Kaksi partiopoikaa - 09

-- Millä he maalasivat piikkisian piikit keltaisiksi, ennen kuin oli
ostovärejä?
-- Kas, sehän on soma keltainen kasvi, joka kukkii nurmilla ja
aitovierissä lehtien lähdön aikaan. Minä sanon sitä keltaruohoksi,
toiset kultapiiskuksi. Ne keittävät piikit ja kukat samassa vedessä.
Tuossa on villaa, joka on värjätty sillä tavalla.
-- Entä millä punaista? kysyi Jan muistiin kirjoittaen.
-- Ei niillä ollut mitään oikein hyvää punaväriä. Jonkinlaista punaa
he saivat keittämällä marjamehua, ja enkös minä kerran nähnytkin
vanhan intiaanivaimon tekevän oikein kaunista punaista, kun ensin
keitti piikit keltaisessa ja sitten punaisessa.
-- Mistä marjoista tulee parasta punaista, mummo?
-- Ne marjat eivät ole punaisia, niin kuin luulisi. Punaista saadaan
ruusumarjoista tai sumakista taikka pihkamustikoista ja monesta
muusta, mutta mustista viinimarjoista tulee punaisempaa kuin
punaisista, ja skuoo-marjat ovat parhaat kaikista.
-- Minkä näköisiä ne ovat?
-- Minä näytän Janille nyt paikalla juuri saman ruohon. Ja he kävivät
yhdessä etsimässä kaikki mökin seinustat kuitenkaan löytämättä.
-- Liian aikaista, tuumi mummo, mutta elokuussa sitä on joka puolella
vaikka kuinka paljon, ja siitä tulee kaikkein kauneinta punaista. Ja
entäs pokaruoho, vaikkei se vielä kuki, mutta lehtien lähdön aikana
siinä on marjoja, jotka ovat niin punaisia, että ne melkein ovat
mustia, ja siitä saa kaikkein puhtainta purppuraväriä.
-- Mistä sinistä saadaan?
-- En minä ole koskaan nähnyt, että piikkejä sinisiksi värjätään.
Voihan semmoistakin olla. Hyvä Jumala on pannut metsässä kaiken
kasvamaan, mutta minä en ole semmoista löytänyt enkä koskaan
nähnytkään.
-- Nuorista seljan vesoista tulee vihreätä, mutta ei se ole noin
kaunista (ja hän osoitti kamalaa smaragdin vihreää nauhaa, joka
Biddyllä oli) ja harmaan pähkinäpuun kuoresta ruskeaa ja mustaa
valkoisen tammen lastuista. Kun kastaa ensin keltaiseen ja sitten
mustaan, niin siitäkin tulee jonkinlaista vihreää. Hikkorin kuorella
voi värjätä mustaa ja koivun sisäkuorella oranssia (mutta huonoa),
mustan saarnen juurilla ja pensaskanukan pienellä juurella koreata
tulipunaista, mutta oikeata sinistä ei metsässä ole, ja sen minä
sanon sinisen keltaisille Prattisoneille heinäkuun 12. päivänä, sillä
mitä Jumala ei ole tehnyt, se on perkeleen tekoa. Indigoruoholla
voi värjätä jonkinlaista sinistä, mutta se ei ole lähestulkoonkaan
sellaista kuin tuo -- hän osoitti jotakin räikeää koboltinsinistä
-- ja kun sitä ei metsässä ole, niin ei Jumala ole sitä ihmisille
tarkoittanutkaan. Jaa! Minä sanon, että se on pirun oma väri, se
sininen -- keltainen ja sininen, ne ovat perkeleen omat värit, sillä
eikös tulikivi ole keltaista; ja se palaa sinisellä liekillä, niin
minulle sanoi pastori itse -- Jumala häntä siunatkoon!


XII
NOITA-AKAN PÄIVÄLLINEN

Biddy oli sillä välin tassutellut ympäriinsä leveillä paljailla
jaloillaan ja valmistanut päivällistä. Kaikesta päättäen hän koetti
olla vähän tavallista tyylikkäämpi, koskapa käänsi varpaitaan niin
tavattomasti ulospäin. Hän puhui monta kertaa siitä ajasta, kun oli
ollut muhinoimassa Janin mamman kanssa ja lopuksi hän kysyi:
-- Mummo, missäs pöytäliina on?
-- Kuulkaas tuotakin, vaikka hyvin tietää, ettei meillä tässä
maailmassa ole pöytäliinaa ollut, hyvä kun on edes ruokaa pöydälle
panna. Heitä sinä puheet pöytäliinasta, sanoi mummo välittämättä
vähääkään siitä, että oli Biddyn ylpeydelle antanut niin pahan
kolauksen.
-- Teetäkö Jan tahtoo vai kahvia? kysyi Biddy.
-- Teetä, valitsi Jan.
-- Hyvä se olikin, että hän sanoi teetä, sillä joulun jälkeen en
ole nähnyt ainoatakaan kahvinpapua, ja tee on kasvanut metsässä.
Mutta on minulla semmoistakin, jota ei metsässä kasva. Eukko kömpi
nurkkahyllyn luo, otti alas vanhan sikarilaatikon ja tulitikkujen,
tupakan, höyhenien, nupinaulojen, nuppineulojen, langan ja tomun
seasta poimi kuusi sahattua sokeripalaa, jotka olivat ehkä joskus
olleet valkoisia.
-- Kas tuossa, näitä minä säilytin pastorin tuloa varten. Hän käy
täällä kerran vuodessa, Jumala häntä siunatkoon! Mutta siihen on
vielä neljä viikkoa aikaa, ja kuka tietää, mitä siihen mennessä voi
tapahtua. Kas tässä, ja ole sydämellisesti tervetullut, sanoi eukko
ja pudotti Janin teehen kolme sokeripalaa. -- Loput säästämme toiseen
kuppiin. Ottaa nyt kermaakin! Hän työnsi Jania kohti parranajokupin,
jonka korva oli limainen, vaikka kuppi itse täynnään oivallista
kermaa. -- Biddy, anna Janille leipää.
Limpusta, joka ilmeisestikin oli ainoa, leikattiin viipaleita, ja
näitä työnnettiin Janin lautaselle.
-- Voi taitaa olla vähän härskiä, huudahti emäntä, huomatessaan
Janin sitä säästelevän. -- Odotapas nyt vähän. Eukko meni taas
nurkkahyllylle ja otti alas vanhan lasivadin, jossa oli pykäläiset
reunat ja lattea peltikansi. Siinä ilmeisestikin oli hilloa. Hän
nosti kantta ja huudahti:
-- No mitä ihmettä! Sitten hän meni ovelle ja onki vadista kuolleen
hiiren ja nakkasi sen ulos rauhallisesti huomauttaen: -- Minä olenkin
ihmetellyt, missä se pikku piru oli. Minä kun en ole sitä nähnyt
kahteen viikkoon ja luulin jo, että kissa oli sen syönyt. Annettakoon
sellainen väärä ajatus minulle anteeksi. Huh noita kärpäsiä! Tuo
kansi ei ole koskaan ollut tiivis. Ja taas hän tarvitsi sormiensa
apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka
olivat hukkuneet hänen mielijuomaansa.
-- Kas tässä, Jan! Syö nyt oikein vankasti, syö kaikki, ja
terveydeksi vain. Minulle tekee hyvää nähdä pojan syövän -- kyllä
minun tätä on helppo saada lisää. Oli ilmeistä, että hän oli kantanut
pöytään kaiken mitä hänellä oli.
Jan parka oli pahemmassa kuin pulassa. Hän tunsi vaistomaisesti,
että eukko rukka hävitti osan viikon varoistaan näin ylellistä
vieraanvaraisuutta osoittaessaan, mutta arvasi myös, että tämä
syvästi loukkaantuisi, ellei hän näön vuoksi maistelisi kaikkea.
Leipä oli ainoa, mikä ehkä oli puhdasta. Siihen hän siis turvautui;
se oli huonointa lajia; hius tai pari, jotka sotkeutuivat hänen
hampaisiinsa, tuntuivat hieman masentavilta, mutta tuntiessaan
suussaan palttinarääsyn, jossa oli nappi, häntä alkoi kuvottaa.
Rääsyn hän sai salatuksi, mutta sitä hän ei voinut salata, että
ruokahalu äkkiä kokonaan tyrehtyi.
-- Ottakaa vähän enemmän tätä ja tätä. Hänen lautaselleen kasattiin,
kieltelipä hän tai ei, kaikenlaisia herkkuja, muun muassa useita
mainiosti keitettyjä perunoita. Mutta pahaksi onneksi emäntä kantoi
ne liedellä olevasta padasta vanhan ja mustan esiliinansa kulmassa ja
tarjosi ne suoraan nihkeästä kädestään.
Janin ruokahalu oli nyt kokonaan mennyt hyväsydämisen emännän
suureksi mielipahaksi. -- Kyllä varmaan keksin vielä jotakin, joka
vahvistaa, tuumi eukko, ja Janilla oli täysi työ kiellellessään.
-- Söisikö Jan munan, uteli Biddy.
-- Munan, kyllä! huudahti Jan melkein liian innokkaasti. Hän ajatteli
kanojen sentään olevan puhtaita eläimiä. Muna varmaan oli puhdas.
Biddy tallusteli navettaan ja palasi sieltä tuota pikaa kolmea munaa
kantaen.
-- Keitetäänkö vai paistetaanko?
-- Keitetään, sanoi Jan, pitäen tapaa turvallisempana. Biddy etsi
pataa.
-- Kiehuuhan tuossa vettä, sanoi mummo osoittaen pataa, joka oli
täynnä hänen alusvaatteitaan. Siihen munat siis pistettiin.
Janin hiljaisesta sydämestä kohosi harras rukous, etteivät ne menisi
rikki. Kaksi tietenkin halkesi, mutta hän otti kolmannen, joka oli
jäänyt ehjäksi, ja siinä sitten oli hänen päivällisensä.
Punasiipinen mustalintu hyppi nyt ovesta sisään.
-- Vai siinä se Jaakko tulee. Missä olet ollut? Luulin sinun aivan
hävinneen. Enkös minä sinua pelastanut pyssymiehen murhaluodista?
eukko selitteli. -- Mutta nyt lintu on niin suostunut, että tulee ja
menee kuin omassa talossaan. Jaakko, lähdetkös siitä vesisangosta,
varoitteli eukko, kauniin linnun hypätessä puolillaan olevaan
juomavesisankoon ja ruvetessa siinä itseään huuhtelemaan.
-- Katsokaas nyt tuota! huudahti eukko. -- Sinä pikku junkkari,
tuletkos pois uunista. Mustalintu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja avoimesta aukosta hypännyt mustaan lämpöiseen uuniin.
-- Se menee sinne jalkojaan lämmittelemään. Voi pikku junkkaria!
Annas että joku paiskaa oven kiinni kun et mitään aavista ja sytyttää
tulen. Silloin kärvennyt elävältä. Mutta ennen kuin niin pitkälle
päästään, minä kyllä käännän kauniin kaulasi ja pelastan henkesi.
Eukko veti linnun uunista hellävaroen.
Sitten Jan lähti kotimatkalle kainalossaan kimppu nimilapullisia
kukkia.
-- Hyvästi, poikani! Tule taas pian käymään luonani. Tuo taas
ruohoja. Hyvästi, hyvästi ja Jumalan haltuun. Minä toivon, ettei
ole synti sitä toivoa, sillä tiedän, että Jan on kerettiläinen, ja
kaikki te joudutte helvettiin, mutta Jan on hyvä poika. Minua kovin
surettaa, että Jan on niitä vääräuskoisia.
Janin palatessa takaisin Rafteniin oli siellä päivällispöytä yhdelle
katettuna, vaikka kello oli jo kolme iltapäivällä.
-- Jan, tule syömään päivällistä, sanoi rouva Raften tyyneen
äidilliseen tapaansa. -- Annan panna paistin tulelle. Viiden minuutin
kuluttua se on lämmintä.
-- Mutta minä jo söin päivällistä de Neuvillen mummon luona.
-- Niin, kyllä minä tiedän.
-- Sekoittiko se teetäsi toisella etukäpälällään ja levittikö hilloa
leivälle toisella? kysyi Raften karkeanlaisesti.
-- Keittikö se sinulle rokkaa aljosta, mustasta linnustaan? kysyi Sam.
Jan lehahti kovin punaiseksi. Ilmeisestikin kaikilla oli tiedossaan,
mitä hän oli kokenut, mutta häneen koski kipeästi, kun he niin
säälimättä pilkkasivat vanhaa kunnon eukkoa.
Hän vastasi: -- Mummo oli niin ystävällinen ja hyvä kuin suinkin
taisi.
-- Paras sinun nyt olisi syödä vähän paistia, sanoi rouva Raften
huolestuneella ja epäilevällä äänellä.
Kuinka mehukas ruskea paisti olisikaan maistunut! Kuinka hänen
vatsansa sitä kaipasikaan! Mutta jatkuva pilkka oli häntä
suututtanut. Hän tahtoi pitää lämminsydämisen vanhan eukon puolta,
joka oli nurkumatta tarjonnut hänelle parasta mitä hänellä oli --
antanut kaikkensa -- osoittaakseen, kuinka tervetullut outo vieras
oli. Heidän ei pitänyt saada milloinkaan tietää, kuinka mielellään
hän nyt olisi syönyt, ja äskeisen kestiemäntänsä puolta pitäen hän
vielä valehtelikin ensi kerran elämässään:
-- Ei, kiitoksia paljon, mutta ei minun tosiaan ole vähääkään nälkä.
Minä söin de Neuvillen mummon luona oikein hyvän päivällisen.
Välittämättä sitten sen enempää tyhjän vatsansa vaivoista hän lähti
ilta-askareilleen.


XIII
VIHOLLISEN VAKOOJA

-- Mistä kummasta Kaleb sai sen suuren tuohen kappaleen, tuumi Jan,
-- siitä olisi hyvä tehdä astioita.
-- Taidanpa tietää. Kävi varmaan Burnsin metsässä. Meidän metsässä ei
ole koivuja. Mutta kyllä sitä hankkia voidaan.
-- Pyydä sinä, että saisimme käydä.
-- Vielä mitä, kuka välittää vanhasta koivusta? Me käymme
lainaamassa, kun Burns ei ole näkemässä.
Jan epäröi.
Sam otti kirveen. -- Tämä on sitten sotaretki vihollisen maahan.
Sillä puolella on sotaa kyllä, se on varma, hän on myös yksi isän
"ystäviä".
Jan seurasi, vaikka yhä epäillen, oliko tämä teko oikein kunniallinen.
Rajan takaa löytyikin pian melkoisen suuri kanoottikoivu, jota pojat
paraikaa uutterasti huimivat poikki saadakseen oikein pitkän tuohen,
kun näkyviin tuli pitkä mies ja pieni poika, jotka kirveen kalke
kaikesta päättäen oli paikalle johdattanut. Sam huudahti hiljaa: --
Se on ukko Burns. Nyt mennään!
Ei ollut aikaa pelastaa mitään muuta kuin kirves ja oma nahkansa. He
juoksivat raja-aidalle, ja Burns tyytyi huutamaan heidän peräänsä
uhkauksia ja haukkumasanoja. Ei sen vuoksi, että hän olisi vähääkään
koivusta välittänyt -- puuaineella ei ollut mitään arvoa siinä maassa
-- mutta pahaksi onneksi Raften oli riidellyt kaikkien lähimpien
naapuriensa kanssa, minkä vuoksi Burns parhaan taitonsa mukaan
suurenteli tätä vähäpätöistä rosvousta kamalaksi rikokseksi.
Hänen urhoollinen poikansa, joka oli vähän sekä Jania että Samia
pienempi, tuli siksi lähelle rajaa, että saattoi syytää suustaan
mojovia haukkumasanoja.
-- Punapää -- punapää! -- Punapää varas! Odotapas kun isäni saa sinut
kiinni -- Baften, Raften, rikirutka Straften, ja muuta yhtä kauheata,
vieläpä paljon valitumpiakin hienouksia.
Partio pääsi pakoon ja pelasti päänahkansa. Sam laski kirveen vanhaan
paikkaansa.
-- Ei menetetty muuta kuin kunnia, virkkoi Jan. -- Kuka se penikka
oli?
-- Hah, kukas muu kuin Gui Burns. Kyllä se tunnetaan. Häijy pieni
hylky, joka paikassa väijymässä ja kurkistelemassa. Valehtelee kuin
tuohta neuloisi. Sai palkinnon -- ison pesuharjan -- siitä että oli
koulun likaisin poika. Me kaikki äänestimme, ja opettaja antoi sen
hänelle.
Seuraavana päivänä pojat tekivät uuden partioretken tuohta
rosvotakseen, mutta tuskin he olivat ryhtyneet toimeen, ennen kuin
lähistöllä syntyi äläkkä, ilmeisestikin pienen pojan aikaan saamana.
Alkoi kuulua karjumista: -- Hei, vai te -- --. Lähdettekö mun -- --
maaltani -- --
-- Otetaan se hylky kiinni, Jan.
-- Ja poltetaan paalussa kamalasti kiduttaen, lisäsi puhuteltu. He
lähtivät ryntäämään siihen suuntaan, mutta jälleen Burnsin väliin
tulo muutti heidän sotaretkensä nopeaksi paoksi.
(Lisää rumia sanoja.)
Pojat kävivät seuraavinakin päivinä monesti rajan lähettyvillä,
mutta Burns sattui olemaan aina lähellä työssä ja Guilla oli
nopeat silmät ja korvat. Se pikku rotta näytti olevan alati
varuillaan. Pian hänen matkan päästä huutamistaan huomautuksista
kävi ilmi, että hän tarkkaan tiesi kaikki poikien hommat -- oli
epäilemättä käynyt leirissä heidän poissa ollessaan. He näkivät
hänen monta kertaa kiinnostuneena väijyvän heitä, kun he jousineen
ja nuolineen harjoittelivat, mutta heti kun hänet keksittiin, hän
pakeni turvallisen matkan päähän, minkä jälkeen hän purki sisuaan
kiukuttelemalla ja haukkumalla.
Eräänä päivänä pojat saapuivat leiriinsä juuri sopivaan aikaan.
Läheisessä viidakossa käydessään Jan huomasi lehvien alla paljaan
jalan. -- Halloo! mitäs tämä on? Hän kumartui, huomasi jalan
liittyvän sääreen. Säären päässä oli Gui Burns.
Gui karkasi pystyyn huutaen "Isä -- Isä -- Isä!" Hän juoksi henkensä
edestä, intiaanit perässä kiljuen uhkauksia, jotka saivat veren
hyytymään. Jan oli nopea juoksija, eikä Guin tylpistä sääristä ollut
apua, vaikka niitä pelkokin kannusti. Hänet otettiin kiinni ja
raastettiin parkumisistaan huolimatta leiriin.
-- Anna minun olla, Sam Raften -- anna minun olla!
Hänen huomautuksistaan puuttuivat nyt huomattavassa määrin kaikki
rumat sanat. (Hyvin nuorissa moinen herkkyys on sangen kiitettävä
asia.)
Ensimmäinen asia oli vangin sitominen.
Sam toi nuoran.
-- Hyi, sanoi Jan. -- On tuokin muka tyylikästä. Tuo nahkapuuta.
Sitä saatiin tuota pikaa, ja vaikka Gui kuinka parkui ja potki, hänet
sidottiin juhlallisesti puuhun -- tuoreeseen -- se kun kestäisi,
huomautti Jan, paremmin tulta.
Molemmat soturit istuivat nyt tulen ääreen jalat ristissä. Vanhempi
sytytti rauhanpiipun, ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan
onnettoman vangin kohtalosta.
-- Veli, sanoi Jan juhlallisia liikkeitä tehden, -- suloista on
kuulla tämän kurjan kalpeanaaman parkumista. (Oikeastaan tuota ääntä
alkoi olla enemmän kuin he saattoivat sietää.)
-- Ugh -- paljon hyvä, sanoi Tikka.
-- Antakaa minun olla. Minun isäni antaa teille tästä selkään, senkin
kehnot pelkurit, valitteli vanki unohtaen nopeaan malttinsa.
-- Ugh! Päänahka ensin, sitten kärvennämme hänet elävältä. Pikku
Majava teki muutamia kuvaavia kädenliikkeitä.
-- Ugh -- junkkari -- me paljon pahat, lisäsi Tikka, sylki kivelle ja
alkoi hioa linkkuveistään.
Veitsen terävä ja uhkaava "vuiit, uiit, uiit" kiveä vasten rääkkäsi
Guin korvia ja hermoja aivan hirvittävästi.
-- Veli Tikka, meidän heimomme henki vaatii uhrin veren -- kaikki
tyynni.
-- Suuri päällikkö Tikka kai tarkoitat, huomautti Sam hiljaa.
-- Ellet sano minua päälliköksi, en minäkään sano sinua päälliköksi,
se siitä.
Suuri Tikka ja Pikku Majava menivät nyt tiipiihin, maalasivat
uudelleen toistensa naamat, panivat kuntoon pääkoristeensa ja
astuivat ulos teloitusta varten.
Tikka alkoi taas hioa veistään. Se ei tosin ollut tarpeellista, mutta
hän piti äänestä.
Pikku Majava kantoi nyt paikalle paljon keveitä risuja ja latoi
ne vangin eteen. Mutta Guin jalat olivat vapaat ja hän potkaisi
niitä niin, että ne lensivät joka suunnalle. Molemmat sotapäälliköt
hyppäsivät syrjään. -- Ugh, paljon paha, sanoi vimmastunut Tikka.
Sido sen sääret, oh, suuri päällikkö Pikku Majava!
Uudella kuorenkaistaleella uhrin sääret sidottiin lujasti puuhun.
Sitten päällikkö Tikka lähestyi veitsineen ja sanoi:
-- Suuri päällikkö Pikku Majava, jos me nyljemme hänen päänahkansa,
niin on vain yksi päänahka, eikä _sinulla_ ole mitään voitonmerkkiä,
ellet tyydy arvuutusluuhun.[6]
Tässä oli pulma, keinotekoinen, mutta todellinen, ja Jan ehdotti:
-- Suuri päällikkö Puna-pää
Tikka-kannolla-istuva-pyrstö-reunalta-kukkuva, ei päänahkaa oteta;
nyljetään koko pää, kummallekin puolet nahasta.
-- Ugh! Ylen hyvä ehdotus, oi iso-intiaani-päällikkö
Suuri-Pikku-Majava-puun-nurin-jyrsijä.
Sitten Tikka haki hiilen ja alkoi hirvittävän vakavana piirtää
vangin tappuraiseen pörröön jakorajaa sen mukaan mitä hän piti
kohtuullisena. Pikku Majava intti vastaan, että hänellä oli oikeus
saada toinen korva ja puolet päälaen nahasta, joka on nylkynahan
pääosa. Tikka viittasi siihen, että vangilla onneksi oli otsatupsu,
sellainen, jota sanotaan "lehmän nuolioksi", ja että se sai käydä
toisesta päälaen nahasta. Nuorempi päällikkö saattoi olla siihen
täysin tyytyväinen. Hiilipiirto pölytettiin pois uutta jakoehdotusta
varten. Kumpikin päällikkö haki nyt hiilen, ja he alkoivat
suunnitella Guin tappurakuontaloon uutta jakoa ja korjailla sitä,
kunnes molemmat olivat tyytyväisiä.
Uhri ei oikeastaan ollut menettänyt rohkeuttaan ennen kuin nyt. Hän
oli syytänyt suustaan uhkauksia ja haukkumasanoja. Hän oli uhannut
kertoa "isälleen" ja "opettajalle" ja koko maailmalle, mutta lopulta
hän uhkasi kertoa Raftenille. Tämä naula oli se joka parhaiten veti,
ja hieman levottomana Tikka kääntyi Pikku Majavan puoleen ja sanoi:
-- Veli päällikkö, ymmärrätkös lörpöttelevän kalpeanaaman kieltä?
Mitä hän sanoo?
-- Ugh, ei minä tiedä, vastasi Jan. -- Ehkä nyt laulaa surmanvirttään
omalla kielellään.
Gui ei ollut aivan urhoollisuutta vailla. Hän oli tähän saakka
pysynyt rohkeana luullen poikien vain tekevän pilaa, mutta
tuntiessaan vedettävän tuota kamalaa nokiviivaa, joka tyydyttävästi
jakoi hänen päänahkansa näiden molempien maalattujen hirviöitten
välillä, tylyn Tikan vielä viimeisen kerran veitsellään vedellessä
_vuiit, uiit, uiit_ pitkin kiveä, lähestyessä ja kahmaistessa toiseen
käteensä kourallisen hänen tappuraisia hiuksiaan hän murtui ja itki
katkerasti.
-- Voi älkää, älkää, -- voi isä! Voi äiti! Päästäkää minut tällä
kerralla, minä en tee sitä koskaan toiste. Mitä hän ei tekisi, sitä
hän ei sen tarkempaan sanonut, mutta ilmeisestikin hän täydelleen
antautui.
-- Odota, veli päällikkö, sanoi Pikku Majava. Heimojen kesken on
tapana vapauttaa, vieläpä ottaa heimon jäseniksikin semmoisia
vankeja, jotka ovat osoittaneet huomattavaa urhoollisuutta.
-- Jos urhoollisuus on parkumista, niin sitten hänessä on ollut
urhoollisuutta monen miehen edestä, sanoi Tikka tavalliseen tapaansa
taas puhuen.
-- Leikataan poikki hänen siteensä, että hän saa paeta oman kansansa
luo.
-- Olisi tyylikkäämpää, jos jättäisimme hänet tähän yöksi. Huomenna
sitten näkisimme, että hän on omin neuvoinensa paennut, sanoi
vanhempi päällikkö. Uhri älysi, että hänen tilanteessaan oli
tapahtunut parannus, ja lupasi nyt yhä nyyhkien tuoda heille niin
paljon tuohta kuin he vain tahtoivat -- tehdä vaikka mitä, kun vain
pääsisi menemään. Hän lupasi jopa varastaa heille, mitä vain oli
parasta hänen isänsä puutarhassa.
Pikku Majava veti puukkonsa ja katkaisi siteen toisensa jälkeen.
Tikka otti jousensa ja nuolensa huomauttaen että "paljon hauska ampua
juoksuun".
Viimeinen kuoriside katkesi. Guita ei tarvinnut käskeä. Hän juoksi
ääneti raja-aitaa kohti, kunnes oli päässyt sen yli. Huomatessaan
olevansa hyvässä turvassa eikä kenenkään takaa ajamana, hän huusi
koko ilman täyteen uhkauksia ja haukkumisia. Hänen sanojaan ei
ollenkaan voisi tähän painaa.
Useimmat pojat olisivat niin selkää karmivien kokemuksien jälkeen
karttaneet suota, mutta Gui tunsi koulusta Samin hyvänluontoiseksi
pojaksi. Hän alkoi ajatella, että hän suotta oli säikähtänyt. Häntä
houkuttelivat monet syyt, eniten ehkä hivuttava uteliaisuus. Ja
niinpä tapahtui, että pojat eräänä päivänä leiriin tullessaan näkivät
Guin paraillaan hiipivän pois. Hauskaa oli juosta hänet kiinni ja
raastaa takaisin. Hän oli kovin yrmeissään, ei pitänyt niin pahaa
suuta ja oli ilmeisesti vähemmän peloissaan. Päälliköt puhuivat
tulesta ja kidutuksesta ja uhkailivat uittaa häntä lammessa, mutta se
ei tehonnut ollenkaan. Sitten he aloittivat ristikuulustelun. Vanki
ei vastannut. Miksi hän kävi heidän leirissään? Mitä hän teki --
varastiko? Vanki vain murjotti synkän näköisenä.
-- Sidotan sen silmät ja tungetaan selkään gyaskutti, sanoi Jan
kolkolla äänellä.
-- Hyvä tuuma tuo, myönsi Sam tietämättä gyaskutista sen enempää kuin
vankikaan. Sitten hän jatkoi: -- Yhtä hyvä vaikka vähän armahdamme.
Ei sitten suotta kidu.
Tuntematon se parhaiten pelottaa. Vangin sisuun koski taas kovasti.
Suupielet värähtelivät. Hän oli taas murtumaisillaan, kun Jan käytti
tilaisuutta ja sanoi: -- No mikset sitten sano, mitä sinä täällä käyt
urkkimassa?
Ja nyt poika uikutti haluavansa leikkiä intiaania.
Sam ja Jan tulivat totisiksi. He eivät olleet ennättäneet maalata
kasvojaan, niin että tällä kertaa selvästi näkyi, mitä heidän
mielessään liikkui.
Pikku Majava nousi nyt ja puhui neuvostolle.
-- Sangerin kansan suuret päälliköt! Viime kerralla kun me
rääkkäsimme ja poltimme kuoliaaksi tämän vangin, hän jätti jälkeensä
syvän vaikutuksen. Ei koskaan ennen ole ainoakaan vankimme osoittanut
niin suuria lahjoja. Minä äänestän, että hänet otetaan heimon
jäseneksi.
-- Oi heimon viisain päällikkö yhtä lukuun ottamatta, tuo on kyllä
hyvä, mutta tiedäthän, ettei ainoakaan soturi voi meihin yhtyä
ensiksi osoittamatta, että hän on oikeata lajia ja hyvää ainesta,
täysivillainen, ja tavalla tai toisella tavallisia etevämpi. Eikös
aina ole ollut niin. Nyt hänen täytyy antaa selkään jollekulle heimon
sotureista. Voitkos tehdä sen?
-- En.
-- Taikka juosta paremmin tai ampua paremmin taikka jotakin muuta --
taikka antaa meille kaikille lahja. Mihin sinussa on miestä?
-- Minä voin varastaa vesimeloneja ja näen kauemmaksi kuin kukaan muu
koko koulussa ja osaan hiipiä paremmin kuin mikään ihminen tai eläin.
Minä olen katsellut teitä pensaikosta jos kuinka monta kertaa. Näin,
kun te rakensitte tuota patoa. _Minä uin siinä ennen kuin kumpikaan
teistä_ ja olen monesti istunut ja poltellut teidän tiipiissänne, kun
teitä ei ole ollut siellä, ja minä kuulin silloin, kun te puhuitte
siitä, että piti lähteä meidän tuohtamme pihistämään.
-- Ei tuo juuri kuulosta kovin _urhoolliselta_. Onko sinulla mitään
lahjoja heimon vanhimmalle ylipäällikölle?
-- Minä tuon teille niin paljon tuohta kuin vain tarvitsette. En
sentään siitä koivusta, jonka te kaadoitte, sillä minä isän kanssa
poltin sen, niin ettette te saisi sitä, mutta tuon paljon toista ja
ehkä -- minä joskus kähvellän teille kananpojan.
-- Hänen aikomuksensa ovat ilmeisestikin kunnioitettavat. Otetaan
koetukselle, sanoi Jan.
-- No hyvä, virkkoi ylipäällikkökin, -- pääsköön sitten, mutta se
ei vie minun oikeuttani tuohon vasempaan puoleen hänen päänahastaan
niskaan aina tuohon keltaiseen karvamättääseen asti, tuohon asti,
josta kaulus on hangannut lian pois. Minä saatan ottaa sen milloin
vain asiat vaativat, ja toinen korva seuraa mukana.
Gui aikoi pitää tätä leikkipuheena, mutta Samin kiiluvat silmät
ja tutkimaton naama kiintyivät niin nälkäisinä siihen samaiseen
keltaiseen karvamättääseen, että hänen mieltään taas alkoi karmia.
-- Kuulepas Jan -- tuota noin Suuri Pikku Majava piti sanomani --
sinä tiedät parhaiten ne asiat. Mitä kaikkia temppuja tehtiinkään,
kun intiaaniheimoon otettiin?
-- Eri heimoissa eri tavat. Aurinkokarkelo ja tulikoetus ovat
kuitenkin arvokkaimmat ja molemmat ovat kauhean vaativia.
-- Kumman _sinä_ suoritit? kysyi Tikka.
-- Molemmat, sanoi Jan irvistäen päivän polttamia käsivarsiaan ja
olkapäitään muistellessaan.
-- Aivanko varmaan? sanoi vanhempi päällikkö epäilevällä äänellä.
-- Niin, hyvä herra; ja minä kestin ne niin hyvin, että kaikki
myönsivät minut koko heimon parhaaksi, kehaisi Pikku Majava
mainitsematta kuitenkaan, että hän oli oman hermonsa ainoa jäsen.
Minulle annettiin yksimielisesti nimeksi "Kiljuva päivänkoitto".
-- Minä tahdon kanssa olla Kiljuva päivänkoitto, kimitti Gui.
-- Sinäkö? Ethän sinä tiedä kykenetkö ollenkaan selviytymään, sinä
keltainen karvamätäs.
-- Kas niin, karvamätäs, kumman valitset?
Gui tahtoi antaa paahtaa itsensä lanteihin saakka. Hän oli jo täynnä
teerenpisamia ja päivän paahtama aina hartioihin saakka ja hänen
kehno pumpulipaitansa torjui niin huonosti auringon säteitä, että
hänen ihonsa muualtakin oli kellervä. Hän siis hyppeli kokonaisen
päivän leirissä yläruumis paljaana, mutta kun hän oli karaistunut, ei
hänen ihonsa tietenkään palanut.
Auringon hipoessa puiden latvuksia päälliköt kokoontuivat
neuvotteluun.
Ylipäällikkö tarkasti uuden sotilaan, pudisteli vakavasti päätään ja
sanoi juhlallisesti: -- Liian keltainen palaakseen. Nimesi on oleva
Mäihä.
Vastaväitteet olisivat olleet turhia. "Mäihä" hän nyt oli ja sinä
pysyisi, kunnes ansaitsisi paremman nimen. Rauhanpiippu kulki
miehestä mieheen, ja Gui julistettiin Sangerin intiaanien kolmanneksi
sotapäälliköksi (sana _sota_ lisätty erityisestä pyynnöstä).
Hän oli ehdottomasti heimon vaarattomin jäsen, ja sen vuoksi hänelle
tuotti erikoista mielihyvää erittäin julman osan näytteleminen.
Sotamaali oli hänen ilonsa ja sen avulla hän erinomaisella
menestyksellä sai pyöreän hymyilevän naamansa muuttumaan
villin julmuuden kauhistuttavaksi perikuvaksi. Maali oli hänen
keppihevosensa ja ylpeytensä, mutta ah, kuinka usein tapahtuu, että
syvin suru on suurimman ilon keskellä. Mäihän silmiä ei voinut
verrata kavalan punanahan synkkiin pikihelmiin. Ne olivat virttyneen
siniset. Pörhöisen tappuranvärisen tukkansa hän sai jouhitukolla
peitetyksi, maali korjasi teerenpisamaisen ihon, mutta valkoisia
ripsiä ja haaleita porsasmaisia silmiä ei voinut mitenkään naamioida.
Hän piti kuitenkin surunsa omina hyvinään, sillä hän tiesi, että
jos toiset vähänkään saisivat vihiä näistä hänen tunteistaan, hänen
nimensä paikalla vaihdettaisiin "Nukeksi" tai "Pikkulinnuksi" tai
joksikin muuksi yhtä kamalaksi ja epäintiaanimaiseksi nimitykseksi.


XIV
TAPPELU

Jan, kuulepas, näin tänä aamuna verisatakielen.
Se kai on joku uusi lintu, sanoi Jan epäilevällä äänellä.
Se on kaunein lintu koko maassa.
Mitä? Kolibriko?
-- Eee-i. Eiväthän ne kauniita ole, pieniä vain.
-- Siitä nyt näkyy, mitä sinä tiedät, vastasi Jan, -- sillä "nämä
verrattomat siivekkäät jalokivet ovat samalla sekä pienimmät että
kirkkaimman väriset, mitä on sulan kantajia". Jan oli jostakin
lukenut tämän lauseen ja se oli tarttunut hänen ylen herkkään
muistiinsa.
-- Loruja! sanoi Sam. -- Tuo kuulostaa taas kirjasta opitulta,
mutta minä lyön vaikka vetoa, että olen nähnyt puutarhassa
trumpettiköynnöksen ja mehiläispalsamin ympärillä satoja kolibreja,
eivätkä ne olleet miljoonasosaakaan niin kauniita kuin tämä
verisatakieli. Se on todella punainen kuin veri ja loistaa kuin
tuli. Siivet ovat mustat. Noita-akka sanoo intiaanien kutsuvan sitä