Kaksi partiopoikaa - 01

KAKSI PARTIOPOIKAA
Kertomus kahdesta pojasta, jotka elivät kuin intiaanit,
ja siitä mitä he oppivat

Kirj.
ERNEST THOMPSON SETON

Suomentanut I. K. Inha
Alkuteoksen nimi: Two Little Savages

WSOY, Porvoo, 1917.



SISÄLLYS:
I OSA
I. Välähdyksiä.
II. Kevät.
III. Janin lähimmät veljet.
IV. Kirja.
V. Kaulukseton vieras.
VI. Glenjan.
VII. Mökki.
VIII. Erätietouden ituja.
IX. Jäljet.
X. Biddyn avustus.
XI. Keuhkopalsami.
XII. Kohtalon kolauksia.
XIII. Ilves.
XIV. Vaahtoa.
II OSA
I. Uusi koti.
II. Sam.
III. Wigwami.
IV. Sangerin noita.
V. Kaleb.
VI. Tiipiin teko.
VII. Tyyni ilta.
VIII. Pyhä tuli.
IX. Jouset ja nuolet.
X. Pato.
XI. Jan ja noita-akka.
XII. Noita-akan päivällinen.
XIII. Vihollisen vakooja.
XIV. Tappelu.
XV. Minnien rauha.
III OSA
I. Metsässä täydellä todella.
II. Ensimmäinen yö ja aamu.
III. Rampa soturi ja kura-albumi.
IV. Verilöyly kalpeanaaman siirtokunnassa.
V. Hirven ajo.
VI. Sotalakki, tiipii ja "kupit".
VII. Leiritietoa.
VIII. Intiaanin rumpu.
IX. Kissa ja skunkki.
X. Oravaperheen seikkailut.
XI. Kuinka metsän kansaa on katseltava.
XII. Intiaanien merkeistä ja eksymisestä.
XIII. Nahan parkitseminen ja mokkasiinien teko.
XIV. Kalebin elämänviisautta.
XV. Raften vieraana.
XVI. Kuinka Jan tunsi sorsat matkan päästä.
XVII. Samin erätaidonnäyte.
XVIII. Huuhkajat ja iltakoulu.
XIX. Rohkeuden koetus.
XX. Valkoinen revolveri.
XXI. Guin voittojuhla.
XXII. Pesukarhun metsästys.
XXIII. Banshii-valitus ja se kauhea yökulkuri.
XXIV. Haukansilmä taas suurta "kuppia" vaatimassa.
XXV. Nelisorminen maankiertäjä.
XXVI. Talon takaisin saanti.
XXVII. Kilpaileva heimo.
XXVIII. Valkoisen miehen erätietoa.
XXIX. Pitkä suo.
XXX. Oudonlainen pesukarhu.
XXXI. Vanhassa leirissä.
XXXII. Uusi sotapäällikkö.



I OSA: JAN JA GLENJAN


I
VÄLÄHDYKSIÄ

Jan oli tosin samanlainen kuin muut kaksitoistavuotiaat pojat sikäli,
että intiaanit ja metsäläiselämä kovasti kiinnostivat häntä, mutta
siinä suhteessa hän oli toisenlainen, ettei hän milloinkaan päässyt
irti tästä harrastuksestaan. Kävi tosiaan niin, että hän vartuttuaan
keräsi entistä hartaammin talteen ne vähät rippeet erätietoutta ja
intiaanien taitoja, jotka poikaiällä olivat olleet hänen ilonsa.
Janin isä oli varaton. Hän oli rehellinen ja hienostunut, mutta
-- huono liikemies, suvaitsevainen muuta maailmaa kohtaan, mutta
perhettään kohtaan vaativainen. Häntä eivät koskaan huvittaneet pojan
eräelämänharrastukset, ja kun hänen mieleensä juolahti, että ne
saattoivat haitata tämän opintoja, hän kerrassaan kielsi ne.
Ei tosin voinut moittia, että Jan olisi laiminlyönyt koulutehtäviään.
Hän oli luokkansa priimus, vaikka ei iältään ollutkaan vanhimpia.
Hän piti suuresti kaikista kirjoista, mutta varsinkin sellaiset,
jotka käsittelivät luonnontiedettä ja intiaanien tapoja, olivat hänen
sydäntään lähellä. Eipä silti, että hän olisi niitä montakaan saanut
käsiinsä -- sellaisia kirjoja oli niihin aikoihin sangen niukasti ja
näistäkin oli kansankirjastossa vain hyvin huono valikoima. Siellä
oli vain Lloydin "Skandinavian urheilut", eräs kasvitieteen oppikirja
ja pari Fenimore Cooperin romaania, mutta näihin Jan olikin sitten
kovin kiintynyt. Hän oli enimmäkseen säyseä ja tottelevainen poika,
mutta sellainen ajattelemattomasti esitetty vaatimus, että hänen
olisi pitänyt luopua siitä, mikä kerrassaan kuului hänen luontoonsa,
teki hänet uppiniskaiseksi, muutti hyvän pojan pahaksi. Hän pelkäsi
isäänsä siksi paljon, ettei tosin niskoitellut julkisesti; mutta aina
kun oli vähänkin tilaisuutta, hän pujahti vainioille ja metsiin,
ja aina uuden linnun tai kasvin keksiessään hän tunsi sydämensä
sykähtävän kummasti sekä ilosta että mielipahasta -- mielipahasta
sen vuoksi, ettei hän tiennyt sen nimeä eikä mitenkään voinut päästä
selville sen lajista.
Kiihkeä halu oppia tuntemaan eläimiä oli hänen mielessään vallalla
yli kaiken ja saikin aikaan, että hänen tiensä kouluun ja koulusta
pois oli sangen mutkainen ja johti hyvin monessa kohden kadun poikki.
Sitten hän ensinnäkin saattoi kulkea ravintolan ohi, jonka ikkunassa
oli monivärinen samppanjailmoitus, mikä kuvasi kahta terrieri-koiraa
ajamassa rottaa; toiseksi oli aivan vastapäätä tupakkakauppa ja
sen akkunassa kauniisti maalattu elefantti, selkä kukkurallaan
savukkeita. Poikkeamalla vähän kauemmaksi oikeasta suunnasta hän
saattoi kulkea riistapuodin ohi, jossa ehkä sai nähdä sorsia, ja
ainakin täytetyn hirvenpään. Vielä tätäkin kauemmaksi häntä houkutti
turkkurin puoti, jossa oli suorastaan hämmästyttävä täytetty karhu.
Eräässä toisessa paikassa sai katsella majatalon omistajan koiraa,
jonka sanottiin tappaneen pesukarhun, ja Jervie-kadun varrella oli
erään talon korkean parvekkeen alla kerran pidetty kahlekarhua, niin
kerrottiin. Hän tosin ei saanut koskaan nähdä sitä karhua. Siitä oli
jo vuosia, kun se oli täällä ollut, mutta hän kulki silti mielellään
paikan ohi. Eräässä kadunkulmauksessa oli, kuten koulupoikien kesken
tarinoitiin, monta vuotta takaperin tapettu skunkki, ja kosteina
öinä siinä tuntui vieläkin tämän pahanhajuisen näätäeläimen löyhkää.
Jan seisahtui aina, jos sattui kosteana iltana siitä kulkemaan, ja
kiskoi sieraimiinsa halukkaasti skunkin hajua. Tosin se myöhemmin
todettiinkin viemärin mätäkaasujen vuodoksi, mutta tämä seikka ei
koskaan voinut tehdä tyhjäksi sitä nautintoa, jonka haju aikoinaan
oli Janille tuottanut.
Hänellä ei ollut mitään päteviä syitä, joilla olisi voinut puolustaa
näitä heikkouksiaan, ja hän punastui häpeästä, kun vanhempi veli
puhui hänelle "tervettä järkeä" näiden hullutuksien vuoksi. Jan vain
tiesi, että juuri sellaiset asiat viehättivät häntä.
Mutta kaiken nautinnon kruunu oli hänen mielestään täytettyjen
eläinten kauppa, joka eräällä Sander-nimisellä miehellä oli Pääkadun
varrella. Jan vietti kaiken kaikkiaan monta viikkoa sen akkunan
ääressä lumottuna tuijottaen eläimiä, nenä litteänä ja valkoisena
ruudussa kiinni. Siinä oli muutamia vihaisesti irvistäviä ketun ja
kissan päitä ja puolisen sataa kauniisti järjestettyä lintua. Luonto
olisi tästä akkunasta voinut saada monta arvokasta vihjausta siihen,
kuinka höyhenpukua oli parhaiten näyteltävä. Linnut olivat toinen
toistaan ihmeellisempiä.
Niitä oli siinä ehkä viisikymmentä, ja kahteentoista niistä oli
kiinnitetty nimiliput, ne kun olivat olleet näytteillä maakunnan
vuosimarkkinoilla. Näiden nimilippujen tiedot olivat Janille ylen
arvokkaita -- joukossa oli sininärhi, metsärastas, kuhankeittäjä,
sepelpyy ja muuan pöllö, muita mainitsematta. Ja syvälle Janin
mieleen ne nimet painuivat ja kartuttivat hänen tietojaan. Tosin
niiden joukkoon kätkeytyi muuan harhatietokin, sillä se lintu, joka
oli liputettu metsärastaaksi, olikin eräs toinen amerikkalainen
rastaslaji. Lisäksi siellä oli muuan pitkäpyrstöinen, ruskehtava
valkorintainen lintu, jonka nimilippu oli asetettu siten, ettei Jan
ulkoa katsellessaan saanut siitä selvää. Hänen jokapäiväisiä huoliaan
olikin käydä katsomassa, eikö nimilippua ollut käännetty niin, että
sen voisi lukea. Mutta niin ei tapahtunut, eikä hän koskaan saanut
tietää linnun nimeä.
Kun tätä oli kestänyt vuosikauden ja enemmänkin, hän teki
epätoivoisen päätöksen. Hän päätti _mennä puotiin_. Jonkun kuukauden
hän kannusteli rohkeuttaan, sillä hän oli arka ja kaino -- mutta kun
teki niin mieli! On hyvin luultavaa, että jos hän olisi mennyt sisään
ilman muuta ja kauniisti pyytänyt, hän olisi saanut luvan katsoa
kaikkea; mutta hän ei uskaltanut. Hänen kotikasvatuksensa näet oli
yksinomaan nujertamista. Hän iski silmänsä ihmeellisimpään akkunan
linnuista -- pieneen pöllöön -- puri sitten hammasta ja astui sisään.
Kuinka inhottavasti oven yläpuolella oleva lehmänkello kalkattikaan.
Sitten seurasi äänettömyys, joka oli vielä hirmuisempi, ja sen
jälkeen kajahti askel ja suuri mies ilmestyi ovelle.
-- Ku -- kuinka -- kuinka paljon tuo pöllö maksaa?
-- Kaksi dollaria.
Janin rohkeus petti. Hän ryntäsi tiehensä. Jos hänelle olisi
sanottu kymmenen senttiä, olisi sekin summa ollut huimaavan korkea
hänen varoihinsa verrattuna. Hän tuskin kuuli mitä mies sanoi. Hän
kiirehti pois tuntien jotakin hyvin epämääräistä, ikään kuin olisi
ollut taivaassa eikä saanut sinne jäädä. Onneksi hän ei nähnyt niitä
katseita, joita häneen suunnattiin joka puolelta.


II
KEVÄT

Vaikka Jan ei ollut väkevä, oli hän kuitenkin innostunut
kaikenlaisiin voimankoetuksiin. Hän olisi mieluummin ollut Simson
kuin Mooses, -- Herakles mieluummin kuin Apollo. Kaikki hänen
harrastuksensa vetivät metsäläiselämään. Joka vuosi hän kevään tullen
tunsi sisässään synnynnäisen kaihonsa; piti päästä kauas pois. Hänen
mielessään kohisi, kun ensimmäinen varis varhain maaliskuussa rääkyen
lensi hänen ylitseen. Mutta kun sitten hanhet pitkässä kaksirivisessä
nuolenkärkijonossa laklattaen kiitivät pohjoista kohti, hänen
verensä kerrassaan kiehui. Hän halusi päästä niiden matkaan. Aina
kun ilmestyi uusi lintu tai eläin, hän tunsi selkäpiissään ja koko
selässään omituisen pistelevän tunteen, ikään kuin hänellä olisi
ollut harja, joka nousi pystyyn. Tämä tunne vahvistui sitä myöten
kuin hänen voimansakin paisuivat. Kaikilla hänen koulutovereillaan
oli tapana sanoa, että he "pitivät" keväästä, ja jotkut tytöt
saattoivat sanoa siitä "kauheasti" pitävänsä, mutta he eivät voineet
ymmärtää sitä hurjuutta, joka paloi Janin silmissä, kun kevätaika
todella tuli -- poskien punoitusta -- taajenevaa hengitystä
-- väsymätöntä toimintakiihkoa -- koulun vapauden rajoitusten
synnyttämää kiukkua ja kapinahengen leimauksia -- suonissa palavaa
verenhimoa -- karkaamisen halua -- kaipuuta kohti pohjolaa kevään
merkkien toitottaessa viestejään hänen joka aistilleen.
Tuuli ja taivas ja maa olivat silloin sykähtelyä täynnään. Kaikkialla
oli pajatusta, vaikka sanaakaan ei sanottu. Liikettä oli sisällä ja
ulkona. Villihanhien laklatuksessa oli kummallista kiihkoa: mutta
se oli paljasta sekamelskaa, sillä hän ei käsittänyt miksi se niin
kummasti liikutti. Oli ääniä, joita hän ei voinut kuulla -- sanomia,
joita hän ei voinut lukea; kaikki oli pelkkää kielten sekoitusta. Hän
vain tunsi palavaa halua lähteä kauas pois. -- Kunpa vain pääsisin
pois. Voi, hyvä Jumala! hän änkytti sanattomien tunteitten tuskissa
ja saattoi sitten läähättäen paiskautua jollekin pientarelle ja purra
sattumalta ulottuvilla olevia oksia sekä väristä ja ihmetellä itseään.
Vain yksi seikka pidätti häntä mielettömistä teoista -- liittymästä
johonkin pohjanpuolen kuljeskelevaan intiaanijoukkoon taikka
mustalaisiin -- nimittäin kodin päämiehen luja käsi.


III
JANIN LÄHIMMÄT VELJET

Janilla oli monta veljeä, mutta ainoastaan niillä, jotka iältään
olivat häntä lähinnä, oli merkitystä hänen elämässään. Rad oli
kahta vuotta vanhempi -- voimakas poika, joka ylpeili "terveestä
järjestään". Vaikka hän oli niin paljon vanhempi, oli hän kuitenkin
Jania huonompi koulussa. Siitä hän oli harmissaan ja koetti sen
sijaan joka tilaisuudessa näyttää suurempia voimiaan. Hän oli
taipuvainen uskonnollisuuteen ja noudatti ankaraa säädyllisyyttä sekä
elämässään että puheessaan. Hänen ei tiedetty koskaan polttaneen
savuketta, ei valehdelleen eikä sanoneen sen enempää "jumaliste" kuin
"peijakaskaan". Hän oli näppärä ja uuttera, mutta kylmäluonteinen
ja tyly, vailla väreileviä inhimillisiä kieliä ja sydämen lämpöä.
Poikanakin hän kerskui, ettei tuntenut minkäänlaista innostusta,
että hän luottaen terveeseen järkeen sanoi lapiota lapioksi
eikä yleensä käyttänyt kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti.
Hänen älynsä oli keskinkertaista parempi, mutta hän tahtoi, että
kaikki pitäisivät häntä tavallista terävämpänä ja sukkelampana,
tunteellisuutta halveksivana, ja sen vuoksi ei mikään ollut hänestä
liian sydämetöntä, kunhan se vain näytti soveltuvan näihin hänen
hemmottelemiinsa luonteenpiirteisiin. Ei hän oikeastaan ollut
erikoisen itsekäs, mutta hän oli _olevinaan_ itsekäs vain siitä
syystä, että ihmiset sitten sanoisivat hänestä merkitsevästi ja
ihastellen: -- Eikös olekin terävä! Tuo poika vasta tietää miten
tulee pitää puoliaan! Se vähä, mikä hänessä oli inhimillistä lämpöä,
kylmeni näin jo varhain, ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, häntä
alettiin vihata.
Hänen suhdettaan Janiin kuvaa seuraava tapaus.
Jan oli konttaillut talon alla siinä matalassa, mutta laajassa,
hämähäkin verkkojen täyttämässä tilassa, joka oli lattian niskain ja
maan välissä. Hän koki siellä löytöretkeilijän kaikki ilot, ja ne
viettelivät häntä yhä kauemmas (jopa lopulta isän kädestä vaatteiden
likaamisen vuoksi saatuun selkäsaunaan), kunnes hän toisen ulkoseinän
lähettyviltä löysi komeron, jossa melkein saattoi seistä pystyssä.
Heti hän keksi tuuman, joita hänessä syntyi niin herkästi: hän
päätti kyhätä sinne salaisen tai ainakin yksityisen työpajan. Jan
tiesi, että jos hän yksin pyytäisi puuhaansa apua, se kiellettäisiin
häneltä, mutta jos hän saisi Radin pyytämään kanssaan, niin asia
ehkä joutuisi suosiollisesti pohdittavaksi; Radilla kun oli se itse
hankkimansa terveen järjen maine. Tapahtui se ihme, että tuuma
suuresti kiinnosti Radiakin, mutta hän oli aivan varma siitä, että
parempi oli, kun eivät lähteneet yhdessä isältä lupaa pyytämään,
sillä sen puolen asiasta hän hoiti paremmin yksin. Ja niin hän kyllä
tekikin.
Ryhdyttiin toimeen. Ensi työksi oli komeroa syvennettävä kauttaaltaan
metristä pariin metriin, ja tämä tapahtui siten, että poistettu maa
työnnettiin kauemmaksi talon lattian alle. Tämä vaati monen päivän
työn, ja Jan kävi siihen käsiksi joka päivä koulusta päästyään.
Radille ilmestyi aina jos kuinka monta syytä, jotka estivät häntä
ottamasta siihen osaa. Kun kolme kertaa kolme ja puoli metriä avara
komero oli valmiina, tarvittiin lautoja seinäin verhoamiseksi
ja lattiaksi. Puutavara oli sangen halpaa; ala-arvoisia vanhoja
lautoja sai, kun vain viitsi pyytää, ja tällaisia lautoja Jan löysi
ja kantoi paikalle niin paljon, että niistä voitiin rakentaa koko
työpaja. Rad oli pystyvä puuseppä ja hän se ryhtyi nyt varsinaiseen
rakennushommaan. He työskentelivät yhdessä illan toisensa jälkeen,
Jan innostuneena pohtien kaikenlaisia suunnitelmia -- mitä kaikkea
työpajassa tehtäisiin, kun se olisi valmis -- kuinka he aikaa
myöten voisivat hankkia sellaisen sahan, jolla voisivat sahata
taulunkehyksiä ja siten ansaita rahoja. Rad mutisi jonkin sanan
myöntymykseksi taikka vastasi jollakin sopivalla raamatunlauseella --
se oli hänen tapansa. Joka päivä hän määräsi Janille, mitä tämän tuli
tehdä hänen poissa ollessaan.
Seinät saatiin lopulta valmiiksi; toiseen sivuseinään puhkaistiin
akkuna; ovikin tehtiin ja siihen hankittiin lukko ja avain.
Kuinka hauskaa! Jan loisti ilosta ja ylpeydestä, kun hänen
tuumansa lopullisen voiton hetki näin lähestyi. Hän lakaisi
lattian juhlallisia harjannostajaisia varten ja istahti penkille
katsellakseen ja nauttiakseen oikein kyllikseen. Silloin Rad sanoi
äkkiä ja jyrkästi:
-- Tämä pannaan nyt lukkoon. Se kuulosti suurenmoisen mahtavalta.
Jan astui ulos. Rad väänsi oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja
jatkoi sitten ynseän ja karkean mahtipontisesti:
-- Pysy sinä tämän jälkeen poissa minun verstaastani. _Sinulla_
ei ole sinne mitään asiaa. Se on minun. Minä sain luvan sen
rakentamiseen. Tämän hän saattoi todistaa oikeaksi ja niin hän
tekikin.
Nuorin veljeksistä, Alner, oli Jania kahdeksantoista kuukautta
nuorempi ja jotenkin saman kokoinen, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei
heidän välillään ollutkaan. Hänen elämänsä pääpyrkimyksenä olivat
hienot vaatteet ja tyylikäs esiintyminen. Kerran hän säikäytti
äitinsä lisäämällä aivan vakavissaan lapsenrukoukseensa tämän
pyynnön: -- Hyvä Jumala, tee minusta oikein hieno herra, Jeesuksen
kautta. Turhamaisuus oli hänen heikkoutensa ja laiskuus hänen
syntinsä.
Imartelemalla hänet sai suostumaan vaikka mihin, kun se vain ei
kysynyt voimain ponnistusta. Hän oli kovasti maineen kipeä. Hän tunsi
kalvavaa himoa siihen, että kaikki ihaillen osoittelisivat häntä
sormellaan sellaisena tai sellaisena tai jonkun muunlaisena suurena
miehenä -- siitä hän ei välittänyt millaisena, kunhan häntä vain
sormella osoiteltaisiin. Mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt
tehdä sitä varten mitään. Koulussa hän oli surkea tyhmeliini. Hän
oli kolme luokkaa Jania jäljessä ja luokkansa viimeisiä. Joka päivä
he yhdessä lähtivät kouluun, se kun oli isän käsky, mutta harvoin
he saapuivat yhdessä perille. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Jan
oli täynnään lämpöä, innostusta, vakavuutta ja tarmoa, mutta hän oli
luonteeltaan tavattoman kiukkuinen ja raju. Hän raivostui vähästä,
mutta leppyi yhtä nopeasti, ja sitten seurasi voimakas vastavaikutus.
Hän oli aina harras pyytämään anteeksi ja rupeamaan uudelleen
ystäväksi. Alner oli luonteeltaan laiska ja hyvänahkainen ja suuressa
määrin leikillinen. Hänen harrastuksensa johtivat hänet yksinomaan
kisakentälle. Janin intiaaniharrastukset eivät vähääkään häntä
huvittaneet. -- "Likaiset ja resuiset intiaanit! Huh, inhottavaa!"
oli hänen tapanaan halveksien sanoa.
Nämä siis olivat lähimmät veljet.
Kummako sitten, että Jan päivä päivältä vieraantui heistä yhä enemmän
ja enemmän.


IV
KIRJA

Mutta sittenpä tapahtui Janin nuoren elämän tärkein tapaus.
Oppikirjoistaan hän luki Wilsonista ja Audubonista, ensimmäisistä
ja samalla viimeisistä amerikkalaisista luonnontutkijoista. Jan
pohdiskeli miksi ei heidän jälkeensä ollut noussut muita suuria
profeettoja. Eräänä päivänä sanomalehdet kuitenkin kertoivat, että
sellainen mies vihdoinkin oli ilmestynyt. Oli viimeinkin ilmestynyt
"Kanadan linnut", kirjoittanut se ja se, hinta yksi dollari.
Raha ei ollut vielä milloinkaan näyttänyt niin arvokkaalta,
tarpeelliselta ja jalolta kuin nyt. -- Kunpa minulla olisi yksi
dollari! Jan ryhtyi kovaan säästämispuuhaan. Keinolla millä tahansa
hän koetti hankkia rahaa. Hän voitti marmorikuulia kisoissa, vaihtoi
kuulat hyrriin ja hyrrät linkkuveitsiin sitä mukaa kuin eri kisat
ilmestyivät vuodenaikojen myötä. Linkkuveitset vuorostaan vaihdettiin
kaniineiksi, kaniinit pienoisiksi rahasummiksi. Hän toi vieraille
perheille puita; hän haali haalimistaan ja pani säästöön mitä oli
saanut kokoon. Muutaman kuukauden kuluttua hän oli saanut kerätyksi
kokonaista yhdeksänkymmentä senttiä. Mutta viimeistä kymmensenttistä
vainosi kova onni. Ei kenelläkään näyttänyt enää olevan
liika-askareita; kauppaonnikin hylkäsi Janin. Häntä vain kalvoi
palava halu saada tuo lintukirja. Kotona ei kukaan osoittanut hänen
hommiaan kohtaan edes sen vertaa harrastusta, että olisi lainannut
hänelle puuttuvat sentit, ei edes siitä murhaavasta korostakaan (pari
kolme sataa prosenttia), jonka hän olisi sitoutunut suorittamaan.
Kuusi viikkoa kului, ennen kuin hän sai vielä viimeisen tarvittavan
kymmensenttisen ansaituksi, eikä hänen omatuntonsa jälkeenpäin
koskaan ollut oikein puhdas sen vuoksi.
Hänen ja Alnerin velvollisuutena oli keittiöpuiden pilkonta.
Kummallakin oli päiväeränsä muiden askareiden ohella. Jan teki
aina uskollisesti oman osansa, mutta Alner koetti joka tavalla
päästä vähemmällä. Hänet tunnettiin pikku keikarina. Isän köyhyys
ei kuitenkaan sallinut suurempia teikkuroimisia, joten Alner sai
vain yhden paperikauluksen viikkoa kohti. Pojalla oli sen vuoksi
aina taskussaan mustekumin palanen, ja sillä hän huolellisesti piti
kauluksensa moitteettomassa kunnossa. Jan ei asustaan välittänyt
vähääkään, olipa pikemminkin huolimattomuuteen taipuvainen. Silloin
vanhin veli päätti koettaa, eikö Alnerin heikkoutta voisi kääntää
voimaksi, ja lupasi viidenkolmatta sentin kaulahuivin palkinnoksi
sille, joka yhden kuukauden aikana parhaiten suorittaisi askarensa.
Ensimmäisen viikon Alner ja Jan pysyivät tasoissa, mutta sitten Alner
väsyi, hurmaavasta palkinnosta huolimatta. Vauhti oli liian tuima.
Jan jatkoi entiseen tapaansa, ja hänelle annettiin, kuten pitikin, ne
viisikolmatta senttiä kaulahuivin ostoa varten. Mutta puodissa hänen
päähänsä juolahti viettelevä ajatus. Viittätoista senttiä enempää hän
ei tuhlaisi kaulaliinaan -- ei epäilystäkään; loput hän käyttäisi
kirjarahoiksi. Näin Jan sai viimeisen puuttuvan kymmensenttisensä.
Ilosta pakahtumaisillaan ja ylpeänä kuin pohatta hän sitten lähti
kirjakauppaan ja pyysi saada himoitsemansa kirjan.
Pitkällinen odotus oli hänessä synnyttänyt kiihkeätä jännitystä. Hän
luuli kirjakauppiaalta nyt kuulevansa, että hinta olikin korotettu
tuhanneksi dollariksi tai että kirja oli myyty loppuun. Mutta
kirjakauppias ei sanonut mitään. Hän kääntyi vaieten ympäri, veti
kirjan kasasta, jossa oli paljon samanlaisia, epäröi vähän ja kysyi:
"Vihreät vai punaiset kannet?"
-- Vihreät, sanoi Jan, joka ei vieläkään ottanut uskoakseen. Kauppias
vilkaisi kirjan sisään, laski sen sitten pöydälle ja sanoi kylmällä
liikemiehenäänellä: -- Yhdeksänkymmentä senttiä.
-- Yhdeksänkymmentä senttiä, läähätti Jan. Oh! Miten hän saattoi
tietää, että kirjakauppiaatkin voivat myöntää käteisalennusta. Kuusi
kuukautta kaiken onnen maa oli ollut häneltä suotta suljettuna,
kuusi viikkoa hänen oli täytynyt nähdä nälkää; hän oli anastanut
vilpillisesti rahaa, hänen omatuntonsa oli juuri tuon samaisen turhan
kymmensenttisen vuoksi saanut tahran.
Jan luki kirjaansa koko kotimatkan tuntien syvää kunnioitusta. Hän
ei siitä saanut mitä kaipasi, mutta epäilemättä se oli hänen oma
syynsä. Hän oli nenä kiinni siinä kirjassa, tutki sitä, rakasti sitä
ja luotti kiven kovaan siihen, että hänellä nyt oli kaikkien luonnon
ihmeitten ja salaisuuksien avain. Kului viisi vuotta, ennen kuin hän
täydelleen käsitti, että se teos oli kehnointa tuhrutyötä, millä on
konsanaan yleisöä petetty. Oli kirjassa siitä huolimatta muutamia
hyödyllisiäkin tietoja, ensinnäkin luettelo linnuista ja lisäksi
joitakin kymmeniä kehnoja jäljennöksiä tunnetuista lintukuvista.
Mutta epätäydellisyydestään huolimatta nämä kuvat kuitenkin
sisälsivät tietoja, ja Jan kätki ne syvälle mieleensä pysyvinä lisinä
kesyttömän luomakunnan totuuksista. Tietysti hän jo tunsi useita
sellaisia lintuja, joiden nimet ovat jokaiselle koulupojalle tuttuja,
joten hänen luettelonsa siis vakaasti karttui.


V
KAULUKSETON VIERAS

Jonkinlainen vimma valtasi Janin keväisin vuosi vuodelta yhä
voimakkaammin. Vuosi vuodelta sen vastustamisen halu hänessä
heikentyi, ja eräänä ihanana päivänä huhtikuun lopulla, tämän
kuukauden palattua hänen elämäänsä kahdennentoista kerran, hän
vaelsi pohjoista kohti pieneen metsikköön, jonne oli kaupungista
noin kolmen kilometrin matka. Se oli täynnä kukkia, joiden nimeä
hän ei tiennyt, ja täynnä ääniä ja monenlaisia salattuja asioita.
Joka puulla ja pensaalla oli äänensä, -- pitkällä ojalla, joka oli
vettä täynnä, oli monta ääntä, ja kaikki ne houkuttelivat häntä
luokseen. _Pii-pii-pii_, ne tuntuivat sanovan, ikään kuin kehottaen
häntä tulemaan läheltä katsomaan. Hän ryömi monta kertaa ojan
partaalle, katsoi ja odotti. Ihmeellinen vihellys tuntui tulevan
vain muutaman metrin päästä, _pii-pii-pii_, mutta lakkasi aina hänen
astuessaan lähemmäksi -- toisinaan se kuului edestäpäin, toisinaan
takaa, mutta ei milloinkaan siltä kohdalta, jossa hän oli. Hän
etsi tarkkaan pienen lätäkön, perkasi paljain käsin pois risut ja
lehdet, mutta ei löytänyt mitään kummallista. Ohi kulkeva maamies
sanoi, että "kevätpiipittäjä" se vain oli, mikä sitten lienee ollut,
"jonkinlainen elävä, joka asui vedessä".
Vähän matkan päästä Jan löysi lieon alta pienen liskon, joka pakeni
johonkin koloon näkymättömiin. Se oli ainoa elävä olento sillä
paikalla. Siksipä Jan päättelikin, että "piipittäjä" mahtoi olla
"viheltävä lisko". Mutta hän päätti koettaa, eikö voisi nähdä
kun liskot vihelsivät. Kuinka olikaan mahdollista, että kaikki
ympäristön lätäköt olivat niitä täynnä ja että ne saattoivat
kutsua häntä ja kuitenkin olla hänen kanssaan sokkosilla välttäen
hänen uutterimmatkin etsimisyrityksensä. Piipitys lakkasi aina
heti hänen lähestyessään, mutta alkoi vähitellen uudelleen niissä
lätäköissä, joiden luota hän poistui. Hänen läsnäolonsa sai aikaan
hiljaisuuden. Hän makasi kauan aikaa erästä lätäkköä vahtien, mutta
mitään ei kuulunut. Viimein hän päätti, että äänet karttoivat
häntä. Hän ryömi eräälle kovin isoääniselle lammikolle siten, ettei
häntä näkynyt, konttasi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pääsi
noin metrin päähän ja oli kuulevinaan piipitystä veden pinnalla
uivan ruohonkorren luota. Hän sai paikan niin tarkkaan selville,
ettei siinä voinut olla kuin muutama tuuma etsimisen varaa, mutta
sittenkään hän ei nähnyt mitään. Hän joutui kerrassaan ymmälle ja
makasi siinä aprikoiden tätä kummaa, kun äkkiä kaikki läheiset
piipittäjät vaikenivat ja Jankin säikähti askelten kopsetta.
Ympärilleen vilkaistessaan hän näki miehen, joka seisoi vain muutaman
askelen päässä ja katseli häntä.
Jan punastui -- vieras oli aina vihollinen; hän tunsi luontaista
vastenmielisyyttä kaikkia vieraita kohtaan ja tuijotti kömpelösti,
ikään kuin olisi pahanteosta tavattu.
Mies oli keski-ikäinen ja omituisen näköinen. Hänen vaatteensa olivat
huonot, eikä hänellä ollut kaulusta ensinkään. Kumarassa selässään
hänellä oli hihnoista riippuva peltilaatikko ja kädessä haavi, jossa
oli pitkä varsi. Kasvonpiirteet, joita harmahtava parta peitti,
olivat sangen silmäänpistävät ja karkeat. Niistä kuvastui älykkyys ja
ankaruuskin, mutta hänen harmaansinisissä silmissään oli ystävällinen
ilme.
Päässä hänellä oli halpa ja kova, huonosti sopiva huopahattu. Kun hän
kohotti sitä päästääkseen hivelevän tuulen puhaltamaan päälaelleen,
huomasi Jan, että hatun omistajalla oli samanlaiset hiukset kuin
hänelläkin -- karkea kivikaudenaikainen harjastukka. Se oli kasassa
hänen ahavoituneella otsallaan kuin ruko merileviä myrskyn pieksämän
rantakallion kupeella.
-- Mitä etsit, poikaseni? kysyi mies äänellä, jonka ystävällisyyttä
ei vähääkään hämmentänyt selvä skotlantilaismurre.
Yhä jonkin verran yrmeissään vieraan ilmaantumisesta Jan sanoi:
-- En minä mitään etsi; haluaisin vain tietää, minkä näköinen tuo
viheltävä lisko on.
Vieraan silmissä oli leikillinen ilme. -- Neljäkymmentä vuotta
takaperin minä makasin lätäkön reunalla aivan samalla tavalla
kuin näen sinun tänä aamuna tekevän ja yritin päästä perille
kevätpiipittäjän salaisuudesta. Makasin siinä koko päivän ja vielä
monta muutakin päivää. Kului melkein kolme vuotta, ennen kuin
sain sen selville. Mielelläni pelastan sinut niin pitkäaikaisesta
etsinnästä, jos vain tahdot. Näytän sinulle piipittäjän.
Sitten hän huolellisesti penkoi ojan läheisyydessä olevia lehtiä ja
sai tuota pikaa kiinni pienen sammakon, joka ei ollut tuumankaan
mittainen.
-- Siinä on sinun viheltävä liskosi. Se ei ole ensinkään lisko,
vaan sammakko. Kun se on vedessä ja viheltää, niin se vain kohottaa
nokkaansa vähän pinnan yläpuolelle, niin että sitä on vaikea nähdä.
Mutta kun joku lähestyy, painuu se heti pohjaan. Viepä tämä kotiin ja
hoida sitä hyvin, silloin saat nähdä, kuinka se puhaltaa kurkkunsa
muun ruumiin kokoiseksi ja viheltää kuin höyrykone.
Janin mieli alkoi nyt sulaa. Hän kertoi liskosta, jonka oli nähnyt.
-- Ei se mikään lisko ollut; niitä minä en ole täällä nähnyt
ensinkään. Eiköhän se ollut kaksijuovainen _Spelerpes_. Se eläin on
sammakkojen sukua, lisko sitä vastoin on käärme, jolla on jalat.
Tämä oli kuin taivaasta langennutta valoa. Janin epäluulot
häipyivät kokonaan. Hän lämpeni vierasta kohtaan. Hän ahdisti tätä
kaikenlaisilla kysymyksillä; kertoi lintukirjankin ostosta. Sitten
hän jutteli edelleen, kuinka hän monessa asiassa oli joutunut pahaan
pulaan. Vieras kuunteli tarkkaavasti ja vastasi asiantuntemuksella.
Jan kyseli, mikä on se tuntematon ihmeellinen ääni, joka kevätaamuin