Kaksi partiopoikaa - 02

_kluk, kluk, kluk, klukkaa_ etäisissä metsissä, minkä niminen
oli suuri harmaa tikka, joka nokki korkealla kelopuissa ja joka
lentäessään oli paljasta kullan hohtoa, -- ja mikä mahtoi olla se
ihmeellinen pilkullinen punapäinen ja keltasiipinen ja -pyrstöinen
lintu, jonka hän oli nähnyt täytettyjen eläinten kaupan ikkunassa.
Ja hänen ilonsa ja ihmetyksensä oli sanomaton, kun kaikki kolme
osoittautuivatkin samaksi linnuksi -- kultasiipitikaksi. Se
tuntematon häijyn näköinen sininen hietapistiäinen, joka istui
liejussa ruumistaan heilutellen, ja se kummallinen näkymätön olento,
joka vanhoihin ulkohuoneisiin teki mutapesiään ja keräsi ne täyteen
ruhjottuja hämähäkkejä, kuuluivatkin olevan sama hyönteinen,
hämähäkinsurmaaja eli _Pelopaeus_. Heidän ylitseen lensi musta
perho, yleinen "suruvaippa" eli Vanessa antiopa, ja senkin nimen Jan
sai paikalla kuulla, samoin kuin sen, että se varmaan oli menneen
kesäisiä, talven horroksissa maannut, koska oli niin aikaisin
liikkeellä; ja vieläpä senkin Jan sai tietää, että tämä kaunis
hyönteinen oli erään hyvin tavallisen ruskean ja mustankirjavan
karvamadon ylösnoussut henki.
Heidän siinä istuessaan lensi korkealla ilmassa suuria kyyhkyparvia,
ja Janille kerrottiin niiden kaukana etelän mailla olevista
pesimäpaikoista ja niiden ihmeellisistä, mutta säännöllisistä
muuttoretkistä, joiden määrääjänä on yksinomaan ruoansaanti; niiden
retkestä pohjoista kohti Kanadaan ruskojalavan siivekkäitä pähkylöitä
poimimaan; elokuussa tapahtuvasta muutosta Carolinan riisivainioille;
niiden vaelluksesta Mississipin laaksoon tammen ja pyökin terhojen
kypsymisaikana.
Kuinka rikas ja runsas se aamu olikaan. Kaikki näytti tulevan kuin
tilauksesta. Heidän kulkiessaan mäntymäen poikki pyrähti maasta äkkiä
kaksi suurta lintua ja lentää vipelsi pois kautta metsän.
-- Ne ovat sepelpyitä eli peltopyitä, joiksi niitä maanviljelijät
sanovat. Tässä asuu pariskunta jossakin lähettyvillä. Ne tulevat
tähän rinteeseen syömään marjoja.
Jankin rupesi poimimaan talvikin marjoja ja söi niitä matkalla.
Heidän kulkiessaan alkoi kuulua etäistä kuherrusta. -- Mitä tuo on?
kysyi Jan alati valppaana. Vieras kuunteli ja sanoi:
-- Sama lintu, jonka juuri näimme lähtevän lentoon. Se on uros, joka
kuhertaa naarasta luokseen.
Jan sai nyt kuulla monen muunkin linnun oikean nimen. Ja samoin hän
tutustui moniin kauniisiin kasveihin ja kukkiin, jotka siihen saakka
olivat pysyneet salaperäisen outoina, vaikka kauneudellaan olivatkin
hänet lumonneet. Ne muuttuivat nyt todellisiksi ystäviksi.
Vieraskin lämpeni, ja hänen karkeat piirteensä alkoivat hehkua Hän
näki Janissa kaltaisensa: nuorukaisen, jota vaivasi tiedon jano,
kuten nuoruudessa häntä itseäänkin oli vaivannut. Nyt hänestä tuntui
suorastaan ansaitsemattomalta onnelta, että hän sai pelastaa tämän
pojan edes muutamista niistä kidutuksista, joita itse oli kokenut.
Hän tunsi Jania kohtaan lämmintä kiitollisuutta, ja Jan puolestaan
kätki muistiinsa joka sanan. Hän ei unohtanut mitään siitä mitä
kuuli. Hän kulki kuin unessa, sillä hän oli viimeinkin löytänyt sitä,
mikä maailmassa on parasta -- myötätuntoa -- laajaa, älykästä, ja
runsastietoista myötätuntoa.
Se kevätaamu säilyi alati Janin mielessä kuin uuden aikakauden alkuna
-- ei menneisyyden muistona, vaan jatkuvana osana nykyisyydestä.
Mutta karkea-asuinen vieras, joka puhui niin ystävällisesti, ei
ollut sen voimallisin, todellisin ilmiö, eivätkä uudet linnut ja
kasvitkaan, vaan talvikin tuoksu.
Tuoksu tarttuu mieleen paljon paremmin, väkevämmin ja todellisemmin
kuin muut aistimukset. Intiaanit tietävät sen. Useat heistä keksivät
aikaa myöten, mikä tuoksu palauttaa mieleen onnellisimpien hetkien
muiston, ja pitävät sitä rohtopussissaan ikävien hetkien varalle. Se
on heille sangen tärkeä ja rakas -- kourallinen männynhavuja, kappale
piisamin myskiä tai nokare kuusen pihkaa. Siitä liitävät onnellisten
muistojen kukkaset heidän mieleensä.
Kuitenkin tämä usko on ensimmäisiä, joiden kimppuun valkoiset
käyvät ryhtyessään luomaan valoa punaisen miehen pimeyteen.
Tietämättömyydessään he leimaavat sen luonnottomaksi, vaikka
tiedemiehet tajuavat sen yksinkertaiseksi totuudeksi.
Jan ei tiennyt, että hän sattumalta oli keksinyt erään intiaanien
rohtopussin salaisuuksista. Mutta aina siitä pitäen tämä "rohto",
tämä yksinkertainen ja luonnollinen taika, talvikin tuoksu, palautti
hänen mieleensä kokemansa ihanan päivän muiston.
Hänelle tämä päivä oli kalliimpi kuin hän oli saattanut uneksiakaan,
ja kuitenkin hän teki erään tyhmyyden, joka saattoi hänet väärään
valoon ja jätti hänestä hurjan muiston vieraankin mieleen.
Päivä oli ehtinyt ohi puolen. He olivat viipyneet kauan luonnon
parissa. Vieras kertoi, että hänellä oli kotonaan paljon
luonnonesineitä. Lopulta hän sanoi, että hänen täytyi lähteä.
-- Hyvästi nyt poikani; toivon, että vielä tapaamme toisemme. Hän
ojensi kätensä. Jan puristi sitä lämpimästi, mutta hän oli aivan
ymmällä ajatusten paljoudesta; hän oli niin epäröivä ja arka, ettei
huomannut vastata vieraan peitettyyn kutsuun. Jan päästi hänet
lähtemään kysymättä edes hänen nimeään tai osoitettaan.
Jan huomasi erehdyksensä vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä
sitä korjata. Kuljeskellessaan usein myöhemminkin samoissa metsissä
hän aina toivoi näkevänsä tuon ihmeellisen vieraan miehen. Mutta mikä
lieneekään ollut syynä, sen koommin Jan ei häntä tavannut.


VI
GLENJAN

Voi millaista villihanhien laulua sinä vuonna! Kuinka niiden toitotus
sykäyttelikään Janin sydäntä ja kosketteli siellä uusia salattuja
kieliä, jotka väreillen lauloivat vastausta. Onko maailmassa jalompaa
eläintä kuin tuo suuri mustaniska lintu, joka ei joutsenen tavoin
joiu kuollessaan, vaan elämänsä kukkeuden aikana, joikuu laulun
kodista ja rauhasta -- jännittävistä urotöistä ja metsästyksistä
etäisillä saloilla -- nälästä ja runsaudesta ja ankarasta janosta,
jonka vilvas juoma sammuttaa. Laulun tuulesta ja matkasta, laulun
orastavasta vihannuudesta ja kitisevistä jäistä -- peräpohjolan
salatuista, kätketyistä teistä. Laulun pitkästä mustasta suosta,
matalasta ruskottavasta taivaasta ja auringosta, joka ei milloinkaan
laske.
Varkaudesta vankeuteen tuomittu intiaani kesti urheasti talven, mutta
kun kevät tuli ja sen mukana ukkohanhen joikuna mustan yötaivaan
alla, hän säpsähti, kaatui ja lähti samalla viimeisille etäisille
metsästysmailleen.
Kuka voi lukea tai mitata hanhen joiunnan voiman?
Ah sitä villihanhien laulua sinä vuonna! Ja kuitenkin; oliko se
uusi laulu? Ei, se oli se sama, vanha laulu, mutta Jan kuunteli
sitä uusin korvin. Hän oppi ymmärtämään sen sanoman. Hän kulki
villihanhien jäljettömiä latuja pohjoista kohti niin usein kuin
taisi, yhä vain pohjoista kohti joen rantaa vastavirtaan ja yhä
yksinäisempiä teitä ja päiviä etsien. Joki kääntyi itää kohti,
mutta siihen laski pohjoisesta pieni puro: Jan kulki sen vartta
yhä ylöspäin kautta sakenevien metsien joen äyräitten lähetessä
toisiaan, yhä vain kauemmaksi, kunnes äyräät muodostivat rotkon
ja sitten jälleen erosivat pienen notkon rinteiksi, joilla vielä
kasvoi koskematonta vanhaa metsää. Siellä oli runsaasti kaikkein
suurimpia hemlokkeja, petäjiä, koivuja ja jalavia, jotka kattoivat
kirkkaan puron ainaiseen varjoon. Aukeamilla suikerteli köynnöksiä,
siellä tapasi mitä kauneimpia metsäkukkia, oravat pitivät puussa
mekastustaan. Puron rannoilla oli liejussa pesukarhun, minkin ja
muiden outojen nelijalkaisten jälkiä. Ja ylhäällä puissa lauloivat
monenlaiset rastaat suloisia juhlallisia säveliään metsän kultaisessa
keskipäivänhämärässä. Jan ei vielä tiennyt niiden kaikkien nimeä,
mutta hän tunsi niiden epämääräisen sulon ja salaperäisyyden. Paikka
näytti niin etäiseltä, yksinäiseltä ja turmelemattomalta, että Jan
uskoi olevansa ensimmäinen ihmisolento, joka oli sinne sattunut.
Siksi hänestä tuntui, että paikka löytäjän oikeudella kuului hänelle
ja hän risti sen Glenjaniksi.[1]
Tästä paikasta tuli hänen ajatustensa ainainen kohde. Hän taivalsi
sinne, milloin oli vähänkin aikaa, mutta ei koskaan uskaltanut
kertoa kenellekään löydöstään. Toisinaan häntä kovin halutti
uskoa salaisuutensa jollekulle. Hän etsi etsimistään tavatakseen
tuonnoisen vieraan ja opastaakseen hänet sinne, mutta samalla hän yhä
pelkäsi, että hänen salaisuutensa paljastuisi. Tämä oli hänen pieni
kuningaskuntansa; villihanhet olivat hänet sinne opastaneet samoin
kuin merilokit olivat opastaneet Kolumbuksen uuteen maailmaan -- ja
siellä hän saattoi joinakin tuokioina viettää sitä eräelämää, joka
oli hänen ihanteensa. Hän oli niin helläsydäminen, että oli itkenyt,
kun kaupungissa kaadettiin ryhmä komeita jalavia maalta, joka oli
myyty rakennustontiksi, ja vanhain maanviljelijäin kertoessa,
kuinka runsaasti hirviä oli ollut ennen vanhaan, hän oli tuntenut
jonkinlaista nälkäistä ikävää. Mutta nyt hän oli saanut lohdutuksen
näitä suruja vastaan, sillä hän tiesi varman paikan, jossa suuret
puut saisivat seistä ja kasvaa kuten entisinä onnen aikoina, jossa
pesukarhu ja minkki ja sepelpyy saisivat elellä rauhassa. Ei, kyllä
oli niin. Paikkaa ei ollut hyvä ilmaista kenellekään, sillä jos
salaisuus paljastuisi, niin ihmiset alkaisivat käydä siellä, ja
Glenjan tulisi saastutetuksi. Ei, parempi että salaisuus "vaipuu
hänen kerallaan hautaan", arveli Jan. Mitä tämä merkitsi, siitä hän
ei ollut aivan selvillä, mutta hän oli lukenut ne sanat jostakin
ja hänestä ne kuulostivat niin juhlallisilta. No, ehkä hän sentään
kertoisi asian kuolinvuoteellaan. Se olikin parasta. Liikutuksesta
väristen hän oli näkevinään, kuinka sukulaiset itkien seisoivat hänen
ympärillään, hän itse kaikkien huomion esineenä, ja kuinka kaikki
lakkaisivat valittamasta ja jäisivät suu auki ihmettelemään, kun hän
ilmaisisi heille elämänsä mahtavan salaisuuden. Ihanaa! Sen edestä
kannatti melkein kuolla.
Hän piti paikan aivan omana tietonaan ja rakastui siihen yhä
enemmän ja enemmän. Joskus hän katsoi taivasta hemlokkien tiheiden
latvain, lehmusten lehväpehkojen tai harmaan pähkinäpuun sekavan
oksaston lomitse ja sanoi: "Minun omaani, minun omaani." Tai hän
istui kirkkaan puron muodostaman lammikon rannalla, katseli nuolena
livahtelevia salakoita ja sanoi: "Te olette kaikki minun; te olette
minun. Teille ei kukaan saa tehdä pahaa eikä kukaan saa teitä
karkottaa."
Mäen rinteessä pulppusi vihannalla niityllä lähde, ja sen partaalla
Jan tavallisesti söi voileipänsä ja niiden keralla pähkinöitä ja
marjojakin, joista hän ei tosin pitänyt, mutta joita hän kuitenkin
söi ollakseen oikea metsäläinen. Silloin hän katseli hellästi
ylöspäin pitkin puron varren varjoisia kaarteita ja alaspäin laakson
kapeata suuta kohti ja sanoi, ajatteli ja tunsi: "Tämä on minun, vain
minun."


VII
MÖKKI

Janilla ei tosin ollut muuta kuin kaikkein kehnoimpia työaseita,
mutta siitä huolimatta hän ryhtyi rakentamaan mökkiä. Hän ei ollut
suinkaan erityisen kätevä poika. Ne ponnistukset, joita hän oli
tehnyt voidakseen ostaa kirjan, olivat olleet tavattomia hänen
keksimikseen, eivätkä hänen taipumuksensa vähääkään viitanneet
liikealalle. Kun asia oli tullut kodin sisäministeriössä tunnetuksi,
oli häntä moitittu siitä, että oli tehnyt "herrasmiehen pojalle
arvotonta työtä", ja häntä oli hirvittävien rangaistusten uhalla
kielletty enää milloinkaan ryhtymästä "semmoisiin halventaviin
keinoihin rahoja hankkiakseen".
Mutta kun hänelle ei annettu rahaa kotoa, ei hänellä ollut
penniäkään. Useimmat pojat olisivat tavalla tai toisella hankkineet
itselleen hyvän kirveen tai lapion. Hänellä ei ollut kumpaakaan.
Vanha höylänterä, joka oli nauloilla kiinnitetty keppiin, sai olla
sekä kirveenä että lapiona. Sillä hän ryhtyi työhön ja korvasi
työaseensa kehnouden itsepintaisella uutteruudella. Ensinnäkin hän
valitsi rauhallisimman paikan lähteen läheisyydestä -- sankkain
lehväin peittämän törmän. Mitään erikoista syytä sen salaamiseen hän
ei tiennyt, ei muuta kuin piilossa olemisen viehätyksen. Hän oli
jostakin kirjastaan lukenut, kuinka "viekkaat oppaat tunkeutuivat
tiettömään tiheikköön, käänsivät syrjään erään oksan ja paljastivat
sen takaa mukavan asunnon, jota ei kukaan olisi voinut tietää
salaisuutta tuntematta". Janista oli sen vuoksi asianmukaisinta
piilottaa se kokonaan -- tehdä siitä lumottu linna salaovineen.
Silloin hän voisi kuvitella itse olevansa se viekas opas, joka
johti ihmettelevät toverinsa mökille, vaikka hän ei tietenkään
aikonut kenellekään ilmaista salaisuuttaan. Usein hän kaipasi Radin
voimakkaita käsivarsia ja oivia työaseita, mutta työpajajuttu oli
yksi monesta jotka olivat opettaneet hänet jättämään veljensä pois
laskuista.
Maaemo on salaisuuksien paras vartija. Jan alkoi ensin kaivaa
kehnolla lapiollaan kuoppaa törmään.
Siihen hän sitten rupesi rakentamaan mökkiä. Paikalle oli ensin
saatava kaksi tai kaksi ja puoli metriä pitkiä hirsiä -- ainakin
viisikolmatta tai kolmekymmentä tarvittiin, ja siinä vasta pula oli,
miten katkoa ja muotoilla niitä mokomalla kirveellä. Mutta toisaalta
hän ei vähääkään toivonut parempaa kirvestä. Se epämääräinen käsitys,
ettei intiaaneillakaan ollut sen parempia, oli hänelle riittävä
yllyke, ja hän ponnisteli urhoollisesti käyttäen kaikkia parhaan
kokoisia aineksia, mitä vain löysi. Pölkyt hän sijoitti seiniin sitä
myöten kuin sai niitä tuoduksi paikalle. Toiset pojat olisivat ensin
koonneet puut ja rakentaneet huoneen sitten yhtä mittaa, mutta se ei
ollut Janin mielen mukaista; hän oli liian innokas näkemään seinien
kohoavan. Hän oli monella tuskalla ja vaivalla vähitellen saanut
kootuksi niin paljon puita, että niistä tuli kolme hirsikertaa.
Silloin hänen mieleensä juolahti, että ovikin piti olla. Ovea ei
tietenkään voinut tehdä tavallisella tavalla, siten että hirret
katkaistiin. Siihen olisi tarvittu kunnollisia työaseita. Siksipä
Jan purkikin etuseinästä pois kaikki hirret, alinta lukuun ottamatta
ja pani niiden sijasta kiviä ja kalikoita nurkkia koossa pitämään.
Täten hän sai samalla kaksi joutilasta hirttä ja saattoi käyttää ne
muiden seinien korottamiseen. Mökki oli nyt noin metrin korkuinen,
eikä siinä ollut kahta samanlaista hirttä: toiset olivat aivan liian
pitkiä, suurin osa vääriä ja jotkut taas puoleksi lahoja, sillä näitä
hän vain kykeni saamaan poikki. Hän oli tyhjentänyt koko ympäristön
rakennuspuista, ja niitä täytyi nyt lähteä etsimään etäämpää. Hän
muisti nähneensä puun, joka ehkä kelpaisi, mutta se oli melkein
kilometrin päässä kotipolun varressa. Hän lähti hakemaan sitä ja sai
kokea iloisen yllätyksen; se oli vain yksi kahdestatoista vanhasta
setripölkystä, jotka oli hakattu jo aikoja sitten ja jätetty siihen
kelvottomina hylkyinä mätänemään. Hän jaksoi kantaa vain yhden
kerrallaan, joten hänen täytyi jokaista varten tehdä kaksinkertainen
matka, ja tuskallisen painavaksi kävi pölkky joka kerta, ennen kuin
taival oli kuljettu. Saadakseen paikalle kaikki kaksitoista pölkkyä
hänen siis täytyi kulkea parikymmentä kilometriä. Siihen kului
monta lauantaita, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt.
Kaksitoista hyvää hirttä riitti mökin seiniin, jotka sitten olivat
puolitoista metriä korkeat. Kolme hirttä jäi vielä kattoparruiksi.
Ne hän nosti seinien päälle poikittain jakaen välit yhtä suuriksi.
Sitten hän latoi niiden päälle risuja ja oksia, kunnes katolla oli
vahva peite. Sen jälkeen hän meni rehevälle heinäniitylle ja leikkasi
siellä veitsellään heinää pari tuntia. Heinää hän levitteli katolle
peittääkseen ne taas vuorollaan jalavan kuoren kaistaleilla. Kaiken
päälle hän ajoi törmästä kaivamansa saven, levitteli sen, sotki sen
tiiviiksi ja sulloi sen reunoilta matalammaksi. Lopuksi hän heitti
saven päälle lehtiä ja kaikenlaista muuta roskaa, niin että katto
sulautui tiheikön muuhun sakeuteen.
Näin oli katto valmis, mutta koko oviseinä oli vielä avoinna. Hän
ei uskaltanut lähteä etsimään lisää hirsiä, vaan päätti koettaa
uutta keinoa. Hän löysi ensinnäkin muutamia sylen mittaisia,
vahvoja seipäitä. Kun ei ollut kirvestä niiden teroittamiseksi ja
maahan hakkaamiseksi, hän kaivoi jalan syvyiset reiät, kaksi seinän
kumpaankin päähän ja vielä kaksi etuseinän hirren keskivaiheille.
Kuhunkin reikään hän pystytti suoran seipään, niin että niiden toinen
pää oli räystäshirressä kiinni, toinen aina ulkopuolella ja toinen
sisäpuolella. Sitten hän sotki alapäiden ympärille reiän maata
täyteen. Hän lähti sen jälkeen puron rannalle ja leikkasi pitkiä
tuoreita, alapäästään vahvoja pajunvitsoja. Nämä vitsat hän kietoi
8:n muotoisesti jokaisen seiväsparin yläpään ympäri sillä tavalla,
että ne puristivat seipäitä tiukasti etuseinän ylimpään ja alimpaan
hirteen kiinni.
Nyt hän kaivoi kuopan lähteen luo ja sotki vettä ja savea sekaisin
muurilaastiksi. Sitten hän liuskakivistä tekemällään lastalla ja
vanhalla sangolla kantamallaan laastilla muurasi seinän seipäiden
väliin asettaen ulkopuolelle vaakasuoria keppejä tueksi ja latoen
sisäpuolelle kiviä päällekkäin, kunnes koko etuseinä oli ummessa,
lukuun ottamatta pientä akkuna-aukkoa ja suurempaa reikää, jonka hän
oli jättänyt ovea varten.
Tämän tehtyään hän ryhtyi valmistamaan huoneen sisustaa. Hän keräsi
metsästä sammalia ja tukki niillä kaikki ylemmät raot sekä täytti
seinän ja maan välissä olevat raot kivillä ja mullalla. Näin oli
mökki melkein valmis; ovi vain puuttui.
Oviaukko oli toista metriä korkea ja puoli metriä leveä, ja niinpä
hän kotona halkovajassa katkaisi kolme parikymmentä senttiä leveää
ja metrin pituista lautaa, jättäen kuitenkin yhden laudan kumpaankin
päähän pitkän tapin. Tekemällä tämän kotona hän saattoi käyttää
sahaa. Sitten hän, mukanaan nämä ja kaksi lyhyempää lautaa, jotka
olivat kumpikin puoli metriä pitkät ja parikymmentä senttiä leveät,
hiipi pois Glenjaniin ja kiveä vasaranaan käyttäen naulasi niistä
oven. Maahirteen hän hakkasi niin suuren kuopan, että oven toinen
tappi mahtui siihen, ja teki ylimmän hirren alapuoleen vastaavan
kuopan. Vivuten sitten räystäshirttä vähän koholle hän asetti oven
paikalleen, laski räystäshirren alas, ja niin ovi oli saranoillaan.
Oveen hän kiinnitti nauhan pätkän, jolla sen saattoi ulkopuolelta
sulkea kiertämällä sitä seinästä ulkonevan oksan ympärille;
sisäpuolelta ovea piti kiinni rakoon pistetty nappula. Muutamista
puista, kuusenoksista ja kuivista heinistä hän teki majaan vuoteen.
Nyt ei puuttunut muuta kuin ikkunaruutu, ja paremman puutteessa hän
toi kotoa kappaleen musliinia ja kiinnitti sen aukkoon. Mutta kun
sen samea valkoinen väri tuntui pistävän pahasti silmään, hän kokosi
pähkinöitä ja kotona soveliasta tilaisuutta hyväkseen käyttäen keitti
pumpulikangasta pähkinäin kanssa, kunnes se sai varsin tyydyttävän
keltaisenruskean värin.
Lopuksi hän hävitti kaikki askartelun jäljet ja peitti mökkinsä
kokonaan pensailla ja suikertavilla köynnöksillä. Monta viikkoa
kestäneen työn jälkeen hänen metsäkotinsa oli valmis. Se ei sisältä
ollut kuin puolitoista metriä korkea ja pari metriä pitkä ja leveä --
likainen ja epämukava -- mutta kuinka hauskaa olikaan omistaa se.
Täällä hän ensi kertaa elämässään alkoi käsittää, mitä tyydytystä
itsenäinen toimi saattaa tuottaa suurta päämäärää tavoiteltaessa.


VIII
ERÄTIETOUDEN ITUJA

Jan oli tänä aikana kiinnittänyt kaiken voimansa mökkiin siinä
määrin, että hän tuskin huomasikaan lintuja ja metsän muita eläimiä.
Sellainen oli hänen luonteensa: yksi asia kerrallaan ja siihen kiinni
kaikella tarmolla.
Ajatuksissaan hän oleskeli nyt yhä enemmän ja enemmän tässä omassa
valtakunnassaan; hän ikävöi sinne aina. Mutta hän ei uskaltanut muuta
kuin haaveilla, että joskus pääsisi nukkumaan yöksi mökkiinsä. Siellä
hän eläisi ihanne-elämäänsä -- intiaanien elämää, tosin hylkäämällä
kaiken, mikä siinä oli pahaa ja julmaa. Siellä hän näyttäisi
ihmisille, kuinka piti elää kaatamatta kaikkia puita, turmelematta
kaikkia jokia ja tappamatta kaikkia eläviä olentoja. Hän aikoi
oppia, miten metsästä oli saatava runsaimmat ilot, ja sitten opettaa
kokemuksensa muillekin. Mutta vaikka linnut ja nelijalkaiset eläimet
häntä viehättivätkin, olisi hän kuitenkin empimättä ampunut jonkun,
jos hänellä olisi ollut pyssy; sen sijaan oli puun kaataminen hänelle
aina murheen aihe. Ehkäpä hän oivalsi, että linnun sijaan pian tulisi
toinen, mutta puun sijaan ei milloinkaan.
Suunnitelmansa toteuttamiseksi hänen täytyi työskennellä koulussa
uutterasti, sillä kirjoissa oli paljon sellaista mitä hän tarvitsi.
Ehkäpä hän vielä jonakin päivänä saisi nähdä Audubonin tunnetut
lintupiirrokset ja voisi siten ratkaista kaikki lintupulmansa yhden
ainoan kirjan avulla.
Kouluun tuli sinä kesänä uusi poika, joka kartutti Janin
metsäläisvarustuksia. Se poika ei ollut hyvä eikä älykäskään:
päinvastoin hän oli tyhmä ja hänet oli huonon käytöksen vuoksi
karkotettu eräästä sisäoppilaitoksesta, mutta hänellä oli koko joukko
eräitä koulupojanavuja, jotka soivat hänelle joksikin aikaa kunnian
hohdetta. Hän osasi sitoa nuoraan kummallisia solmuja. Hän osasi
matkia ihmeellistä linnun liverrystä ja hän taisi erästä kieltä, jota
hän sanoi tutniitiksi. Jania huvitti tämä kaikki ja varsinkin se uusi
kieli. Sen salaisuus oli siinä, että jokainen sana kirjoitettiin
kahdentamalla kerakkeet ja sijoittamalla niiden väliin "e". Siten
"d":stä tuli "ded", "m":stä "mem", "p":stä "pep" ja niin edespäin.
Tämän uuden pojan mallilause kuului: "pep-i-ded-ä kek-i-tet-ases
kek-ii-nen-nen-i" ja sen hän sanoi merkitsevän erästä tapaa saada
aikaan äänettömyyttä.
Tästä kielestä oli "suurta hyötyä", vakuutti se uusi poika, sillä
sen avulla saattoi estää sivullisia ymmärtämästä keskustelua, ja
niin kyllä olikin asian laita. Jan harjoitteli uutterasti, ja
muutamassa viikossa hän hallitsi sen täydelleen. Jopa hän osasi
käytellä näitä kömpelöitä lauseita paremminkin kuin oppimestari
itse ja erinomaisella menestyksellä sovittaa sekaan korostuksia
ja kurkkuääniä, joista kieli sai viehättävän metsäläistuoksun.
Mielellään Jan sitä solkkasikin uuden pojan kanssa saadakseen
nauttia niiden toverien ihmettelevistä ilmeistä, jotka eivät olleet
perehtyneet tutniittien kieleen.
Jan valmisti itselleen jousen ja nuolet. Ne olivat tökerötekoiset,
eikä hän niillä osannut mihinkään, mutta jännittäessään jousen nuolen
kärkeen saakka hän mielestään oli niin intiaanimainen, että siinä oli
kylläkin ilon aihetta.
Hän vuoli nuolia ja kiinnitti niihin vanneraudasta kärjet. Kärkiä
hän saattoi viilata kotona puuvajassa. Niissä oli väkäsiä ja
kaksinkertaisiakin väkäsiä ja hampaita. Nämä nuolet olivat kamalan
näköisiä aseita. Ne näyttivät kerrassaan pirullisen julmilta,
ja sen vuoksi ne tekijäänsäkin tyydyttivät. Hän sanoi niitä
"sotanuolikseen", ampui nuolen puuhun ja katseli, kuinka se vapisi,
mörähti sitten: "ugh, paljon hyvä", ja nautti kuvitellun lävistämänsä
vihollisen tuskista.
Hän löysi lampaan nahan kappaleen ja teki siitä sangen surkean
näköiset mokkasiinit. Vanhasta tunkiolle nakatusta kittausveitsestä
hän hioi päänahannylkyveitsen; siinä oli lovi lasin taittamista
varten, ja se hänelle tuotti paljon harmia, kunnes hän sattui
muistamaan, että jotkut intiaanit murtavat veitseensä loven jokaisen
tappamansa vihollisen muistoksi, ja tämä lovi siis hyvin sopi
tappoluettelon aluksi. Mokkasiininnahasta jääneistä kaistaleista hän
valmisti tupen puukkoonsa. Koulussa hän vaihtoi itselleen muutamia
vesivärejä ja peilin kappaleen, jonka hän pisti halkaistuun keppiin.
Nämä esineet kuuluivat hänen intiaanivarusteisiinsa. Kun hän sitten
rupesi varsinaisesti intiaaniksi laittautumaan, taistelivat hänen
kasvoillaan koko ajan mitä kamalin intiaaninilme ja mielihyvän
irvistys sen vuoksi, että hänen oli onnistunut maalata naamansa niin
pirulliseksi. Kasvot maalattuina ja sulka tukassaan hän kulki ylpeänä
ristiin rastiin pienen kuningaskuntansa metsissä ja kokosi talteen
pienimmänkin erätietouden rippeen, mitä sattui löytämään, keksimään
tai koulutovereiltaan kuulemaan.
Kaikki ihmeelliset esineet, mitä hän metsästä löysi, hän kantoi
mökkiinsä: vääriä keppejä, sulkia, luita, kalloja, simpukankuoria,
vanhan lehmänsarven -- kaiken mikä vain hänen huomiotaan herätti,
vaikka hän ei olisi tuon oudon viehätyksen syytä oivaltanutkaan.
Simpukankuorista hän teki intiaanin kaulakoristeen pujotellen nuoraan
vuorotellen niitä ja kalan selkäruodon palasia. Hän antoi hiustensa
kasvaa niin pitkiksi kuin suinkin käyttäen kaikenlaisia sotajuonia,
vieläpä kampaamistakin, vaikka se oli niin luontoa vastaan,
välttääkseen äidin saksien kuukausittaista lyhennystoimitusta. Hän
makasi tuntikausia ja antoi auringon paahtaa kasvojaan muuttaakseen
siten värinsä sellaiseksi kuin sen tuli olla, ja ainoa itsekohtaisen
turhamaisuuden oire, mitä hänessä milloinkaan huomattiin, oli
mielihyvä siitä, että hänen ihonsa tummuudesta lausuttiin halventavia
huomautuksia. Hän koetti tehdä kaiken siihen tapaan kuin intiaani
tekisi, matki intiaanien asentoja, käveli huolellisesti varpaat
sisäänpäin käännettyinä, taittoi oksia paikkoja merkitäkseen,
arvasi ajan auringosta ja mörähti "ugh" ja "uagh" kun sattui
jotakin hämmästymään. Halventavat huomautukset kalpeanaamoista
olivat tärkeänä osana hänen huvituksissaan, ja hän lausui ne omalla
keksimällään intiaanikielellä. "Ugh, kalpeanaamat paljon ei hyviä" ja
"uagh, kalpeanaama -- vaalea mielipuoli metsässä". Nämä olivat hänen
mielilauseitaan.
Häneen vaikuttivat paljon kaikenlaiset hänen sattumalta kuulemansa
lauseet. "Intiaanin ruskea, jäntevä käsivarsi" oli yksi sellainen
lause. Se toi hänelle mieleen, että hänen omat käsivartensa olivat
valkoiset kuin maito. Siihen oli kuitenkin yksinkertainen apu. Hän
kääri hihansa olkapäihin saakka ja antoi päivän paahtaa käsivarsiin
täydeltä terältä. Myöhemmin hän, muistaen tutun lauseparren, "sotilas
oli suolivyötä myöten alaston", meni askelta pitemmälle -- hän päätti
paahtaa itsensä vyötäisiä myöten -- ja oli siinä tarkoituksessa
paidatta kokonaisen lupapäivän. Jan meni aina äärimmäisyyksiin.
Hän muisti nyt, että nuorten miesten eräissä intiaaniheimoissa
täytyi alistua vihkimysmenoon, jota sanottiin aurinkokarkeloksi;
sen vuoksi hän karkeloi tulen ympärillä ilkialastomana paahtavassa
auringonpaisteessa ja istuskeli kokonaisen päivän ilman vaatteita.
Iltapuolella hän tunsi yleistä lämpöä ruumiissaan, mutta vasta yöllä
hän täydelleen sai kokea varomattomuutensa seuraukset. Hän tunsi
polttavaa kuumuutta. Hän tuskin sai nukutuksi koko yönä. Seuraavana
päivänä hänen tilansa oli vielä huonompi. Käsivarret ja hartiat
olivat rakkoja täynnä. Hän kesti tuskansa urheasti peläten, että
kodin sisäministeriö pääsisi asiasta selville. Siinä tapauksessa
olisi käynyt vielä huonommin. Hän oli lukenut, että intiaanit
rasvaavat auringon polttaman ihon. Hän siis meni kylpyhuoneeseen
ja voiteli itsensä hanhenrasvalla, puhvelinrasvaa kun ei ollut.
Tästä oli jonkin verran apua ja muutaman päivän kuluttua hän jaksoi
paremmin ja saattoi suurta tyydytystä tuntien kuoria irtaantuneen
nahan olkapäistään ja käsivarsistaan.
Jan teki koivun tuohesta koko joukon astioita. Reunat hän punoi
kiinni juurisäikeillä ja täytti pohjan pyöreällä puukiekolla ja
liitokset männynpihkalla, niin että astiat pitivät vettä.
Etäisestä joesta hän pyydysteli muutamia kissakaloja ja kuljetti ne
kotiin, toisin sanoen mökkiinsä. Siellä hän teki tulen, paistoi ne
hiilloksessa -- sangen huolimattomasti -- ja söi ne kuin suurenkin
herkun. Niiden kummastakin kylkievästä hän sai terävän luun, porasi
sen paksuun päähän reiän, silitti sen ja sai siten neulan, jota
saattoi käyttää tuohiastiain teossa. Tällaisia neuloja hän säilytti
tuohilippaassa, jossa sitä paitsi oli muutamia pihkan palasia,
intiaanien piikivinen nuolenpää, jonka hän oli saanut eräältä
koulutoverilta, ja suuren huuhkajan kynnet, jotka hän oli löytänyt
eläinten täyttäjän puodin takaa roskakasasta. Eräänä päivänä hän
kaupungissa kotipihassaan huomasi tuhkaläjässä oudon uuden linnun.
Hän näki tuon tuostakin outoja lintuja, mutta tämä oli tavallista
merkillisempi. Hän piirsi sen kuvan, kun se pelkäämättä söi aivan
hänen lähellään. Se oli yleisväriltään samean tuhkanharmaa, päälaessa
ja ruumiissa pronssinkeltaisia täpliä ja siivissä valkoiset
poikkijuovat. "Kanadan linnuista" hän ei saanut minkäänlaista