Kaksi partiopoikaa - 12

-- Minäkö uskoisin tuommoisia hullutuksia.
-- Kovin onnetonta on toimia sitä vastaan.
-- En minä välitä. Enkä lähde kotiin, sanoi Gui itsepintaisesti.
-- Hyvä, minun korteni käskee mennä asuinrakennukseen. Se tietenkin
merkitsee sitä, että minun täytyy lähteä maitoa urkkimaan.
Janin korsi osoitti puutarhaa kohti ja Guin "herra J.G. Burnsin
pystyttämää rakennusta ja maata kohti".
-- En minä aio totella, sanoi Mäihä. -- Minä lähden teidän
puutarhastanne vähän kirsikoita kähveltämään, eikä se ensimmäinen
kerta olekaan.
-- Tavataan niinipuun alla niityn liepeessä ja näytetään, mitä kukin
on saanut, julisti ensimmäinen sotapäällikkö pensaikkoon hiipiessään
ja ryömiessään säleaidan läpi karjapihan pohjoislaitaa nokkosten
ja lantatunkioitten lomitse. Vihdoin hän saapui päärakennuksen
viereiseen puuvajaan. Hän tiesi, missä miehet olivat, ja saattoi
arvata, missä äiti oli, mutta koiran vuoksi hän oli levoton.
Vanha Cap saattoi olla kynnyksen edessä tai ehkä kuljeskella
juuri sellaisella paikalla, jossa se voi tehdä tyhjäksi intiaanin
suunnitelmat. Puuvaja liittyi keittiön päähän. Maitoa säilytettiin
kellarissa, ja kellarin ikkunoista yksi antoi puuvajan pimeään
kolkkaan. Tämä lähti helposti irti, ja Sam ryömi alas viileään
kosteaan kellariin. Hyllyillä näkyi pitkät rivit maitovateja. Sam
kohotti sen vadin kantta, jonka hän tiesi viimeksi täytetyksi, ja
joi pitkän syvän siemauksen. Sitten hän nuoli kerman huulistaan ja
muisti, että olikin tullut ilman kiulua. Mutta hän tiesi, mistä
sellaisen sai. Hän nousi hiljaa portaita välttäen askelmaa 1 ja
7 koska ne narisivat, kuten hän oli jo aikoja sitten huomannut.
Vaahterasokeria hän kähvelsi huoneen toiselta puolelta. Ylhäällä
oleva ovi oli suljettu ja salpa käännetty päälle, mutta hän pisti
raosta linkkuveitsensä terän ja sai salvan kääntymään. Kuunneltuaan
vähän aikaa, ettei keittiöstä kuulunut mitään ääntä, hän avasi
hiljaa vanhan narisevan oven. Siellä ei näkynyt ketään muuta kuin
pikku tyttö, joka kätkyessään nukkui raikasta unta. Ulko-ovi
oli auki, mutta koira ei maannutkaan kynnyksen edessä kuten
tavallista. Keittiön päällä oli ullakko, johon päästiin tikapuita
ja laipioluukun kautta. Tikapuut oli nostettu paikoilleen ja luukku
auki. Kaikki oli hiljaista. Sam seisahtui lapsen ääreen, mutisi "ugh,
kalpeanaama-papuusi", kohotti sitten kätensä, ikään kuin sotanuijalla
iskeäkseen. Hän oli antavinaan kuolettavan iskun nukkuvalle
enkelille, mutta kumartuikin suutelemaan tyttösen rusottavaa
suuta niin kevyesti, että tämän punertavat nyrkit kiiruhtivat
heti sitä hieromaan. Hän meni nyt äidin komerolle, otti suuren
hedelmäpaistoksen ja peltikiulun ja lähti sitten taas alas kellariin.
Alussa hän vain sulki oven perässään ja aikoi jättää sen silleen,
mutta muisti sitten, että Minnie saattoi herätä ja tallustella pitkin
huonetta, kunnes ehkä tallustelisi kellariin. Sen vuoksi hän käänsi
salpanappulaa sen verran, että ovenraosta näkyi vähän kulmaa, sulki
oven veitsen kärjellä autellen tästä kulmasta, kunnes kellari oli
yhtä hyvin suljettu kuin ennenkin. Sitten hän lähti paistoksineen ja
maitokiuluineen käpälämäkeen.
Äidin hymyilevät silmät tarkastelivat kaiken aikaa pojan touhuja
pimeältä ullakolta. Äiti laskeutui tikapuita alas. Hän oli nähnyt
poikansa tulevan ja menevän kellariin; sattumalta hän oli ullakolla
pojan saapuessa keittiöön, mutta pysyi hiljaa ottaen itsekin leikkiin
osaa.
Kun Tikka seuraavan kerran tunkeutui kellariin, hän löysi sieltä
paperin, jossa seisoi: "Varteen otettavaa vihamielisille intiaaneille
-- kun seuraavan kerran panette tässä siirtokunnassa verilöylyn
toimeen, tuokaa kiulu takaisin ja pankaa kannet maitovatien päälle."
Jan oli seurannut aitaa, joka kulki talosta etelää kohti. Se suojasi
yllin kyllin, mutta hän ryömi kuitenkin nelinkontin, jopa laskeutui
vatsalleenkin sellaisissa paikoissa, jotka olivat vähän avonaisempia.
Sillä tavalla hän oli melkein saapunut puutarhaan, kun kuuli takaansa
kahinaa ja kääntyessään huomasi Mäihän.
-- Mitä varten minua seuraat? Sinun kortesihan osoitti toisaalle.
Sinä et leiki niin kuin pitäisi.
-- Mitä minä siitä välitän, en halua mennä kotiin. _Sinä_ se sovitit
sillä tavalla, että minun korteni osoitti sinne päin. Se ei ole
rehellistä peliä, enkä minä sinne mene.
-- Sinulla ei ole oikeutta kulkea minun perässäni.
-- En minä sinun perässäsi kulje, mutta sinä menet juuri sinne minne
minäkin aion. Sinä se kuljet minun perässäni, vaikka ennätit edelle.
Minähän sanoin meneväni kirsikkapuutarhaan.
-- No hyvä, kirsikat ovat tuolla päin ja minä ryömin tänne päin. En
huoli sinua matkaani.
-- Et saisi minua vaikka tahtoisit.
-- Ärr --
-- Ärr --
Mäihä lähti siis kirsikkapuistoon, ja hieman odotettuaan Jan ryömi
hedelmäpuutarhaa kohti. Ryömittyään kymmenen tai viisitoista syltä
hän näki edessään kiiluvan punaista ja sen alla kirkkaan keltaisen
silmän, joka tuijotti häneen. Hän oli yllättänyt pesässään istuvan
kanan. Hän ryömi lähemmäksi, kana pelästyi ja juoksi pois, eikä vain
kaakottaen, vaan suurella äänellä toruen. Pesässä oli tusina munia
kahta eri mallia, kaikki kirkkaita ja puhtaita, ja kanan heltat
olivat kirkkaan punaiset. Jan oli kanain tuntija. Tämä oli helppo
arvata: kaksi joukosta eristynyttä kanaa, jotka munivat samaan
pesään, mutta eivät vielä kumpikaan hautoneet.
-- Oh hoo! Korsista näkee, minne kanat kulkevat.
Hän kokosi munat hattuunsa ja ryömi takaisin puuta kohti, jonka luona
kaikkien oli määrä yhtyä.
Mutta ennen kuin oli pitkällekään ennättänyt, hän kuuli kovaa
haukuntaa, sitten avunhuutoa ja pääsi ajoissa paikalle nähdäkseen
Guin kapuavan puuhun ja Capin, vanhan skotlantilaisen paimenkoiran,
haukkuvan häntä vihaisesti puun alla. Mäihällä oli sen verran
mielenmalttia, ettei huutanut enää, kun oli pahimman vaaran
välttänyt. Jan meni takaisin niin sukkelaan kuin suinkin. Koira tunsi
hänet ja totteli, mutta oli arvatenkin sangen ymmällä siitä, miksi
hänet kiviä nakellen karkotettiin takaisin asuinrakennusta kohti,
vaikka hän oli puutarhassa niin jalosti täyttänyt velvollisuutensa.
-- Katsos nyt, ehkä ensi kerralla teet, mitä taikakorsi käskee. Ilman
minua sinut olisi saatu kiinni ja heitetty sikain ruoaksi.
-- Ilman sinua minä en olisi tullutkaan. En minä vähääkään pelästynyt
teidän vanhaa koiraanne. Parin minuutin päästä minä itse olisin
ennättänyt maahan ja potkinut siitä pois kaikki turhat luulot.
-- Ehkäpä sinä haluat palata takaisin ja potkia sitä nyt. Minä kutsun
sen paikalla tänne.
-- Ei minulla nyt ole aikaa, mutta joskus toiste. -- Mennään Samia
hakemaan.
Kokoonnuttiin siis puun luo ja saalista kantaen palattiin
voitonriemuisina leiriin.


V
HIRVEN AJO

Illalla pidettiin pidot. Nukkumaan mentiin kuitenkin tavalliseen
aikaan. Yö kului ilman mitään erikoista hälytystä. Mäihä kerran
auringonnousun aikaan herätti toiset ja sanoi luulevansa, että
ulkopuolella oli karhu, mutta kun hänellä oli tapana unissaan purra
hammasta, niin toiset pojat arvelivat, että se mahtoi olla hänen
kuulemansa karhun ääni.
Jan lähti tarkastelemaan multa-albumeja ja näki niissä muutamia
seikkoja, joista ei päässyt selville, ja lisäksi uuden jäljen, joka
herätti erikoisesti hänen huomiotaan. Hän piirusti sen huolellisesti.
Se oli ilmeisesti pienen terävän kavion painallus. Siinä se nyt oli,
jota hän oli niin kauan janonnut. Hän huusi suunnattoman innostuksen
vallassa: -- Sam -- Sam -- Mäihä! Tulkaa tänne! Täällä on _hirven
jälki_.
Pojat huusivat takaisin: -- Hohoh, mitähän sinä meille taas aiot
syöttää! Huuda pois koirasi! Ja niin edespäin.
Mutta Jan oli itsepintainen. Pojat olivat varmoja siitä, että
kysymyksessä oli jokin kuje. Sen vuoksi he eivät pitkään aikaan
lähteneet liikkeelle, ja kun aurinko jo oli noussut korkealle ja
paistoi polulle suoraan eikä enää sivuittain, kävi jälki hyvin
hämäräksi. Pian tuulet, linnut ja pojat itsekin olivat apuna sen
hävittämisessä. Mutta Janilla oli piirroksensa, ja huolimatta
kiusoitteluista hän kiven kovaan väitti, että jälki oli todella
hirven.
Gui sanoi viimein Samille salavihkaa: -- Minusta pitäisi sen joka
noin tosissaan ajaa takaa jälkiä, _joskus_ nähdä eläimiäkin. Ei se
ole oikein, että annamme hänen suotta kärsiä. _Minä_ ajattelen, että
hänen pitää saada nähdäkin se hirvi. Meidän täytyy auttaa häntä. Hän
vilkutti silmäänsä osoittaakseen siten merkillä Samille, että hänen
piti viedä Jan loitommaksi.
Se olikin helppo tehtävä.
-- Mennään katsomaan, eikö se hirvi ole lähtenyt pois alemman
multa-albumin kautta. He kävelivät alas sille puolelle, mutta sillä
välin Gui sai käsiinsä vanhan säkin, täytti sen ruoholla ja häthätää
sitaistuaan sen sillä tavalla, että siinä oli vähän hirven pään
näköä, pisti sen seipään nenään. Kahdesta lastusta hän teki korvat,
noella kaksi mustaa täplää silmiksi ja yhden turvaksi. Sitten hän
veti kunkin ympärille renkaan sinisellä savella, jota sai joen
uomasta. Tuota pikaa se kuivui valkoiseksi. Gui pisti tämän pään
nyt pensaisiin pystyyn, ja kun kaikki oli valmiina, hän nopeasti ja
ääneti juoksi metsän läpi Samia ja Jania etsimään. Hän viittoi heille
tuimasti ja huusi kuiskaavalla äänellä: -- Sam -- Jan -- hirvi!
Luulen, että se on sama, joka teki jäljet.
Gui ei olisi saanut Jania vakuuttuneeksi, ellei Sam olisi näyttänyt
niin kovin kiihtyneeltä. He juoksivat takaisin tiipiihin jousta ja
nuolia noutamaan. Sitten he Guin johdolla, joka kuitenkin pysyi
taempana, ryömivät sitä paikkaa kohti, jossa hän muka oli hirven
nähnyt.
-- Tuolla -- tuolla, kas, eikös vain ole hirvi? Tuolla -- sehän
liikkuu!
Janin ensimmäinen vaikutelma oli erittäin ihana mielihyvän tunne.
Se oli samanlaista kohottavaa iloa, kuin hän oli tuntenut kirjansa
saadessaan, mutta voimallisempaa. Villitty tappamisen himo valtasi
hänet sukkelaan. Hän kohotti jousensa, mutta epäröi.
-- Ammu! Ammu! yllyttivät Sam ja Gui.
Jan ihmetteli, miksi toverit eivät itse ampuneet. Hän kääntyi
katsomaan ja huomasi, vaikka olikin niin kiihtynyt, että he tekivät
hänestä pilkkaa. Hän vilkaisi jälleen hirveen, astui vähän lähemmäksi
ja keksi nyt koko metkun.
Sam ja Gui alkoivat häntä heti härnätä ja pilkata. Jan oli hieman
nolo. Se oli ollut niin kovin ihana tunne! Hän kukistui korkealta ja
armotta, mutta malttoi sukkelaan mielensä.
-- Minä ammun teidän hirvenne ennen kuin itse ennätätte, hän sanoi ja
sinkautti nuolen aivan sen alle.
-- Ohoh, annas kun minä päästän, ja Sam ja Gui ampuivat molemmat.
Samin nuoli sattui hirven kuonoon. Hän päästi kovan kiljauksen.
Kaikki ampuivat, kunnes koko pää oli täynnä nuolia. Sitten he
palasivat tiipiihin päivälliselle. Vielä he härnäilivät Jania hirven
vuoksi, mutta Jan sanoi hitaasti Guille:
-- Tavallisesti sinä et ole niin sukkela kuin luulet, mutta tällä
kertaa olit tavallista sukkelampi. Minä sain tästä hyvän tuuman.
Hän otti päivällisen jälkeen kolme jalkaa pitkän säkin ja ahtoi
sen täyteen kuivaa ruohoa; sitten hän teki pienen säkin, joka oli
puolikolmatta jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa paksu, mutta polvellinen.
Sen toinen pää oli suippo. Sen hän niin ikään täytti heinillä ja
neuloi luuneulalla isoon säkkiin kiinni. Tämän jälkeen hän leikkasi
pehmeästä männystä neljä keppiä jaloiksi, pisti ne ison säkin kulmiin
ja kietoi niiden ympärille säkkikangasta, niin että ne olivat muun
rungon näköisiä. Sitten hän latuskoista palikoista leikkasi kaksi
korvaa; maalasi mustat silmät ja kuonon, valkoisen renkaan kunkin
ympärille aivan samalla tavalla kuin Mäihäkin oli tehnyt, mutta
lopuksi nokesi mustan täplän ruumiin kummallekin puolelle ja sen
ympärille maalasi leveän harmaan lautuman. Näin oli valmiina otus,
jonka jokainen saattoi arvata tarkoittavan hirveä.
Toiset pojat auttoivat vähän häntä, mutta eivät lakanneet
härnäilemästä.
-- Ketähän tällä kertaa narrataan? kysyi Gui.
-- Sinua, vastasi Jan.
-- Minä lyön vaikka vetoa, että saat hirvikuumeen heti ensikerralla,
kun se tulee vastaasi, nauroi ylipäällikkö.
-- Ehkäpä, mutta on teilläkin kummallakin tilaisuus. No nyt, pojat,
odottakaapa tässä, niin minä piilotan hirven. Odottakaa kunnes palaan.
Jan juoksi nyt kuvansa keralla pohjoista kohti, poikkesi sitten itään
päin ja piilotti sen paikkaan, joka oli kerrassaan syrjässä siitä
suunnasta, jota hän oli ensin kulkenut. Hän palasi takaisin melkein
samasta kohdasta, josta oli metsäänkin lähtenyt, huutaen: -- Valmis
on!
Metsämiehet astuivat nyt esiin täysissä tamineissa ja Jan selitti:
-- Sille joka ensiksi näkee hirven, luetaan kymmenen pistettä ja se
saa ensimmäisen kerran ampua. Jos hän ampuu ohi, saa seuraava astua
viisi askelta lähemmäksi ja ampua, ja niin edelleen, kunnes joku on
osunut. Ja sitten kaikkien tulee ampua siitä paikasta, josta osunut
nuoli ammuttiin. Jos osaa sydämeen, se luetaan kymmeneksi pisteeksi,
jos harmaaseen, niin viideksi; se on vain lihashaava -- ja sattuma
sen ulkopuolelle lasketaan yhdeksi -- se on naarmu. Jos hirveä ei
osuta sydämeen, niin minulle lasketaan viisikolmatta, ja ensimmäinen,
joka sen löytää, on hirvi seuraavalla kerralla. Kukin saa kaksitoista
laukausta.
Molemmat erämiehet etsivät kauan aikaa. Sam teki halventavia
huomautuksia niistä jäljistä, joita tämä hirvi _ei jättänyt_, ja Gui
nuuski ja etsi joka pensaan.
Mäihä ei ollut maan voimallisimpia eikä jättiläinen järkensäkään
puolesta, mutta hänen pienet porsaansilmänsä olivat ihmeteltävän
terävät ja kirkkaat.
-- Minä näen sen, hän äkkiä kiljaisi ja näytti erästä paikkaa, joka
oli seitsemänkymmenen viiden askelen päässä ja josta hän keksi toisen
korvan ja osan päätä.
-- Mäihälle kymmenen, ja Jan kirjoitti luvun muistiin. Guin ylpeys
paisui, kun oli näin hyvin onnistunut. Hän teki mitä huolellisimpia
valmistuksia ampuakseen ja huomautti sitten: -- Minä olisin nähnyt
sen kahta vertaa pitemmän matkan päästä -- jos -- jos -- jos -- se
olisi -- jos se olisi hyvin näkynyt.
Hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen. Nuoli lensi vähän
kauemmaksi kuin puoleen matkaan. Sam huomautti nyt: -- Minä saan
mennä viisi askelta lähemmäksi. Ei sanota mitään, kuinka pitkiä
askelet saavat olla?
-- Ei.
-- No hyvä, nyt minä sitten lähden, ja hän alkoi loikata mitä
ihmeellisimpiä kengurunhyppyjä. Melkein kymmenen metriä hän pääsi
eteenpäin näillä viidellä askelella, ja hiukan syrjään poiketen hän
saattoi nähdä hyvin koko hirven. Matkaa ei nyt ollut kuuttakymmentä
viittakaan askelta. Hän ampui, mutta osumatta. Guilla oli nyt oikeus
astua viisi askelta lähemmäksi. Hänkin ampui ohi. Kolmenkymmenen
askelen päästä Sam vihdoin ampui nuolen, puuta melkein hipaisten,
syvälle hirven harmaaseen kylkeen.
-- Muhkea laukaus! Lihashaava! Siitä luetaan viisi suurelle
sotapäällikölle. Nyt ammutaan kaikki tästä, jatkoi Jan, -- enkä minä
tiedä, miksen minä saattaisi ampua samoin kuin toisetkin.
-- Siksi että olet itse hirvi, ja se olisi itsemurha, intti Sam. --
Mutta samapa tuo. Et sinä kumminkaan osaa.
Vastaväitettä ei kannatettu sen enempää, ja niinpä Jankin sai koettaa
onneaan. Pari kolme laukausta hirven lonkkaan, ruskeaan siis, kolme
tai neljä puuhun, joka oli välillä puolitiessä, mutta lähellä nuolen
lentoreittiä, laukaus tai pari kuonoon, sitten, hurraa, Guin laukaus
suoraan hirven sydämeen teki ajosta lopun. Lähdettiin vetämään nuolia
pois ja tuloksia lukemaan.
Gui oli ensimmäinen, sillä hänellä oli yksi sydänsattuma, kymmenen,
yksi lihashaava, viisi, yksi naarmu, yhteensä kuusitoista, ja
kymmenen löytämisestä -- kaksikymmentä kuusi pistettä kaikkiaan.
Seuraava oli Sam, jolla oli kaksi lihashaavaa ja kaksi naarmua,
kaksitoista pistettä, ja sitten Jan, jolla oli yksi lihashaava ja
viisi naarmua, -- kymmenen pistettä. Hirvi oli vanhan piikkisian
näköinen, kun he sen luo saapuivat, ja Gui, voitonriemusta
halkeamaisillaan, oli kuin nuori keisari.
-- Sen minä sanon, heppulit, että minun pitää ruveta opettamaan
teille hirven metsästystä. Lyön vetoa, että ensi kerralla osaan heti
paikalla sydämeen.
-- Minä lyön vetoa, ettet osaa, sillä sinun täytyy olla hirvi, etkä
saa ampua, ennen kuin me olemme kumpikin ampuneet.
Guin mielestä tämä oli paras leikki, mitä hän oli milloinkaan
leikkinyt. Hän juosta kirmaisi pois kuva selässään, mennessään
tuumaillen, miten pettäisi toiset. Hän kätki hirven leirin
itäpuolelle taajaan tiheikköön, hiipi sitten leirin ympäri
länsipuolelle ja kiljaisi: -- Valmis on! Sam ja Jan etsivät kauan ja
kyllästyivätkin jo perin pohjin. Lopulta heidän täytyi luopua.
-- No mitäs tästä tulee? Kuka laskee? kysyi Tikka.
-- Kun hirvi pääsee pakoon, siitä lasketaan viisikolmatta, vastasi
kisan keksijä; ja taas Gui pääsi muista edelle.
-- Tämä on hienoin leikki, mitä olen koskaan nähnyt, hän huomautti
haltioissaan.
-- Tämä ei minusta ole niin kuin pitää; tällä otuksella pitäisi olla
jäljetkin.
-- Se on totta, myönsi Jan. Mitenkähän olisi, jos se vetäisi
perässään vanhaa juurta?
-- Jos olisi lunta, niin se kävisi kyllä päinsä.
-- Minäpä tiedän, Sam; revimme paperia pieniksi paloiksi ja jätämme
niistä jäljet.
-- Tuo on oikeata puhetta. Kaikki juoksivat leirille. Jokainen
pieninkin liuska, mitä vain oli käärepaperista jäljellä, revittiin
pieniksi palasiksi ja pistettiin "hajupussiin".
Koska kukaan ei ollut löytänyt hirveä edellisellä kerralla, Mäihällä
oli oikeus piilottaa se uudelleen.
Hän teki kovin mutkaiset jäljet ja piilotti hirven sangen
huolellisesti, niin että pojat melkein astuivat sen päälle, ennen
kuin näkivät sen noin viidentoista askelen päästä. Sam sai kymmenen
keksimästään. Hän ampui, mutta ei osunut. Jan astui nyt viisi
askeltaan, mutta ampui niin hätäisesti, ettei hänkään osunut. Gui
sai nyt laukaista viiden askelen päästä ja osasi tietysti sydämeen.
Nämä toisiaan seuraavat voitot paisuttivat hänen ylpeyttään, niin
että hänen päänsä oli haljeta, eikä hänen kerskailullaan enää ollut
mitään rajaa. Mutta nyt kävi ilmeiseksi, että lähestymisen määrä oli
supistettava. Tehtiin sen vuoksi uusi sääntö, "viittätoista askelta
lähemmäksi ei kukaan saanut mennä".
Leikki kehittyi sitä myöten kuin he sitä jatkoivat. Se oli
huomattavissa määrin oikean metsästyksen kaltaista. Pojat panivat
merkille, että he saattoivat joko seurata jälkiä taikka katseillaan
etsiä metsän, miten parhaaksi näkivät ja kummallakin tavalla löytää
riistan, mutta viisainta oli yhdistää molemmat menetelmät. Jan
seurasi jälkiä liian orjallisesti, Sam etsi liiaksi yleisen silmänäön
mukaan, mutta Guita onni näytti aina suosivan. Hänen pienet porsaan
silmänsä huomasivat kaiken, ja tässä hän lopulta oli tavannut alan,
jolla hän saattoi esiintyä johtajana. Näytti siltä kuin tuo "likainen
pikku jätkä" olisi metsämieheksi luotu. Monta kertaa hän piilotti
hirven sangen kekseliäästi. Kerran hän vei jäljet lammikolle,
sitten sen poikki, ja suoraan vastakkaiselle rannalle asetti hirven
täydelleen näkyviin, niin että he aukealle tultuaan paikalla näkivät
sen; heidän täytyi joko ampua lammikon poikki taikka poistua siitä
lampea kiertääkseen, taikka astua syvään veteen, ja taas Gui voitti.
Huomattiin välttämättömäksi kieltää piilottamasta hirveä harjulle tai
kivikkoon, koska edellisessä tapauksessa ohi ammutut nuolet hukkuivat
pensaisiin, jälkimmäisessä taas katkesivat.
He leikkivät tätä leikkiä niin kauan, että eteen ilmestyi uusi
vaikeus. Metsä oli täynnä paperijälkiä, eikä mistään ollut
mahdollista päättää, mitkä laput kuuluivat vanhoihin, mitkä uusiin
jälkiin. Tämä uhkasi tehdä lopun koko lystistä. Mutta Jan keksi sen
keinon, että ruvettiin käyttämään eri väristä paperia. Tästä kisa sai
uutta vauhtia, mutta varasto oli vähäinen. Metsässä oli kaikkialla
paperia, ja näytti kuin leikki loppuisi itsestään. Mutta samassa
vanha Kaleb tuli käymään heidän luonaan. Hän tuli aina kulkeneeksi
kuin sattumalta, mutta pojat olivat mielissään hänet nähdessään,
koska hän tavallisesti antoi jotakin apua.
-- Näytte keksineen leikin. Ukon silmät vilkkuivat, kun hän
näki kuvan, joka nyt teki maalitaulun virkaa neljänkymmenen
askelen päässä. -- Niin sitä pitää. Vallan hyvä -- vallan hyvä.
Hän naurahteli kuullessaan hirven metsästyksestä, ja tarkka
havainnontekijä ehkä olisi huomannut hänen mielenkiintonsa hieman
kiihtyvän hänen kuullessaan, ettei Sam Raften ollutkaan paras
metsämies.
-- Sehän on hyvä, Gui Burns. Minä olen yhdessä isäsi kanssa monta
kertaa metsästänyt hirviä tämän samaisen puron varrella.
Kun hän sai kuulla, mitä vastuksia "haju" tuotti, hän sanoi "hm", ja
polttaa pöllytti vähän aikaa ääneti piippuaan. Lopulta hän sitten
virkkoi:
-- Kuulepas Jan, miksette Guin kanssa hae hajuksi pussillista
vehnän- tai maissinjyviä? Ne ovat paljon parempia kuin paperi, ja
sen minkä tänään kylvätte, sen linnut ja oravat korjaavat suuhunsa
ennen huomista.
-- Hienoa! kiljui Sam. (Sanat eivät olleet ensinkään hänelle aiotut,
mutta hänellä oli paksu nahka.) Kymmenen minuutin kuluttua hän oli
saanut käyntiin toisen "valkoisten verilöylyn" -- rosvoretken omaan
jyväaittaan, ja puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin kantaen
isoa pussillista viljaa.
-- No nyt, antakaas kun minä olen hirvenä, sanoi Kaleb. -- Antakaa
minun päästä viiden minuutin verran edelle ja sitten seuratkaa niin
sukkelaan kuin tahdotte. Näytän teille, miten oikea hirvi kulkee.
Hän astua harppasi pois kuvaa kantaen, ja kun he viiden minuutin
kuluttua lähtivät jäljille, hän jo astua harppasi takaisin. Ohhoh,
mutta kylläpä se oli ennättänyt kulkea. Pojat seurasivat kultaista
maissinjyväjälkeä -- yksi jyvä aina kymmenen jalan päässä melkein
riitti, he olivat jo niin taitavia. Jonkin aikaa jäljet kulkivat
suoraan, sitten kaartuivat takaisin, kunnes melkein leikkasivat
itsensä. Pojat luulivat niiden niin tekevänkin ja vaativat saada
tietää, milloin sen oikeilla hirven jäljillä olisi voinut nähdä.
Kaleb sanoi: -- Ei, eivät ne kulje vanhojen jälkien poikki. Minne ne
sitten kulkivat? Hypittyään sinne tänne Sam sanoi, että jälki näytti
riivatun vahvalta, niin kuin se olisi ollut kaksinkertainen.
-- Lyön vetoa, että tiedän, sanoi Gui. -- Se on kulkenut takaisin
omia jälkiään. Niin se juuri olikin tehnyt, vaikkei Kaleb asiasta
vihjaissutkaan. Jan tutki jälkiä taapäin ja keksi, missä verekset
olivat eronneet. Gui ei välittänyt maasta mitään, kun tiesi yleisen
suunnan. Hän juoksi suoraan eteenpäin, ja niin teki Samkin, mutta Gui
katsoi jälkiä pitkin takaisin Jania kohti ollakseen varma suunnasta.
He eivät olleet ennättäneet kauaksikaan lähimpien pensaitten taa,
ennen kuin Jan keksi jäljissä uuden mutkan. Ne kääntyivät takaisin
melkein entiseen suuntaansa. Hän selvitti mutkan, katseli ympärilleen
ja näki hirven selvään kyljellään ruohossa makaamassa. Hän päästi
voitokkaan "Hei, hei, hei, hirvi!" ja toiset ennättivät siihen
juoksujalkaa tullen juuri nähdäkseen Janin ampuvan nuolensa suoraan
sen sydämeen.


VI
SOTALAKKI, TIIPII JA "KUPIT"

-- Neljänkymmenen askelen päästä ja ensi laukauksella! Mainiota,
sitä intiaanit jo sanoisivat _grand coup'ksi_. Kalebin kasvoilla oli
sama miellyttävä ilme kuin silloin, kun hän teki tulta kalikoita
hankaamalla.
-- Mikä on _grand coup_? kysyi Pikku Majava.
-- Minä luulen sen merkitsevän urotyötä. Intiaanit sanovat urotyötä
_coup_'ksi ja erikoisen suurta urotyötä _grand coup_'ksi. Se
kuulostaa ranskalta ja ehkä sitä onkin, mutta intiaanit käyttävät
juuri tuota sanaa. Heillä on oikea sääntö, kuinka _coup't_ oli
laskettava, ja kustakin he olivat oikeutetut pistämään lakkiinsa
kotkansulan, ja kaikkein suurimpien merkiksi punaisen hiustukon sulan
päähän. Se ainakin oli ennen niiden tapana. Ovat nykyään varmaan
luopuneet tästä niin kuin niin monesta muustakin tavasta, ja kuka
tahansa intiaanipukki pistää nyt lakkiinsa minkä sulan vain saa
varastetuksi.
-- Mitä te pidätte meidän päähineistämme? kysäisi Jan.
-- Hm! Ette ole koskaan oikeata nähneet, muutoin ette tekisi
niitä vähääkään tuohon malliin. Sulkien ensinnäkin pitäisi olla
kaikkien valkoisia ja kärjistä mustia, eikä niitä saa kiinnittää
noin lujaan, vaan irralleen pehmeään nahkalakkiin. Jokaisessa
sulassa on nähkääs kynäpäähän kiinnitetty nahkalenkki, jonka kautta
nahkarihma pujotellaan lakkiin sidottaessa. Sitä paitsi kukin
sulka on keskikohdaltaankin kiinnitetty rihmaan, joka pitää niitä
oikeassa asennossa. Sitten on eri tavat höyhenien merkitsemiseen.
Niistä täytyy näkyä, miten ne on hankittu. Muistan kerran olleeni
sotaretkellä erään santii-joukon kanssa -- santiit kuuluvat
siouxeihin -- ja olimme väijyneet ja varastelleet ja nylkeneet
päänahkoja koko joukon. Sitten lähdimme kotimatkalle, ja kun vielä
olimme viiden peninkulman päässä, lähetimme intiaanisähkösanoman
hyvästä onnesta. Joukkomme päällikkö sytytti ruohon palamaan
lähetettyään kaksi miestä muutaman sadan metrin päähän kummallekin
sivulle valkeita tekemään, ja niin kohosi ilmaan kolme suurta savua.
Intiaanikylän ympäristöllä on aina joku vahtimassa, ja saatte olla
varmat siitä, että kun nämä kolme savua nähtiin, tiedettiin myös
heti, että me toimme päänahkoja tullessamme.
-- Koko neuvosto tuli meitä vastaan, ei kuitenkaan kovin
varomattomasti, sillä saattoihan olla kysymyksessä vihollisen
juonikin.
-- Ja kun me tulimme perille, syntyi siitä elämä! Me emme nähkääs
olleet menettäneet ainoatakaan miestä ja toimme mukanamme sata
hevosta ja seitsemän päänahkaa. Johtajamme ei sanonut joukolle
sanaakaan, astui vain oikopäätä neuvottelutiipiihin. Hän astui sisään
-- me seurasimme perässä. Siellä istui ylipäällikkö ja koko neuvosto
piippua polttaen. Johtajamme sanoi _hau'nsa_ ja me muut hänen
jälkeensä _hau, hau_. Sitten asetuimme polttamaan, ja ylipäällikkö
pyysi meidän päällikköämme kertomaan pikkuretkestään. Hän nousi
seisomaan ja piti puheen.
-- "Suuri päällikkö ja heimoni neuvosto", hän sanoi. "Kun olimme
kylästä lähteneet ja miehet olivat itsensä puhdistaneet, teimme
seitsemän päivää matkaa ja tulimme Pienelle Kurajoelle. Sieltä
löysimme kiertelevän arapaho-joukon jäljet. Parin päivän kuluttua
löysimme heidän leirinsä, mutta heitä oli liian paljon, jonka vuoksi
piilouduimme päivän ajaksi. Sitten lähdin yksin heidän leiriinsä
ja sain kuulla, että muutamat heistä seuraavana päivänä lähtisivät
metsästysretkelle. Poistuessani tapasin yksinäisen sotilaan, joka
palasi leiriin. Tapoin hänet puukollani. Siitä vaadin _coup'n_; ja
minä otin hänen päänahkansa -- siitä vaadin toisen _coup'n_; toin
hänen hevosensa kanssani -- siitä vaadin vielä _coup'n_. Eikö asia
ole niin?" hän kysyi meidän puoleemme kääntyen, ja me kiljuimme
kaikki "_hau! hau! hau!_" sillä tämä "Joikuva Kurki" oli mitä parhain
mies. Neuvosto päätti sitten, että hänen piti saada kolme kotkan
sulkaa, ensimmäinen siitä, että hän oli vihollisen tappanut ja
päänahan nylkenyt hänen omassa leirissään -- se oli _grand coup_, ja
sulan päässä oli punainen hiustöyhtö ja höydyssä punainen pilkku.
Seuraava sulka oli siitä, että hän ensin oli lyönyt vihollista
kasvoihin, joka tietenkin teki asian vaarallisemmaksi. Tässä
kotkansulassa oli päässä punainen hiustupsu ja höydyssä punainen
käsi. Siinä sulassa, joka hevosen varastamisesta annettiin, oli
hevosenkenkä, mutta ei sitä vastoin töyhtöä, hevonen kun ei ollut
oikein hyvä. -- Sitten muut intiaanit esittivät vaatimuksensa, ja
meille annettiin kaikille kunniamerkkejä. Muistan, että yhdelle
veitikalle annettiin oikeus kiinnittää ketunhäntä kumpaankin
kantapäähän karkeloidessaan, ja eräs toinen sai kotkansulan, jonka
höytyyn oli kuvattu kymmenen hevosenkenkää, koska hän oli varastanut
kymmenen hevosta, ja minä vakuutan, että ne intiaanit olivat
sulistaan paljon ylpeämpiä kuin konsanaan kenraali mitaleistaan.
-- Voi, kuinka minusta olisi hauskaa lähteä sinne ja asua heidän
kanssaan, Jan huokasi verratessaan arkipäiväistä osaansa kaikkeen
tähän romanttiseen loistoon.
-- Etköhän sinä siihen pian kyllästyisi? Niin ainakin _minä_ tein,
vastasi Kaleb. -- Aina vain ampua ja tappaa, ei milloinkaan rauhaa,
ei koskaan kolmea ateriaa edellä nälänhädästä ja yhtä usein kolme
ateriaa jäljessä siitä. Ei, hyvä herra, ei ainakaan minulle enää sitä
lajia.