Kaksi partiopoikaa - 14

tai pari kerrassaan raivostunut, mutta rouva Burnsissa oli aimo
annos itsepäisyyttä, ja sen avulla hän peri voiton samoin kuin
taitavan onkijan hennon siiman herkeämätön jännitys lopulta voittaa
väkevimmänkin taimenen umpimähkäiset riuhtomiset. Hän oli siis saanut
aikaan, että Gui sai mennä intiaanileiriin, ja iloitsi poikansa
häpeämättömän liioitelluista kuvauksista, kuinka hän muka voitti
toiset kaikessa, "vaikka hänen toverinsa olivat niin paljon vanhempia
ja suurempia".
Mutta tänä päivänä pojalle sattui huono onni. Isä näki hänen tulevan,
tuli "tutkaimen" keralla vastaan ja pieksi häntä vimmatusti. Tietäen
sangen hyvin, ettei piiskaaminen päättyisi, ennen kuin se oli saanut
aikaan asian vaatiman vaikutuksen, jonka syntyneen äänen suuruus
ilmaisi, Gui kiljui minkä luukusta ääntä lähti. Tämä oli se meteli,
jonka pojat kuulivat.
-- Kuules nyt, laiska jäniksen poikanen! Kyllä minä opetan sinua
juoksemaan kyliä ja jättämään veräjät auki. Työhösi ja paikalla!
Gui ei siis suinkaan astua patsastellut takaisin kunnialla ja
vasikannahkoja kantaen, vaan lähetettiin häpeällisesti intiaanille
tuiki sopimattomaan työhön puutarhaan.
Pian hän kuuli äitinsä huutelevan: -- Gui poikani, Gui poikani. Hän
heitti kuokan maahan ja lähti keittiöön.
-- Minne sinä menet? karjui isä. Painu takaisin työhösi.
-- Äidillä on asiaa. Hän kutsui minua.
-- Tee työsi. Älä mene sinne, jos henkesi on sinulle kallis.
Mutta Gui ei ollut kuulevinaan, vaan käveli äitinsä luo. Hän tiesi,
että isä tällä selkäsaunan jälkeisellä vihansa asteella kyllä
haukkui, mutta oli muutoin vaaraton, ja pian häntä ylen määrin
lohdutteli suunnaton leivänpala ja hedelmähillo.
-- Voi poika parka, kuinka sinun mahtaa olla nälkä, ja kuinka häijy
sinun isäsi onkaan! Kas tässä, älä nyt itke. Guilta pääsi nimittäin
taas poru, kun hän alkoi muistella kärsimäänsä vääryyttä. Sitten äiti
kuiskasi hänelle: -- Isä lähtee iltapäivällä Downeyhin, ja heti kun
hän on lähtenyt, saat mennä. Jos sitä ennen teet ahkerasti työtä,
hän ei ole niin kamalan häijy. Mutta katso tarkkaan, ettet jätä
veräjää auki, sillä muutoin siat pääsevät Raftenin metsään, ja sitten
tapahtuu vaikka mitä.
Tässä oli syy Guin viipymiseen. Hän ei palannut leiriin ennen kuin
myöhään iltapäivällä. Heti kun hän oli lähtenyt, hänen hupakko ja
hellämielinen äitinsä heitti talousaskareet sikseen ja multasi kaksi
tai kolme kaalipenkkiä lisää, että isä kotiin tullessaan näkisi,
kuinka ahkera hänen poikansa oli ollut.
Vasikannahat olivat kovia kuin rautapelti ja tietysti niissä oli
karva kiinni.
Kaleb huomautti: -- Kuluu pari kolme päivää ennen kuin ne pehmiävät.
Sitten hän pisti ne kuraiseen suon silmäkkeeseen likoamaan sanoen: --
Kuta lämpimämpi sitä parempi.
Kolmen päivän kuluttua hän kiskoi nahat suosta ylös. Nyt ne eivät
enää olleet kovia, vaan pehmeitä, paksuja ja tiheäkarvaisia. Karva
lähti helposti kaapien, minkä jälkeen molemmat nahat huomattiin
kelvollisiksi rummun tekoon.
Kaleb pesi ne kauttaaltaan lämpimässä vedessä saippualla
saadakseen rasvan lähtemään. Sitten hän kaapi kummankin puolen
tylsällä veitsellä, venytti suuremman ulkoreunaa ja leikkasi siitä
yltympäriinsä ohutta nauhaa, kunnes hänellä oli kymmenisen syltä
parkitsematonta, noin kolmenneljännestuuman vahvuista nahkanauhaa.
Tätä hän pyöritteli, kierteli ja venytteli, kunnes se oli melkein
pyöreätä. Sitten hän lopusta leikkasi pyöreän, seitsemänkymmentä
viisi senttimetriä leveän kappaleen ja toisen samanlaisen toisen
nahan ehjästä kohdasta. Hän asetti ne päällekkäin ja teki puukkonsa
nirkolla kumpaankin rivin reikiä tuuman päähän reunasta ja kahden
tuuman päähän toisistaan. Sitten hän pani toisen nahan maahan,
rumpupölkyn sen päälle, ja toisen nahan pölkyn päähän ja sitoi
nahkain reunat yhteen pitkällä nauhalla pujotellen sen ylemmän nahan
ensimmäisestä reiästä alemman toiseen, sitten ylemmän kolmanteen
ja alemman neljänteen ja siihen tapaan kahdesti ympäri, kunnes
joka reiässä oli nauha ja nauhasta oli muodostunut rummun ympäri
soma ristikaava. Ensin tämä side oli löyhällä, mutta kun se oli
saatu paikalleen, sitä vähitellen kiristettiin, ja lopulta molemmat
rumpunahat pingotettiin kireälle. Rummun valmistuttua Gui kaikkien
hämmästykseksi heti anasti sen. -- Nahat ovat minun, hän selitti, ja
tottahan se olikin.
Kaleb sanoi silmää iskien: -- Puuaines _näyttää_ sitten tulevan
kaupanpäällisiksi.
Puusta tehtiin rumpukapula ja sen päähän sidottiin säkinriepua, jotta
se olisi pehmeämpi. Gui oli kuitenkin pahoillaan, kun siitä lähti
niin vähän ääntä.
-- Melkein kuin takoisi karvalakkia lampaan hännällä, tuumaili Sam.
-- Nostetaanpa se varjoon kuivumaan, niin eikö se muuttane tapojaan,
sanoi erämies.
Oli aivan kummallista kuulla, kuinka se muutti luontoaan ajan
kuluessa. Rumpu näytti voihkivan ja tuskittelevan kuin epätoivoisissa
ponnistuksissa, ja silloin tällöin siitä kuului pientä äännähtelyä.
Kun se oli aivan kuiva, niin parkitsematon nahka jälleen muuttui yhtä
läpikuultavaksi kuin ennenkin, ja se oli saanut tuon äänen, joka niin
herkästi sykäyttelee punaisen miehen sydäntä.
Kaleb opetti heille pienen intiaanien sotalaulun, ja he karkeloivat
piiriä hänen rummutellessaan ja laulaessaan, kunnes hurja luonto
alkoi heissä elpyä. Mutta varsinkin Janiin tämä kaikki vaikutti
suuresti. Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko
olemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa
karkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai
hänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista
valkoisen miehen "suurenmoisista saavutuksista" elääkseen niissä
tunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti.


IX

KISSA JA SKUNKKI

Sam oli "verilöylymatkalla" vähän leipää hankkiakseen. Gui oli mennyt
luonnollisen vihamiehensä ansaan ja oli paraillaan puutarhassa
ankaraan pakkotyöhön tuomittuna. Jan oli yksin leirissä. Hän kiersi
multa-albuminsa, mutta ei keksinyt mitään uutta. Jälkiä alkoi
kuitenkin ilmaantua yhä enemmän ja enemmän. Isojen jälkien seassa
oli nyt pieniäkin skunkin ja minkin käpälän painalluksia. Kun hän
tuli rastitun tien päähän pensasaidalle, hän näki soman pienen
keltalivertäjän, joka ruokki isoa kömpelöä lehmälintua; se oli
tämän ilmeisestikin munasta hautonut. Hän oli usein kuullut, että
lehmälintu munii käen tapaan munansa toisten lintujen pesään, mutta
tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän itse saattoi asian todeta.
Nähdessään kömpelön mullankarvaisen lehmälinnun räpisyttelevän
puolikasvuisia siipiään ja pyytävän kirkasväriseltä puolta
pienemmältä laululinnulta apua Jan tuumiskeli, oliko tämä hellä
kasvattiäiti todella niin hupsu, että luuli tuota rumilusta omaksi
poikasekseen, vai tunsiko vain sääliä kasvattiaan kohtaan.
Hän lähti nyt myötävirtaan alemmalle multa-albumille ja siellä hän
kummakseen näki uudet jäljet. Hän piirsi ne, mutta ennen piirustuksen
lopullista valmistumista hänelle jo selvisi, että ne saattoivat olla
liejukilpikonnan poikasen jättämät. Hän näki sitä paitsi joukon
sangen tavallisia jälkiä, joista melkoinen osa oli kissan, ja hän
ihmetteli, kuinka jälkiä oli niin paljon, vaikka eläimiä näki niin
harvoin. Tietenkin eläimet enimmäkseen liikkuivat yön aikaan, mutta
yölintujahan olivat pojatkin osaksi ja liikkuivat aina samoilla
mailla, niin ettei tämäkään selitys tuntunut tyydyttävältä. Jan kävi
joen partaalle suulleen. Joki oli tällä kohdalla uurtanut savikkoon
syvän uoman, jonka korkeat, jyrkät savitörmät olivat kolmen sylen
päässä toisistaan. Joki oli nyt sangen pieni -- ei muuta kuin ohut
vesinauha, joka kiemurteli kanjonin pohjalla -- "kanjoniksi" Jan oli
tämän paikan nimittänyt. Veden kahden puolen oli leveä liejureunus,
joka erittäin herkästi vastaanotti kaikkien vaeltavien nelijalkaisten
jalanpainallukset, ja tässä olikin vaikka kuinka runsaasti sekä
vanhempia että uudempia jälkiä.
Törmillä kasvoi sangen rehevä ruohikko, joka oli täynnä
heinäsirkkoja. Toisella puolella kasvoi sankkoja
häpykannus-tiheikköjä, joukossa ihmeen kauniita kardinaalikukkia,
erästä lobelia-lajia. Jan katseli kaikkea tätä ihmeellistä mielihyvää
tuntien. Hän tiesi nyt niiden nimet, ja siten ne olivat menettäneet
kiusoittelevan salaperäisyytensä ja muuttuneet viehättäviksi
ystäviksi. Siinä suullaan maatessaan hän muisteli menneitä aikoja,
jolloin hän ei ollut tiennyt kukkien eikä lintujen nimiä. Ne kaikki
olivat olleet hänelle outoja, ja hän oli vain halunnut oppia ne
tuntemaan. Bonnerton muistui omituisen voimakkaasti hänen mieleensä.
Isä ja äiti, veljet ja koulutoverit. Se elämä tuntui kuin olleelta ja
menneeltä, vaikka hän oli ollut vasta kaksi kuukautta sieltä poissa.
Hän oli kirjoittanut äidilleen ja ilmoittanut matkan onnistumisesta.
Kerran myöhemminkin hän oli lähettänyt kirjeen kertoen voivansa
hyvin. Hän oli saanut äidiltään herttaisen kirjeen ja raamatunlauseen
tai pari ja isältään jälkikirjoituksen, joka sisälsi monia järkeviä
neuvoja ja lisää raamatunlauseita. Jan ei voinut ymmärtää, kuinka hän
oli voinut niin kokonaan heistä vieraantua.
Hänen siinä maatessaan kiinnitti vähäinen liike puron varrella hänen
huomiotaan. Iso lehmus oli kaatunut nurin. Se oli ontto, niin kuin
ne tavallisesti ovat. Runko oli peittynyt kaikenlaiseen rehevään
kesäkasvullisuuteen, mutta yksi oksa oli lohjennut pois ja jättänyt
päärunkoon kolon. Sysimustaan koloon ilmestyi pää, josta välkkyivät
hohtavat vihreät silmät, ja rungolle hiipi tavallinen harmaa kissa.
Se istui siinä auringonpaisteessa, nuoli käpäliään, suori karvojaan,
oikoi kynsiään ja koipiaan sukunsa tavan mukaan, asteli sitten hirren
päähän ja loivaa rinnettä kanjonin pohjalle. Siellä se joi, ravisteli
sirosti veden käpälistään ja suori karvansa yhdellä pyyhkäisyllä.
Sitten se tutki kaikki jäljet melkein yhtä tarkkaan kuin hänkin,
vaikka se ilmeisesti arvostelikin nenällään eikä silmillään. Jania
sen puuhailun seuraaminen kovasti huvitti. Se käveli myötävirtaan
jättäen saveen muutamia sangen siroja jälkiä, jotka Jan itsekseen
päätti hyvin pian piirtää muistikirjaansa. Äkkiä se pysähtyi, katseli
ylöspäin ja ympärilleen, sirouden, notkeuden ja somuuden perikuvana,
silmissä vihreä tuli, hyppäsi sitten päättävästi puron uomasta
tiheikköön ja katosi.
Tämähän näytti sangen tavalliselta tapaukselta, mutta se seikka,
että kotikissa oli muuttanut metsään asumaan, teki sen kuitenkin
tavallista mielenkiintoisemmaksi, ja Jan tunsi kummallisten väreiden
kulkevan lävitseen, ikään kuin mirri olisikin ollut todellinen
villieläin. Hän oli jo edistynyt taiteilijana niin pitkälle, että
kissan sulavat liikkeet tuottivat hänelle suurta iloa.
Hän makasi siinä muutaman minuutin odottaen kissan ilmestyvän
uudelleen; sitten hän kuuli kaukaa vastavirran puolesta hiljaista
soran rahinaa. Hän kääntyi sinnepäin ja näki, ei kissaa, vaan aivan
toisenlaisen ja vähän isomman eläimen. Se oli matala, paksuhko,
pikimusta ja valkojuovainen. Häntä oli mahdottoman suuri ja
pörröinen. Jan tunsi sen heti skunkiksi, vaikkei ollut koskaan ennen
tavannut sitä metsässä eikä päivänvalossa. Se lähestyi päättävästi
tallustellen ja puoleen ja toiseen haistellen. Se kaartoi mutkan
ympäri ja oli melkein Janin kohdalla, kun emon perässä tulla
töpsytteli kolme pientä skunkkia.
Emo tutki jälkiä samaan tapaan kuin kissakin, ja Jan tunsi
ihmeellistä veljeyden tunnetta katsellessaan metsän eläimiä näin
omalla havaintopaikallaan.
Vanha skunkki sattui sitten kissan vereksille jäljille ja pysähtyi
sen verran niitä haistelemaan, että penikatkin siihen joutuivat
ja yhtyivät tutkisteluihin. Yksi poikasista meni äyräälle siihen
paikkaan, josta kissa oli tullut alas. Sen pienellä kuonollaan
nuuskiessa tätä verestä hajua emoskunkkikin tallusteli paikalle,
alkoi haistella suurella mielenkiinnolla ja kiipesi sitten
äyräälle. Pienokaiset seurasivat perässä minkäänlaista järjestystä
noudattamatta yhden vaihteeksi mukeltaessa takaperin jyrkältä polulta.
Emoskunkki pääsi äyräälle, nousi sitten puun rungolle ja erehtymättä
seurasi kissan jälkiä takaisin kololle päin. Se kurkisti koloon,
haisteli ja meni sitten sisään niin ettei siitä näkynyt muuta kuin
häntä. Jan kuuli nyt puun sisästä äänekästä kimakkaa naukumista
_miau, miau, m-i-a-uu, m-ia-uu_, ja emoskunkki peräytyi ulos
takaperin pieni harmaa kissanpoika suussaan.
Poikanen naukui ja sylki ja haroi kynsillään kolon sisälaitoja
vasten. Mutta emoskunkki oli liian väkevä. Se raastoi pikku kissan
raa'asti ulos. Painaen sitä maata vasten kahdella käpälällään se
iski varmasti kiinni sen niskaan ja kääntyi ympäri kantaakseen sen
pois joen uomaan. Kissanpoikanen taisteli vimmatusti ja sai lopulta
kyntensä isketyksi skunkin silmään. Tämän repäisyn johdosta haiseva
skunkki-roisto hiukan hellitti otettaan ja kissanpoikanen sai vielä
kerran parkaistuksi ja sen se tekikin koko voimallaan päästäen toisen
sydäntäsärkevän _mii-auu-mii-auun_ toisensa perästä. Se koski Janin
sydämeen. Hän aikoi juuri hyökätä apuun, kun etäämpää ruohikosta
kuului kahinaa, harmaata vilahti ja kissa -- vanha emokissa --
ilmestyi näyttämölle pirullista kiukkua kiehuen, silmät palaen karvat
pystyssä ja korvat niuhassa. Hypähtäen kuin hirvi ja rohkeasti kuin
leijona se hyökkäsi mustan murhamiehen kimppuun. Silmä ei voinut
seurata sen käpälien välähdyksiä. Skunkki kavahti taapäin ja tuijotti
tyrmistyneenä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Päinvastoin kaikki
tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Kissan jokainen lihas väreili
voimasta ja raivokkaasta vihasta sen hyökätessä kuin haukka skunkin
kimppuun. Skunkille ei jäänyt aikaa tähdätä kamalalla pyssyllään,
vaan hädissään se ampui löyhkäävän surmansuihkunsa taapäin
saastuttaen sillä omat poikasensa, jotka taapersivat sen perässä.
Hampain ja kynsin emokissa raastoi ja repi, ja mustia karvoja lensi
joka suunnalle. Skunkki menetti malttinsa ja ampui umpimähkään
tukahduttavaa lökäänsä, joka saastutti sen itsensä samalla kuin
kissankin. Skunkin pää ja kaula olivat kamalasti revityt. Ilma oli
niin täynnä myrkyllistä löyhkää, että sitä tuskin saattoi hengittää.
Skunkki oli saanut arveluttavia haavoja ja heittäytyi takaperin
veteen. Sokaistuna ja tukehtumaisillaan, vaikka melkein ehjin
nahoin vanha kissa olisi seurannut sitä sinnekin, mutta poikanen,
joka oli tuppautunut puun alle, naukui surkeasti ja sai emon raivon
talttumaan. Se veti sen esiin ja se oli melkein vahingoittumaton,
skunkin haisun saastuttama vain. Emo kantoi sen pesään, palasi taas
ulos ontosta puusta ja seisoi mahtavana, vihollisen inhottavan
mujun polttamia silmiään vilkuttaen, häntäänsä leiskautellen ja
valmiina kuin tiikeri taistelemaan tätä ryöväriä ja vaikka koko
maailmaa vastaan pienokaisten puolesta, jotka se oli synnyttänyt.
Mutta emoskunkki oli saanut enemmän kuin tarpeekseen. Se kapaisi
pois kanjoniin. Sen kolme penikkaa oli mukeltanut toinen toisensa
yli miten kuten väistääkseen, kun emo oli vahingossa ampunut niihin
ensimmäisen laukauksensa. Emo kiiruhti pois ja jätti jälkeensä
veriset ja löyhkäävät jäljet. Poikaset kömpivät perässä jättäen
jälkeensä aivan yhtä väkevän löyhkän.
Jan oli haltioissaan vanhan kissan urhoollisen taistelun vuoksi.
Koko kissan suku sai sinä päivänä enemmän arvoa hänen silmissään; ja
se seikka, että kotikissa todella saattoi muuttaa metsään ja siellä
elättää itseään metsästämällä, riitti täydelleen takaamaan sille
paikan hänen eläinsankariluettelossaan.
Mirri asteli levottomana edestakaisin kaatuneen lehmuksen selkää
siitä paikasta, jossa penikkain reikä oli, aina kanjonin yli
ulottuvaan latvaan saakka. Se vilkutti kovasti silmiään ja kärsi
ilmeisestikin suuria tuskia, mutta Jan tiesi hyvin, ettei koko maan
päällä olisi ollut niin isoa ja voimallista eläintä, että se olisi
voinut karkottaa kissan kotinsa ovelta vartioimasta. Poikasiaan
vartioivan emokissan voima on lannistumaton.
Lopulta ei näyttänyt enää olevan mitään pelkoa hyökkäyksen
uudistumisesta, ja käpäliään ravistellen ja silmiään pyyhkien
mirri livahti reikäänsä. Ah, mikä kova kolaus se mahtoikaan olla
penikkaraukoille, vaikkapa löyhkäävä veli olikin pesään palatessaan
niitä jonkin verran valmistanut. Tässä nyt tuli emo, jonka paluuta
aina oli matkan päästä ilmaissut vereksen hiiren tai linnun suloinen
tuoksu ystävälliseen armaaseen kissan hajuun, onnen parhaaseen
sanomaan, sekaantuneena. Haju on kissan elämässä tärkeistä tärkeintä,
mutta nyt sen kaiken pimitti eläin, joka löyhkäsi verivihalta, mikäli
nenän pettämättömiin tuntumuksiin yleensä oli luottamista. Ihmekö
siis, että kaikki kähisten ja sylkien pakenivat pimeihin nurkkiin. Se
oli kova koettelemus; kaikki pienet vatsat joutuivat pitkäksi aikaa
epäkuntoon. Mitäpä muuta ne saattoivat kuin koettaa tulla toimeen
niin hyvin kuin suinkin ja tottua siihen. Pesä ei koskaan lakannut
löyhkäämästä niiden siinä olon aikana, ja vielä senkin jälkeen, kun
ne olivat suuriksi kasvaneet ja muualle muuttaneet, sai moni myrsky
myllertää, ennen kuin skunkin haju katosi.


X
ORAVAPERHEEN SEIKKAILUT

-- Lyön vetoa, että saan tuosta reiästä tikan lähtemään, sanoi Mäihä,
kun he, kolme punanahkaa, eräänä päivänä jousi kädessä samosivat
Burnsin metsän laidoilla. Hän osoitti reikää, joka oli ison lahon
pökkelön päässä, meni sitten sen viereen ja löi sitä kangella
muutaman kerran voimainsa takaa. Mutta kaikkien hämmästykseksi siitä
ei lähtenytkään tikka, vaan liito-orava. Se kapusi pölkyn päähän,
katsoi puoleen ja toiseen, levitti sitten säärensä ja häntänsä ja
purjehti alaspäin kohotakseen liitonsa lopulla vähän parinkymmenen
jalan päässä olevaa puuta kohti. Jan hyppäsi ottamaan sitä kiinni.
Hän saikin isketyksi sormensa sen karvaiseen selkään, mutta otus
puraisi häntä niin tuimasti terävillä hampaillaan, että hän oli
tyytyväinen, kun pääsi siitä erilleen. Se kapusi ylös rungon
takapuolta ja katosi oksien sekaan.
Gui oli kovin tyytyväinen, kun oli lupauksensa täyttänyt ja saanut
tikan reiästä lähtemään, "sillä eikös liito-orava ole jonkinlainen
tikka?" hän päätteli. Tapauksen johdosta hän olikin lopun päivää
kovin rehevää poikaa luvaten ajaa ulos oravan, milloin vain näki
pökkelön, jossa oli reikä. Viimein häntä monen turhan yrityksen
jälkeen onni potkaisikin niin, että hän ilokseen sai myöhästyneen
tikan lähtemään pesästään.
Keino ilmeisestikin oli hyvä elävien olentojen esiin saamiseksi.
Jan innostui siihen heti, otti maasta paksun seipään, kun he taas
sattuivat kulkemaan reikäisen pökkelön ohi, ja iski sillä kolmesti
tai neljästi olkansa takaa. Alemmasta reiästä livahti ulos orava,
joka sitten piiloutui toiseen ylempään; uusi tuima isku sai sen
kurkistamaan ulos ja hyppäämään pökkelön päähän ja siitä tuota pikaa
taas alempaan reikään.
Pojat innostuivat kovasti. He takoivat nyt pökkelöä miehissä,
saamatta oravaa kuitenkaan tulemaan ulos.
-- Hakataan se poikki, sanoi Pikku Majava.
-- Minä näytän teille paremman keinon, vastasi Tikka. Hän katseli
ympärilleen ja huomasi kolme syltä pitkän kangen. Hän sovitti sen
pään pölkyn yläpäässä olevaan loveen ja työnsi sitten rajusti pitäen
tarkkaan silmällä lahopuun päätä. Jaha! Se huojui vähän. Sam työnsi
uudelleen pitäen yhä tarkkaan vaarin siitä, että työnsi juuri
silloin, kuin pökkelö huojahti poispäin. Toisetkin pojat tarttuivat
kankeen kiinni ja kaikki survaisivat yhtaikaa Samin huudon mukaan: --
nyt -- nyt -- nyt --
Yksi ainoa parin tai kolmen sadan kilon survaus tuskin olisi saanut
pökkelöä liikahtamaankaan, mutta nämä pienet parinkymmenen kilon
survaukset juuri oikealla ajalla saivat sen yhä enemmän ja enemmän
myötäämään, ja kolmen tai neljän minuutin kuluttua juuret, jotka
olivat alkaneet risahdella, ratkesivat rytisten irti ja iso lahopuu
rusahti nurin. Sen ontto pää sattui kaatuneen puun runkoon ja ratkesi
auki tuprauttaen pölyä, säpäleitä ja lahoa puuta joka suunnalle.
Pojat hyökkäsivät paikalle ottaakseen oravan kiinni. Se ei kuitenkaan
hypännyt ulos, niin kuin he luulivat sen tekevän, vaikka he kaahivat
säpäleitten keskeltä. He löysivät pökkelön etupuolen, jossa vanha
tikan reikä oli, ja sen alla oli paksulti hienoa setripölyä,
ilmeisestikin pesä. Jan penkoi sitä kiihkeästi, ja siinä makasikin
orava, näköjään aivan vammattomana. Tarkemmin katsottuna sen kuonon
kärjessä sentään näkyi veripisara. Aivan sen vieressä oli viisi
pientä oravanpoikasta, ilmeisestikin hyvin myöhäinen poikue, koska ne
kaikki olivat alastomia, sokeita ja avuttomia. Yhden kuonon päässä
oli niin ikään veripisara ja se makasi yhtä hiljaa kuin emäkin.
Alussa metsästäjät luulivat emon tekeytyvän valekuolleeksi, mutta
pian kuoleman jäykkyys levisi sen ruumiiseen.
Pojat tunsivat nyt itsensä sangen syyllisiksi, ja heidän mielensä oli
kovin paha. Ajattelematta, metsästysvaistoaan noudattaen he olivat
tappaneet viattoman emäoravan, joka suojeli poikasiaan, eikä eloon
jääneillä poikasilla ollut muuta toivoa kuin nälkäkuolema.
Jan oli ollut kiivain takaa-ajossa, ja hänen omaantuntoonsa koski nyt
paljon kipeämmin kuin molempien toisten.
-- Mitä me niille teemme? kysyi Tikka. -- Ne ovat niin kovin pieniä,
ettei niitä voi kesyttääkään.
-- Parempi kuin hukutamme ne veteen, niin pääsemme niistä, ehdotti
Mäihä, jonka mieleen muistui, kuinka monta kotikissan poikuetta hän
oli urhoollisesti hukuttanut.
-- Kun löytäisimme toisen oravan pesän, johon ne voisi viedä,
sanoi Pikku Majava tunnonvaivoissa. Katsellessaan neljää kädessään
haparoivaa avutonta poikasta hän ei voinut estää katumuksen kyyneliä
herahtamasta silmiinsä. -- Olisi ehkä paras tappaa ne ja lopettaa
niiden surkeus. Emme näin myöhään enää löydä toistakaan oravan pesää.
Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi: -- Minä tiedän erään, joka
lopettaa niiden tuskat. Parasta viedä ne sille. Saisi se ne lopulta
kuitenkin, se metsiintynyt harmaa vanha kissa. Pannaan ne sen pesään,
kun se on itse poissa.
Tämä tuntui olevan järkevä, yksinkertainen ja sääliväinen tapa päästä
orvoista. Pojat siis lähtivät puron kanjoniosalle. Yhteen aikaan
iltapäivästä aurinko paistoi sillä tavalla, että näkyi selvään
kaikki, mitä kolossa oli. Pojat menivät sangen hiljaisina miehinä
sille paikalle äyrästä, josta Jan oli katsellut kissan ja skunkin
taistelua, ja nähtyään, että pesässä olivat vain penikat, Jan ryömi
ja pudotti oravanpoikaset sinne ja palasi sitten toveriensa luo
Mirjamin tavoin katsellakseen, mikä löytölasten kohtaloksi tulisi.
Kokonaisen tunnin he saivat odottaa vanhaa kissaa, ja kun he koko
ajan olivat hyvin hiljaa, he saivat palkakseen nähdä monta kiintoisaa
näkyä.
Kolibri tulla hyristi paikalle ja pyristeli utuisena siipitukkona
toisen kannukan kukkasen edessä toisensa jälkeen.
-- Kuules, Majava, sinä väitit, että kolibrit ovat niin erikoisen
kauniita, sanoi Tikka osoittaen himmeätä harmaahkon vihreätä lintua,
joka oli heidän edessään.
-- Ja niin väitän vieläkin. Katsopas nyt! Ja samassa riippuva kolibri
kerran ilmassa käännähtäen äkkiä muutti pikimustan kurkkunsa tulen ja
veren punaksi, joka sai arvostelijan paikalla vaikenemaan.
Kun kolibri oli mennyt tiehensä, näkyi ruohikossa vähän aikaa
hääräilevän peltohiiri sinne tänne, ja pian sen jälkeen myyrä, joka
tuskin oli hiiren kokoinen, ajoi tätä jälkiä myöten kiukkuisesti
takaa.
Myöhemmin lähestyi joen kuivaa mutta varjoisaa uomaa pitkin
lyhytkoipinen surkea kaniinin kokoinen eläin haistellen ympärilleen.
Kun se kulki heidän alapuoleltaan, Jan pienestä majavamaisesta päästä
ja suomuisesta hännästä totesi, että se oli piisamirotta, joka
ilmeisestikin etsi vettä.
Uimalammikossa oli vielä runsaasti vettä, ja pojat päättelivät että
tänne olivat kokoontuneet kaikki sellaiset metsän asukkaat, jotka
"kuivuus uhkasi hukuttaa", kuten Sam sanoi.
Tuskin oli kulunut parikymmentä minuuttia siitä kun piisami oli
kadonnut, ennen kuin ilmestyi näkyviin toinen tummanruskea eläin.
-- Toinen piisami; ne ovat varmaan sopineet, että täällä tavataan,
kuiskasi Tikka. Mutta kun "piisami" oli tullut lähelle, se
huomattiinkin aivan toiseksi eläimeksi. Se oli kissan mittainen,
mutta matalampi, pää leveä ja latuska, leuka ja kurkku valkoiset,
sääret lyhyet, muodoltaan kuin hyvin suuri portimo; siitä ei voinut
erehtyä, se oli minkki, piisamin verivihollinen, paraillaan saaliinsa
jälkiä seuraamassa. Se kiersi vikkelään joenmutkan ympäri haistellen
jälkiä kuin koira. Jos se saisi kiinni piisamin ennen kuin tämä olisi
ennättänyt lammikkoon, piisamin matka saisi surullisen lopun. Jos
piisami ennättäisi syvään veteen, niin se ehkä pelastuisi. Mutta yhtä
varmaan kuin lammikosta tulisi piisamien yhtymäpaikka, yhtä varmasti
se houkuttelisi minkitkin luokseen.
Ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut sitä, kuin minkki oli
kulkenut ohi, välähti vastapäätä olevan kaatuneen puun rungolle
harmaa olento. Voi, kuinka se näytti solakalta ja sirolta! Kuinka
täydellisen sopusuhtainen se olikaan piisamilöntykseen ja hitaaseen
minkkiin verrattuna. Ei ole mitään notkeampaa eikä sirompaa kuin
kaunis kissa, ja tiedemiehet ovat kautta maailman pitäneet kissaa
ruumiinrakenteensa puolesta täydellisyyden perikuvana. Mirri
vilkuili ympärilleen, uhkaisiko vaaraa miltään puolelta. Se ei ollut
tuonut lintua eikä hiirtä, sillä poikaset olivat vielä liian nuoria
sellaista riistaa varten. Pojat katselivat sitä mitä hartaimmalla
mielenkiinnolla. Kissa hiipi puunrunkoa pitkin kololle, skunkille
haisevalle kololle. Se alkoi hiljalleen kehräillä saaden tällä
tutulla äänellä nälkäiset poikaset tuota pikaa liikkeelle, asettui
sitten kaarelle maata niiden ympärille ja huomasi lamassa punertavat
pikkuoravat omien poikastensa joukossa. Kissa pysähtyi nuolemaan
lähintä pentuaan, katseli pitkään nuorta oravanpoikasta ja haisteli
sitä. Jan pohdiskeli, mitä hyötyä siitä saattoi olla, kun kaikki
löyhkäsi skunkille. Mutta kissasta nuuhkiminen näytti ratkaisevan
asian, sillä nyt se kokosi ne kaikki neljän käpälänsä syleilyyn ja
käänsi poskensa ylöspäin. Kohta Mäihä saattoi riemuiten julistaa,
että "pikkuoravat imivät yhdessä kissanpoikasten kanssa".
Pojat odottivat vielä hetkisen ja tultuaan nyt varmoiksi siitä, että
oravan poikaset olivat luonnollisesta vihollisestaan saaneet hellän
kasvattiemon, he palasivat leiriin. Tämän sekaperheen katseleminen
oli sitten heidän jokapäiväisiä ilojaan.
Tässä voimme samalla kertoa tarinamme loppuun saakka. Vanha
harmaa kissa hoiti uskollisesti ja hellästi löytölapsiaan. Ne
näyttivät menestyvän, ja Jan, muistaen kuulleensa, että kissa oli
kerran imettänyt ja elättänyt kokonaisen kaniinipoikueen, odotti
uteliaana sitä päivää, jolloin saataisiin nähdä kissanpenikkain ja
oravanpoikasten kisailevan päivänpaisteessa. Viikon kuluttua Mäihä
väitti, että vain yksi orava näkyi aamiaispöydässä, ja kymmenen
päivän kuluttua, ettei ainoatakaan. Jan hiipi onton puun luo ja sai
selville asian. Kaikki neljä makasivat pesän pohjalla hengettöminä.
Syytä onnettomuuteen oli mahdoton tietää. Kissa oli niitä hoitanut
parhaan taitonsa mukaan -- hellästi ja rakkaudella, mutta
ilmeisestikään se ei voinut korvata niille emoa.


XI
KUINKA METSÄN KANSAA ON KATSELTAVA

Päivät kuluivat nyt rattoisasti alkaen joka aamu murmelin
metsästyksellä. Pojat elivät metsän kanssa ystävyydessä, joka oli
aivan toista kuin sen ensimmäisenä yönä herättämät tunteet.
Tämä oli Samin ajatus, kun hän eräänä päivänä huomautti: -- Kuules
Jan, muistatkos sen ensimmäisen yön, kun minä nukuin kirves ja sinä
tappara vieressä?
Intiaanit olivat oppineet taistelemaan kaikkia leirielämän
pieniä ikävyyksiä vastaan ja voittamaan ne, ja samalla ne
unohtuivatkin. Heidän jokapäiväinen elämänjärjestyksensä muodostui
yksinkertaisemmaksi. He olivat niin sukkelaan tutustuneet metsän
asukkaisiin ja metsän oloihin, että nyt mielestään olivat siellä
kuin kotonaan. Puunlatvain raikuva _kau -- kau -- kau_ ei enää ollut
vain vaeltava ääni; se tiedettiin mustanokkakäen kesälauluksi. Sen
äännekkään rätisevän lintumaisen vihellyksen, joka sadesäällä kuului
matalista puista, Jan huomasi puusammakon vihellykseksi.
Pitkäveteinen _pii -- rii -- ii -- ii -- ii_, jota kuului kuumina
iltapäivinä, oli metsäsiepon kutsuääni, ja lukuisat salaperäiset
rääkäykset ja luraukset oli huomattu alati hyvällä päällä olevan
vallattoman sininärhen synnyttämiksi.