Kaksi partiopoikaa - 23

Majavajoki, ja se laskee Mustaan jokeen. Jonkun teistä pitää hakea
se joki. Se on viisi tai kuusi syltä leveä ja helppo tuntea siitä,
että se on suon ainoa suurenpuoleinen joki. Siitä suoraan pohjoista
kohti on avoin niitty, jonka läpi juoksee pieni lähteestä alkava
puro, ja siellä pitää eräs intiaanijoukko leiriä. Jossakin koillisen
kulmalla kuuluu olevan palamatonta mäntymetsää, ja siellä tavataan
vielä muutamia hirviä. Ei mikään näistä paikoista ole viidentoista
kilometrinkään päässä, intiaanileiriä ehkä lukuun ottamatta. Teidän
tulee nyt lähteä vakoilemaan ja sitten tuoda sana siitä, mitä olette
nähneet. Voitte arpoa, kuka kunnekin lähtee. Korret siis merkittiin
ja arpaa vedettiin. Janin osaksi tuli mäntymetsän etsiminen. Hän
olisi mieluummin lähtenyt intiaaneja hakemaan. Samin piti hakea
joki ja Wesleyn intiaanileiri. Kaleb antoi kullekin heistä muutamia
tulitikkuja ja sanoi heidän lähtiessään:
-- Minä odotan täällä, kunnes palaatte takaisin. Poltan tulta koko
ajan ja auringon laskiessa teen laholla puulla ja ruoholla suuren
savun, niin että osaatte takaisin. Muistakaa, että kuljette auringon
mukaan, pitäkää aina mielessä matkan pääsuunta; puita ja suonsilmää
älkää koettako muistiinne painaa; ja jos eksytte, niin tehkää _kaksi
savua_, riittävän kauaksi toinen toisistaan. Jääkää niiden luo ja
huutakaa aina vähän päästä; joku varmaan tulee apuun.
Kello yhdentoista aikaan pojat siis lähtivät innokkaina matkaan. Kun
he jo olivat menossa, huusi Musta Haukka toisille: -- Se, joka ensin
suorittaa tehtävänsä, saa "suuren kupin"!
-- Pankoot kaikki kolme johtajaa päänahkansa vetoon, sanoi Tikka.
-- Hyvä. Ensimmäinen, joka palaa voittajana, saa päänahan kummaltakin
toiselta ja pelastaa omansa.
-- Hei pojat, teidän on paras ottaa matkaan koko varustuksenne, vähän
ruokaa ja peittonne, ehdotti rohtomies vielä lopuksi. -- Saattaa
käydä niin ettette pääsekään yöksi leiriin.
Jan olisi mieluummin ottanut Samin toverikseen, mutta se ei nyt
käynyt päinsä, ja Rantasipi oli kyllä hyvä kumppani, vaikka
hitaanlainen. Pian he poistuivat ylävältä maalta ja tulivat suolle,
joka oli laaja ja näköjään rannaton, siellä täällä suuri tamarakki.
Vajottavaa nevaa oli sangen vaikea kulkea. Jan katkaisi kummallekin
pitkän seipään käteen; sen piti estää uppoamasta, jos suo pettäisi.
Kun oli kuljettu kolmisen kilometriä, niin Rantasipi tahtoi kääntyä
takaisin, mutta Pikku Majava käski harmistuneena hänen tukkia suunsa.
Pian tämän jälkeen he tulivat untelolle pienelle suojoelle, jonka
rannoilla oli ihmeellistä punaisen keltaista vaahtoa. Joki oli
syvä ja liejupohjainen. Jan tunnusteli sitä seipäällään -- hän ei
uskaltanut kahlata, minkä vuoksi he kulkivat sen rantaa, kunnes
löysivät pienen puun, joka oli kaatunut joen poikki, ja sitä pitkin
kulkien he pääsivät yli. Puoli kilometriä kauempana suo muuttui
kuivemmaksi ja edessä oleva vihanta metsikkö ilmaisi maan nousevan.
Sen poikki he kulkivat sukkelaan suunnaten yhä luodetta kohti.
Tämän jälkeen oli vuorotellen pieniä soita ja isoja saarekkeita.
Aurinko paistoi täällä kuumasti ja Rantasipiä uuvutti. Häntä
vielä janottikin, ja itsepintaisesti hän joi suovettä, missä vain
vesipaikan tapasi.
-- Kuules, Rantasipi, sinun käy huonosti, ellet lakkaa tuosta; se
vesi ei kelpaa keittämättä juotavaksi.
Mutta Rantasipi valitti polttavaa janoa ja joi vähääkään
välittämättä. Kun oli kaksi tuntia kuljettu, hän oli kovasti
uuvuksissaan ja tahtoi ehdottomasti palata takaisin. Jan etsi kuivan
saarekkeen ja kokosi risuja tuleksi, mutta huomasikin sitten, että
kaikki tulitikut olivat kastuneet likomäriksi suolla rämmittäessä.
Rantasipi hätääntyi tästä kovasti, ei siksi, että juuri sillä
hetkellä olisi tulta tarvittu, mutta jos täytyisi olla ulkona kaiken
yötä.
-- Odota, niin saat nähdä, mitä intiaani tekee, sanoi Pikku Majava.
Hän etsi kuivuneen palsamikuusen, leikkasi siitä hankauspuut, teki
hieman kaarevasta oksasta jousen ja tuota pikaa sai aikaan loimuavan
tulen Peterin sanomattomaksi hämmästykseksi, sillä hän ei ollut
milloinkaan nähnyt puutuluksilla tulta tehtävän.
Teetä juotuaan ja vähän syötyään Peter oli hieman rohkeammalla
mielellä.
-- Minun laskujeni mukaan me nyt olemme kulkeneet vähän päälle
kymmenen kilometriä, sanoi päällikkö. Vielä yksi tunti, niin näemme
metsän, mikäli täällä sitä on, ja Jan johti soitten halki, jotka
olivat toisinaan avoimia, toisinaan vähän metsää kasvavia, ja poikki
kulon polttamain metsäsaarekkeitten.
Tunnin koillista kohti astuttuaan he saapuivat saarekkeelle, jossa
oli suuri, maahan saakka oksainen puu. Jan kiipesi siihen. Ympärillä
oli joka puolella laajalti maata -- tasaisia paljaita nevoja ja
metsäisiä saarekkeita, ja kaukana edessä päin oli pitkä tummanvihanta
seinämä -- varmaankin se metsä, jota he hakivat. Välillä hän näki
kimaltelevaa vettä.
Jan tuli alas ilosta säteilevin kasvoin ja huudahti: -- Se on likellä
nyt! Minä näin mäntymetsän. Se on aivan tuossa.
-- Kuinka pitkä matka sinne on?
-- Noh, kolmisen kilometriä enintään.
-- Niin sinä olet sanonut kaiken aikaa.
Hän lähti astumaan, ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat vedelle,
syvälle kirkkaalle, hitaasti virtaavalle joelle, jonka rannoilla
kasvoi pajupehkoja, pinnalla ulpukkalauttoja. Se juoksi leveän soisen
aukion keskitse. Jan oli odottanut näkevänsä lammen ja joutui ymmälle
kun se olikin joki. Sitten hänen mieleensä juolahti: -- Kaleb sanoi,
että tällä suolla on vain yksi iso joki. Se varmaan on tämä. Tämä se
nyt on Majavajoki.
Joki tuskin oli seitsemää syltä leveä, mutta kun ei ilmeisestikään
olisi voitu löytää sellaista puuta, jota pitkin olisi voitu päästä
yli, riisui Jan vaatteet päältään, kokosi ne kaikki yhteen kimppuun
ja nakattuaan nyytin toiselle rannalle ui itse yli. Peterin täytyi
tulla perässä, ellei tahtonut jäädä. Pukeutuessaan toisella rannalla
he kuulivat joesta ihmeellisen pamahduksen ja näkivät ilmaan
ryöpsähtävän vesipatsaan, jonka syytä he eivät ymmärtäneet.
Sitten Jan kuuli tutun _kuääkin_ myötävirrasta. Hän lähti sinne
jousineen ja nuolineen toverin jäädessä istumaan synkän näköisenä
mättäälle. Ruohikon läpi pieneen lahdelmaan tirkistettyään hän
näki aivan lähellä kolme heinäsorsaa. Hän odotti, kunnes kaksi oli
samassa linjassa, sitten laukaisi ja tappoi toisen paikalla, mutta
toiset lensivät pois. Tuuli toi sen maihin, niin että siihen ulottui
kepillä, ja hän otti sen ja palasi voitonriemuisena Peterin luo.
Mutta tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. -- Minä tahdon mennä
kotiin, hän sanoi surkean näköisenä. Kun hän näki heinäsorsan, niin
hän vähän reipastui, ja Jan sanoi: -- Tule pois nyt, Peter! Ellemme
me kahdenkymmenen minuutin kuluttua ole siinä metsässä, niin minä
palaan takaisin ja vien sinut kotiin.
Kun he olivat tulleet seuraavalle saarekkeelle, niin he samalla
näkivätkin mäntymetsän -- täyteläisen vihreän seinämän, jonne
ei ollut kilometriäkään, ja pojat vähän hurrasivat ja olivat
haltioissaan. Viidentoista minuutin kuluttua he käyskentelivät sen
kuivissa suloisissa holvistoissa.
-- Nyt me olemme voittaneet, sanoi Jan, tehkööt muut mitä tahansa,
eikä meillä nyt ole muuta huolta kuin palata takaisin.
-- Minä olen kovin väsynyt, sanoi Rantasipi, levätään vähän. Jan
katsoi kelloaan. -- Kello on neljä. Minä luulen, että meidän on paras
jäädä tähän yöksi.
-- Voi, ei; minä tahdon päästä kotiin. Näyttää siltä, kuin rupeaisi
satamaan.
Niin tosiaankin tekikin, mutta Jan vastasi: -- No niin, mutta ainakin
syömme ensiksi. Hän viivytteli niin paljon kuin suinkin, niin että
täytyi leiriytyä, ja sade tuli odottamatta, ennen kuin edes tulta
oli tehty. Mutta omaksi ilokseen ja Peterin ihmeeksi hän tuota pikaa
sai valkean syttymään puita hankaamalla, ja nuotion ympärille he
ripustivat märät vaatteensa. Sitten hän kaivoi intiaanien kaivon ja
viivytteli siinä hommassa niin kauan, että kello oli kuusi, ennen
kuin voitiin ruveta aterialle -- ilmeisestikin oli liian myöhä lähteä
liikkeelle, vaikka sade näyttikin taukoavan.
Jan siis kokosi polttopuita, teki kuusenhavuista vuoteen ja
pensaista ja tuohesta tuulensuojan. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi he
peittoineen nuotion palaessa tulivat yöllä hyvin toimeen. He kuulivat
vanhan ystävänsä huuhkajan huhuilevan, kettu haukkui aivan lähellä
riitaista _jäpp -- hörrrr'iänsä_ ja kerran tai pari askelten kahina
lehdissä sai Janin heräämään, mutta muutoin he nukkuivat sangen hyvin.
Päivän koitteessa Jan nousi ylös. Hän teki tulen ja keitti vähän
teevettä. Leipää oli enää hyvin vähän jäljellä, mutta heinäsorsa oli
vielä koskematta.
Jan kyni sen, leipoi sen kosteaan saveen, kaivoi tuhkaan ja peitti
sitten hehkuvilla hiilillä. Se on intiaanien keittotapa, vaikkei
hän sitä täydelleen osannut. Puolen tunnin kuluttua hän avasi
savipaistoksensa, ja silloin näkyi, että toinen puoli sorsaa
oli palanut ja toinen oli vielä hyvin raakaa. Osa oli kuitenkin
parhaimmillaan, minkä vuoksi hän kutsui kumppaninsa aamiaiselle.
Rantasipi nousi istumaan kasvot kalpeina ja kurjan näköisenä,
ilmeisestikin sairaana. Hän oli kylmettynyt ja tunsi ilkeätä
pahoinvointia. Hän oli nyt saanut varomattomuudestaan palkan.
Hän söi vähäsen ja joi teetä ja jaksoi sitten paremmin, mutta ei
ilmeisestikään kyennyt enää sinä päivänä matkaa jatkamaan. Nyt Jan
ensi kerran tunsi pelkoa. Viitisentoista kilometriä suota oli edessä,
ennen kuin oli avun toivoa. Mikä neuvoksi tämän kipeän pojan kanssa?
Jan kuori veitsellään pienen kuivuneen puun ja kirjoitti sen sileälle
pinnalle lyijykynällä "Jan Yeoman ja Peter Boyle pitivät tässä leiriä
elokuun 10. p:nä 18--."
Hän asetti toverinsa mukavaan asentoon tulen ääreen ja jälkiä
etsittyään huomasi, että kaksi hirveä oli yöllä tullut melkein heidän
nuotiolleen saakka. Sitten hän kiipesi korkeaan puuhun ja tähyili
savumerkkiä etelän suunnalta. Siellä ei näkynyt mitään, mutta kaukaa
luoteesta, hohtavien keltaisten kunnaitten takaa, hän keksi laakean
kentän, joka oli täynnä mustia kuusikkotäpliä. Eräästä kuusikosta
kohosi savua ja sen vieressä oli pari kolme valkoista esinettä, jotka
näyttivät teltoilta.
Jan kiiruhti alas kertomaan toverilleen nämä hyvät uutiset, mutta
kun hän tunnusti, että teltat olivat vielä kolmisen kilometriä
kauempana, ei Rantasipiä vähääkään haluttanut lähteä intiaanien
leiriin. Jan siis teki savutulen ja veitsellä merkiten nuoria puita
kahdelta puolelta matkansa varressa lähti yksinään intiaanien
leiriin. Tultuaan sinne puolen tunnin kuluttua hän tapasi siellä
kaksi hirsimökkiä ja kolme tiipiitä. Lähelle tullessaan hänen täytyi
hosua kepillä torjuakseen luotaan koiraparvea. Intiaanit olivat,
kuten tavallisesti, arkoja valkoista vierasta kohtaan. Jan teki
muutamia merkkejä, jotka hän oli Kalebilta oppinut. Itseään osoittaen
hän kohotti sormea, joka merkitsi, että hänellä oli kumppanikin.
Sitten hän osoitti mäntymetsää ja ilmaisi elein, että toinen makasi
siellä, ja lisäsi tähän vielä nälkämerkinkin pusertaen vatsaansa
kättensä syrjillä merkiksi, että "Minä olen tältä kohdalta halki
leikattu". Intiaanipäällikkö antoi hänelle hirven kielen, mutta ei
välittänyt hänestä sen enempää. Jan otti sen kiittäen vastaan, piirsi
hät'hätää leirin kuvan ja palasi takaisin. Rantasipi jaksoi nyt
paljon paremmin, mutta oli aivan kauhuissaan, kun hänen oli täytynyt
olla niin kauan yksin. Hän kykeni sentään kulkemaan ja halusi kovasti
pois. Jan kulki edellä kaikkia varustuksia kantaen, ja toveri seurasi
perässä hitaasti ja maristen. Kun he tulivat joelle, Rantasipi aikoi
pelosta jäädä takarannalle, hän kun luuli, että heidän kuulemansa
kova ääni oli ollut jonkin syvyyden hirviön aikaansaama ja että se
veisi heidät.
Jan oli varma siitä, ettei se voinut olla muuta kuin suokaasun
räjähdys, ja esimerkillään hän pakotti Peterin uimaan perässä. Mikä
se oikeastaan oli, siitä he eivät koskaan päässeet selville.
Jonkin aikaa he nyt kulkivat sangen sukkelaan. Rantasipiä reipastutti
tieto, että nyt mentiin kotia kohti. Haukattiin tuota pikaa hirven
kieltä, eikä siihen kulunut paljoa aikaa. Kolmen aikaan he näkivät
Kalebin savumerkin ja neljän aikaan hyökkäsivät leiriin voitonhuudoin.
Kaleb ampui revolverillaan, ja Turkki haukkui syvimmällä
ketun-ajo-basso-äänellään. Kaikki muut olivat palanneet takaisin jo
edellisenä iltana.
Sam kertoi, että hän oli "kulkenut viisitoista kilometriä tapaamatta
merkkiäkään siitä kirotusta joesta". Gui vannoi, että he olivat
käyneet kuudenkymmenen kilometrin päässä eivätkä uskoneet sellaista
jokea olevankaan.
-- Minkälaisia maita te näitte?
-- Ei mitään muuta kuin kuloalueita ja kallioita.
-- Hm, te kuljitte liian kauas länteen päin -- kuljitte Majavajoen
kanssa yhtä suuntaa.
-- No, Musta Haukka, kerro Pikku Majavalle omat saavutuksesi, sanoi
Tikka. -- Pääsittekö te perille?
-- Mitä vielä, vastasi boilerien päällikkö. Jos Haukansilmä kulki
kuusikymmentä kilometriä, niin me varmaan kuljimme yhdeksänkymmentä.
Kolme tuntia suuntasimme suoraan pohjoiseen emmekä nähneet mitään
muuta kuin soita ja kulovalkean polttamia metsäsaarekkeita -- emme
merkkiäkään niitystä emmekä intiaaneista. Minä en luule niitä
olevankaan.
-- Näittekö hietakumpuja? kysyi Pikku Majava.
-- Emme.
-- Sitten teidän olisi vielä pitänyt kulkea monta kilometriä. Nyt hän
kertoi heidän oman seikkailunsa Peterin säestäessä, ja hän oli niin
ystävällinen, ettei hiiskunut sanaakaan toverinsa marinoista. Tämä
siitä hyvästä ylisti hehkuvin sanoin Janin erätietoa, varsinkin sitä,
kuinka hän oli sateessa tehnyt tulta kahta puuta hankaamalla, ja kun
he olivat päättäneet kertomuksensa, Kaleb sanoi:
-- Jan, sinä voitit, etkä vain voittanut, vaan sinä löysit ensin
sen vihannan metsän, jota te lähditte etsimään, sitten joen, jota
Sam lähti etsimään, ja lopuksi intiaanit, joita Wesley haki. Sam ja
Wesley, päänahkanne, olkaa niin hyvät.


XXX
OUDONLAINEN PESUKARHU

Seurasi iloinen ateria. Ilveillen ja leikkiä laskien saatiin kulumaan
monta tuntia, mutta yhdeksän aikaan pojat olivat levänneitä ja
levottomia ja himoitsivat uusia seikkailuja.
-- Eikö näillä seuduin ole pesukarhuja, herra Clark?
-- Luulisinpä niitä olevan. Niin aina! Vähän matkan päässä on Willy
Biddy Baggin talon läheisyydessä isoa lehtometsää, joka näyttää
kovasti pesukarhumaalta.
Enempää ei tarvittu saamaan joka miestä liikkeelle, sillä osoitettuun
paikkaan ei ollut pitkäkään matka. Rantasipi vain puolusti leiriin
jäämistä, mutta kun sanottiin, että hän sitten saisi yksin hoitaa
itseään ja talouttaan, niin hänkin päätti pitää niin lystiä kuin
saattoi. Yö oli kuuma, eikä ollut kuutamoa, sääskiä oli runsaasti,
ja pimeitten metsien läpi kulkiessaan metsämiehet saivat kokea
monia pieniä harmeja, mutta he eivät niistä välittäneet, kunhan
vain Turkki oli halukas tekemään tehtävänsä. Kerran tai pari se
kiihtyi seuraamaan joitakin jälkiä, mutta tuota pikaa jälleen päätti,
etteivät ne olleet sen arvoiset.
Näin he vähitellen painuivat Willy Baggin maan puoleen, kunnes
saapuivat kuivuneen puron uomaan. Turkki lähti oikopäätä kulkemaan
sitä ylöspäin, vaikka Kaleb koetti saada sitä menemään myötävirtaa.
Mutta koira ei tunnustanut mitään isäntävaltaa metsästäessään.
Johdettuaan malttamattoman joukkonsa puoli kilometriä syrjään
vanhasta metsästä, jossa toiveitten piti olla paremmat, Turkki keksi
mitä se haki, nimittäin pienen kuralätäkön. Siihen se rauhallisesti
meni maata, läähättäen, huohottaen, ja latkien vettä kaikella
tarmolla, eikä sen nöyrillä ihmisseuralaisilla ollut muuta neuvoa
kuin istua puun rungolle ja kärsimättöminä odottaa hänen armonsa
mielisuosiota. Kului viisitoista minuuttia, ja Turkki vielä nautti
kylvystään, kun Sam kokeeksi virkkoi:
-- Minä tässä tuumaan, että jos minulla olisi koira, niin se olisi
minun koirani.
-- On aivan suotta hoputtaa sitä, vastasi koiran omistaja. -- Se
hoitaa tämän metsästyksen ja tuntee sen. Koirasta, jolla ei ole omaa
päätä, ei ole mihinkään.
Kun siis Turkki oli puhaltanut kuin valaskala, röhkinyt ja rypenyt
kuin sika mielensä mukaan ja niiden kahdeksan kateiksi, jotka siinä
istuivat hikoillen ja kärsimättöminä, niin se nousi likavettä valuen
arvatenkin toista rypemispaikkaa hakemaan, mutta samalla sen kuono
keksi rannalta jotakin, jolla oli paljon enemmän vaikutusta kuin
hirren päällä odottavien kaikilla uhkauksilla ja mairitteluilla,
ja se päästi lyhyen haukahduksen, joka oli pojille iloinen sävel.
He olivat nyt paljasta silmää ja korvaa vanhan koiran jälkiä
selvitellessään, ja vähän päästä tämä herätti kaikki kaiut kaikkein
syvä-äänisimmällä haukunnallaan.
-- Turkki sattui aivan tuoreille jäljille! arveli Kaleb.
Vanha koira ulvoi nyt täyttä kurkkua, ei kuitenkaan kovin
säännöllisesti, mikä osoitti, että ajettu eläin mutkitteli. Sitten
ajo katkesi pitkäksi aikaa, mikä osoitti, että eläin ehkä oli juossut
aidan yli tai hypännyt puusta toiseen.
-- Se on pesukarhu, sanoi Jan kiihkeästi, sillä hän ei edellisestä
opetuksesta ollut unohtanut pienintäkään seikkaa.
Kaleb ei vastannut mitään.
Koira haukkua louskutti jo pitkän matkan päässä, mutta palasi
lammikolle eksyttyään kerran tai pari jäljiltä.
-- Se juoksee pesukarhuksi kovin pitkiä matkoja, Jan lopulta
huomautti epäillen, sitten sanoi Kalebille: -- Mitä te arvelette?
Kaleb vastasi hitaasti: -- En tiedä mitä ajatella. Pesukarhuksi se
juoksee liian kauas, eikä se vielä ole noussut puuhun, ja koiran
äänestä kuulee, että se on vimmastunut. Jos nyt olisitte sen lähellä,
niin näkisitte sen kaikki selkäkarvat pystyssä.
Koiran haukunnasta kuului, että se jälleen oli juossut piirin,
ja sitten yhtämittainen kimakka kiljuna ilmaisi, että otus oli
lopultakin noussut puuhun.
-- Jaha, tuosta kuuluu, ettei se ainakaan ole kettu eikä skunkki,
sanoi erämies, -- mutta ei se maassakaan kulje niin kuin pesukarhu,
se on varma.
-- Se saa pesukarhun, joka on ensimmäisenä paikalla! huusi Musta
Haukka, ja pojat pinkaisivat minkä pääsivät läpi pimeitten metsäin
monen kompastumisen ja naarmun hinnalla. Jan ja Wesley saapuivat
yhdessä paikalle ja koskettivat yhtä aikaa puuhun. Muut saapuivat
paikalle yksin erin perässä, viimeisenä Orava ja Gui vähän matkaa
hänen edellään. Gui tahtoi kertoa yksityiskohtia viimeisestä
loistavasta voitostaan Oravasta, mutta kaikkien huomio kiintyi nyt
Turkkiin, joka haukkui puuhun vimmatusti.
-- En ymmärrä tätä vähääkään, en vähääkään, sanoi Kaleb. -- Puu on
kuin pesukarhun puu, mutta koira ei hauku niin kuin siellä olisi
pesukarhu.
-- Tehdään tuli, sanoi Tikka, ja molemmat poikajoukot ryhtyivät
kumpikin rakentamaan tulta ja väittelivät kovasti siitä, kumpi ensin
saisi omansa palamaan.
Nuotion luoma valo ulottui korkealle yöhön, ja kerran tai pari
metsämiehet luulivat näkevänsä pesukarhun kiiluvat silmät.
-- No kuka puuhun? kysyi erämies.
-- Minä, minä, kuului seitsemästä suusta; Gui ja Charlesskin yhtyivät
muihin.
-- Kovin te olette innokkaita metsämiehiä, mutta teidän pitää
tietää, etten minä voi arvata, mikä puussa on. Se voi olla kovin iso
pesukarhu, mutta minusta koira näyttää menettelevän vähän siihen
tapaan, kuin se olisi kissa, eikä siitä ole kovin pitkää aikaa, kun
täällä tavattiin puumiakin. Ei se, että Turkki sen puuhun ajoi, vielä
todista sen pelkäävän koiraa; moni eläin nousee puuhun koska koiran
meteli on sille vastenmielistä. Jos se on kissa, niin voi se, joka
puuhun kiipeää, saada naamansa naarmuihin. Koiran elkeistä _minä
päättelen, että se on jokin vaarallinen eläin_. No ketä haluttaa
lähteä?
Vähään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Jan sanoi:
-- Minä lähden, jos lainaatte minulle revolverin.
-- Niin teen minäkin, sanoi Wesley sukkelaan.
-- No sitten heitetään arpaa! -- Jan voitti.
Kaleb kaatoi hoikan puun paksua vastaan, ja Jan kiipesi, niin kuin
oli tehnyt kerran ennenkin.
Nyt ei ensinkään kuulunut sitä leikinlaskua ja härnäilyä kuin
edellisellä kerralla, Janin kiivetessä pesukarhua alas ottamaan.
Jännitys sai heidät vaikenemaan ja tarttui kiipijäänkin herättäen
hänessä omituisen väristyksen tunteen, kun hän näin uhmaten tunkeutui
pikimustaan pimeyteen kohtaamaan kamalaa ja salaperäistä vaaraa. Tämä
tunne yhä lisääntyi hänen kiivetessään nojaavasta puusta suureen
lehmukseen, jonka leveitten lehtien ja koukeroisten oksien keskellä
toverit aivan katosivat näkyvistä. Liehuva loimu loi varjolaikkoja
ja valotäpliä joka suunnalle saaden aikaan kummallisia vaikutelmia.
Jan koki jälleen samoja tunteita kuin tuonnoin yöllä Garneyn haudalla
käydessään, mutta tällä kertaa ne liittyivät todellisen vaaran
tietoon. Vähän korkeammalle noustuaan hän aivan katosi alapuolellaan
olevien ystävien näkyvistä. Vaara alkoi häntä kauhistuttaa; hänen
teki mieli kääntyä takaisin, ja puolustellakseen peräytymistään
hän koetti huutaa: -- Ei täällä ole pesukarhua! mutta ääni ei
totellutkaan, ja oksaan kiinni tarratessaan hän muisti Kalebin sanat:
-- Ei ole mitään, mikä rohkeudelle vertoja vetäisi, eikä rohkeus
ole niin paljon sitä, ettei pelkää, kuin että menee eteenpäin siitä
huolimatta, että pelkää. -- Ei, hän tahtoi kulkea eteenpäin, tuli
mikä tuli.
-- Löytyykö mitään? kuului alhaalta rattoisa ääni juuri oikealla
hetkellä.
Jan ei pysähtynyt vastaamaan, vaan kiipesi edelleen pimeään.
Sitten hän oli kuulevinaan pesukarhun ärisevän päällään. Hän nousi
korkeammalle oksalle ja huusi sitten: -- Täällä se on, pesukarhu!
mutta juuri kun hän niin sanoi, kuului rähisevää murinaa aivan
vierestä, ja alas katsoessaan hän näki suuren harmaan eläimen
hyppäävän tukevalle oksalle, joka oli hänen ja maan välissä, ja
sitten vihaisesti kiipeävän häntä kohti. Sen vielä lähemmä hypätessä
Jan erotti hämärän nelikulmaisen naaman, joka oli viiruinen ja
partainen niin kuin sekin, jonka hän oli ennen muinoin nähnyt
Glenjanissa -- se oli tavattoman suuri _ilves_.
Jan säikähti, niin että oli pudota, mutta sukkelaan mielensä
malttaen hän kävi oksan haaraan tukevasti istumaan ja otti käteensä
revolverin, juuri kun ilves vihaisesti äristen hyppäsi hänen
sivullaan olevalle oksalle, niin että se oli hänen tasallaan.
Hermostuneesti hän viritti revolverin hanan ja tuskin yrittäen
pimeässä tähdätäkään ampui, mutta ei osunut. Ilves ponnahti hieman
taapäin revolverin paukahtaessa ja kyyristyi. Alla olevat pojat
päästivät huudon ja Turkki piti pahempaa elämää kuin he kaikki
yhteensä.
-- Ilves! huusi Jan, ja äänestä kuului, kuinka hän taisteli pelkoa
vastaan.
-- Pidä varasi! huusi Kaleb. -- Katso, ettei se pääse liian likelle.
Ilves ärisi kamalasti. Jan kokosi kaiken tahdonvoimansa vapisevaa
kättään hallitakseen, tähtäsi tarkempaan ja ampui. Vihaiseen petoon
sattui, mutta kuitenkin se hurjana hyökkäsi pojan kimppuun. Tämä
kohotti ylös käsivartensa ja peto upotti hampaansa Janin lihaan hänen
epätoivoisesti toisella käsivarrellaan pitäessä oksasta kiinni. Hän
tiesi, että ilves tuota pikaa kiskoisi hänet irti, niin että hän
putoaisi maahan, mutta hän pelkäsi vähemmän nyt kuin ennen. Hän
koetti vaihtaa revolverin vasempaan käteensä, mutta se tapasi vain
ilveksen karvoja, ja ase putosi hänen kourastaan. Nyt hän tosiaan
oli toivoton, ja synkkä pelko valtasi hänet. Mutta peto oli saanut
pahan haavan. Sen takaruumis kangistui. Se päästi Janista irti
ja ponnisteli päästäkseen jaloilleen. Jan sai oikealla jalallaan
potkaisten sen horjahtamaan; se luiskahti oksalta ja pudota mätkähti
maahan haavoittuneena, mutta täynnään tappeluhalua. Turkki hyökkäsi
siihen kiinni, mutta sai sen kynnellisestä kämmenestä iskun, niin
että kiljuen kimposi hyvän matkan päähän.
Janin valtasi vastavaikutuksen huumaus. Hän olisi ehkä pyörtynyt,
mutta muisti erämiehen sanat, "se on urhoollinen, joka ei hellitä,
vaikka pelkääkin". Hän ponnisti voimansa ja laskeutui hyvin varovasti
nojaavaa puuta kohti. Kuullessaan ihmeellisiä ääniä, kiljunaa,
rähinää ja tappelun meteliä maasta ja joka hetki peläten ilveksen
kapuavan takaisin puuhun hänestä valmista tekemään, hämärästi kuullen
huudot, mutta niitä ymmärtämättä, hän lepäsi nojaavan puun varassa ja
hengitti vapaasti.
-- Tulepas sukkelaan alas, Jan, ja tuo revolveri, huusi Musta Haukka.
-- Se putosi jo aikoja sitten.
-- Missä se on?
Jan päästi itsensä luistamaan hoikkaa puuta pitkin maahan mitään
vastaamatta. Ilves oli mennyt, ei kuitenkaan kauas. Se olisi mennyt
menojaan, mutta Turkki juoksi sen ympärillä ja häiritsi sitä, niin
ettei se edes päässyt puuhun kiipeämään, ja helppo oli seurata
meteliä, jota ne metsässä pitivät.
-- Missä revolveri on? huusi Kaleb harvinaisen kiihtyneenä.
-- Se putosi tappelussa.
-- Minä tiedän; minä kuulin sen putoavan pensaihin, ja Sam löysi
tuota pikaa aseen.
Kaleb sieppasi sen, mutta Jan sanoi heikosti: -- Antakaa minun,
antakaa minun! Tämä on minun ilvekseni.
Kaleb antoi pistoolin ja sanoi: -- Katso ettet ammu koiraa! ja Jan
ryömi pensaitten läpi, kunnes taas näki saman liikkuvan tumman
olennon. Laukaus laukauksen perästä. Taistelun meteli hälveni ja
intiaanit puhkesivat voiton kiljunaan -- kaikki paitsi Pikku Majava.
Häntä pyörrytti; hän vapisi ja hoiperteli ja vaipui puun juurelle.
Kaleb ja Sam kiiruhtivat paikalle.
-- Jan, mikä sinua vaivaa?
-- Minä olen kipeä -- minä --
Kaleb tarttui hänen käsivarteensa. Se oli märkä. Raapaistiin
tulitikulla valkeata.
-- No mutta sinustahan vuotaa verta.
-- Niin, se sai minua -- se kävi minuun kiinni puussa. Minä -- minä
-- luulin, että se oli minun loppuni.
Kaikkien huomio kiintyi nyt kuolleesta ilveksestä haavoittuneeseen
poikaan.
-- Viedään hänet jonnekin, jossa on vettä.
-- Eiköhän leirilähde ole lähimpänä.
Kaleb ja Sam pitivät huolta Janista toisten kantaessa ilvestä. Jan
toipui jonkin verran, kun he hitaasti kulkivat kotia kohti. Hän
kertoi nyt, kuinka ilves oli hyökännyt.
-- Herran pohtimet, minä olisin pelästynyt aivan suunniltani, sanoi
Sam.
-- Niin ehkä minäkin olisin, lisäsi siihen Kaleb heimon suureksi
kummastukseksi; -- puussa avuttomana haavoittuneen ilveksen kanssa --
sen minä sanon!
-- Niin, mutta minä pelkäsinkin -- pelkäsin niin paljon kuin saatoin,
myönsi Jan.
Leirissä loimuava tuli loi ympärilleen synkkää valoaan. Kylmää vettä
oli käsillä, ja Janin verta vuotava käsivarsi paljastettiin. Hän
säikähti ja samalla tunsi salaista iloakin nähdessään, miten peto oli
häntä purrut, sillä paidan hiha oli verestä likomärkänä, ja ystävien
ihmettelevät sanat olivat suloista soitantoa hänen korvilleen.
Kaleb ja kaupunkilaispoika sitoivat hänen haavansa, ja kun ne oli
pesty, ne eivät näyttäneet niin kovin kamalilta.
He olivat liian kiihtyneet nukkuakseen ainakaan yhteen tuntiin, ja
kun he istuivat nuotion ympärillä -- sitä he eivät olisi tarvinneet,
mutta ei kenenkään päähän pälkähtänyt tulla toimeen ilman sitä -- ei
Janilla ollut syytä valittaa ystäväpiirin innostuksen laimeutta. Hän
punastui mielihyvästä ollessaan täten leirin sankari. Gui ei tosin
keksinyt mitään, mistä olisi kannattanut pitää niin suurta melua,
mutta Kaleb sanoi: -- Minä tiesin sen; aina siitä yöstä pitäen kuin
kävit Garneyn haudalla, minä olen tiennyt, että sinussa on oikeata
miehuutta.


XXXI
VANHASSA LEIRISSÄ

Aamulla näytti jälleen sateiselta, ja intiaanit ajattelivat
kotimatkaa, raskaita taakkoja ja märkää maata. Mutta rohtomiehellä
oli varalla muuan yllätys. -- Minä tapasin vanhan ystävän, joka
asuu täällä jotenkin lähellä, ja sovin hänen kanssaan, että hän
vie meidät kaikki vaunuilla takasin. Kuljettiin epätasaisen maan
reunaan ja sieltä löytyi työvaunut ajajineen, kaksi hevosta edessä.
Noustiin vaunuihin, ja vajaassa tunnissa saavuttiin takaisin vanhaan
rakkaaseen leiriin lammikon rannalle.
Sade oli nyt tauonnut, ja kotiin lähtiessään Kaleb sanoi:
-- No pojat, miten on sen ylipäällikön vaalin laita? Nyt kai sen
pitäisi tapahtua. Jos suostutte odottamaan huomiseen, niin minä
neljän aikaan illalla tulen näyttämään, kuinka se käy.
Jan nukkui sen yön ystävänsä kanssa kahden kesken tiipiissä. Hänen
käsivartensa oli sidottu, ja ylpeä hän oli näistä siteistä ja