 1915.
_Santeri Ivalo. Kyösti Wilkuna_.


ENSIMÄINEN SUOMALAINEN AATELISMIES.
MATTI KURKI.

Pirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä,
viettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi
pysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen
luo Laukon taloon.
Parikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka
yläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja
vereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat
heidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla
reunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet
koristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta
ylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei
rajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän
kassakirstuihinsa.
Avaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin
hongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa,
joita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli
rakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja
vartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja
sainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä
pyörteilevän savupilven takana.
Isäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä
ja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan
päästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli
ollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata
aina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki
näillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet
jakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme
lastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän
asumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen
saakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja
vanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas
Laukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin
Kokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli
rannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon,
mutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli
kuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti,
pirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja
hänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin
Lapin tuntureillakin.
"Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme
muistoksi", sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.
Se lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea
kohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he
Pyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä,
joka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta,
niin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.
Malja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi
vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan
lappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen
oli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän
sekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä
jokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret
lunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.
Kun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa
myydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse
Woionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:
"Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu
olevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat
tänne sotaretkelle?"
Miehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:
"Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen
Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle
novgorodilaisten maahan?"
Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista
mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa,
ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän
turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka.
Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän
rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.
Pantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:
"Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha
kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi -- ja siitähän on jo
kohta parikymmentä vuotta aikaa -- olimme sotaretkellä idässä, jouduin
minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön
kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä
täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi
synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen
miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee
minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen."
Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että
heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta
Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.
"Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli
ollut harvinaisen kookas", jatkoi hän, "ja kenties tarkotti hän sitä
tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina
milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon
kuolevan päällikön uhkaus mieleeni."
"Eipä silti, että minä pelkäisin!" lopetti Matti hetken kuluttua ja
laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti
oluen vaahtoa.
Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja
juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.
Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista
kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle
talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan
viikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan
äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät
itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen
sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina,
alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja
huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä.
Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä
keräytyä "mies savulta" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä
puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään
vihollisen etenemistä.
Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että
vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen
mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet
taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään.
Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin
kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen
ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko
maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja
niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin
Goliath Israelin maassa.
Kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat
päässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset
eivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä
kesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin
mahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen
Wesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle
vastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut
retkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa
vallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit
saivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä,
mutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:
"Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja
uskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun
olen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä."
Tuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän
miehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta
saapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman
vihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli
vellovien soiden ja tulvivien jokien.
Pelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän
itse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut
mitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan
Pohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja
milloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna
kymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on
puolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon
pirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.
Taistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen
avukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi
taivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle
paikalle.
Keväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja
rantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt
mitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden
lehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu
kohtisuorana tyyneen ilmaan.
Äänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle.
Uteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta
suunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä,
että heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin
miehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne
ulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen
painostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he
päällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla
kädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.
Kun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan.
Silmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin
ja astuen hänen eteensä virkkoi:
"Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä
olen tullut silloisia velkoja kuittaamaan."
Mitään vastaamatta astui Matti vihollisten venheen luo, nosti jalkansa
sen kokkaan ja potkasi niin voimakkaasti, että pursi kiiti kuin
sukkulainen kauas järvelle.
"Mitä sinä sillä tarkotat?" tiuskasi Pohto ja hänen poskipäänsä
tummuivat kiukusta.
"Arvelin vaan, että se joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää
venettä", vastasi Matti tyynesti.
Jättiläismäisen Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja koska itäläiset
eivät koskaan ole olleet mielensä herroja siinä määrin kuin lännen
miehet, unhotti hän kokonaan kaksinkamppailun vaatimukset, tempasi
suuren miekkansa ja huitasi vastustajansa päätä kohti mahtavan iskun.
Mutta nopealla liikkeellä väisti Matti surmaniskun. Sitä tehdessä
ojensi hän kuitenkin tasapainon vuoksi oikeaa kättään ja sen sivalsi
nyt Pohdon miekka läheltä olkaa poikki. Iskusta huumaantuneena putosi
Matti polvilleen.
"Hoh-hoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!" hohotti Pohto
pilkallisesti.
Silmittömästi vihastuneena vastustajansa petollisesta iskusta kavahti
Matti samalla seisaalleen.
"Mutta vielä minä voin lentääkin kuin kurki!" huusi hän ja tempasi
vasemmalla kädellään oman miekkansa.
"Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne
maatamme tallaamaan!" jatkoi hän miekkaansa heilauttaen ja samassa
kaatui Pohto halaistuin otsin ja äänetönnä maahan.
Sen nähdessään valtasi hänen saattomiehensä suuri pelko, he heittivät
aseensa ja polvilleen langeten rukoilivat armoa. Matti käski heidän
mennä omiensa luo ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja yhtä suuri pelko
valtasi koko vihollisleirin, kun saapui sanoma Pohdon surmasta. He
lähtivät suinpäin pyrkimään kotimaataan kohti, mutta suurin osa heistä
suistui täällä tuhansien järvien sokkeloissa ahdistavien
suomalaisjoukkojen miekkoihin.
Matin vihastus oli ollut niin voimakas, että hänen poikki lyödystä
kädestään ei vuotanut pisaraakaan verta ja kaikki pitivät sitä Pyhän
Nikolauksen ihmetyönä. Tavattoman nopeasti tointui hän ennalleen ja
lähti heti parannuttuaan Turkuun, jonne kuningas oli hänet kutsunut,
palkitakseen häntä urotyöstään. Kuningas antoi hänelle aateliskirjan ja
sanoi:
"Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen
minä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan."
Siitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai
talolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan
mahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden
nimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa
kohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä
elää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin
tällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan
Matti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten
vallasta.
_Kyösti Wilkuna_.


SOTAISA KIRKKORUHTINAS.
PIISPA KONRAD BITZ.

Kun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen
kauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut,
suuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen
tuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä,
ja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka
on asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa,
niin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika
ikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa
taapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla
on tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän
suippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen
jykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä
hämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä
lattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi,
mielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä
keskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää
ympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut
kirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja
hengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa
ja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien
sivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia
kirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja
käyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä
sekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla
kuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet
kaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi
kulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen
muun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä
jälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.
Mutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana
esiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta
Pyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies,
jonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta
hänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja
ylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan
hävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun
kappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai
miekkaa kantavan piispan -- kumminpäin vain tahtoo -- viimeistä
leposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen
alla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan
yläpuolella on ollut kirjotus: _Sepulcrum venerabilis patris, domini
Conradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii_ --
Kunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p.
maaliskuuta vuonna 1489.
* * * * *
Joku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa
tässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien
muotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä
taisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä
sydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan
minään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut
mukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän
keskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi
mieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa
Turpinin osuutta eräässä taistelussa:
Ja läsnä on siin' arkkipiispa Turpin.
Hän orhillaan jo kunnahalle rientää
ja miehillensä siellä haastaa näin:
"On tähän meidät asettanut Kaarle.
Eest' oomme kuninkaan me kuoloon valmiit.
Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme!
On taisto ihan eessä: itsekin
jo nähdä voitte laumat pakanain.
Siis armoa nyt Herralt' anokaa,
ma päästön annan teille synneistänne.
Te kuoloss' saatte pyhiks marttyyreiksi
ja asuntonne paratiisi on."
He ratsailt' alas polvillensa käyvät
ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen.
Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.
Tosin ei Konrad-piispan sotaista mainetta kaunista taistelu pakanoita
tai saraseeneja vastaan, sillä olosuhteet saattoivat hänet ottamaan
osaa ainoastaan kotimaisiin melskeisiin. Mutta olkoonpa nyt näyttämö,
missä hän toimi, millainen tahansa, pääasia on se, että hän on ainoa
miekkaa kantava suomalainen kirkkoruhtinas ja sellaisena ansaitsee hän
kyllä tulla muistetuksi menneen ajan suomalaisia sotureita kuvattaessa.
Aina milloin kuulen nimen Konrad Bitz -- eikö tuon nimen soinnussakin
ole jo jotakin sotaisata ja tuimaa? -- tai milloin se pistää silmääni
jostakin teoksesta tai milloin maamme arvokkaimmassa pyhäkössä
käydessäni pysähdyn hetkeksi Konrad Bitzin viimeisen leposijan ääreen
muinaisessa Pietarin ja Paavalin kappelissa, silloin kohoaa aina
mieleeni eloisana ja värikkäänä kappale melskeistä unioniaikaa. Kun
Maunu Tavastin persoona edustaa unioniajan diplomaattisia yrityksiä ja
rauhallisia neuvotteluja, niin tuopi nimi Konrad Bitz sen sijaan
mieleen tuon levottoman ajan sotaiset melskeet ja äkilliset
vallankaappaukset. Korvissaan kuulee kannusten kilinää, sotaorhien
korskunaa, taisteluhuutoja sekä miekkain ja rautapaitain kalsketta ja
silmäinsä editse näkee kiitävän pitkän jonon ratsumiehiä, joiden
kypärinsilmikot on alasvedetty ja valtaiset jouhitöyhdöt liehuvat
tuulessa.
Niiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii
näkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun
muassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja
Raaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen
kohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla
keskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on
toinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu
läänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin
linnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle
sotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli
ja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen.
Sen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri
ampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa.
Kun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset
jykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun
kirkkokortteli sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka
keskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni
ampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka
näiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.
Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle
Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu
seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle
elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä
onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas
vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa
Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten
uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa
molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja
haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin
ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät
porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja
akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri
kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä,
sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman
ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan
puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa
useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja,
jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin
turvaa etsimään.
Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä
yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään
tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen
henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten
koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin
vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten
vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa
monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin
linnan.
* * * * *
Juhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja
tuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja
seppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin
kaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita
tähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän
Kerttulin majataloa kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat
Suomen "maasäädyt" kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian
Oldenburgilaisen kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan
valtaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme
vähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa
keralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad
Bitzin isä, Turun kaupungin pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä
aatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen
talonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen
valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko
valtaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa
tapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika
merkitään "kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi." Jos suomalaisten