Kaksi partiopoikaa - 11

hyvä. Tehkää nyt tuon päälle vuoteenne. Sam ja Jan tekivät niin,
ja kun se oli valmis, sanoi Raften: -- Hakekaa nyt se pieni vaate,
jonka käskin äidin varustaa mukaan; se kiinnitetään vuoteen päälle
salkoihin pieneksi sisäteltaksi.
Jan oli ääneti, mutta näytti vaivautuneelta.
-- Isä, katsopas Jania. Hänellä on tuommoinen väsynyt naama aina kun
sääntöjä rikotaan.
-- Missä nyt sitten on vika? kysyi Raften.
-- En minä ole koskaan kuullut, että intiaaneilla semmoista olisi,
sanoi Pikku Majava.
-- Jan, oletko sinä koskaan kuullut tiipiin vuorista eli
kastepeitteestä?
-- Olen, vastasi Jan hämmästyen isännän odottamatonta tietoa.
-- Tiedätkö sinä, minkälainen se on?
-- En -- en ainakaan -- en --
-- Niin, mutta _minä tiedän_; se on juuri tämmöinen. Tämän minä
tiedän, sillä olen nähnyt vanhan Kalebin semmoista käyttävän.
-- Ah, nyt muistan lukeneeni, ja tämmöinen se juuri on. Intiaanit
maalaavat siihen urotyönsä. Eikös ole muhkeata, Jan jatkoi nähdessään
Raftenin varustavan kaksi pitkää keppiä teltan sisään kastevaatetta
kuin vuodetelttaa kannattamaan.
-- Isä, en ole tiennytkään, että olette Kalebin kanssa yhdessä
metsästäneet. Minä luulin, että te olitte oikein vihamiehiksi
syntyneet.
-- Hm! murahti Raften. -- Me olimme hyvät ystävät ennen. Ei ollut
mitään valittamista, ennen kuin vaihdoimme hevosia.
-- Se on paha, kun ette nyt ole, hän kun on niin tuiki tarkka
eräasioissa.
-- Hän koetti tehdä sinusta orpoa.
-- Oletko varma siitä, että se oli hän?
-- Ellei se ollut hän, niin en tiedä, kuka se olisi ollut. Jan,
tuopas tänne muutamia männyn oksia.
Jan lähti oksia hakemaan; astui muutaman sylen metsään ja näki siellä
hämmästyksekseen puun takana pitkän miehen. Samalla hän myös huomasi,
että se oli Kaleb. Vanha erämies kohotti toisen sormen huulilleen ja
pudisti päätään. Jan nyökkäsi ymmärtävänsä, kokosi oksat ja palasi
takaisin leiriin, jossa Sam jatkoi:
-- Sinä nyljit häneltä viimeisen sentin, sanoo vanha Boyle.
-- Ja miksi en, kun hänkin koetti nylkeä minulta? Minä auttelin
häntä ennen sitä kauppaa, ja mitä syytä oli hänellä suuttua siitä,
että hävisi hevoskaupassa? Yhtä hyvin hän olisi voinut pyytää minua
korttia pelaamaan ja sitten päästää äläkän, kun minä olisin voittanut
ja korjannut panokset taskuuni. Naapuruus ja hevoskauppa ovat eri
asia. Hevoskaupassa kaikki on luvallista, ja harvoin ystävät hevosia
vaihtavat, elleivät sitten voi kestää, kun saavat rökkiinsä. Se
kuuluu sen leikin luontoon. Ja minä olisin auttanut häntä sen kaupan
jälkeen juuri niin kuin ennenkin, sillä hyvää ainesta hän on, mutta
sitten hänen vielä piti ampua minua sinä iltana -- kun palasin kotiin
vetoni kanssa, no tietysti sitten --
-- Olisi hyvä, jos teillä olisi täällä koira, sanoi isäntä muuttaen
keskustelunaihetta; maankulkureista on aina vastusta, ja koira on
niitä vastaan paras rohto. En minä luule, että vanha Cap viitsisi
olla täällä, mutta ehkä te olette siksi lähellä taloa, että he
jättävät teidät rauhaan. Ja nyt, arvaan, on valkonaaman aika palata
siirtokuntaan. Minä lupasin äidille pitää huolta siitä, että
vuoteenne tulee kunnolla tehdyksi, ja kun vuode on lämmin ja kuiva ja
ruokaa tarpeeksi, mikäpä teillä on silloin täällä hätänä?
Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta juuri aukiolta poistuessaan
hän pysähtyi -- utelias poikamainen mielenkiinto oli kadonnut hänen
kasvoiltaan, herttaisuus hänen äänestään -- ja sanoi tavanomaisella
jyrkällä käskyäänellään:
-- Ja kuulkaa, pojat, murmeleita saatte ampua niin paljon kuin
mielenne tekee, sillä ne aiheuttavat vainioille paljon vahinkoa.
Haukkoja ja variksia ja närhiä saatte tappaa, sillä ne tappavat muita
lintuja, jäniksiä ja pesukarhuja niin ikään, sillä ne ovat luvallisia
riistaeläimiä; mutta sitä minä en salli, että tapatte oravia ja
laululintuja, ja jos minun tietooni tulee semmoisia tapauksia, niin
tästä lystistä tulee pian loppu, saatte palata työhön, ja minä vielä
annan teille selkäsaunan kaiken päälliseksi.


II
ENSIMMÄINEN YÖ JA AAMU

Omituinen uusi tunne valtasi pojat, kun he näkivät William Raftenin
poistuvan. Hänen askeltensa kaiun hälvetessä polulla he tunsivat
olevansa metsässä yksin ja todellisen leirielämän alkavan. Janille
se merkitsi monen unelman toteutumista, ja tunnelma kävi vielä
jylhemmäksi hänen muistaessaan pitkän vanhan miehen, jonka oli
nähnyt puiden takaa heitä tarkastelevan. Hän keksi jonkin tekosyyn
lähteäkseen metsään, mutta Kaleb ei tietenkään enää ollut siellä.
-- Tulta tekemään, huusi Sam samalla. Jan oli etevä puutuluksia
käyttämään, ja minuutin tai parin kuluttua hän oli sytyttänyt tulen
tiipiin keskelle. Sam ryhtyi rakentamaan illallista. Syötiin pihviä
ja perunoita, mutta ateria kuviteltiin tietenkin kokoonpannuksi
puhvelin lihasta ja preeriajuurista. Se syötiin hiljaisuuden
vallitessa poikien istuessa toinen tulen toisella, toinen toisella
puolella. Keskustelu laimeni ja kuoli vähitellen kokonaan. Kumpikin
oli syventynyt omiin mietteisiinsä, ja lisäksi heitä ympäröivässä
tunnelmassa oli jotakin vaikuttavaa ja ehkä painostavaakin. Se ei
johtunut äänettömyydestä, sillä ääniä oli paljon, mutta niillä oli
jokin merkillisen hiljainen tausta, josta nuo lukemattomat äänet
selvinä erottuivat. Kuului linnun liverrystä, hyönteisten surinaa ja
kummallinen kurnutus todettiin puusammakon ääntelyksi. Läheisestä
joesta kuului veden loiskahdus.
-- Mahtaa olla piisami, kuiskasi Sam ystävänsä sanattomaan
kysymykseen vastaukseksi.
Äänekkään etäisen "uhu-uhu-uhu" kumpikin tunsi sarvihuuhkajan
huudoksi, mutta ylhäältä puista kajahti kummallinen pitkäveteinen
valitus.
-- Mikä tuo on?
-- En tiedä. Siinä kaikki mitä kuiskattiin. Kumpikin tunsi itsensä
sangen levottomaksi. Yön juhlallisuus ja salaperäisyys oli heidät
yllättänyt, ja entistä painostavammalta tuntui tulen sammuessa.
Kummallinen ahdistus hiipi heidän mieleensä. Kumpikaan ei rohjennut
ehdottaa kotiin lähtöä, leirilysti kun olisi päättynyt siihen. Sam
nousi ja kohensi tulta, katsoi oliko puita vielä, ja kun ei ollut,
hän astui ulos pimeään. Vasta perästä päin pitkän ajan kuluttua
hän tunnusti, että hänen oli täytynyt suorastaan pakottaa itsensä
lähtemään ulos pimeään. Hän toi mukanaan vähän risuja ja sulki
sitten tiipiin oven niin tiiviisti kuin suinkin. Tulen taas virittyä
tiipiissä leimuamaan olo tuntui hauskemmalta. Pojat eivät ehkä
olleet itsekään selvillä siitä, että heidän mielessään kyti vähän
koti-ikävän tapaista, mutta kumpikin ajatteli siitä huolimatta kodin
hauskaa piiriä. Leimuavasta tulesta tuli tiipiihin vähän savua, ja
Sam sanoi.
-- Osaatko sinä asettaa tuon savureiän niin että se vetää? Sinä
tiedät siitä enemmän kuin minä.
Jan lähti ulos pelosta väristen. Tuuli oli yltymässä ja se oli
kääntynyt. Hän käänsi savusalkoja, jotta sai aukon toiseen asentoon,
ja kuiskasi sitten käheällä äänellä: -- Onko nyt parempi?
-- Paljon parempi, vastattiin sisältä samanlaisella äänellä, vaikkei
toistaiseksi saattanut huomata mitään mainittavaa parannusta.
Jan kömpi kiireesti sisään ja sulki oviaukon.
-- Tehdään hyvä tuli ja pannaan maata.
He siis kävivät levolle vaatteita vähennettyään, mutta eivät saaneet
unta tuntikausiin. Jan varsinkin oli hermostunut ja kiihtynyt. Hänen
sydämensä oli sykkinyt rajusti hänen ulos mennessään ja yhä vielä
hän oli saman salaperäisen pelon vallassa. Tuli oli kuitenkin hänen
lohdutuksensa. Hän torkahti hiukkasen, mutta havahtui tuon tuostakin
jostakin vähäisestä äänestä. Kerran omituista "tik, tik rraa-aa-aa-p,
lik-raa-aa-aa-p" kuului tiipin seinästä aivan hänen päänsä kohdalta.
"_Karhu_" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta seuraava ajatus
oli, että se mahtoikin olla vain lehti, joka luiskahti alas vaatetta
pitkin. Myöhemmin hänet havautti _raap, rup, rup_, joka kuului aivan
vierestä. Hän kuunteli hiljaa jonkin aikaa. Se ei ollut lehti; se oli
eläin! Niin, aivan varmaan -- se oli hiiri. Hän iski rajusti vaatetta
ja sihitti kielellään, kunnes eläin poistui, mutta kuunnellessaan hän
erotti saman ihmeellisen valituksen puun latvasta. Se melkein sai
hiukset nousemaan pystyyn. Hän kurotti kädellään ja kohensi tulta
niin, että se taas leimahti täyteen liekkiin. Kaikki oli hiljaa, ja
jonkin ajan kuluttua hän nukahti uudestaan. Vielä kerran hän heräsi
ja näki Samin istuvan vuoteella ja kuuntelevan.
-- Mitä nyt, Sam? hän kysyi.
-- Enpä tiedä. Missä kirves on?
-- Aivan tuossa noin.
-- Annas minä pidän sitä vieressäni. Ota sinä tappara. Viimein uni
kuitenkin voitti ja he nukkuivat sikeästi, kunnes aurinko paistoi
vaatteeseen täydeltä terältä ja täytti tiipiin läpikuultavalla
valolla.
-- Tikka! Tikka! Nouse ylös! Nouse ylös! Hei-joo! huusi Jan
uneliaalle toverilleen päästäen samalla oikean ihmeellisen räiskyvän
ilotulituslauseen, joka ei ollut muuta kuin Tikan haukuntanimen
tavailua kaikenlaisin koristuksin, joita siihen oli keksitty hänen
lapsena ollessaan.
Sam heräsi hitaasti, mutta varsin hyvin tietäen missä oli. Hän sanoi
laiskasti haukotellen:
-- Nouse itse ylös. Sinähän olet tänään kokki, ja minä aion syödä
aamiaista vuoteessa. Tuntuu siltä kuin polveni alkaisi taas
konstailla.
-- Mitä vielä, nouse ylös nyt. Lähdetään uimaan ennen aamiaista.
-- Ei kiitoksia, minulla on tässä muutoinkin liikaa hommaa. Sitä
paitsi siellä lammessa on tähän aikaan päivästä sekä kylmää että
märkää.
Aamu oli raikas ja kirkas ja täynnä lintujen laulua. Vaikka oli
heinäkuu, olivat punasilmäkerttu ja punarintasatakieli jo täydessä
äänessä; ja Janin noustessa aamiaista valmistamaan häntä ihmetytti,
miksi edellisenä yönä semmoiset kummat tunteet olivat saaneet hänet
valtoihinsa. Nyt se tuntui aivan käsittämättömältä. Hän toivoi, että
puiden latvoista olisi kuulunut viimeöinen kammottava valitus. Hän
olisi nyt voinut ottaa selvän siitä, mikä se oli.
Tuhkassa kyti vielä hiiliä, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut
viritetyksi loimuavan tulen. Kahvi oli kiehumassa, ja paistinpannussa
silava tuota pikaa lauloi nälkäisille mitä suloisinta säveltä.
Sam makasi selällään toverin hommia katsellen ja arvostelevia
huomautuksia tehden.
-- Voitpa olla kokkina ensiluokkainen -- ainakin toivon niin, mutta
polttopuista sinä et tiedä hölyn pölyä, hän sanoi. -- Katso nyt
tuota, hän huudahti, kun toinen mahtava poukku toisensa jälkeen
räiskähti tulesta ja lensi vuoteeseen ja tiipiin vaatteelle.
-- Mitä minä sille voin?
-- Lyön vetoa isän parhaan lehmän sinun linkkuveistäsi vastaan, että
olet pannut tuohon tuleen jalavaa taikka hemlokkia.
-- Niin olenkin, myönsi Jan ja näytti ymmärtävän erehdyksensä.
-- Ah, poikaseni, sanoi suuri päällikkö Tikka, -- poukkujen
lentäminen on tiipiissä kielletty. Pyökki, vaahtera, hikkori ja
saarni eivät koskaan räisky. Männyn oksat ja juuret eivät nekään
räisky, mutta ne savuavat kuin -- kuin -- tiedäthän sinä. Hemlokki,
jalava, kastanja, kuusi ja setri ovat räiskyviä ja aivan kelvottomia
säädylliseen tiipiiseuraan. Iso intiaani paljon vihaa meluavaa,
räiskyvää tulta. Vihollinen kuulee ja -- ja -- se polttaa hänen
vuodevaatteensa.
-- Hyvä, ukkovaari. Kokki pisti opin hampaansa koloon lisäten sitten
kuoleman uhka äänessään: -- Nousepas ylös nyt, ymmärrätkös! Ja
tarttui uhkaavin elein vesisankoon.
-- Tuo ehkä pelottaisi suurta päällikköä Tikkaa, jos suurella
päälliköllä kyökkimestarilla olisi eri vuode. Mutta nyt hän hymyilee
halveksien. Siinä oli kaikki, mitä Jan uhkauksellaan sai aikaan.
Huomattuaan sitten, että aamiainen todella oli valmis, Sam muutaman
minuutin kuluttua kompuroi ylös vuoteesta. Kahvi oli kuin elämän
nestettä -- heidän mielensä vilkastui, ja vaikeata olisi ollut tavata
kahta rattoisampaa ja innostuneempaa leirissä eläjää, ennen kuin edes
aterialta oli päästy. Yön hämäriä kauhujakin nyt muisteltiin vain
naurussa suin.


III
RAMPA SOTURI JA KURA-ALBUMI

-- Kuules, Sam, entä Gui? Otammeko hänet mukaan?
-- Niin, asian laita on tämä. Jos oltaisiin koulussa tai jossakin
muualla, minä en moisesta likaisesta pikku jätkästä antaisi viittä
senttiäkään, mutta kun sitä on näin ulkona metsässä, sitä ikään kuin
käy ystävällisemmäksi, ja onhan lisäksi kolme parempi kuin kaksi.
Sitä paitsi hänet on jo otettu heimon jäseneksi.
-- Niin minäkin ajattelen. Kiljaistaanpa siis hänelle.
Pojat päästivät pitkän kiljauksen vuorotellen korkealla falsetilla
ja tavallisella äänellään. Sellainen se oli "kiljaus", eikä vielä
kertaakaan ollut tapahtunut, ettei se olisi saanut Guita heidän
luokseen tulemaan, ellei hän paraillaan sattunut olemaan työssä ja
isä niin lähellä, ettei sopinut paetakaan. Pian hän ilmestyikin oksaa
heilutellen, mikä oli sovittu merkki siitä, että hän tuli ystävänä.
Hän teki kuitenkin tuloaan sangen verkkaan, ja pojat näkivät, että
hän ontui pahasti ja kulki sauvan varassa eteenpäin. Hän oli paljain
jaloin kuten tavallisestikin, mutta vasemman jalan ympärille oli
kääritty rieputukko.
-- Halloo, Mäihä! Mitä on tapahtunut? Käynyt Haavoitetun Polven
joella?
-- Enkä. Tämähän on onnen potkaus. Isäukko pakotti minut kaiken
päivää ratsastamaan hevosella, kun hän karhitsi kynsiäkeellä, mutta
hän käänsi liian äkkiä, ja siinä minä sain itseni selästä pudotetuksi
ja äijä vähän tönäisi jalkaani. Mutta voi juupeli, minkä äänen minä
päästin! Olisittepas kuulleet.
-- Luultavasti kuulimmekin, sanoi Sam. Milloin se tapahtui?
-- Eilen neljän aikaan.
-- Niin juuri. Me kuulimme kamalan kiljunnan ja Jan sanoi: "Nyt on
iltapäiväjuna Kellyn risteyksessä, mutta eikös se ole myöhästynyt?"
"Junako!" minä sanoin. "Minä lyön vetoa, että se on Gui Burns jota
taas piiskataan."
-- Mutta nyt on parempi, sanoi sotapäällikkö Mäihä, riisui kääreen
jalastaan ja paljasti sen alta naarmun, jota ei olisi kannattanut
katsoakaan, jos se olisi esimerkiksi pallopelissä saatu. Hän heitti
rääsyt luotaan ja niiden keralla vähimmänkin onnahtelun oireet ja
antautui sitten kaikesta sielustaan leirielämään.
Nyt nähtiin, kuinka erinomainen asia oli lähteä varhain liikkeelle.
Oravia oli joka toisessa puussa, lintuja joka puolella, ja kun he
juoksivat padolle, läiskytteli villisorsa sen pintaa siivillään ja
lentää viipotti pois näkyvistä.
-- Mitä sinä löysit? huusi Sam nähdessään Janin lammen rannalla
innokkaasti kumartuvan jotakin katselemaan.
Jan ei vastannut. Sen vuoksi Sam lähti hänen luokseen ja näki hänen
tutkivan jotakin maassa olevaa merkkiä. Hän koetti piirtää sen
muistikirjaansa.
-- Mikä se on? kysyi Sam.
-- En tiedä. Liian tylppä piisamin jäljeksi, liian paljon kynttä
kissan jäljeksi, pesukarhun jäljeksi liian pieni, ja kun siinä on
noin monta varvasta, ei se voi olla minkinkään jälki.
-- Lyön vetoa, että se on ollut mörkö, virkkoi Sam. Jan vain nauroi
vastaukseksi.
-- Älä naura, sanoi Tikka juhlallisesti. -- Taitaisit ennemmin itkeä,
jos näkisit sellaisen astuvan tiipiihin ja viheltävän hännänpäällään.
Kyllä sitten saataisiin kuulla: "Voi Sam, missä kirves on?"
-- Minäpä arvaan, mikä se on ollut, sanoi Jan kiinnittämättä huomiota
ilkikuriseen huomautukseen; se on ollut skunkki.
-- Poikani Pikku Majava! Minä ajattelin, että jokohan ilmaisen
asian sinulle, mutta sitten minä tuumin, että on parempi antaa
sinun itse keksiä. Ei mikään kehitä miestä nuorella iällä niin kuin
ponnisteleminen. Ei ole hyvä, että liian paljon autetaan, enkä sen
vuoksi asiaan puuttunutkaan.
Samalla Sam taputteli alentuvasti toisen sotapäällikön päätä
hyväksyvästi nyökäten. Hän ei tietenkään tiennyt jäljestä senkään
vertaa kuin Jan, mutta hän vain jatkoi lörpöttelyään:
-- Pikku Majava! Sinä paljon jälkiin kiintynyt -- ugh, hyvä! Sinä
niistä voit kaikki kertoa, mitä yöllä tapahtunut. Uagh! Muhkeata!
Sinusta tulee heimomme luonnontutkija. Mutta sinussa ei oveluutta.
Kuules nyt! Tällä meidän heimomme metsästysmaalla ei ole kuin
yksi paikka, jossa voi nähdä jälkiä, ja se on tämä sama rapakko.
Kaikkialla muualla maa on kovaa tai nurmettunutta. Jos minä olisin
jälkien nuuskija, järjestäisin niin, että eläimet voisivat jättää
jälkiä. Järjestäisin joka puolelle sellaisia paikkoja, ettei mikään
voisi tulla eikä mennä käyntikorttiaan jättämättä. Polku joen
kummallakin puolella auttaisi jo paljon asiaa.
-- Kuules tuota Samia! Sinulla on terävä pää. Kummallista kun minä en
tuota itse huomannut.
-- Poikani, suuri päällikkö ajattelee! Roskaväki -- sinä ja Mäihä --
tekevät työn.
Mutta ilkikurisesta huomautuksestaan huolimatta Sam ryhtyi työhön
Janin kanssa, Mäihä ryhtyi myös auttamaan, mutta _nyt vähän
ontuen_. Polun kumpikin pää perattiin kaikesta moskasta ja pinnalle
sirotettiin hienoa mustaa multaa. Joen törmä perattiin neljästä
paikasta, kumpikin ranta siltä kohtaa, missä joki tuli metsään.
-- No nyt, sanoi Sam, -- meillä on vierasalbumit niin kuin Phil
Learyn yhdeksällä lihavalla tyttärelläkin. He nimittäin heti
laittoivat sellaisen, kun tiilirakennus oli valmis ja mahti alkoi
kohota päähän. Jokainen kävijä kirjoitti siihen nimensä ja jotakin
tästä ihmeen hauskasta ikimuistettavasta käynnistä -- ne jotka
osasivat kirjoittaa. Mikseipä sama sitten meille luonnistaisi, sillä
kaikki meidän vieraamme, jotka vain jaloillaan kulkevat, osaavat
kirjoittaa.
-- Ihmeellistä kun minä en tullut tätä ajatelleeksi, toisti Jan yhä
uudelleen ja uudelleen. -- Mutta yhden asian sinä olet unohtanut, hän
sanoi, -- meillä pitää olla semmoinen tiipiinkin ympärillä.
Polku oli helposti tehty, maa kun oli sileätä ja paljasta. Mäihäkin
unohti ontumisensa ja auttoi kantamaan liesikuopasta tuhkaa ja
hietaa. Painaen sitten hihittäen ja hahattaen jalkansa multaan hän
jätti siihen muutamia sangen mielenkiintoisia painanteita.
-- Tuota minä sanon paljaan jalan jäljeksi, sanoi Sam.
-- Piirrä nyt tuo, hihitti Mäihä.
-- Miksipä en, sanoi Jan ja otti esiin kirjansa.
-- Mutta sinä et voi piirtää sitä luonnollisessa koossa, virkkoi Sam
vilkaisten pienestä muistikirjasta suureen jalanjälkeen.
Kun se oli piirretty Sam sanoi: -- Entä jos minä kuorin jalkani ja
näytän, minkälainen on oikea ihmisen jälki. Tuota pikaa hän oli
astunut jalkansa multa-albumiin taiteilijan jäljennettäväksi ja
lopuksi Jan painoi siihen omansa; kaikki kolme jälkeä olivat aivan
erilaiset.
-- Tuo olisi muuten hyvä, mutta siihen pitäisi vielä merkitä mihin
suuntiin varpaat osoittavat ja kuinka pitkä on jälkien väli. Siitä
tietää säärien pituuden.
Taas Sam oli antanut Janille hyvän tuuman. Siitä pitäen hän kirjoitti
nämäkin molemmat seikat muistiin. Siitä hänen jälkitietonsa paljon
paranivat.
-- Vallanko te sen vietävät nyt asuttekin täällä? kysäisi Mäihä
hämmästyneenä huomatessaan vuoteen ja padat ja pannut.
-- Joo.
-- Minäkin tulen tänne. Jos minä vain pääsen muorin luo, niin ettei
äijä näe, niin kyllä sitten.
-- Sano sinä sillä tavalla, ettemme huoli sinusta, niin kyllä isäsi
silloin laskee. Sano hänelle, että vanha Raften ajoi sinut täältä
pois, niin hän pakottaa sinut tänne.
-- Kai tuossa teidän vuoteessanne on tilaa kolmannellekin, huomautti
Mäihä.
-- Tuskinpa vain, sanoi Tikka. -- Varsinkin kun kolmas on saanut
palkinnon siitä, että on koulun likaisin poika. Tuo sinä tavarasi ja
tee oma vuoteesi tuonne tulen taa toiselle laidalle.
-- Minä en osaa.
-- Kyllä me näytämme. Mutta nyt sinun täytyy mennä kotiin ja tuoda
peitteet ja tietenkin myös jotakin hyvää.
Pojat rakensivat tuota pikaa kuusenoksista vuoteen, mutta Gui
viivytteli niin kauan kuin suinkin kotona käyntiään ja peittojen
hakua. Hän tiesi ja he epäilivät, ettei hänellä sitten olisi
tilaisuutta sinä päivänä enää tulla heidän luokseen. Auringon
laskettua hän siis taas sovitteli jalkaryysyt paikalleen ja nilkutti
polkua pitkin kotiaan kohti luvaten palata muutaman minuutin
kuluttua. Mutta pojat tiesivät aivan hyvin, ettei hän tulisi.
Oli syöty illallista, Jan ja Sam olivat aikansa istuneet ja
ihmetelleet, toistuisivatko yön kauhut jälleen. Huuhkaja huhuili.
Siinä äänessä oli jotakin viehättävän salaperäistä. Pojat pitivät
tulta vireillä aina kymmenen tienoille saakka, sitten he kävivät
levolle ja päättivät, etteivät tällä kertaa antaisi itseään yhtä
pahasti säikyttää. Tuskin he olivat nukkuneet, kun jo läheltä
metsästä kuului mitä kammottavin huuto, "kuin kurkkutautisen suden
ulvonta", sitten kuin hätääntyneen ihmisen parkunaa. Pojat nousivat
kauhistuneina istumaan. Ulkoa kuului tappelun nujakkaa -- kova ja
kauhistunut huuto "hoi -- hoi -- hoi -- Sam!" Sitten hyökättiin
ovelle. Se reväistiin auki ja Gui mukelsi sisään. Hän oli pahoin
pelästynyt; mutta kun tuli oli viritetty ja hän hiukan tyyntyi,
hän kertoi, että isä oli lähettänyt hänet maata, mutta kaiken
muututtua hiljaiseksi hän oli livahtanut ikkunasta ulos ja ottanut
vuodevaatteetkin mukaansa. Hän oli jo melkein leirillä saakka, kun
hänen päähänsä pälkähti pelottaa poikia suden ulvontaa matkimalla,
mutta ulistessaan hän oli itsekin pahoin pelästynyt, ja kun puun
latvoista kajahti hirvittävä vastaus -- ruma vihlova rääkäys -- hänen
rohkeutensa oli pettänyt ja hän oli juossut tiipiitä kohti apua
huutaen.
Pojat ottivat heti soihdut ja lähtivät hermostuneina etsimään
hukkuneita peitteitä. Guin vuode laitettiin kuntoon ja tunnin
kuluttua kaikki taas nukkuivat.
Aamulla Sam hyppäsi ensimmäisenä vuoteesta. Kotiin vievältä polulta
kuului äkkiä hänen huutonsa:
-- Jan, tule tänne.
-- Minuako tarkoitat? kysyi Pikku Majava ylväästi.
-- Juuri sinua, suuri päällikkö; liikutapas kinttujasi ja tule pian
tänne. Teinpä löydön. Näetkös, kuka meidän luonamme kävi viime yönä
nukkuessamme? ja Sam osoitti tiipiille johtavaa polkua. -- Minä en
ole suotta noita kenkiä joka viikko kiillottanut padan pohjan noella,
toinen pari on äidin ja toinen isän. Mutta katsotaanpas, kuinka
kaukana he ovat käyneet. Haetaanpa ensin tiipiin ympäriltä, ennen
kuin siellä joka paikka tallataan. He palasivat takaisin, ja vaikka
jäljet koko lailla sekaantuivat heidän omiinsa, niin löytyi oviaukon
ympäriltä kuitenkin sen verran merkkejä, että he saattoivat nähdä
isän ja äidin yöllä, taikka todenmukaisemmin myöhään illalla salaa
käyneet heitä katsomassa -- tarkastellen leiriä heidän maatessaan,
mutta jättäneen heidät rauhaan, kun ei ketään ollut liikkeellä, vaan
pojat vetivät terveen unen syviä hengenvetoja.
-- Kuulkaas, pojat -- suuret päälliköt piti sanomani -- meillä
pitäisi olla koira leirissämme, muuten joku jonakin yönä tulee ja
varastaa hampaat suustamme, emmekä tiedä siitä mitään, ennen kuin hän
palaa ottamaan ikenetkin. Kaikissa intiaanileireissä on koiria.
Seuraavana aamuna neuvosto komensi kolmannen sotapäällikön ensin
pesemään itsensä puhtaaksi ja sitten olemaan sen päivän kokkina.
Hän mukisi vastaan pestessään, mutta lohduttautui sillä, että hän
parin minuutin kuluttua olisi jälleen yhtä likainen. Keittopuuhaan
hän ryhtyi kuitenkin suurella innolla, jota kesti melkein tunnin.
Sen jälkeen hän ei huomannut siinä mitään huvittavaa ja nyt hänkin
kerran, samoin kuin toisetkin, alkoi käsittää, kuinka paljon heidän
puolestaan kotona tehtiin. Päivällistä syötäessä Mäihä kantoi pöytään
likaisia astioita ja selitti, ettei se mitään merkinnyt, kunhan vain
jokainen sai omansa. Hänen jalkansa oli aterian aikana kovin kipeä.
Hän väitti, että kiireellinen huhtominen ja edestakaisin hyppääminen
sitä kovin rasitti. Mutta kun aterian jälkeen lähdettiin jousin ja
nuolin eräretkelle, parani jalka kuin ihmeen kautta.
-- Katsokaas tuota punalintua, Gui luikkasi, tanagerin lentää
vilahtaessa matalalle oksalle ja hehkuessa auringonpaisteessa. --
Lyön vetoa, että osun siihen! Poika jännitti jousensa.
-- Kuules nyt, Mäihä, sanoi Sam, -- jätä tuo pikkulintujen ampuminen.
Se on vastoin sääntöjä ja lisäksi se tuottaa huonoa onnea -- se
tuottaa hyvin huonoa onnea. Minä sanon sinulle, ettei ole huonompaa
onnea kuin isäukon piiska -- sen minä tiedän.
-- No mitä hauskaa on olla intaanina, ellei saa ampua yhtään mitään?
intti Mäihä.
-- Variksia saat ampua ja närhiä, jos mielesi tekee, ja murmeleitakin.
-- Minä tiedän murmelin, joka on suuri kuin karhu.
-- Ohoh! Minkä kokoinen karhu?
-- Kyllä se vain on. Naurakaa niin paljon kuin huvittaa. Sen pesä
on meidän apilamaassamme, ja se on niin iso, että niittokone putosi
reikään ja nakkasi meidän äijän niin kauas kuin tästä joelle saakka.
-- Entä hevoset, kuinka ne saatiin pois?
-- Kone meni rikki, ja olisittepas kuulleet äijän kiroavan.
Jumaliste, kuinka hän oli vihainen. Äijä lupasi minulle viisikolmatta
senttiä, jos minä tapan sen vanhan hulttion. Minä lainasin teräsansan
ja pistin sen reikään, mutta joka kerta se kaivoi reiän ansan alitse
tai ympäri. Lyön vetoa, ettei ole kovempaa poikaa kuin vanha nurmeli.
-- Onko se siellä vielä? kysyi sotapäällikkö n:o 2.
-- On varmasti. Se on syönyt puolen eekkeriä apilaa.
-- Koetetaanpa, eikö sitä saataisi, sanoi Jan. Löytäisimmeköhän sen.
-- Kyllä varmaan. Olen nähnyt sen vanhan junkkarin joka kerta ohi
kulkiessani. Se on niin iso, että näyttää vasikan kokoiselta, ja niin
vanha ja häijy, että sillä on harmaat karvat päässä.
-- Koetetaanpa, emmekö osaisi siihen, ehdotti Tikka. -- Se on
luvallista riistaa. Ehkä sinun isäsi antaa lisäksi meille kullekin
viisikolmatta senttiä, jos saamme sen tapetuksi.
Gui nauraa hikersi. -- Ette taida tuntea meidän äijää. Sitten hän
taas hihitti nenänsä kautta röhisten.
Kun he olivat tulleet apilamaan reunaan, Sam kysyi: -- Missä se on,
murmelisi?
-- Tuolla.
-- En minä näe.
-- Siellä se on aina.
-- Ei nyt ainakaan, vaikka vetoa lyötäisiin.
-- No tämä onkin ensimmäinen kerta, kun minä seison tässä sitä
näkemättä. Mutta kamalan suuri se on, se on varmaa. Se on paljon
suurempi kuin tuo kanto.
-- Tuossa ainakin on sen jalka, sanoi Tikka osoittaen muutamia
jälkiä, jotka hän juuri oli huomaamatta tehnyt omalla leveällä
kämmenellään.
-- Kas nyt, sanoi Mäihä voitonriemuisena. -- Eikös se olekin
suunnattoman suuri.
-- Onpa kyllä. Eikö teiltä ole viime aikoina lehmiä kadonnut?
Kummallista kun uskallatte asua niin lähellä sellaista petoa!


IV
VERILÖYLY KALPEANAAMAN SIIRTOKUNNASSA

-- Kuulkaas kaverit, minä tiedän vasta muhkean koivun -- tarvitaanko
tuohta?
-- Kyllä minä tarvitsisin, sanoi Pikku Majava. -- Mutta odotetaan;
taitaa olla paras, kun ei lähdetä, sillä se on aivan metsän reunassa
ja äijä on vielä naurismaalla.
-- No, jos tahdotte lähteä oikealle sotaretkelle, sanoi ylipäällikkö,
-- niin pannaan toimeen verilöyly kalpeanaamojen siirtokunnassa, joka
on tuolla ylempänä jokivarressa, ja haetaan maitoa. Maito on juuri
lopussa ja minä tahtoisin nähdä, ovatko siellä paikat ennallaan.
Pojat piilottivat jousensa, nuolensa ja päähineensä ja unohtaen
kiulun kulkivat rastittua polkua peräkanaa intiaanien tapaan
huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, ääneti ja osoitellen
sinne ja tänne suuren vaaran merkkejä matkien. Ensin he erään aidan
suojassa ryömivät navetan luo. Ovet olivat auki ja miehet puuhassa
muualla. Karjapihasta tallusteli sika sisään. Sitten pojat kuulivat
äkkinäistä töminää ja sian kirjauksen. Kun se taas öykkien kapaisi
ulos kuului Raftenin ääni: -- Kirotut siat! Poikien pitäisi olla
täällä niitä paimentamassa. Tämä kuulosti niin uhkaavalta, että
soturit suurimmalla kiireellä pakenivat pois. He piiloutuivat avaraan
juurikasvikellariin pitääkseen siellä sotaneuvottelun.
-- Sangerin suuret päälliköt, sanoi Jan, katsokaa kuinka otan kolme
kortta. -- Tuo pitkä on Suuren Tikan, keskikokoinen Pikku Majavan ja
tämä lyhyt ja paksu, jonka alapäässä on solmut ja yläpäässä halkeama,
on Mäihän. Nyt minä nostan ne ilmaan yhdessä kimpussa ja sitten annan
niiden pudota. Siihen suuntaan, mihin ne osoittavat, kunkin täytyy
kulkea. Tämä on suuri taika.
Korret putosivat. Samin korsi osoitti melkein suoraa asuinrakennusta
kohti, Janin vähän sen eteläpuolelle ja Guin suoraan kotia kohti.
-- Ahaa, Mäihä, sinun täytyy mennä kotiin; korsi määrää niin.