Kaksi partiopoikaa - 05

ja ympäri, niin minä tulen ja tapaan sinut puutarhassa, "punanahkan"
alla.
Kun he tapasivat toisensa ison rusko-omenapuun alla, sulki Sam
toisen surumielisen silmänsä ja sanoi salaperäisesti ääntään
hiljentäen: -- Seuraa minua. Hän kulki edellä puutarhan toiseen
päähän vanhan hirsirakennuksen luo, joka oli ollut perheen asuntona
ennen tiilirakennuksen valmistumista. Sitä käytettiin nykyään
työkaluhuoneena. Sam nousi tikapuita edellä ullakolle; tämä oli
kaikki kerrassaan jännittävää. Siellä aivan toisessa päässä pienen
päätyikkunan vieressä hän taas vaati vaitiololupauksen, ja Jan lupasi
uuden kerran. Sitten Sam kaahi vanhasta törkyisestä laatikosta esiin
jousen, muutamia nuolia, ruostuneet teräksiset ansaraudat, vanhan
teurastusveitsen, muutamia kalakoukkuja, tulukset, tulitikkurasian,
joka oli täynnä tulitikkuja, ja jotakin likaista rasvaisen näköistä
ainetta, jonka hän sanoi olevan kuivattua lihaa.
-- Kuten näet, hän selitti, -- minä olen aina tahtonut ruveta
metsämieheksi, mutta isä on saanut päähänsä, että minusta pitää tulla
hammaslääkäri. Isä sanoo, ettei metsästyksestä lähde rahaa, mutta
kerran hänen täytyi käydä hammaslääkärissä, ja se lysti maksoi neljä
dollaria, eikä puolta päivääkään se mies siellä viipynyt. Sen vuoksi
hän tahtoi, että minun piti ruveta hammaslääkäriksi. Mutta minä
vain yhä tahdoin ruveta metsämieheksi, ja eräänä päivänä hän antoi
selkään minulle ja Budille, -- Budi oli minun veljeni, joka kuoli
vuosi takaperin. Kun kuulet äidin hänestä puhuvan, niin luulisit
häntä enkeliksi, mutta minun mielestäni hän oli hurja jätkä, eikä
likimainkaan ollut toista niin pahaa poikaa koko koulussa. -- No
niin, isä antoi meille kamalasti selkään, kun emme ruokkineet sikoja,
ja Budi sanoi, että hän lähtee tiehensä, ja alussa minä aioin tehdä
juuri saman tempun, ja me aioimme liittyä intiaaneihin. Ja oli mitä
oli, kyllä minä lähdenkin, jos saan vielä selkääni, ja nämä ovat ne
kapistukset, jotka me sitä varten hankimme. Budi tahtoi varastaa
isäukon pyssyn, mutta minä en tahtonut. Sen saat uskoa, että minä
sillä kertaa olin kuin hulluna kiukusta, ja vielä hullumpi oli Budi
-- mutta sitten minä kylmenin ja puhuin Budille. "Kuules nyt, Budi",
minä sanoin, "meiltä menisi kuukauden päivät, ennen kuin olisimme
Lännessä, ja elleivät intiaanit sitten tahtoisikaan muuta kuin meidän
päänahkamme, niin se lysti loppuisi lyhyeen. Eikä isä totta puhuen
ole kovin paha, sillä kyllä me varmaan annoimme sikain nähdä nälkää,
niin että yksi niistä kuoli." Todella, taisimmekin ansaita kaiken,
mitä saimme -- ja oli miten oli, olisimmehan me olleet pähkähulluja,
jos olisimme livistäneet tiehemme, vaikka hyvin mielelläni minä
rupeaisin metsästäjäksi. Niin, Budi sitten talvella kuoli. Näitkö
sinä sen suurimman nimilaatan siellä seinällä. Se on juuri hänen,
se. Minä taannoin näin äidin sitä katselevan ja itkevän. Isä sanoo,
että hän lähettää minut kouluun, jos tahdon ruveta hammaslääkäriksi
tai asianajajaksi -- asianajajat ansaitsevat paljon rahaa: isä kävi
kerran käräjiä -- ja ellen minä tahdo, niin sitten saan livistää --
arvaat kai minne?
Tässä oli poika, josta Jan saattoi pitää, ja niinpä hänkin avasi
sydämensä. Hän jutteli kaikki metsään rakentamastaan mökistä, kertoi,
kuinka oli tehnyt työtä ja kuinka oli sitä puuhaa rakastanut. Hän oli
täynnä intoa, samoin kuin ennenkin. Hän suorastaan pursui tarmoa ja
kaikenlaisia uusia aikeita. Samissa hän huomasi ainakin kaksi asiaa,
joita hänessä ei ollut -- työaseitten käyttämisen taidon ja kylmän
arvostelukyvyn. Melkein kuin olisi hänen veljensä Radin parhaat
puolet otettu ja pantu todelliseen ihmisolentoon. Ja muistellessaan
Gleninsä iloa Jan sanoi:
-- Rakennetaanpas mökki metsään puron rannalle; ei suinkaan sinun
isäsi sitä kieltäisi, vai mitä?
-- Ei ollenkaan, kun vain työt tehdään.


III
WIGWAMI

Sitä piti ryhtyä puuhaamaan heti seuraavana päivänä. Heti kun joka
työ oli tullut tarkkaan tehdyksi, he lähtivät metsään paikkaa
katsomaan. Puro juoksi niityn halki ja siitä aidan alitse metsään.
Metsä oli alussa avointa ja ruohoista, mutta alempana siihen puron
varressa yhtyi taaja katajasuo. Suon kautta ei kulkenut polkua, mutta
Sam sanoi, että sen takana oli soma korkea paikka. Tämä kumpu näytti
olevan kaukana metsän sydämessä, vaikkei sinne suon poikki ollut
matkaa kuin satakunta askelta. Se oli kuin luotu leirin paikaksi
-- korkea, kuiva ja avointa lehtimetsää kasvava, edessä puro ja
setrisuota ympärillä. Jan ihastui. Ja innostus tarttui Samiinkin ja
kirveen tuotuaan hän oli valmis ryhtymään mökkiä rakentamaan. Mutta
Jan oli miettinyt tuimasti kaiken aamua, ja nyt hän sanoi:
-- Sam, emme me viitsi ruveta _valkoisiksi_ metsästäjiksi. Ei niistä
ole mihinkään; ollaan intiaaneja.
-- Kuulepas, juuri tuossa sinä isket kirveesi kiveen, väitti Sam. --
Isä sanoo, ettei intiaani osaa tehdä mitään, mitä ei valkoinen osaisi
tehdä paremmin.
-- Nyt laskettelet loruja, sanoi Jan kiihtyneenä. -- Valkoinen
metsämies ei kykene seuraamaan mokkasiinien jälkiä kovan
graniittikallion poikki. Valkoinen mies ei pysty menemään
koskemattomaan metsään paljas puukko aseenaan ja saamaan sieltä
näin varustettuna kaikki tarvikkeensa. Valkoinen metsämies ei osaa
metsästää jousella ja nuolilla eikä pyytää riistaa pauloilla,
vai mitä? Eikä ainoakaan valkoinen vielä ole kyennyt tekemään
koivuntuohesta kanoottia.
Jatkaen sitten toiseen äänensävyyn Jan sanoi:
-- Kuulepas, Sam, me tahdomme olla kaikkein parhaimman laatuisia
metsästäjiä, eikös niin? Niin että olemme valmiit lähtemään Länteen.
Ollaan intiaaneja ja tehdään kaikki juuri niin kuin intiaanitkin.
Tällä ehdotuksella oli kuitenkin kaikitenkin seikkailun ja uutuuden
viehätys, ja hetken mutistuaan Samkin suostui tuumaan. Ja nyt tuli
Janin ajatuksenjuoksun pääkohta.
-- Intiaanit eivät asu mökissä, ne asuvat tiipiissä. Miksi me emme
sitten tekisi tiipiitä?
-- Se olisikin poikaa, sanoi Sam, joka oli nähnyt sen verran
intiaanimajojen kuvia, ettei hänelle tarvinnut enempää selitellä. --
Mutta mistä me sen teemme?
-- Kuule, vastasi Jan ryhtyen paikalla johtamaan ja nauttien siitä,
kun saattoi puhua asiantuntemuksella. -- Lakeuksien intiaanit tekevät
tiipiinsä nahasta, metsäintiaanit sitä vastoin tavallisesti käyttävät
koivun tuohta.
-- Mutta minä lyön vetoa, ettet näistä metsistä löydä sen vertaa
tuohta, että maaoravakaan mahtuisi siitä tehtyyn tiipiihin pähkinöitä
pureskelemaan.
-- Tehdään jalavan kuoresta.
-- Se on koko joukon helpompaa, vastasi Sam, -- jos se vain kelpaa.
Viime talvena kaadettiin paljon jalavia, joista kuori nyt lähtee kuin
itsestään. Mutta tuumataan ensin kuinka se hökötys tehdään.
Tämä oli viisas ehdotus ja ajatus, joka Janilta olisi jäänyt
huomaamatta. Hän luultavasti olisi ensin koonnut paljon aineita ja
vasta sitten jäljestä päin tehnyt suunnitelman, mutta Samia oli
opetettu ryhtymään työhön järjestelmällisesti.
Jan hahmotteli sileän puun pintaan intiaanitiipiin niin hyvin kuin
muisti. Tämän muotoinen se taisi olla, salot tällä tavalla esiin
pistäen, tuossa savureikä ja tuossa toinen reikä oviaukoksi.
-- Kuulostaa, ettet sinä ole koskaan sitä itse nähnyt, huomautti Sam
hieman pisteliäästi eikä juuri kohteliaasti, -- mutta yritetäänpä
tuota. Entä kuinka suuri?
Kaksi ja puoli metriä korkea ja kaksi ja puoli poikki mitaten -- sitä
suuruutta arveluin kohtuudeksi. Muutamassa minuutissa leikattiin
neljä kolmen metrin salkoa ja Jan kantoi ne puron yläpuolelle
sileälle paikalle sitä myöten kuin Sam kaatoi.
-- Mutta millä ne köytetään yhteen? kysyi Jan.
-- Tottahan toki köyttä aina löytyy.
-- Niin, mutta meidän tulee ottaa kaikki metsästä; oikeaa köyttä ei
ole lupa käyttää.
-- Tuohon minä tiedän keinon, sanoi Sam. -- Kun isäukko seivästi
puutarhan aidan, hän sitoi jokaisen seiväsparin päästä yhteen
pajunvitsoilla.
-- Se on totta -- minä en tuota muistanutkaan, sanoi Jan. Muutaman
minuutin kuluttua he olivat täydessä touhussa koettaessaan sitoa
neljää salkoa yhteen liukkailla ja kankeilla pajuilla, mutta se ei
ollutkaan helppo tehtävä. Ne piti sitoa hyvin tiukkaan, muutoin ne
luistivat ja laukesivat kasaan heti, kun ne pystyynkin saatiin, ja
lopulta näytti siltä, ettei pojilla ollut muuta neuvoa kuin turvautua
rautalankaan, vaikka se olikin tyylin vastaista. Samalla he kuulivat
hiljaisen rykäyksen ja kääntyessään katsomaan näkivät William
Raftenin seisovan lähellään käsi selän takana, ikään kuin hän olisi
jo tuntikausia heitä katsellut.
Pojat pelästyivät aika lailla. Kummallisen vaistonsa avulla Raften
aina sattui ilmestymään kaikkialle, missä vain oli jotakin tekeillä.
Hänellä oli tapana tarkastaa asiat perin pohjin, ja elleivät ne
häntä miellyttäneet, lausua mielipiteensä muutamalla kirveltävällä
pilkkasanalla, joita hänen irlantilaisessa murteessaan oli paljon ja
hyviä. Pojat eivät osanneet aavistaa, mitä hän mietti katsellessaan
heidän puuhiaan, ja odottivat sen vuoksi levottomina. Jos he olisivat
tuhlanneet aikaa, joka olisi ollut käytettävä työhön, niin olisikin
heidät arvelematta häpeällisesti lähetetty hyödyllisempiin toimiin,
mutta nythän oli heidän laillinen vapaa-aikansa. Luotuaan heihin
tutkistelevan silmäyksen Raften virkkoi hitaasti:
-- Pojat!
Sam hiukan tyyntyi todettuaan isänsä äänensävyn.
-- Mitä te siinä aikaanne haaskaatte (Janin rohkeus lannistui) ja
koetatte pajun oksilla sitoa tuommoista? Ei siitä mitään tule.
Hakekaa ladosta rautalankaa taikka nuoraa.
Pojat tunsivat suurta helpotusta, mutta saattoihan tämä ystävällinen
alku olla vain teeskentelyä, jotta isku sitten tuntuisi sitä
nasevammin. Sam oli ääneti. Jan sanoi sen vuoksi hetken päästä:
-- Ei ole lupa käyttää mitään muuta kuin mitä intiaaneilla oli taikka
mitä he saattoivat metsästä saada.
-- Kuka kieltää?
-- Säännöt.
-- Ohhoo, sanoi William, ja häntä nauratti. -- Vai säännöt! Jopa nyt.
Hän astui metsään, katsoi suuntaan ja toiseen ja meni sitten matalan
pensaikon luo.
-- Tiedätkö Jan, mitä nämä ovat?
-- En, herra Raften.
-- Tulepas koettamaan, onko sinussa miestä niitä taittamaan.
Jan koetti. Puu kyllä oli haurasta, mutta ohut, sileä ja taipuisa
kuori oli sitkeää kuin nahka, eikä hän saanut kiskotuksi poikki
kapeatakaan kaistaletta.
-- Se on nahkapuuta, sanoi Raften. -- Sitä intiaanit käyttävät; sitä
täällä siirtokunnassakin alkuaikoina käytettiin.
Pojat olivat odottaneet nuhteita, mutta saivatkin sen sijaan apua.
Kaikki johtui siitä, että tämä tapahtui leikkitunneilla. Lähtiessään
Raften sanoi: -- Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.
-- Näetkös nyt, ukko on hyvä, kun ei töitä vain unohdeta, sanoi Sam
suojelevalla äänellä. -- Kumma kun en tullut itse ajatelleeksi tuota
nahkapuuta. Olen usein kuullut, että siitä punottiin laukkuja ennen
vanhaan, kun nuoraa oli vähän, ja intiaanit köyttivät sillä vankinsa.
Eikös se olekin oikeata ainetta?
Sitä otettiin monta kaistaletta ja neljän salon latvapäät sidottiin
niillä yhteen; sitten salot nostettiin pystyyn ja niiden tyvipuolet
työnnettiin hajalle, jotta saatiin runko tiipiille -- taikka
oikeammin wigwamille, koska se oli kuoresta tehtävä.
Neuvoteltuaan he hakivat pitkän ja notkean, tuuman vahvuisen pajun
ja taivuttaen sen lenkiksi sitoivat sen nahkapuulla kiinni kuhunkin
paaluun vähän toista metriä korkealle maasta. Sitten he leikkasivat
neljä lyhyttä keppiä, jotka ulottuivat maasta siihen. Näiden yläpää
sidottiin pajuun kiinni, minkä jälkeen voitiin ruveta panemaan
paikoilleen kuoren kappaleita. Pojat lähtivät jalavahirsien luo, ja
tässä Samin erinomaisesta kirveenkäytöstä oli suurta apua. Hän viilsi
kuoren auki pitkin hirren kylkeä. Kirveen terällä ja puuvaajoilla he
sitten irrottivat suuren kuoritötterön, joka oli kahdeksan jalkaa
pitkä ja neljä leveä. Heille oli iloinen yllätys, kun niin pienestä
hirrestä saatiin niin mahtava kuorenkaistale.
Kolmesta suuresta hirrestä saatiin kolme oivaa isoa kuoren
kaistaletta ja toisista mistä suurempia, mistä pienempiä. Isot
kaistaleet asetettiin rungon päälle siten, että ne peittivät niin
suuren alan kuin suinkin. Tietysti ne olivat yläpäästä liian leveät
ja alapäästä liian kapeat, mutta aukot voitiin täyttää pienillä
paloilla, kunhan vain keksittiin keino niiden kiinnittämiseksi
paikoilleen.
Sam ehdotti, että ne naulattaisiin salkoihin, mutta Jan kauhistui
naulain käyttämistä.
-- Ei intiaaneilla ole nauloja.
-- Mitä he sitten käyttäisivät? kysyi Sam.
-- Nahkarihmoja ja puuvaarnoja. Luulenpa, että ne kävisivät laatuun.
-- Mutta salot ovat kovaa puuta, väitti käytännöllinen Sam. --
Tamminen vaarna painuu mäntyyn, mutta kovaan puuhun ei saa puuvaarnaa
painumaan, ellei ensin tee reikää. Minä menenkin hakemaan kairan.
-- Ei, Sam, yhtä hyvin voisit palkata nikkarin. -- Intiaanejahan
meidän piti olla. Leikitään oikein. Kyllä me jonkin keinon keksimme.
Emmeköhän saa niitä nahkapuulla sidotuksi.
Sam teki siis kirveellä terävän tammisen puikon, ja Jan pisteli
sillä reikiä kuhunkin kuoren kappaleeseen, ja karkein ompeluksin he
tuota pikaa saivat wigwamin näköjään hyvinkin kauniisti peitetyksi.
Mutta kun he menivät sisästä tarkastamaan, odotti siellä ikävä
yllätys, sillä reikiä näkyi kovin paljon. Niitä oli mahdoton kaikkia
sulkea, kuori kun halkeili niin monesta paikasta, mutta pojat
tukkivat kuitenkin pahimmat ja valmistautuivat sitten suureen pyhään
toimitukseen -- tekemään tulen majan keskelle.
He kokosivat ison kasan kuivia polttoaineita, ja sitten Jan kaivoi
taskustaan esille tulitikun.
-- Tuolla tavallako intiaanit tekevät? En minä luule intiaaneilla
olevan tulitikkuja, virkkoi Sam venytellen arvostelevasti sanojaan.
-- No ei suinkaan, myönsi Jan nöyrästi. -- Mutta minulla ei ole
piikiveä eikä tulirautaa, enkä osaa kalikastakaan tulta hieroa, niin
että meidän täytyy käyttää tikkuja, _jos_ tahdomme tulta.
-- Tietysti meillä pitää olla tuli, enkä minä potki vastaan,
sanoi Sam. -- Raapaise sinä vain vanhalla, reidestä syttyvällä
rikkitikullasi. Leiri ilman tulta olisi melkein kuin viimevuotinen
linnun pesä taikka katoton huone.
Jan raapaisi tikulla valkeata ja pani sen puun viereen. Tikku sammui.
Hän raapaisi toisella -- sama tulos. Ja vielä seuraavallakin kerralla.
Sam huomautti:
-- Minusta näyttää, ettet sinä paljonkaan tiedä tulen tekemisestä.
Annas kun minä näytän. Annas kun valkoinen metsämies vähän opettaa
intiaanille eräasioita, hän tuhahti ilkikurinen välke silmissään.
Sam otti kirveen ja leikkasi kuivasta männynjuuresta muutamia
pirstaleita. Sitten hän puukollaan vuoli pitkiä kipertyviä lastuja,
jotka jätti törröttämään tikun toiseen päähän.
-- Olenhan minä nähnyt kuvan, jossa intiaani vuolee tuollaisia.
Nimittävät niitä rukoustikuiksi, sanoi Jan.
-- Niin kai, mutta nämä rukoustikutpa ovat niitä parhaita sytykkeitä,
vastasi toinen. Hän raapaisi tulitikulla valkeata, ja tuota pikaa oli
keskellä wigwamia loimuava tuli.
-- Vanha de Neuvillen mummo, noita-akka -- se tietää metsästä vaikka
mitä, ja villitty Jimmy tekee runoa kaikesta mitä hän sanoo. Jimmy
väittää hänen sanovan, että kun tahdot tehdä metsään tulen, niin tee
näin:
"Ota koivuntuohta palanen, niin kuivaa kuin mahdollista,
joku kuiva karahka ota puista kasvavista.
Jokunen männynoksa vielä, jotta kattilan kiehumaan saat,
niin oiva sulla on nuotio ja valossa hohtaa maat."
-- Kuka on Neuvillen mummo?
-- Kah, se vanha noita-akka, joka asuu alhaalla puron mutkassa.
-- Mitä? Onko hänellä tyttärentytär, jonka nimi on Biddy? kysyi Jan
äkkiä muistaen, että hänen muinainen liittolaisensa oli kotoisin
tästä osasta Sangeria.
-- Hohoh! Tottakai on! Ja aika lunttu onkin -- juo kuin kala ja
puhuu joka ihmisen puolikuolleeksi kertoen siitä ajasta, jonka hän
oli Bonnertonissa. Saa joka postissa kirjeen, jossa häntä vaaditaan
tulemaan takaisin ja kyläilemään vähän kauemmin.
-- Eikös tämä ole somaa, sanoi Jan istuessaan wigwamissa
kuusenoksakimpulla.
-- Ei paremmasta väliä, tuumi Sam istuimeltaan tulen toiselta
puolelta. -- Mutta kuules, Jan, älä lisää puita tuleen; täällä alkaa
olla jo hieman lämmin, ja tuossa savutorvessa näyttää olevan vähän
vikaa -- taitaa olla nuohoamisen tarpeessa. Sitä ei varmaan ole
äskettäin nuohottukaan -- ainakaan minun muistini aikana.
Tuli leimusi ja savua karttui. Vähän siitä ensin meni mäellekin majan
huipussa olevasta savureiästä, mutta sitten tuntui savu päättelevän,
että koko savureikä oli sulaa erehdystä, eikä sen koommin suostunut
sitä ensinkään käyttämään. Osa pyrki pihalle raoista, ja ovesta sitä
tuprutti ulos vahvalti, mutta suurin osa näytti tyytyvän jäämään
wigwamin sisään, niin että minuutin kuluttua ja pikemminkin pojat
hyökkäsivät ulos. Silmistä tihkui savukyyneliä, ja he olivat hyvin
masentuneita ja noloja.
-- Minusta näyttää, huomautti Sam, -- että sekoitimme reiät. Ovi
olisi pitänyt olla yläpäässä, koska savu mieluummin menee siitä.
Sitten ehkä olisimme saaneet olla siltä rauhassa.
-- Intiaanit saavat sen vetämään, sanoi Jan. -- Pitäisipä valkoisen
metsästäjänkin siis osata se taito.
-- Nyt onkin intiaanin vuoro, sanoi Sam. -- Ehkä ovi pitää sulkea,
sitten savun täytyy paeta ulos oikeasta reiästä.
Ajatusta koetettiinkin soveltaa käytäntöön, ja tietenkin osan savusta
täytyi nyt mennä ulos savureiästä. Mutta sen se teki vasta kauan sen
jälkeen, kun poikien oli ollut pakko pötkiä mäelle.
-- Näyttää siltä, että senkin, mikä menee raoista ulos, tämä hieno
savutorvi imee taas takaisin, sanoi Sam.
Pettymys oli sangen suuri. Omalla tiipiitulella olisi poikain
mielestä ollut kovin runollista istua, mutta pistävä ja kiduttava
savu teki sen mahdottomaksi. Heidän unelmansa raukesi, ja Sam
ehdotti, että "eiköhän olisi parempi yrittää uutta mökkiä".
-- Ei, sanoi Jan itsepintaisena kuten aina. -- Minä tiedän, että se
on mahdollista, koska se on intiaaneillekin mahdollista. Kyllä me sen
vielä keksimme.
Mutta turhia olivat kaikki heidän ponnistuksensa. Wigwami oli aivan
epäonnistunut, koska siihen ei voinut tehdä tulta. Sitä paitsi se
oli sangen pieni ja epämukava; tuuli puhalsi sadoista raoista, jotka
yhä suurenivat sitä myöten kuin jalavan kuori kuivui ja halkeili.
Kerran rankkasade yllätti heidät, ja he olivat kovin mielissään, kun
täytyi paeta tähän ilottomaan majaan, mutta vettä tuli niin tulvanaan
savureiästä ja seinän raoista, ettei siitä ollut paljonkaan apua.
-- Täällä on minusta totisesti kosteampaa kuin ulkona, sanoi Sam
hyökätessään edellä kotia kohti.
Samana yönä tuli kova myrsky, ja poikain seuraavana päivänä paikalle
tullessa se oli puhaltanut nurin heidän hataran wigwaminsa. Kaikki
oli raunioina.
Jonkin ajan kuluttua Raften tavalliseen tylyyn tapaansa kysyi:
-- No, pojat, miten siellä leirissä asiat hurisevat? Onko wigwami
valmis?
-- Ei siitä ollut mihinkään, sanoi Sam. -- Tuuli kaatoi sen.
-- Mitenkäs niin kävi?
-- En tiedä. Ja siihen työntyi niin savuakin. Ei siinä voinut olla.
-- Se ei ollut oikein tehty, sanoi Raften. Sitten äkkiä innostuen,
mikä osoitti kuinka mielellään hän neljäkymmentä vuotta takaperin
olisi leikkiin yhtynyt, hän sanoi:
-- Miksette tee oikeata tiipiitä?
-- Emme osaa; ja mistä sen tekisimme?
-- No kuulkaahan nyt. Olette käyttäytyneet kovin hyvin ettekä ole
laiminlyöneet työtänne -- saatte ottaa vanhan vaununpeitteen.
Bert-serkku näyttäisi teille, kuinka se on tehtävä, jos hän olisi
täällä. Mutta ehkä Kaleb Clark tietäisi, hän lisäsi silmiään
merkitsevästi vilkuttaen. -- Paras kysyä häneltä.
Sitten hän kääntyi antamaan käskyjä palkkalaisille, jotka tietysti
söivät perheen pöydässä.
-- Isä, saammeko mennä Kalebin luo?
-- Saatte tehdä hänelle mitä tahdotte minun puolestani, vastasi
Raften. Hän ei ollut turhan puhuja, sen tiesi Sam, ja heti kun vapaa
aika alkoi, hän kantoi Janin kanssa ulos vanhan vaununpeitteen. Siinä
näytti olevan oikein monen aarin ala kangasta, kun he sen levittivät.
Otettuaan sen näin haltuunsa he taas veivät sen takaisin navettaan,
omaan valtakuntaansa, ja Sam sanoi:
-- Minun tekee kovasti mieleni mennä suoraa päätä Kalebin luo; hän
kyllä tietää tiipiistä enemmän kuin kukaan muu tällä paikalla, mikä
ei tosin ole kovin paljon.
-- Mikä mies se Kaleb on?
-- Sama vanha pukki, joka kerran ampui meidän ukkoa, kun tämä oli
jutkauttanut häntä hevoskaupassa. Olkoon vain, että se oli erehdys.
Ja kai syytä oli siinäkin, että isä oli ostanut hänen vanhoja
velkakirjojaan ja saanut ne halvalla ja sitten yritti kovakouraisesti
pakottaa hänet maksamaan. Sen jälkeen hänellä on ollut huono
onni kaikessa. -- Se on kovin konstikas vanha ukkeli, tuo Kaleb.
Mutta metsistä hän tietää paljon, hän kun on ennen ollut erämies
ja ansapyytäjä. Jukopliut, kyllä hän kävisi minun kimppuuni, jos
tietäisi kuka minun isäni on, mutta ei hän ainakaan saa sitä minulta
kuulla.


IV
SANGERIN NOITA

Pojat lähtivät Kalebin luo. Hän asui puron varressa jonkin matkan
päässä leiripaikalta. Joen mutkaa lähestyessään he näkivät pienen
hirsimökin, kanoja ja sian mökin ovella.
-- Tuossa noita asuu, sanoi Sam.
-- Kuka -- de Neuvillen vanha mummoko?
-- Niin juuri, ja minusta se pitää kovin paljon. Niin aina; melkein
yhtä paljon kuin vanha kana kanahaukasta. Taitaa yötkin valvoa ja
vain rakastaa minua.
-- Kuinka niin?
-- Kah, se taisi alkaa asioista. Ei, annas kun muistelen: puista
ensin. Isä kaatoi koko joukon jalavia, jotka noidan ikkunasta olivat
ylen kauniita katsella. Se muija sitten on vasta puiden puolesta.
Suuttuu kuin tupakki, kun näkee niitä kaadettavan, ovat ne sitten
hänen tai kenen muun tahansa. Ja se sikajuttu! Kas, kerran hän
talvella oli kovin ahtaalla ja hänellä oli kaksi sikaa, kumpikin
ehkä viiden dollarin arvoinen -- ainakin hän niin väitti, ja ehkä
hän sen tiesikin, ne kun asuivat hänen kanssaan tuvassa -- ja sitten
hän tuli isän luo (eikö liene yrittänyt joka paikassa muualla sitä
ennen), ja isäukko tinki tinkimistään ja sai muijan antamaan molemmat
siat seitsemällä dollarilla. Niin hän aina tekee. Sitten hän tulee
kotiin ja sanoo äidille: "Vanha rouva näyttää olevan kovin lujalla.
Vie hänelle ensi lauantaina kaksi säkkiä jauhoja, sianlihaa ja
perunoita ja katso, ettei mitään puutu." Sillä tavalla isä aina tekee
etteivät tiedä mitään. Äiti meni ja vei viidentoista dollarin edestä
ruokatavaraa mukanaan. Noita-akka oli kovin nenäkäs. Ei sanonut
paljon mitään. Äiti ajoi asiaansa hitaanlaisesti, hän kun ei oikein
tiennyt, antaisiko kaikki aivan lahjaksi, vai sanoisiko, että sen
edestä sopii tehdä työtä tulevana vuonna tai joskus toiste, kun
kaikki työt on tehty. No, noita-akka ei sanonut juuri mitään, ennen
kuin kaikki tavarat oli pantu kellariin, mutta sitten hän sieppaa
kouraansa ison kepin ja lentää äidin silmille:
"Lähde nyt tästä paikalla, sinä saastainen olento. En minä ota
armolahjoja teidän kaltaisiltanne. Sen minkä sinä nyt toit, sinun
miehesi ryösti minulta sikain hinnasta ja nyt ollaan kuitit, niin
että painu sukkelaan ulos äläkä enää astu minun huoneeseeni."
-- Se oli meitä kohtaan hapan, kun isä osti siat, mutta se kävi viisi
kertaa pahemmaksi heti kun sai muonan lukon taa. On tainnut hapata
sen mahassa.
-- Onpa se hävytön, vanha rääsy, sanoi Jan, jonka myötätunto helposti
kallistui Raftenien puolelle.
-- Ei suinkaan, vastasi Sam; -- on vain niin kummallinen. On paljon
sellaisia, jotka ovat hänen puolellaan. Mutta se akka on kovin
kummallinen. Ei anna kaataa puuta, jos vain voi sen estää. Ja kun
sitten keväällä alkaa olla kukkia, menee tuo eukkopaha metsään
ja istuu niiden vieressä tuntikausia ja nimittää niitä "pikku
kaunokaisikseen", ja lintuja se myös rakastaa. Kun pojat tahtovat
tehdä akalle oikein kovasti kiusaa, ne ampuvat sen puutarhasta
lintuja kaaripyssyllä, ja se käy aivan hulluksi vihasta. Se melkein
näkee itse nälkää joka talvi, kun koettaa ruokkia kaikki ne linnut,
joita mökin ympäristöön kokoontuu. Jotkut niistä syövät jopa eukon
kädestäkin. Isä sanoo, että ne luulevat sitä kuivaneeksi männyn
juureksi, mutta se osaa ihmeen nätisti puhua niiden kanssa. Ja
kylmälläkin se vain seisoo ulkona ja kutsuu niitä, että "voi
kaunokaiseni".
-- Näetkös tuota pientä ikkunaa tuvan päässä? Sam jatkoi, kun he
olivat tulleet noita-akan mökin luo. -- Siellä on ullakkohuone, ja se
on täynnään kaikenlaisia kasveja ja juuria.
-- Mitä varten?
-- Rohtoja ne ovat. Eukko tietää paljon ruohoista.
-- Aivan niin, nyt minä muistankin, että Biddy sanoi mummonsa olevan
kasvitohtori.
-- No, tohtorinvikaa eukossa ei paljon ole, mutta lyön vetoa, että se
tuntee joka kasvin mitä metsässä kasvaa, ja kyllä niissä nyt ainakin
voimaa on, kun ovat olleet siellä toista vuotta ja kissa on päällä
maannut.
-- Minä mielelläni kävisin häntä tervehtimässä.
-- Senhän voimmekin mainiosti tehdä, vastasi Sam,
-- Eikö hän tunne sinua?
-- Tottakai tuntee, mutta kyllä hänen tapansa tiedetään, venytteli
Sam. Eukko ei pidä mistään niin paljon kuin sairaasta ihmisestä.
Sam pysähtyi, kääri hihansuut ja tutki kumpaakin käsivarttaan,
vaikka ilmeisestikin ilman menestystä, koska hän sitten päästeli
irti housunkannattimensa ja laski housunsa kinttuihin sekä ryhtyi
tutkimaan sääriään. Kaikilla pojilla on tietenkin aina joitakuita
naarmuja ja haavoja parantumisen eri asteilla. Sam valitsi parhaansa,
aitanaulan naarmun, joka oli juuri polven alla. Siihen asti hän
tuskin oli muistanut sitä olevankaan, mutta nyt hän tuumasi, että
"eiköhän kelpaa". Hän lainasi Janilta lyijykynän, hankasi sillä
arven ympärystän täyteen kuolleen lihan väriä ja höysti sitä harmaan
pähkinäpuun viheriän kuoren mehulla, josta se kävi ilkeän kellervän
ruskeaksi, niin kuin mätänevä ihmisliha ainakin. Näin syntyi aivan
hirvittävän näköinen mätäpaise. Sitten hän pureskeli ruohoista
kellervänviheriää väriä ja sylkäisi siitä nenäliinaan, jonka hän
kietaisi haavan päälle. Lopuksi hän sieppasi käteensä sauvan ja
alkoi suurella vaivalla ontuen köpittää noita-akan mökille. Heidän
lähestyessään temmattiin puoliavoin ovi huonoenteisesti paukahtaen
kiinni. Vähääkään hämmästymättä Sam katsoi Janiin ja nyökäytti
päätään. Sitten hän kolkutti ovelle. Sisältä vastasi pienen koiran
haukunta. Sam kolkutti uudelleen. Nyt sisältä kuului jonkinlaista
liikettä, mutta ei vastausta. Hän kolkutti kolmannen kerran, sitten
kuului kimakka ääni:
-- Menkää sieltä matkoihinne! Pois minun mökiltäni, senkin
kelvottomat nulikat!
Sam irvisti. Venytellen tavallista enemmän puhettaan hän sitten
valittavalla äänellä sanoi:
-- Mummo kulta, täällä on vain pieni poika raukka. Tohtorit eivät voi
hänelle mitään.
Kun ei kuulunut vastausta, rohkaisi Sam mielensä ja avasi oven.
Siellä istui eukko mulkoillen vihaisilla punaisilla silmillään
tuvan poikki kissa sylissään ja piippu suussaan koiran muristessa
tulijoille.
-- Etkös sinä ole Sam Raften? hän kysyi vihaisesti.
-- Olen, rouva. Minä kun loukkasin polveni aidan naulaan. Sanovat,
että siitä voi saada verenmyrkytyksen, Sam sanoi, voivotteli vähän
ja koetti näyttää vallan vaivaiselta. Noita-akalta jäi "mene ulos"
sanomatta. Hänen hyvä sydämensä lämpeni kärsivää kohtaan. Ja
oikeastaan hän nauttikin siitä, että vihollinen tuli näin nöyränä
apua hakemaan.
-- Katsotaanpa, katsotaanpa. Sam koetti kovasti voivotellen paljastaa
sen ruman saastan, jolla hän oli polvensa koristanut, kun ulkoa
samassa kuului askelia. Ovi aukeni ja Biddy astui sisään.
Hän ja Jan tunsivat heti toisensa. Toinen oli kasvanut paljon
pitemmäksi, toinen paljon levennyt siitä kun viimeksi tavattiin,
mutta he tervehtivät toisiaan kuin kaksi lämminsydämistä ihmistä,
jotka pitkästä aikaa tavatessaan ilostuvat.
-- Kuinka jaksaa pappa ja mamma ja koko teidän perheenne? Voi, voi,
muistaako Jan, kun me teimme sitä keuhkopalsamia? Kyllä me silloin
sentään olimme ymmärtämättömiä! Muistaako Jan, että minä usein
kerroin mummosta? Niin, tässä hän on. Mummo, tämä on Jan. Me pidimme
yhdessä monet lystit, kun minä seurustelin hänen mammansa kanssa,