Kaksi partiopoikaa - 20

tehnyt totta maineestaan, mutta Sam juoksi väliin, isäänsä takaperin
työntäen, Jan tarrasi kiinni Kalebin revolverikäsivarteen Guin
paetessa puun taa hyvään turvaan.
-- Pois tieltä, penikat! ärjäisi Kaleb.
-- Kaikin mokomin, sanoi Raften ärsyttävästi, -- nyt kun taas tapaat
minut aseettomana. Sinä kelvoton pelkuri! Pois tieltä, pojat,
niin selvitän välini hänen kanssaan. Pelko oli Raftenille todella
tuntematon, ja pojat olisi työnnetty syrjään ja siinä olisi käynyt
hullusti, ellei Raften kotoa lähtiessään olisi käskenyt molempia
palkkamiehiään tulemaan mukaan tulta sammuttamaan ja nämä nyt olisi
ilmestyneet paikalle. Toinen heistä oli Kalebin hyvä ystävä, toinen
puolueeton, ja he saivat tappelun estetyksi. Nyt Sam puhkesi puhumaan:
-- Kuules nyt, isä, se olisi ollut sinulle oikeus ja kohtuus, jos
olisit saanut luodin lävitsesi. Minä vallan tulen kipeäksi, kun sinä
noin lennät Kalebin silmille. Ei hän tätä tulta tehnyt; minä ja Jan
sen teimme, ja kyllä se sammutetaan. Sinä vihaat Kalebia, vaikkei hän
ole koskaan tehnyt sinulle pahaa. Sinä lennät hänen silmilleen aivan
samoin kuin de Neuvillen mummo sinun silmillesi, kun ensin oli saanut
tavarat hyvään talteen. Sinun pitäisi hävetä. Kun ei voi todistaa,
niin on parasta pitää suunsa kiinni.
Raften vähän hölmistyi tämän purkauksen vuoksi, varsinkin kun hän
huomasi seuran olevan häntä vastaan. Hän oli usein nauranut sitä,
että de Neuvillen mummo häntä niin kiukkuisesti vihasi, vaikkei hän
ollut muuta kuin auttanut eukkoa. Hänen päähänsä ei ollut koskaan
pälkähtänyt, että hän menetteli samalla tavalla. Useimmat miehet
olisivat raivostuneet, jos heidän poikansa olisi osoittanut sellaista
kunnioituksen puutetta, mutta Raften ei ollut liian herkkätunteinen
enempää kuin pelkurimainenkaan. Kun hän oli hämmästyksen ensi
purkauksen voittanut, niin ei hän Samista muuta ajatellut kuin: --
Eikös ole häpeämättömän rohkea! Niinhän hän puhuu kuin lakimies ja
iskee vasten taulua kuin paras tappelija; minä taidankin panna hänet
lakia lukemaan, ja hampaan kiskominen jääköön sikseen.
Myrsky oli nyt asettunut, sillä Kalebin kiukku oli lyhyttä ja rajua
lajia, ja Raften kääntyi takaisin siveellisen tappion kärsineenä
miehenä ja murahti mennessään: -- Katsokaa, että tuo tuli sammutetaan
kunnolla. Teidän pitäisi jok'ainoan olla vuoteessa nukkumassa, niin
kuin säädyllisten ihmisten ainakin.
-- Onkos isä sitten säädyllinen? letkautti Sam.
Raften kääntyi pois välittämättä tästä sen enempää kuin Guinkaan
kimakasta yrityksestä pistää väliin erinäisiä seikkoja omasta
tärkeydestään pesukarhun metsästyksessä -- "jos minua ei olisi ollut,
niin ei niillä olisi ollut kirvestä mukana, herra Raften" -- mutta
William oli kadonnut.
Pojat sammuttivat tulen huolellisesti ja kulkivat leiriin jotenkin
hiljaisina miehinä. Sam ja Jan kantoivat pesukarhua korennossa
välissään, ja ennen kuin oli tiipiihin saavuttu, he olivat yhtä
mieltä siitä, että kyllä se painoi ainakin neljäkymmentä kiloa.
Kaleb erosi heistä, ja he menivät kaikki paikalla maata ja nukkuivat
väsyneen retkeilijän unta.


XXIII
BANSHII-VALITUS JA SE KAUHEA YÖKULKURI

Seuraavana päivänä pesukarhun nahkaa nylkiessään Sam ja Jan
perusteellisesti keskustelivat edellisen yön ikävästä tapauksesta ja
päättivät, että olisi parasta olla juttelematta siitä Kalebin kanssa,
ellei hän ottaisi asiaa puheeksi. Guitakin varoitettiin.
Jan kiersi aamulla tapansa mukaan multa-albuminsa ja löysi taas
ensinnäkin sen oudon soukan painalluksen, joka oli ennenkin hänelle
huolta tuottanut, ja alhaalla lammikkoalbumissa sangen ison linnun
jäljen -- se tosiaan oli suuresti kalkkunan jäljen näköinen. Hän vei
Kalebin sitä katsomaan. Erämies sanoi, että toinen luultavasti oli
sinikurjen (haikaran) jälki ja toinen: -- Jaa, en taida tietääkään;
mutta minusta se on kovasti suuren koirashirven jäljen näköinen, --
mutta niitä ei ole ollenkaan Pitkän suon tällä puolella, ja sinne on
ainakin viidentoista kilometrin matka. Mutta _kun on vain yksi jälki,
niin se ei ole tietenkään jälki_; se on sattuma.
-- Niin, mutta minä olen löytänyt niin paljon -- oikeat jäljet joka
kerta, vaikkei niin paljon, että niitä voisi seurata.
Kun Jan illalla pimeän tultua saapui leiriin mukanaan "verilöylyn"
saalis, niin hän kuuli omituista kurkkuääntä, joka nousi lampareen
reunalta ja kävi yhä kovemmaksi ja tuli lähemmäksi, kunnes siitä
kehkeytyi ruma ja pelottava rääkynä. Se oli aivan sama ääni, jonka
Gui oli päästänyt ensi iltana tullessaan ja yrittäessään pelottaa
leiriläisiä. Se kulki heidän ylitseen, ja Jan näki vilaukselta ison
hitaasti lentävän linnun hahmon.
Seuraavana päivänä oli Janin vuoro valmistaa ateria. Kun hän auringon
noustessa lähti hakemaan vettä, niin hän näki suuren sinihaikaran
nousevan lampareen reunalta ja raskain siiveniskuin lentävän pois
puunlatvain yli. Se oli sykähdyttävä näky. Poika seisoi ja katsoi
sen perään ilosta aivan hurmaantuneena, ja kun se oli mennyt, hän
kävi sillä paikalla, josta se oli noussut, ja löysi runsaasti aivan
samanlaisia jälkiä kuin hänen piirtämänsä olivat. Epäilemättä
se oli sama lintu kuin edellisenäkin iltana nähty, ja näin sai
ratkaisunsa kurkkukipua potevan suden salaisuus. Tämä selitys
tuntui aivan tyydyttävältä jokaisesta, Guita lukuunottamatta. Hän
oli aina itsepäisesti väittänyt, että metsät auringonlaskun jälkeen
olivat karhuja täynnään. Minne ne muiksi ajoiksi katosivat, se jäi
käsittämättömäksi, mutta hän "oli varma siitä, ettei hän vielä ollut
tavannut lintua, joka olisi saanut hänet säikähtämään -- eikä sen
puolesta muutakaan eläintä".
Kaleb oli samaa mieltä, että se selkää karmiva huuto mahtoi olla
sinihaikaran rääkynää, mutta mitä se rääkynä ja valitus oli, jota
kuului yöllä puiden latvoista, sitä hän ei voinut sen paremmin
selvittää.
Kuului öisin paljon muitakin ääniä, jotka kävivät mitkä enemmän,
mitkä vähemmän tutunomaisiksi. Jotkut ilmeisestikin olivat lintujen
ääniä; yksi oli yleinen lauluvarpunen, ja korkealta metsän latvain
yläpuolelta kuului hämärtävältä taivaalta ihanaa kestävää viserrystä.
Vasta monen vuoden kuluttua Jan sai selville, että tämä oli
uunilinnun iltavirsi, mutta syyn siihen kamalaan kiljaukseen, joka
oli kuulunut eräänä iltana auringonlaskun jälkeen, hän tiesi paikalla
kertoa.
Tikka oli ulkona, molemmat muut tiipiissä. Ihmeellinen ääni sattui
hänen korvaansa. Se oli pitkää vinkumista, joka aina väliajoin
uudistui ja muuttui yhä kovemmaksi. Kun se ei ottanut lakatakseen,
Sam kutsui toisetkin pojat kuulemaan. He seisoivat siinä rivissä ja
kuulivat tämän ihmeellisen _uii, uii, uiin_, kehittyvän äänekkääksi
ja karkeaksi _uau, uau, uauksi_.
-- Se varmaan on joku uusi haikaran huuto, kuiskasi Jan. Mutta ääni
kasvoi kasvamistaan, kunnes se tuntui melkein hyvin isoäänisen kissan
naukumiselta, ja se yhä kasvoi, kunnes kukin _miau_ erikseen olisi
voinut käydä pantterin kiljumisesta. Sen ylimmillään ja kovimmillaan
ollessa kuului pitkäveteinen _miau_, ja sitten se lakkasi, ja
lauluvarpusen suloinen liverrys täytti hiljaisuuden.
Pikku Majavan mielessä välähti jotakin. Nyt hän muisti, että se
oli sama ääni, jonka hän oli niin monet ajat takaperin Glenjanissa
kuullut, ja hän sanoi toisille pojille hyvin varmana:
-- Pojat, se on ilveksen kiljuntaa, ja seuraavana päivänä Kaleb
sanoi, että Jan oli oikeassa.
Muutaman päivän kuluttua tuli tieto, että Raftenin laumasta sinä yönä
oli taas viety lammas.
Aamulla Jan otti naulasta rumpunsa vähän soitellakseen, mutta huomasi
sen lauhtuneen pehmeäksi ja soinnuttomaksi.
-- Halloo, hän sanoi; tulee sade.
Kaleb katsahti häneen, eikä voinut olla naurahtamatta. -- Sinähän
olet oikea intiaani. Tuo on oikea intiaanitemppu. Kun rumpu ei ota
äänelläkseen tulella lämmittämättä, niin silloin he aina sanovat,
että "ennen iltaa sataa".
Erämies viipyi sinä iltana hyvin myöhään. Koko iltapäivän oli
pilveillyt ja auringonlaskun aikaan alkoi sataa, minkä vuoksi häntä
pyydettiin illalliselle. Sade ei lakannut, vaan kävi rankemmaksi.
Kaleb lähti ulos ja kaivoi tiipiin ympärille ojan, johon sadevesi
kokoontui, ja sitten laskuojan, josta se pääsi juoksemaan pois.
Illallisen jälkeen he istuivat tiipiissä leirivalkean ympärillä,
tuuli yltyi ja satoi rankasti. Janin täytyi lähteä ulos ja kääntää
savusalot, ja jälleen hänen korvaansa kuului _sama rääkäisy_. Hän
kantoi sisään sylyksen puita ja kohensi tulta, niin että tiipiin
täytti rattoisa leimuava valo. Kova tuuli alkoi puhaltaa puuskittain,
niin että vaate epämiellyttävästi lepatti salkoja vasten.
-- Missä ankkurinuora on? kysyi erämies.
Sam antoi irrallisen pään; toinen pää oli asianmukaisesti kiinnitetty
salkojen huippuihin. Sitä ei ollut vielä koskaan käytetty, sillä
tähän saakka sää oli ollut kaunista. Mutta nyt Kaleb löi maahan
vankan paalun, kiinnitti ankkurinuoran siihen, meni sitten ulos
ja takoi kaikki nappulat vähän syvempään, ja heimo tunsi olevansa
turvassa, ellei aivan ankaraa myrskyä nousisi.
Mikään ei olisi voinut houkutella vanhaa erämiestä hänen omaan
mökkiinsä. Hänen perillisensä olivat alkaneet unohtaa, että hän
tarvitsi ruokaa, ja se vähä, minkä he lähettivät, oli kaikkein
kehnointa moskaa. Vanhus oli hyvin seuranrakas, ja helposti
hänet saatiin jäämään yöksi, "jos voitte tulla toimeen semmoisen
makuutoverin kanssa kuin Gui on". Kaleb ja Turkki siis asettuivat
rauhaan viettääkseen hauskan illan myrskyn myllertäessä ulkona.
-- Kuulepas Gui, älä koske telttavaatteeseen, se alkaa vuotaa.
-- Mitä, minäkö? Joutavia! Kuinka se voisi ruveta noin vähästä
vuotamaan? Ja Gui läimäytti sitä taas aivan uhmalla.
-- Hyvä juttu; se onkin sinun puolellasi vuodetta! Ja annas olla,
parin minuutin kuluttua alkoi sisään liristä pieni vesivirta siitä
paikasta, johon poika oli koskenut, vaikka vaate muualta pidätti joka
pisaran.
Tämä on tuttu asia jokaiselle, joka on sateella asunut teltassa, ja
se on helpompi muistaa kuin selittää.
Savu häälyi raskaana tiipiin yläosassa ja vaipui vähitellen yhä
alemmaksi, kunnes alkoi tuntua suorastaan ilkeältä.
-- Nostapas, Jan, tiipiin vaatetta tuulen puolelta. Sillä tavalla,
nyt on hyvä -- mutta annapas olla! Samalla puhalsi kova tuulenpuuska
sisään ja tuprutti savua ja tuhkaa pyörteenä pitkin tiipiitä. --
Teidän olisi pitänyt hankkia verho. Anna minulle tuo kankaan kappale,
se kelpaa. Hyvin varovasti, jottei olisi koskenut seinämään, Kaleb
kiinnitti kankaankappaleen kolmen salonvälin poikki sillä tavalla,
että telttavaatteen liepeeseen avattu aukko oli sen takana. Tämä
käänsi vedon pois heidän selästään, suuntasi sen ylös ilmaan ja
puhdisti tiipiin nopeasti savusta, samalla kun pidätti sen vähän,
mitä savureiästä satoi sisään.
-- Tälle verhokankaalle intiaanit maalaavat urotyönsä ja
seikkailunsa. Tällaiset totemikuvat[7] he enimmäkseen maalaavat
ulkopuolelle ja urotyöt sisään verhokankaalle.
-- Loistavaa, sanoi Sam. -- Siinä on nyt sinulle hommaa, Pikku
Majava! Kunhan olet saanut kuvatuksi seikkailumme sisäpuolelle ja
totemimme ulkopuolelle, niin asumme kuin palatsissa.
-- Minä olen sitä mieltä, tuumi Jan, -- että meidän pitäisi
ottaa herra Clark heimon jäseneksi. Tahtoisitteko ryhtyä meidän
rohtomieheksemme? Kaleb naurahti rauhalliseen tapaansa ja
ilmeisestikin suostui. -- Nyt minun pitää maalata ulkopuolelle neljä
totemia. Tämä olikin sitten alkuna niihin tiipii-maalauksiin, jotka
Jan suoritti keltaisella savella, joka oli kuivattu valkoiseksi,
keltaisella, ruskeaksi poltetulla savella ja noella, jotka kaikki
jauhettiin pesukarhun rasvassa ja männyn pihkassa, jotta olisi ollut
niin intiaanimaista kuin suinkin. Helposti olisi voinut hankkia
kirkkaita öljyvärejä, mutta Jan halveksi moisia valkoisen miehen
temppuja, ja kieltämättä yleisvaikutus olikin sitä parempi.
-- Kuulkaas Kaleb, kimitti Gui, -- kertokaa meille intiaaneista,
niiden urotöistä. Urhoollisuudesta _minä_ pidän, hän lisäsi, hyvin
tietäen nyt olevansa omalla erikoisella alallaan. -- Joo, minä
muistan sen kerran, kun se vanha murmeli kiljuen hyökkäsi minua
vastaan -- vetoa minä lyön, että siinä olisi joku poika pahasti
pelästynyt --
-- _Hssh!_ sanoi Sam.
Kaleb veteli ääneti savuja. Sade ropisi tiipiin vaatetta vastaan;
tuuli kohotteli sitä. Istuttiin ääneti. Äkkiä kuului kovasti ja
kirkkaasti kamala _ssrrrrr -- ujoörrrrr_. Pojat säikähtivät -- he
olisivat pahasti pelänneet, jos olisivat olleet ulkona tai yksin.
-- Siinä se on -- se on banshii, kuiskasi Sam.
Kaleb katsahti terävästi.
-- Mikä se on? kysyi Jan.
Kaleb ravisti päätään eikä vastannut, vaan kääntyi koiransa puoleen.
Turkki makasi tulen ääressä hänen vieressään. Tämän läpitunkevan
rääkäyksen kuullessaan se vain kohotti päätään, vilkaisi olkansa
yli taapäin, käänsi suuret surulliset silmänsä isäntäänsä ja sitten
jälleen laski päänsä alas.
-- Turkki ei ole tietävinäänkään.
-- Koirat eivät koskaan kuule banshiitä, intti Sam, -- eivätkä näe
henkiä; niin ainakin de Neuvillan mummo sanoo. Koiran kielteinen
todistus ei siis ollut kovinkaan lohdullinen. -- Haukansilmä, sinä
olet seuran urhoollisin. Eikö sinua haluta lähteä ulos ja koettaa,
osaisitko banshiihin? Minä lainaan sinulle sen nuolen, joka on noidan
pähkinäpuusta. Sinä saat suuren "kuppisulan" jos osaat. Lähdepäs
siitä liikkeelle -- _sinähän_ pidät urhoollisuudesta.
-- Te olette pöllöjä ja houkkia, tuli vastaukseksi, -- enkä minä
tahdo vaivata itseäni teille puhumalla. Kaleb, kertokaa meille
intiaaneista.
-- Urhoollisuudesta intiaanit pitävät, sanoi vanhus silmää iskien,
ja muut paitsi Gui nauroivat, vaikkeivät kovin äänekkäästi, sillä
kaikkia hillitsi ajatus, ettei tänä iltana todellakaan olisi mukavaa
lähteä urhoollisuuttaan näyttämään.
-- Minä menen maata, sanoi Haukansilmä tarpeettoman päättäväisesti.
-- Muistapas kököttää suihkulähteen alla, jonka panit juoksemaan, kun
rupeaa liian hauskalta tuntumaan, huomautti Tikka.
Jan noudatti tuota pikaa Guin esimerkkiä, mutta Sam jäi istumaan
Kalebin kanssa kahden valveille. Ei sanaakaan vaihdettu heidän
välillään, ennen kuin Guin kuorsaus ja Janin säännöllinen hengitys
ilmaisivat heidän nukkuvan raikasta unta. Silloin Sam, käyttäen
hyväkseen kauan odottamaansa tilaisuutta, iski asiaan kiinni
siekailematta.
-- Kuulkaas nyt, Kaleb, en minä aio ruveta kenenkään vieraan puolelle
isää vastaan, mutta minä tunnen hänet juuri yhtä hyvin kuin hänkin
minut. Isä on oikea mies; hän on suora ja rehti, ja oikeastaan
hänellä on hyvin helläluontoinen sydän; koko syvällä se on, sen minä
myönnän, mutta se on siellä kuitenkin pohjalla, ja parasta laatua
onkin. Mitä hän hiljaisuudessa tekee ihmisiä auttaakseen, sitä ei
huomata. Mitä hän taas tekee ihmisten vahingoksi -- ja paljon hän
semmoista tekee -- siitä puhuu koko maailma. Mutta minä tiedän, että
hänellä on teistä vääriä luuloja niin kuin teilläkin hänestä, ja se
asia on nyt saatava järjestykseen.
Samilla oli ilmeisen terve järki, ja kun hän nyt oli hetkeksi
vapautunut kaikesta ilveilystä, hänen äänensä ja tapansa olivat
sangen vaikuttavat -- ne olivat enemmän täysikasvuisen miehen kuin
viisitoistavuotiaan pojan.
Kaleb vain rykäisi ja jatkoi polttamistaan. Sam virkkoi: -- Minä
tahdon kuulla kuinka asia oli; sitten äiti ja minä kyllä selvitämme
asian isän kanssa.
Äidin mainitseminen oli temppu, joka sattui paikalle. Kaleb oli
tuntenut hänet pienestä pitäen hyväsydämiseksi tytöksi. Miestään
kohtaan hän oli aina hellä ja alistuvainen, paitsi sellaisissa
asioissa, joissa tuli kysymykseen oikeus ja vääryys -- niissä hän
oli järkähtämätön. Hän oli aina uskonut hyvää Kalebista, sattuneen
rettelön jälkeenkin, ja arvelematta hän lausui julki uskonsa.
-- Ei siinä ole paljon kerrottavaa, vastasi Kaleb katkerasti. --
Isäsi petti minua hevoskaupassa ja vaati velkaa niin nopeasti
maksettavaksi, että minun täytyi antaa siitä kauroja kuudenkymmenen
sentin mukaan. Puolen tunnin kuluessa hän sen jälkeen myi ne
seitsemänkymmenen viiden mukaan. Siinä vaihdettiin sitten kovia
sanoja, ja minä taisin sanoa, että kyllä minä vielä tiliä teen hänen
kanssaan. Sinä päivänä lähdin Downey's Dumpista aikaisin. Hänellä
oli 300 dollarin paikkeilla rahaa taskussaan -- 300 dollaria minun
rahojani, viimeiset mitä minulla oli. Oli niin myöhä, ettei hän
saanut niitä pankkiin, vaan hänen täytyi ottaa ne mukaansa kotiin, ja
paluumatkalla häntä metsässä ammuttiin. Aamulla paikalta löydettiin
minun tupakkakukkaroni ja muutamia minulle kirjoitettuja kirjeitä.
Tietysti hän syytti minua, mutta en minä siihen aikaan ammuskellut
ensinkään; revolverini oli varastettu viikkoa ennen -- ja minä
luulen, että samalla oli viety ne kirjeetkin. Luullakseni ne oli
pantu siihen, jotta syy olisi saatu minun niskoilleni, ja useimpien
ihmisten mielestä se tarkoitus oli liiankin selvä. No niin, sinun
isäsi yllytti sitten Dick Poguen minua vastaan, ja minä menetin
taloni -- siinä se.
Sam istui jonkin aikaa vakavana ja jatkoi sitten:
-- Tuo on kaikki totta, mitä velkaan ja kauroihin tulee -- se on
aivan isän tapaista; se on kaikki kaupantekoa: mutta Dick Pogue sen
sijaan, siinä te olette väärässä -- niin kehno isä ei ole.
-- Niin _sinä_ luulet, mutta _minä_ luulen toista.
Sam ei vastannut, vaan laski tuokion kuluttua kätensä Turkin päälle,
ja koira vastasi matalasti muristen. Tämä sai Kalebin jatkamaan:
-- Minun kimppuuni ja sitten koirani kimppuun. Pogue sanoo, että
se repii lampaita, ja jokainen on valmis sen uskomaan. Minä en
ole koskaan kuullut, että koira olisi vanhana ruvennut lampaita
tappamaan, en ole koskaan kuullut, että mikään lampaita tappava
koira olisi niitä kotosalla ajanut, en ole koskaan saanut tietooni
semmoista lampaantappajaa, joka aina olisi tyytynyt yhteen yössä,
enkä ole koskaan tuntenut lampaantappajaa, joka ei jättäisi jälkiä;
ja lampaita revittiin jos kuinka monta kertaa silloinkin, kun Turkki
oli mökissä minun luonani lukkojen takana.
-- No, kenen koira se sitten on?
-- Ei se taida olla koira ollenkaan, sillä osa lampaasta syötiin joka
kerta, niin sanotaan, vaikken minä ole koskaan nähnyt ainoatakaan
niistä tapetuista lampaista, muutoin kai sen tietäisinkin. Se on
pikemminkin kettu tai ilves kuin koira.
Seurasi pitkä äänettömyys; sitten kuului ulkoa taas sama selkää
karmiva rääkäys, josta koira ei ollut tietävinäänkään, vaikka erämies
ja poika ilmeisesti säpsähtivät ja pelästyivät.
He tekivät loimuavan tulen ja kävivät ääneti nukkumaan.
Satoi herkeämättä ja tuuli puhalsi ankarina puuskina. Hetki oli
banshiin, ja pari kolme kertaa, heidän juuri nukahtaessaan,
kuului metsästä sama kamala värisevä ihmisen valitus. Se oli
"kuin hätääntyneen naisen" kauhunhuuto, joka sai heidän sydämensä
hätkähtämään, eikä vain Kalebin ja Samin, vaan kaikkien neljän.
Päiväkirjassa, jota Jan piti niihin aikoihin, kukin päivä oli saanut
huomattavimmasta tapauksestaan nimen; yksi oli uroshirven päivä,
toinen skunkin ja kissan päivä, kolmas sinikurjen päivä ja tämä yö
kirjoitettiin banshiin valituksen yöksi.
Kaleb nousi ja laittoi aamiaisen, ennen kuin toiset olivat
kunnolla heränneetkään. Pesukarhun liha oli tarkkaan talletettu
ja puhdistettu, ja Kaleb teki siitä "preeriapaistoksen", jossa
silava, perunat, leipä, pieni laukka ja kaikenlaiset muut lisäruoat
pääsivät kukin täyteen arvoonsa. Aamiaiseksi lämmitettynä ja kahvin
kera syötynä se oli ruhtinaallinen ateria ja juhla-aterian ääressä
unohdettiin yön kauhut.
Sade oli lakannut, mutta tuuli puhalsi yhä ankarasti. Suuria
pilvenröykkiöitä kiiti taivaalla. Jan lähti ulos jälkiä etsimään.
Mutta hän ei löytänyt muuta kuin sadepisarain tekemiä.
Päivä vietettiin enimmäkseen nuolia tehden ja tiipiitä maalaten.
Kaleb suostui jälleen nukkumaan leirissä. Banshii huusi sinä yönä
yhden kerran eikä Turkki nytkään näyttänyt sitä kuulevan, mutta puoli
tuntia myöhemmin ulkoa kuului erilainen ja paljon hiljaisempi ääni,
kevyt nenäsointinen _uau_. Pojat tuskin kuulivatkaan sitä, mutta
Turkki hyppäsi ylös karvat pystyssä, tunkeutui muristen oven alitse
ulos ja ryntäsi ankarasti haukkuen metsään.
-- Nyt se ajaa jotakin, sanoi Kaleb, -- ja nyt saalis on noussut
puuhun, kun koira alkoi kimakasti kiljahdella.
-- Kelpo vanha koira, se on ajanut banshiin puuhun, huusi Jan ja
hyökkäsi ulos pimeyteen. Muut perässä. Turkki tavattiin haukkumassa
ja raapimassa suuren kaltevan pyökin luona, mutta ei voitu saada
minkäänlaista vihiä siitä, mikä puussa oleva eläin mahtoi olla.
-- Kuinka se tavallisesti haukkuu banshiita? kysyi Tikka saamatta
kuitenkaan tyydyttävää vastausta. Ja ihmetellen, miksi Turkki mahtoi
niin suuresti välittää pienestä äännähdyksestä, mutta ei vähääkään
aivan kamalasta rääkäyksestä, he palasivat tiipiihin.
Seuraavana päivänä Jan löysi mullasta läheltä tiipiitä tavallisen
kissan jäljet ja arvasi, että siinä oli se yökulkuri, jonka koira
oli kuullut ja ajanut puuhun. Tuuli oli yhä kova, ja jälkiä
tutkistellessaan Jan ensi kerran kuuli sen kamalan rääkäyksen
täydessä päivän valossa. _Kova_ se kieltämättä oli, vaikkei yhtä
kamala kuin yöllä, ja ylöspäin tähytessään Jan näki _kaksi isoa
oksaa, jotka olivat ristissä ja hankasivat toisiaan vastaan, kun
tuli kova tuulenpuuska_. Tämä oli se banshii, joka oli valittanut ja
pelottanut kaikkia muita paitsi koiraa. Koiran terävät, valppaat,
turmeltumattomat aistimet olivat aivan oikein arvostelleet äänen
kahden oksan hankaamiseksi kovassa tuulessa, mutta sen hiljaisen ja
pehmeän äännähdyksen, jonka kulkukissa oli päästänyt, se oli yhtä
sattuvasti arvostellut ja kiivaasti ajanut sitä takaa.
Gui oli ainoa, joka ei vakuuttunut asiasta. Hän piti kiinni
karhuluuloistaan.
Myöhemmin yöllä Gui herätti molemmat päälliköt. -- Kuulkaas, Sam
-- Sam, Jan -- Jan -- Jan, nouskaa ylös; se iso karhu on taas
liikkeellä. Minä sanoin, että täällä on karhu, mutta te ette
tahtoneet uskoa.
Ulkoa kuului kovanlaista pureskelevaa ääntä ja silloin tällöin möyryä
tai ärinää.
-- Kyllä siellä varmaan on jotakin, Sam. -- Kunpa Turkki ja Kaleb nyt
olisivat täällä.
Pojat raottivat vähän ovea ja kurkistivat ulos. Tähtien hämärässä
valossa siellä häämötti valtava musta eläin, joka etsiskeli ruoan
tähteitä ja kaivoi roskakuoppaan haudattuja tölkkejä. Kaikki
epäilykset hälvenivät. Gui oli jälleen saavuttanut riemuvoiton,
ja hän olisi kyllä täydesti lausunut julki tunteensa, ellei olisi
pelännyt ulkopuolella olevaa hirviötä.
-- Mitähän tässä pitäisi tehdä?
-- Parasta, että emme ammu sitä nuolilla. Se vain ärsyttäisi sitä.
Gui, puhalla sinä kekäleihin ja viritä tuli. Pojat olivat nyt
äärimmilleen kiihtyneitä. -- Voi, kun meillä ei ole pyssyä!
-- Kuules, Sam, sillä välin kun Mäi-, Haukansilmä piti sanomani,
tekee tulen, ammutaan me kahden karhua tylpillä nuolilla, jos se
tulee tiipiitä kohti. Näin he varustautuivat Guin askaroidessa tulen
ääressä kauhun valtaamana ja rukoillessa, etteivät he ampuisi.
-- Mitä hyötyä siitä on, että sitä ärsytetään? Se -- se -- se on
ju-u-ul-maa. Sam ja Jan seisoivat jouset valmiina ja nuolet jänteellä.
Guin tulesta ei tahtonut tulla mitään, ja karhu alkoi nuuskia
lähempää hampaitaan hioen ja röhisten. Pojat erottivat nyt hirviön
isot korvat, kun se kohotti päätään.
-- Ammutaan, ennen kuin se tulee likemmäksi. -- Gui heitti tämän
kuullessaan paikalla tulen teon ja kiipesi korkealle poikkipuulle,
josta pata riippui keitettäessä. Hän purskahti itkuun nähdessään
Samin ja Janin todella jännittävän jousensa.
-- Se tulee sisään ja syö meidät; se tulee.
Mutta karhu lähestyi joka tapauksessa, ja pantuaan varalle molemmat
tomahawkit pojat laukaisivat. Karhu pyörsi paikalla ympäri ja juoksi
pois päästäen äänekkäitä ja selviä vanhan karjun röhkäyksiä -- sillä
nuori Burns oli taas unohtanut panna paikalleen ne puut, jotka olivat
tiellä poikkipuolin hänen kotoa leiriin tullessaan.
Gui laskeutui sukkelaan alas nauruun yhtyäkseen. -- Sanoinhan minä
teille, pojat, ettei pitänyt ampua. Minä jo ajattelinkin, että kyllä
se on meidän vanha sikamme ja minun täytyi itkeä, kun ajattelin,
kuinka ukko vihastuisi sen huomatessaan.
-- Sinä taisitkin nousta orrelle katsomaan, eikö isäsi ollut tulossa,
vai mitä?
-- Ei maar; urhoollisuuttaan näyttämään hän sinne kiipesi. Tämä oli
se kauhea yökulkuri, jonka Gui oli nähnyt. Aamulla sai vielä eräs
toinenkin pulma ratkaisunsa, sillä kun tarkkaan tutkittiin Janin
päiväkirjaansa piirtämää suuren hirven jälkeä, niin huomattiinkin,
ettei se ollut mikään muu kuin Burnsin vanhan karjun jälki. Kuinka
Kaleb ja Raften olivat saattaneet erehtyä? Ensinnäkin siitä syystä,
että oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hirven jälkiä
nähneet, ja toiseksi siitä syystä, että tällä sialla sattui olemaan
hyvin epäsikamainen jälki -- jälki, joka oli yhtä paljon hirven
kuin karjun jäljen näköinen.


XXIV
HAUKANSILMÄ TAAS SUURTA "KUPPIA" VAATIMASSA

-- _Ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua!_ Kolmesti
se kajahti kautta metsän -- äänekäs voitonriemuinen huuto.
-- Se on Haukansilmä, ja sillä on iso sankarityö kerrottavanaan.
Mennään piiloon.
Sam ja Jan livahtivat sukkelaan tiipiihin, menivät verhokankaan taa
piiloon ja kurkistivat "nuolireiästä". Gui tuli ylpeästi astuen,
nokka korkealla takki toisessa kainalossa huutaen tavan takaa
sotahuutoaan lähemmäksi päästyään.
-- _Kuppi! Suuri kuppi! Ua, ua, ua, ua!_ hän kiljui yhä uudelleen ja
uudelleen, mutta kävi tyhmän ja nolon näköiseksi, kun leiri näyttikin
olevan tyhjä.
Hän siis lakkasi kiljumasta, astui oikopäätä tiipiihin, veti
esiin sokerilaatikon ja tukki paraillaan kouran täyttä suuhunsa,
kun molemmat toiset päälliköt puhkesivat kaikkein hirmuisimpaan
kiljuntaan ja piilopaikastaan esiin hyökäten ajoivat häntä takaa
metsään -- ei kuitenkaan kauaksi, Jania kun nauratti liikaa ja
Samilla oli vain toinen saapas.
Tämä oli heidän kohtaamisensa erään uuden seikkailuretken jälkeen.
Toinen sotapäällikkö oli ehdottanut aamulla varhain, puhdistaessaan
aamiaisveitsiä pistelemällä niitä nurmeen: -- Kuulkaas pojat! Ennen
vanhaan soturit toisinaan lähtivät eri suuntiin seikkailuja etsimään
ja sopivat sitten siitä, että määräaikana kohtaisivat toisensa.
Tehdään tänään samalla tavalla, ja kukin kertoo palattuaan, mitä
kullekin on sattunut.
-- Korret tänne, vastasi Tikka, joka palasi wakan-kalliolta tähteitä
viemästä.
-- Ei, minä en suostu, intti Haukansilmä hätäisesti, en ainakaan,
ellen saa pitää korsia. Minä tiedän että te järjestätte asiat siten,
että minun täytyy lähteä kotiin.
-- No hyvä. Olkoot ne kolme kortta sinun hallussasi; pisin on Tikan
-- hänen suuntansa määrää se pää, jossa on pala punaista kangasta
erehdyksen välttämiseksi; keskimmäinen, tuo ohut, olen minä; ja tuo
lyhyt ja lihava olet sinä. Pudota nyt. Kuolema sille, joka ei tottele.
Korret putosivat, ja molemmat pojat päästivät kirjauksen, kun
Haukansilmän kohtalo osoitti suoraan Burnsin taloa kohti.
-- Älkää nyt; ei tämä kelpaa. Annetaan toisen pään määrätä, hän sanoi
kiukkuisesti ja tahtoi itsepintaisesti mennä päinvastaiseen suuntaan.
-- Nyt meidän täytyy kaikkien kulkea suoraan, kunnes jotakin
löydämme, ja taas yhtyä tähän samaan paikkaan, kun auringonsäde
ennättää kiertää tuohon tiipiin salkoon.
Kun auringonsäde, joka oli heidän intiaanikellonsa, kulki yhden salon
ympäri melkein tarkkaan kahdessa tunnissa, niin oli seikkailua varten
aikaa neljän tunnin verran.
Sam ja Jan olivat palanneet retkeltään muutamaa minuuttia
aikaisemmin, ja nyt Gui, mielensä tasapainon taas saavutettuaan,
jätti kiusalla varastetun sokerin huuliltaan pyyhkimättä ja puhkesi
innokkaasti puhumaan:
-- Kuulkaas, pojat, minä lyön vetoa, että olen taas paras kaikista.
Vetoa minä --
-- Vaiti! jyrisi Tikka. Sinä viimeiseksi.
-- No hyvä; en minä pidä väliä. Vetoa minä lyön, että voitan teidät
kaikki. Lyön vetoa vaikka miljoonan dollaria.
-- Ala kertoa, päällikkö Tikka-reunalla-istuja.
Sam siis aloitti:
-- Minä kiskon saappaat jalkaani (hän kulki paljain jaloin puolet
ajasta). Jaa, tämä poika se ymmärtää, koska pitää kengittää itsensä