Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 21

jo hankituksi itselleen oikean hakkapeliitta-hatunkin ja pitkävartiset
sotilassaappaat. Entäs miekka sitten, sotilaan päätunnusmerkki! Kuinka
se lisäsikään miehen ryhtiä siinä kupeella heiluessaan ja kuinka
somasti sen huotra lipsuikaan saapasvartta vasten. Kylläpä olivatkin
lukiotovereilla silmät pyöreinä, kun he iltapäivisin kerääntyivät
vallinharjalle äkseerausta katsomaan ja näkivät hänet uusissa
tamineissaan siellä valittujen joukossa.
Oli se poikaa, tuo Simon Pertti, pienen maanpuolustusjoukon
lippujunkkari. Eipä uskaltasi häntä rehtori enää lyödä Donatuksella
päähän tai könistää häntä karsseriin!
Nostoväen harjoitukset eivät tulleet pitkällisiksi. Heinäkuun
ensimäisinä päivinä saapui Käkisalmesta pikaviesti, joka kertoi suuren
venäläisarmeijan erään ruhtinaan johdolla asettuneen kaupungin
edustalle. Linnanpäällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika, jolla oli
ainoastaan satayhdeksänkymmentä miestä varusväkeä, oli vihollisten
antautumisvaatimuksiin vastannut ruudilla ja lyijyllä sekä lyönyt
onnellisesti takaisin heidän ensimäisen rynnäkkönsä. Nyt he olivat
ryhtyneet vakinaiseen piiritykseen. Olavi Pentinpoika teki kyllä
urhoollista vastarintaa, mutta eihän ollut puolustajain
vähälukuisuuteen nähden taattua, miten tulisi käymään. Kiireellinen apu
olisi sentähden tarpeeseen.
"No, rientäkäämme sitten Herran nimeen heille avuksi", päätti eversti
Burmeister.
Se oli vakavan juhlallinen hetki Viipurissa, kun tuo pieni joukko,
toistaiseksi maan ainoa turva, lähti kaupungista liehuvin lipuin ja
rumpujen ja torvien soidessa. Joukossa oli paljon nuorta väkeä
kaupunkilaisten omasta piiristä ja sen vuoksi katsoivat viipurilaiset
sitä aivankuin omaksi armeijakseen. Neitoset olivat kietoneet
lipputangon kukkaisköynnöksen peittoon ja useimmat nuorista sotilaista
ja upseereista kantoivat rinnassaan kukkakimppuja. Heidän silmänsä
välkehtivät nuorekasta elämänintoa. Se tarttui heitä saattaviin
kaupunkilaisiinkin ja herätti heissä valoisia voitontoiveita. Mihin
muuhun kuin voittoon astutaan noin kirkkain katsein ja pystyin päin,
olkoonpa sitten että tässä on menossa vain pieni David ja että siellä
perillä on vastassa Goliat-jättiläinen. Ja tiedettiinpä sitä ennenkin
käydyn taisteluun samanlaisten David-Goliat-suhteiden vallitessa.
Elihän vielä jokaisen viipurilaisen muistissa kertomus herra Jöns
Maununpojasta, joka sata vuotta sitten oli vielä paljon pienemmän
joukon kanssa lähtenyt Viipurista ja Kivennavalla nujertanut
kymmentuhantisen vihollislauman. Entäs Tuomas Teppoisen urotyöt ja
monen monet muut täällä Viipurin kannaksella. Ja olihan takana pitkä
Saksan sota, jossa suomalaiset olivat oikein maineeseen kohonneet. Niin
etteihän tässä ollut mitään syytä olla nyrpällä nenin ja synkästi
eteensä tuijotella.
Mutta kenen silmät ne kaikista kirkkaimmin loistivat, ellei tämän
David-joukon nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan. Häneen olivat
useimpain kaupunkilaisten katseet suunnattuna ja olipa suorastaan ilo
nähdä häntä, kun hän suorana ja pää pystyssä asteli joukon edellä.
Kukapa kunnon porvareista tai heidän pyylevistä eukoistaan ei olisi
tällä hetkellä karkottanut sydämestään sitä närää, jota hänen
kepposensa olivat sinne synnyttäneet, sekä vilpittömällä mielellä
toivottanut onnea niin hänelle kuin koko hänen lippuaan seuraavalle
joukolle. Ja kun sen viimeiset rivit olivat sukeltaneet Karjaportin
holviin, kiipesivät iäkkäämmät saattajat ylös muurille ja huutelivat
sieltä, päähineitään heiluttaen, onnentoivotuksiaan poistuvalle
sotajoukolle, jota nuorempi väki laulaen ja hurraata huutaen saatteli
vielä kauas kaupungin ulkopuolelle.
Niin riensi tuo tuhatmiehinen joukko heinäkuisen päivän paahteessa
pikamarssissa eteenpäin itää kohti. Kuta kauemmas Viipurista tultiin,
sitä useammin kohdattiin kotisijoiltaan häädettyjä poloisia
pakolaisjoukkoja. Niiltä saatiin kuulla, että vihollinen oli uudelleen
ottanut haltuunsa Taipaleen kauppalan. Sen vuoksi päätettiin muuttaa
matkan suunta sinnekäsin ja vasta kun vihollinen olisi jälleen
karkotettu Taipaleesta rientää Käkisalmen avuksi.
Toisena iltana Viipurista lähdettyä saapuivat he Raudun kirkolle. Kun
tiedustelemaan lähetetty ratsujoukko toi myöhemmin illalla sanan, että
vihollinen oli lähtenyt Taipaleesta sisämaahan päin sekä yöpynyt
Suvannon rannalle penikulman päähän Raudusta, päätti Burmeister
järjestää joukkonsa taisteluasentoon Leini- ja Rautjärvien väliselle
kannakselle. Jalkaväki asetettiin kahtena vahvana rivistönä keskustaan
ja ratsumiehet jaettiin kummallekin sivustalle järvien rannoille. Sitä
paitsi lähetettiin kummankin järven taakse pienet komennuskunnat
pitämään silmällä, ettei vihollinen pääsisi huomaamatta kiertämään
pääjoukon selän taakse. Miehet saivat yöpyä asemilleen taivasalle -- ja
mikäpä heillä olikaan hätänä lämpimänä keskikesän yönä.
Vilkkaasti juteltiin niiden pienien nuotioiden ääressä, joita miehet
olivat virittäneet hyttysiä karkottaakseen. Tulossa olevasta
taistelusta siinä haasteltiin ja monenlaisia arveluita lausuttiin.
Pitkälle sivu puoliyön valvoi Pertti vaaleassa kesäyössä ja tunsi
olonsa niin oudon kummalliseksi. Ei se pelkoa ollut, vaan jännittynyttä
odotusta ja aavistelua. Hän oli kuvaillut jo moneen kertaan taistelun
menon niin elävästi mielessään, että hän oli ihan selvästi tuntenut
nenässään ruudinhajun ja kuullut korvissaan kuulien vinkunan. Ja kun
hän viimeinkin nukahti levottomaan uneen, näki hän ympärillään pelkkää
taistelun vilinää, kuuli muskettien pauketta ja hurraa-huutoja.
Aurinko oli jo korkealla ja tuore aamuilma oli täynnä linnunlaulua, kun
torvenääni havahutti hänet uinailustaan. Hän luuli heränneensä
suoraapäätä keskelle taistelua, kavahti nopeasti jalkeilleen ja tarttui
miekkaansa. Mutta ympärillään näki hän vain pelkkiä tovereita ja
hymyileviä kasvoja sekä kuuli iloista leikinlaskua. Kun hänen silmänsä
samassa osuivat peilityynelle järvelle, huusi hän hämminkiään
peittääkseen: "Pojat, minä menen uimaan, tulkaa mukaan!" Silloin
kokonainen lauma nuoria miehiä seurasi häntä järvenrantaan. Ja
sielläkös kävi ilo ja pärske, kunnes torven ääni kutsui heidät jälleen
riviin. Mutta kuinka paljon heidän mukanaan leyhähtikään riveihin
raikasta elämää ja nuorekasta intomieltä! Se sai everstinkin silmät
kirkastumaan, kun hän hiljalleen ratsasti pitkin rintamaa, nähdäkseen
oliko kaikki järjestyksessä ja kunnossa.
"Lapset", sanoi hän rintaman keskelle pysähtyen, "meillä tulee tänään
kuuma päivä, mutta teitä katsellessani minä en ollenkaan epäile,
ettemmekö selviä kunnialla, vaikka vihollisemme onkin pääluvultaan
meitä paljon vahvempi. Noin eivät loista niiden kasvot, joilla on
edessään tappio ja häpeällinen pako. Säilyttäkää tuo iloinen
rohkeutenne ja seisokaa miehinä paikallanne, niin kuumaksi kuin tässä
vielä saattaa käydäkin. Voitto kuuluu rohkeille."
Raikas hurraahuuto oli vastauksena näihin everstin koruttomiin
sanoihin, jotka tuo rehti miekanmies oli vaivalla saanut itsestään
esiin puserretuksi. Pertin ohi ratsastaessaan nyökäytti hän tälle
ystävällisesti päätään ja virkkoi:
"Varjele lippua viholliselta, poikaseni. Niinkauan kuin se liehuu
rivien yllä, eivät miehet menetä rohkeuttaan."
Voimakkaasti sykähti Pertin rinnassa ja hänelle selveni siinä
tuokiossa, mitä lippu merkitsee sotajoukolle. Ja samalla käsitti hän
oman vastuunalaisuutensa ja itsekseen päätti hän lujasti osottautua
tuon kunnon everstin luottamuksen arvoiseksi. --
Päivänkehrä kiipesi yhä korkeammalle ja tiedustelijat ilmoittivat, että
viholliset, joita on ainakin puolikymmentuhantinen joukko, lähenivät
Rautua. Mutta vielä kesti heitä odottaa ja päivä alkoi jo olla
puolillaan, ennenkuin heidän piikkinsä ja pertuskansa alkoivat
välähdellä puiden välissä niityn takana. Joukko joukon jälkeen
purkautui heitä metsän kätköstä aukealle, jossa he alkoivat
järjestäytyä hyökkäykseen.
"Ahaa, he aikovat tehdä alotteeksi ratsuväkihyökkäyksen", kuuli Pertti
muutaman nuorista upseereista lausuvan. "Ja tekevät sen nähtävästikin
keskustaamme vastaan. No, sehän käy juuri odotustemme mukaan ja
ketunrautamme pääsevät iskemään heidän nilkkoihinsa."
"Ketunraudoiksi" olivat he ristineet sen taistelusuunnitelman, jonka
eversti Burmeister oli keksinyt. Siihen kuului ensinnäkin joukko
tukevia seipäitä, jotka oli kolmeen riviin lyöty viistosti maahan,
teräväksi veistetty kärki eteenpäin sojossa. Sellaisia kaksihaaraisine
rautapiikkeineen oli käytetty jo kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa
niitä oli ruvettu kutsumaan Ruotsin sulhasiksi. Tämän seiväsmetsän
edessä seisoivat miehet tiheässä rivissä, niin että tuo vaarallinen
hakuli oli kokonaan piilossa viholliselta. Jos nyt ratsuväki tekisi
hyökkäyksen keskustaa vastaan, piti miesten vasta hyökkääjäin ihan
lähelle tultua pujahtaa nopeasti seiväsrivistön taakse. Että kaikki
kävisi nopeasti ja ilman häiriöitä, niin siltä varalta oli illalla
pantu toimeen harjoituksia, joten jokaisella oli nyt selvillä paikkansa
ja tehtävänsä. Sittenkuin vihollisen ratsuväki olisi suistunut tähän
esteeseen ja joutunut häiriöön, piti kummallekin sivustalle asetetun
oman ratsuväen hyökätä vihollisjoukon kyljille, iskeä sitä kahdelta
puolelta kuin kiinni losahtavat ketunraudat. Toisen rivistön jalkaväki
oli tilapäisesti siirretty kummallekin sivustalle ratsuväen taa
piiloon, niin että keskusta näyttäisi mahdollisimman ohuelta ja
houkuttelisi vihollista suuntaamaan ensi rynnäkkönsä juuri sitä
vastaan.
Kaikki näytti käyvän laskujen mukaan. Kun vihollinen oli saanut
ratsuväkensä jonkunlaiseen järjestykseen, välähtivät siellä miekat,
hevosten harjat hulmahtivat ja maa tömisi tuhanten kavioin sitä
tallatessa. Kuin kaikki edestään lakaiseva pyörremyrsky läheni
pölypilveen kietoutunut ratsujoukko. Tuijottaessaan siihen tunsi
Pertti kylmien väristysten karsivan ruumistaan ja hänen polvensa
vavahtelivat. Mutta liikahtamatta seisoi hän paikallaan ja puristi
suonenvedontapaisesti lipputankoa. Sitten... se kaikki kävi kuin
unessa. Komennon kuullessaan livahtivat he kuin ankeriaat seiväsmetsän
taa, viholliset huomasivat liian myöhään uhkaavan vaaran, kuului kauhun
ja tuskan karjahduksia, kun etummaiset hevoset ratsastajineen
naulautuivat seipäisiin, takimmaiset rivit sulloutuivat päälle ja tähän
sekasortoiseen sikermään iskivät kummaltakin sivustalta suomalaiset
ratsumiehet. Ohjakset löysinä ja villisti kirkuen pakenivat ne, jotka
pakenemaan pääsivät. Niinkuin suuri aalto huljahtaa laivankannen yli,
peittää hetkeksi kaikki näkyvistä ja huumaa aistit umpisukkeloon
joutuneilta merimiehiltä, vetäytyen sitten yhtä äkkiä takaisin ulapalle
-- sellaiselta vaikutti tämä kaikki Perttiin ja hänen tovereihinsa.
Mutta tällä aallon huuhtaisulla oli heihin vapauttava vaikutus. Yks
kaks olivat he päässeet jäykistävästä jännityksestään, tunsivat veren
lämpimästi ja vilkkaasti virtaavan suonissaan ja kohottivat huikean
hurraa-huudon tälle ensi menestykselle.
"Kas niin, lapset, kaikki kävi toivomustemme mukaan", puheli eversti
ratsastaen jälleen pitkin rintamaa. "Kaikki ei kuitenkaan ole vielä
lopussa, vaan kuumin on edessämme, sillä nyt käy varmaankin heidän
jalkaväkensä kimppuumme. Heitä eivät nuo siunatut seipäät voi pidättää
ja silloin kysytään teiltä miehuutta pysyä alallanne. Mutta onhan alku
hyvä, meidän kuraassimme on noussut ja vihollisen laskenut, se tasottaa
mieslukumme erilaisuutta. Antakaa heille vain rivakasti kuonoon, pojat,
ja kaikki päättyy hyvin."
Nähtiin, että vihollinen järjestäysi metsän rinteessä uuteen
hyökkäykseen. Tällä kertaa alkoi taaja jalkaväkijoukko liikehtiä
suomalaisten keskustaa kohti, samalla kuin ratsuväen jäännökset olivat
asettuneet kummallekin kyljelle, suojellakseen niitä suomalaisen
ratsuväen hyökkäyksiltä. Yhä lähemmäs tuli vihollinen ja... sitten
alkoivat musketit paukkua ja taistelevain päiden päälle syntyi kitkerä,
yhä sakeneva savupilvi. Kuinka se tuo pauke ja kuulain surina panikaan
veren kuumenemaan. Pertti näki toveriensa joukosta suistuvan kenttään
miehen sieltä, toisen täältä, mutta rohkeana seisoi hän alallaan ja
niin tekivät toisetkin. Kuinka mielellään hänkin olisikaan ampunut,
mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta, hänen kun täytyi hoitaa
lippuaan, joka ylpeänä liehui heidän riviensä yläpuolella, aina väliin
peittyen tiheään ruudinsavupilveen.
Yhä lähemmäs työntäytyi vihollinen. Nyt ne saivat raivatuksi pois
tieltä seipäät ja niihin tarttuneet miehet ja hevoset. Sitten... sitten
seurasi hurja yhteentörmäys miekoin, keihäin ja musketinperin. Kaikki
oli tuokion yhtä pyörryttävää sekamelskaa, huutoa ja aseiden kalsketta.
Ja kun näköala Pertin ympärillä taas hieman selveni, näki hän
vihollisten peräytyvän ja toveriensa hurraata huutaen ajavan heitä
takaa. Mutta sitten näki hän everstin ilmestyvän ruudinsavun keskeltä
ja pysäyttävän takaa-ajajat.
"Ottakaa entiset paikkanne, lapset, ja pitäkää ne, seisokaa lujana
alallanne, sillä nyt tulee taistelun ratkaisevin hetki", kuuli Pertti
hänen puhuvan. "Hetken päästä uudistaa vihollinen varmasti rynnäkkönsä
ja minun täytyy koko toinen rivistö viedä hetkeksi pois, sillä eräs
vihollisjoukko on kiertämässä Rautjärven ympäri meidän niskaamme.
Kestäkää herran nimessä paikallanne niinkauan kuin minä ehdin takaisin.
Kun rintamaan syntyy aukkoja, niin vetäytykää yhteen älkääkä päästäkö
niitä läpi. Kapteeni Kaarlo Lennartinpoika on ylin päällikkö minun
poissa ollessani."
Sen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois.
Turvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten
vaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta
olivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän
rohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa
jättämään.
Jälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin
sekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja
vimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja
harvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat
taistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi.
Hän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti
hän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei
tahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun
siirtyvän taaksepäin.
Nyt... nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse
iskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui
lipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen
tovereistaan suisti sen maahan... Sitten sukelsi vihollismerestä suuri,
rokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan
hänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten
lipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan
kurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen
jättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki
rakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä
riemuhuudoin...
Tuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan.
Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli
pettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli
luisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli
otettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen
huumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai
huomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan,
joka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen
ympärillään kamppaileville tovereilleen: "Pojat, seuratkaa minua,
meidän on saatava lippumme takaisin!" alkoi hän kaksin käsin
silmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku
salaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa
ja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti
välkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti
kalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä
verinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa
vastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä
muutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan
hänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa
joukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna
suistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen
kädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään
hengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen
silmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan...
Hän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja
edestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat
paeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset
luulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se
joukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja
lähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään
suurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan
kuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken,
lähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat
Laatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas
taistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.
Eräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli
juuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään
oli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin
ja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut
vihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten
oli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat
eversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi
selällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen
hymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi
hänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.
"Minä sanoin hänen äidilleen", lausui eversti, "että hänestä voi vielä
tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä
tulikin sankari."
Everstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki
vainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.
Sellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori
lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin
sankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti
Burmeisterille kiitoksensa.
_Kyösti Wilkuna_.


KÄKISALMEN PUOLUSTUS VUONNA 1656.
KAPTEENI OLAVI PENTINPOIKA.

Heleimpään kevätvihreäänsä olivat tuuheat lehtipuut pukeutuneet Vuoksen
vanhan suujuoksun varrella ja kuusenoksatkin komeilivat punertavissa
käpykoristeissaan. Keveästi lipui pieni kaksihanka-haapio myötävirtaa
leveän kymin pohjoisen rinteen ohi, jossa kasvoi vehmas nurmi.
Venheessä piti perää hyväntuulisen näköinen, ahavoittunut,
ryhdikäs keski-ijän mies talonpoikaisessa mekossa, jonka tuppivyö
tulusvehkeineen kiinnitti uumenille. Soutajina oli perämiehen neljä
reipasta pienoiskuvaa, hänen poikiaan, joista kolme jo oli siinä
kahdenkymmenen vuoden seutuvilla, alle tai päälle, ja neljäs, nuorin
vasta puolivälissä toistakymmentä, -- siinä oli airovoimaa liiaksikin
noin pieneen alukseen. Mutta niinpä taival katkesikin nopeasti ja pian
rupesi lehteväin nienten lomitse kuultamaan määränpää, Käkisalmen
ijäkäs, harmaakivinen saarilinna, jonka vanhimman osan jyhkeä, pyöreä
torni tummana kuvastui päivän kiilloittamaan virran kalvoon. Linna
sijaitsi näet kahdella, sillan kautta toisiinsa ja pohjoiseen
mantereeseen yhdistetyllä saarella, ja sinne mantereen puoliselle
rinteelle oli linnan turviin kasvanut pieni kaalimaiden ja
viljapeltojen ympäröimä esikaupunki. Suuremman saaren eli n.s. uuden
linnan muurien sisäpuolella sijaitsi vanha kaupunki ja itse linnan
ytimen muodosti siitä ulompana oleva saari, jota sanottiin "vanhaksi
linnaksi." Tämän virranpäälliseen rantaan, korkean muurin alle, laski
venhe, josta soutajat heti rupesivat maihin lappamaan verkkojaan ja
vapojaan.
Kalamatkalta, kevätkalan pyynnistä, palasivat näet siinä Käkisalmen
linnan päällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika -- kalamiespuvussa -- ja
hänen reippaat poikansa, Kaarlo, Olavi, Konrad ja Juhana, iloisina
kaikki ja ylpeinä kauniista saaliistaan. Sillä kalakontit, jotka he
nostivat venheestä äitinsä eteen, joka juuri laskeusi linnasta saapuvia
vastaanottamaan, olivat suuret ja täydet -- kelpasi niitä näytellä...
-- Siinä on saalista, huudahtivat he, kohotellen kontista esille
suurimpia vonkaleita. -- Onko täällä linnan sauna lämpiämässä, me
toimme tullessamme tuoreita vastoja.
Mutta äiti, rehevä, topakka maalaisemäntä, ei tällä kertaa kiinnittänyt
paljoakaan huomiota saaliisiin eikä vastoihin. Hänen katseensa oli
hiukan huolestuneen näköinen, kun hän kääntyi miehensä puoleen ja
virkkoi:
-- Tänne saapui aamulla miehiä Sortavalasta ja ne kertovat outoja
uutisia.
-- Ka minkälaisia?
-- Heidän puolessaan parveilee ratsastavia vainolaisia... ovat siellä
ryöstäneet taloja ja polttaneet kirkkoja.
-- Vainolaisia...?
-- Niin, kasakoita, mitä lienevät. Ihmiset kuuluvat paenneen
metsiin... Mutta jouduhan itse kuulemaan, miehet ovat linnantuvassa.
Vakava, hämmästynyt ilme levisi isän hyväntuulisille kasvoille, kun hän
siihen kotvaseksi jäi miettiväisenä seisomaan. Vihan liekkikö olisi
irti idässä? -- hänen oli sitä vaikea ymmärtää. Mutta viestin tuojathan
ovat tuvassa... Olavi ojentausi suoraksi -- hänen oli siinä kalapuvussa
hiukan hidasta päästä täyteen sotilaalliseen ryhtiinsä --, jätti sanaa
puhumatta poikansa rannalle hoivaamaan verkkoja ja saaliita, ja läksi
nopein askelin nousemaan vastamaata synkännäköisen linnansa
paksuseinäistä porttia kohden.
-- Jos kasakat ovat tulleet rajan yli, niin pian he ovat täälläkin!
Kuinka heitä silloin täällä tervehditään?
* * * * *
Käkisalmen vanha linna, joka jo nelisensataa vuotta oli seisonut siinä
Vuoksen suujuoksun vartiana, oli näihin aikoihin, 16-sataluvun
puolivälissä, päässyt pitkien rauhanvuosien varrella hiukan
"ruostumaan" ja ravistumaan. Sitä oli kyllä laajennettu linnoittamalla
myöskin se suurempi saari, jossa "vanha kaupunki" sijaitsi, ja itse
"pesälinnan" muurit ja vallit, joita oli ahkerasti varustettu ja
lujitettu noin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin sen omistamisesta
tuimasti taisteltiin, olivat kylläkin paksut ja vankat. Ja ensi vuosina
Stolbovan rauhan jälkeen, jolloin Ruotsi jäi lopullisesti pitämään tuon
kiistankapulan, oli siellä pidetty riittävä varustusväkikin kaikkine
tykistöineen ja sotatarpeineen. Mutta sen jälkeen oli täällä Suomen
itäisellä rajalla -- harvinaisuutena kyllä -- vallinnut monta rauhan
vuosikymmentä ja siihen rauhantunteeseen oli tällävälin jo liiaksikin
totuttu. "Korelan" linnaväkeä oli pienentämistään pienennetty sitä
myöten kuin Ruotsi alinomaa tarvitsi lisää aseväkeä suuriin
saksalaisiin sotiinsa; sen parhaat tykit oli sieltä viety muille
taistelutanterille, eikä ollut varoja riittänyt tämän kaukaisen linnan
kunnossapitoon, -- niitä oli aina tarvittu toisaalla. Siksi oli nyt
Käkisalmen päällikön, jolla oli linnassaan vain vähäinen,
rauhanaikainen varustusväki ja sen mukaiset muonat, vaikea ajatella
vihollisen nyt yhtäkkiä tekemää hyökkäystä.
Mutta siihen ajatukseen oli kai totuttauduttava. Olavi Pentinpoika,
suomalaisesta maalaishuovista kapteeniksi ylennyt soturi, oli jo pari
vuosikymmentä sitten nuorena luutnanttina ollut lyhyen ajan Käkisalmen
väliaikaisena komentajana, ja silloin päässyt tähän rajalinnaan ja sen
viereisen kauppakylän väestöön mieltymään. Senjälkeen oli hän
kulkeutunut toisille sotatiloille, retkeillyt Liivinmaalla ja
taistellut Saksassa 30-vuotisen sodan loppuaikoina, palaten vihdoin
rauhan tultua takaisin Suomeen, jossa hänellä oli kotinsa ja perheensä.
Hän otti silloin taas Käkisalmen syrjäisen linnan hoitoonsa, -- siellä
oli köyhän miehen helpompi kasvattaa isoa perhettä, sillä siellä
saattoi viljellä maata ja harjoittaa kalastusta sekä muutenkin elää
hiljaista, vaatimatonta maalaiselämää, jota hän rakasti. Venäläisten
kanssa käytiin kauppaa ja elettiin hyvässä naapurisovussa aavistamatta,
että Ruotsin uuden kuninkaan Kaarlo Kustaan levoton politiikka sotkisi
isänmaan sotaan, paitsi muuta Eurooppaa, myöskin Venäjätä vastaan.
Kevättalvella oli kyllä Viipurista saapunut tietoja, jotka eivät
ennustaneet oikein hyvää, mutta rauhan rikkoutumista ei sentään, osattu
odottaa, -- elettiinhän hallituspiireissäkin vielä siinä hyvässä
uskossa, että sattuneet selkkaukset kyllä nytkin sodatta selviävät.
Ulkomaisille sotatanterille yhä Suomesta väkeä kiristettiin, kasvavat
pojatkin piti sinne kuljettaa, -- kukapa silloin osasi odottaa
venäläisten hyökkäystä Suomeen! Käkisalmenkin pienilukuisesta
miehistöstä oli osa laskettu lomalle niinkuin tavallisesti kevättöihin
ja kevätkalanpyyntiin oli linnasta lähdetty niinkuin ainakin.
-- Olisiko nyt todella rauha rikkoutunut, sota alkanut idästäkin?
Sortavalasta saapuneet miehet, jotka linnanisäntää odottivat pesälinnan
vanhassa vierastuvassa, eivät tienneet asiallisesti paljo muuta, kuin
minkä suulas emäntä jo rannassa oli kertonut. Vihollinen hävitti
laajalti Karjalan varsinkin luterilaisen väestön asuinmaita; nämä
miehet olivat lähteneet kodeistaan länteen kulkemaan, toiset olivat
metsiin paenneet. Ja nyt he pyysivät linnasta avukseen sotaväkeä,
häätämään hyökkääjät pois rajan taa.
-- Vai linnaväkeä avuksi... Ovatko nuo ryöstäjät säännöllistä
sotaväkeä?
-- Ovat kyllä. Ja uusia joukkoja kuuluu heitä olevan tulossa rajan
takaa.
-- Vai uusia tulossa...
Olavi Pentinpoika teki äkkiä päässään pieniä laskelmia. Linnueen
kirjoissa oli nykyisin kaikenkaikkiaan, hänen omat pojat mukaan
luettuina, 190 miestä, joista osa oli lomalla kotikylissään. Hevosia,
joita ahkerasti oli käytetty linnan peltotöissä, oli parikymmentä, --
ei siitä riittänyt mitään lähettää ryöstelevää vainolaista vastaan.
lannan omaa turvallisuutta oli nyt lähinnä ajateltava.
-- Malttakaahan, miehet, puhui hän lohdutellen kärsimättömille
sortavalalaisille, vetäessään asetakin ylleen ja sitoen miekan
vyölleen. -- Ehkä on parasta, että te jäätte toistaiseksi tänne
linnaan... katsotaanhan, mitä voidaan tehdä. Käykää murkinoimaan!
Mutta itse ei hän nyt joutanut aterioimaan, -- piti heti ryhtyä
erinäisiin kiireellisimpiin toimenpiteisiin. Kohta rupesikin
linnankirkon kello soimaan, kutsuakseen kotiin esikaupunkiin ja
lähikyliin laskettuja miehiä, ja itse kävi linnan herra aitoissa ja
kellareissa varastojaan tarkastamassa. Uudessa linnassa, joka oli nyt
puolustuskuntoon saatettava sekin, pani hän miehet vallitöihin ja
määräsi joutoväen ajoissa muuttamaan sieltä pois. Sieltä palatessaan
tapasi hän pesälinnan väentuvassa rannasta nousseet poikansa, jotka yhä
puuhailivat verkkojensa ja rihmojensa ääressä. Heille hän virkkoi:
-- Nyt pois rihmat ja koukut, pojat! Tässä on nyt pidettävä huolta
toisenlaisista työkaluista.
Pian oli isä antanutkin pojilleen uudet tehtävät.
-- Sinä Kaarlo, ratsasta parin miehen kanssa Sortavalaan päin
vakoilemaan, missä asti vainolainen jo liikkuneekaan. Hoi, Olavi, anna
kalat akoille ja hae hiirakko laitumelta, se on nopein menemään. Varaa
paras satula ja karauta sitten yötä päivää Viipuriin, ilmoittamaan
sikäläisille sotaherroille, että vihollinen on hyökännyt Karjalaan ja
että tänne tarvitaan pikaista apua. Ja Konrad, laske sinä vesille
vastatervatut nuottaveneet, ota mukaasi riittävät soutajat ja lähde
joensuusta, johon tuonaan laski kaksi jauhosaimaa, hakemaan viljaa niin
paljon kuin saatte venheillä kulkemaan. Ja vihdoin nuorimpani, sinä
Juhani, kirjoitusmies, tule avukseni, meidän on nyt yhdessä laadittava
pari kirjettä Olavin mukana Viipuriin lähetettäväksi. Kas niin, toimeen
kaikki...!
-- Kunhan ensiksi koen polakoukkuni Kalliosaaren kupeelta, rupesi
nuorin veljeksistä varsin levollisesti estelemään. Hän ei ollut koskaan
tottunut Käkisalmen linnassa mihinkään erityiseen kiireeseen eikä
ymmärtänyt sellaista hoppua nytkään tarvittavan. Mutta isä taputti
häntä hellästi leuvan alta ja virkkoi: