Kaksi partiopoikaa - 21

-- ja minä lähden kulkemaan suoraan sitä suuntaa, johon korsi näytti.
_Minä_ en kulje mitään takateitä. Minä en pelkää kulkea suoraan
eteenpäin, ja hän käänsi pienet tihrusilmänsä murheellisesti Guita
kohti. -- Niin siis kuljin suoraan kuin pyssystä ja kun minä tulin
joen kuivalle uomalle, niin ei se kääntänyt _minua_ syrjään; ei ei
tusina tietäkään olisi kääntänyt; ja minä kuljin suoraan, kunnes
tulin herhiläisen pesälle, ja minä käännyin ja kiersin sen ympäri,
sillä olisi ollut ylen julmaa suin päin hyökätä viattomain pikkuisten
herhiläisraukkain pesään, vaikka niitä olisi ollut paljonkin -- ja
minä vain painoin päälle kunnes kuulin matalaa mörinää. Silloin
kohotin silmäni enkä nähnyt tämän taivaallista. Sitten mörinä
kävi kovemmaksi, ja minä näin että nälkäinen tsipmunkki se mörisi
minulle ja aikoi juuri hypätä. Ja kun minä sitten otin esiin jouseni
ja nuoleni, niin se sanoi minulle, sanoi aivan häpeämättä: "Onko
sinun nimesi Tikka?" Kas se säikäytti minua ja minä valehtelin --
ja se oli ensi kerta. Minä sanoin kuin sanoinkin: "Ei, minä olen
Haukansilmä". Jaa, olisittepa nähneet sen. Se vallan kalpeni;
jokainen sen selkäjuova haalistui, _kun minä sanoin sen nimen_, ja se
ryntäsi onttoa puuta kohti ja meni sisään. No minäkös vimmastuin ja
koetin saada sen ulos, mutta kun minä juoksin toiseen päähän, niin
se kapaisi toiseen päähän, ja niin me juoksimme edestakaisin, kunnes
minä olin polkenut sen puun viereen syvän polun ja se oli hangannut
syvän polun pölkyn sisään, ja minä tuumasin, että jospa antaisinkin
hangata sen niin kauan, että pölkyn pohja puhkeaisi, mutta äkkiä
minä sanoin: "Minä tiedän, mikä sinulle sopii." Minä vedän saappaan
jalastani ja pistän varren pölkyn toiseen päähän. Sitten kopistelen
kepillä toisesta päästä ja kuulen sen juoksevan saappaaseen. Sitten
rutistan varren suppuun ja sidon ympäri langan ja tuon sen kotiin,
itselläni toinen saapas, tsipmunkilla toinen, ja tuossa se nyt on,
ja Sam käpristi koukkuun paljasta varvastaan ikään kuin tapausta
paremmin kuvatakseen ja lisäsi: -- Jaa, minä arvelen, että te heput
luulitte, etten minä tietänyt mitä tein, kun aamulla vedin jalkaani
pitkävartiset saappaani.
-- Jaha, mutta näytäpäs se tsipmunkki, ehkä sitten uskotaan.
-- Se ajaa tuolla takaa aukkopaikkaa, ja Sam kohotti saapasta.
-- Päästetään se menemään, ehdotti toinen päällikkö.
Nauha leikattiin poikki ja tsipmunkki säntäsi ulos ja livahti
turvallisempaan piilopaikkaan.
-- No poikani, sanoi Sam, kun se oli kadonnut, -- älä kerro
kotiväellesi, mitä sinulle tapahtui, taikka he haukkuvat
valehtelijaksi.
-- Huh, tyhjää! Eihän tuo ollut mikään seikkailu. Mutta kun minä --
-- Seis nyt, Haukansilmä; Pikku Majava ensiksi.
-- No en minä välitä. Minä lyön vetoa --
Sam sieppasi puukkonsa ja sanoi väliin: -- Tiedätkös sinä, mitä
Callaghanin keväinen karitsa teki, kun se näki ukon minttuja
kokoovan? Annas kuulua, Pikku Majava.
-- Minulle ei sattunut suuria seikkailuja, mutta minä kuljin suoraan
metsän läpi siihen suuntaan, mihin korsi osoitti, ja vastaan tuli
iso laho kanto. Se oli niin vanha ja laho, ettei se enää kelvannut
linnuille, ja onhan jo vuodenaikakin niin myöhäinen, ja minä
otin sen vuoksi seipään ja työnsin sen nurin, ja siitä kannosta
minä luin sen asutushistorian. Kaikkein ensiksi oli monta vuotta
takaperin tullut kultasiipitikka, joka oli sen sisään kovertanut
suuren muhkean pesän ja sitä käyttänyt pari kolme kertaa. Kun se oli
lopettanut, taikka ehkä se tapahtui väliajoilla, tekivät tsikkadiit
siitä talviasumuksen, sillä pohjalla oli tsikkadiin sulkia. Sen
jälkeen tuli purppuranpunainen mustalintu ja anasti pesän kasaten
pohjalle vahvalti multaisia juuren kappaleita. Seuraavana kesänä se
näyttää palanneen takaisin ja tehneen uuden pesän edellisen päälle;
ja sinä talvena tsikkadiit jälleen ottivat sen pöntökseen, koska
pohjalla taas oli niiden höyheniä. Seuraavana vuonna sen keksi
sininärhi ja teki siihen pesänsä. Minä löysin sen munanpalasia
pesän pehmeiden ainesten joukosta. Sitten vuoden päästä luulen
varpushaukkapariskunnan huomanneen kolon itselleen otolliseksi,
tehneen siihen pesänsä ja hautoneen munista varpushaukkapoikueen.
No niin, ja eräänä päivänä tämä rohkea rosvo toi pienokaisilleen
päästäisen.
-- Mikä se on?
-- Kah, se on pieni hiiren näköinen eläin, mutta ei se silti ole
vähääkään hiiri, vaan myyrän pikkuserkku.
-- Minä olen aina pitänyt myyrää jonkinlaisena hiirenä, huomautti
Haukansilmä, joka ei tyytynyt Janin erontekoon.
-- Niin sinä! keskeytti Sam. -- Ensi kerralla sinä väität että
Burnsit ovat sukua Rafteneille.
-- Minä lyön vetoa ettei siitä tule mitään! Ja nyt Gui kerrankin sai
pitää viimeisen sanan.
-- No niin, Jan jatkoi, sattui sitten -- ehkä ensi kerran miljoonaan
vuoteen -- ettei pikku haukkain sattunut olemaan nälkä juuri sillä
haavaa. Päästäistä ei hotkittu suuhun paikalla, ja vaikka se oli
haavoittunut, niin se ryhtyi pakopuuhiin paikalla, kun vanha haukka
oli kyntensä hellittänyt. Ensin se piiloutui poikasten alle, sitten
se alkoi kaivaa reikää varpushaukan pesän höyhenvuorauksen läpi,
sitten puhki sininärhen pesän, sitten puhki mustan linnun pehmeitten
pesäaineitten ja tsikkadiitten jättämän roskan läpi, kunnes tuli
vastaan mustanlinnun pesän kova mutapermanto, jonka puhki se ei
voinut kaivaa. Sen voimat loppuivat nyt, se kuoli siihen ja makasi
siten kätkettynä talon alimmassa päässä, kunnes minä vuosien kuluttua
saavuin ja mursin auki vanhan kannon ja sain sen kätköstä ilmi tämän
synkän ja surullisen tapauksen -- jota -- ehkä -- ei ole koskaan
tapahtunutkaan. Mutta tässä on piirustus, jonka minä tein siitä
paikalla, siinä näkyvät kaikki pesät juuri sellaisina kuin minä ne
löysin, ja tuossa on pikku päästäisen kuivunut ruumis.
Sam oli kuunnellut harrasta mielenkiintoa osoittaen, mutta Gui ei
yrittänytkään salata halveksumistaan. -- Tuommoista roskaa! Mikä
seikkailu tuo on -- paljaita luuloja ja luuloja eikä tositointa
alkuunkaan. No nyt minä kerron, mitä minä olen tehnyt. Minä --
-- Kuules nyt, Haukansilmä, pisti Sam väliin, -- älä ole kovin
törkeä, kun kerrot. Jätä pois ne kamalat kohdat: minä en voi tänään
oikein hyvin. Säästä pelottavat kohdat huomiseksi.
-- No minä sanon teille, että kun minä lähdin, niin kuljin suoraan
kuin noppa ja näin murmelin, mutta kun se ei ollut suunnassa, niin
minä sanoin: "Ei, jonakin toisena päivänä. Minä saan sinut ylen
helposti koska tahansa." Sitten minä näin haukan, joka vei kanaa,
mutta sekin oli minun suunnastani syrjässä, ja minä näin paljon
vanhoja kantoja ja satoja tsipmunkkeja, mutta viis minä niistä.
Sitten minä tulin eräälle talolle -- ja kiersin sen ympäri, etten
pelottaisi koiraa, ja minä kuljin melkein Downeys's Dumpiin saakka --
jaa, eiköhän vähän ohikin - vaikka sivussa siitä -- kun äkkiä pyrähti
lentoon pyy, joka oli kalkkunan kokoinen, ja täysi sakki poikasia
-- kolme- tai neljäkymmentä. Minä lyön vetoa, että minä näin ne
ainakin kahdenkymmenen askelen päästä, ja ne kaikki lensivät, mutta
yksi istahti puuhun niin kauaksi -- jaa, ainakin niin kauaksi kuin
tuon vainion toiselle puolelle. Minä lyön vetoa, ettette te pojat
olisi sitä ollenkaan nähneet. No niin, minä vedin niin tyynesti ja
annoin sille mitä tiesi ja kuka käski. Minä tähtäsin suoraan silmään
-- ja kas tuohon minä osasin. _Kukas nyt saa suuren kupin, kas
tässä se on!_ Haukansilmä käänsi auki takkinsa ja otti sen sisältä
lyhytpyrstöisen täplähöyhenisen nuoren punarintasatakielen, jota oli
ammuttu kautta ruumiin.
-- Vai se on sinun pyysi. Minä sanon, että se on punarintasatakielen
poikanen, sanoi ensimmäinen päällikkö erittäin painokkaasti. --
Sääntöjä on rikottu. Laululintu tapettu. Pikku Majava, vangitse
syyllinen.
Mutta Haukansilmä taisteli vastaan sillä vimmatulla sisulla, jonka
tämä urotyö oli hänessä synnyttänyt, ja oli sidottava sekä kädet
että jalat, ennen kuin neuvosto voitiin kutsua täysilukuisena
kokoon rikollista tuomitsemaan. Vihaiset vastaväitteet laimenivat,
kun syytetty huomasi, kuinka tosissaan neuvokset olivat. Lopulta
hänet julistettiin "syylliseksi" ja tuomittiin käyttämään mustaa
häpeäsulkaa ja valkoista sulkaa pelkuruudesta kolme päivää umpeensa,
sekä pesemään astiat koko viikon. Gui olisi tuomittu keittämäänkin
koko tämän ajan, ellei olisi ollut huonoja kokemuksia muutamista
hänen valmistamistaan ruoista.
-- Niin, mutta minä en tee sitä, sillä hyvä, vastasi vanki uhmaten.
-- Minä menen ennen kotiin.
-- Puutarhaako multaamaan? Kyllä vain; minä olen jo näkevinäni sinut
työssä.
-- Niin, mutta minä en tee sitä. Parempi kun annatte minun olla
rauhassa.
-- Pikku Majava, mitä tehdään, kun intiaani ei tottele neuvostoa?
-- Häneltä riistetään kunniamerkit. Muistatko sinä sen puun, jonka me
poltimme ja johon oli piirretty "Mäihä"?
-- Hyvä tuuma. Me poltamme Haukansilmä-nimen ja kaivamme esiin sen
vanhan.
-- Ei, sitä te ette tee, senkin saastaiset kehnot haisunäädät! Te
lupasitte minulle, ettette enää koskaan sanoisi minua siksi. Minä
_olen_ Haukansilmä. Minä näen kauemmaksi ja -- ja -- ja hän alkoi
itkeä.
-- No totteletko sinä neuvostoa?
-- Kyllä, mutta valkoista sulkaa minä en pidä -- minä olen
_urhoollinen_, uhuhuu!
-- No hyvä, jätetään se sitten; mutta muut rangaistukset sinun täytyy
tehdä.
-- Vieläkö minä sitten olen Haukansilmä?
-- Vielä.
-- No hyvä. Minä teen.


XXV
NELISORMINEN MAANKIERTÄJÄ

Leveäharteinen raaka ja laiska mies, jonka silmät olivat tuuheiden
kulmakarvojen varjossa, oli Bill Hennard, varakkaan siirtolaisen
poika. Hän oli perinyt mainion tilan, mutta hän oli yhtä laiska kuin
väkevä ja hävitti tuota pikaa omaisuutensa ja kulki sitten sitä
leveätä tietä, joka johtaa laiskuudesta rikoksiin. Bill oli nähnyt
useamman kuin yhden tyrmän sisäpuolelta. Emolanin kaupungissa, joka
sijaitsi lähellä, hän oli laajalti tunnettu; monen pienen varkauden
jäljet johtivat häneen, ja julkisesti puhuttiin, että ilman erään
rikkaan ja viekkaan liittolaisen apua hän varmaan olisi istunut
vankeudessa. Ja kuului vielä sellaisiakin hämäriä viittauksia, että
tämä liittolainen oli muuan hyvin tunnettu sangerilainen, jolla
oli monta taloa ja vaimo ja poika ja pieni tytär, ja että hänen
etunimensä oli William ja sukunimensä Ra --. "Miten lienee; mutta
älkää Jumalan tähden sanoko, että minä olen teille kertonut." Voi,
voi, helppoahan sitä on rikastua kun keinot tietää. Nämä huhut eivät
tietenkään koskaan saapuneet asianosaisen korviin.
Hennard oli lähtenyt Downey's Dumpista edellisenä iltana ja teitä
vältellen oikaissut metsäin kautta käydäkseen erään toverinsa
luona, jonka kanssa hänen piti sopia tärkeistä -- hänelle sangen
tärkeistä asioista. Hän oli kelpo lailla päissään Downey's Dumpista
lähtiessään, yö oli pilvinen, ja niinpä hän harhaili sinne ja tänne,
kunnes aivan eksyi. Hän nukkui puun alla -- viluista ja kurjaa oli se
nukkuminen -- ja auringottoman päivän valjettua hän lähti toveriaan
etsimään tietämättä tarkemmin mistä. Jonkin ajan kuluttua hän sattui
sille polulle, joka vei poikain leirille. Hän oli hyvin häijyllä
päällä nälästä ja harmista ja pullon ansiosta hurjanakin, sillä
pullo oli hänellä matkassa. Hän ei enää välittänyt, vaikka näyttikin
itsensä, ja astui tiipiin luo Pikku Majavan juuri paistaessa
puolisiksi lihaa, jonka hän arveli saavansa yksin syödä. Askelia
kuullessaan Jan kääntyi ympäri otaksuen jonkun tovereista palanneen
takaisin, mutta sen sijaan hän näkikin tämän ison rentun näköisen
maankiertäjän.
-- Päivällistäkö se poika täällä keittää? Hauska liittyä kimppaan,
hän sanoi vastenmielisesti ja suostuttelevasti naurahtaen.
Hänen käytöksensä oli niin inhottavaa kuin suinkin, vaikka hän
ulkonaisesti esiintyikin ystävällisenä.
-- Missä poikasen muu väki on?
-- Ei minulla ole kotiväkeä -- täällä, vastasi Jan vähän peläten,
hänen mieleensä kun muistuivat Glenjanin maankiertäjät.
-- Hm -- aivanko yksinäsi -- aivanko yksinäsi sinä pidät täällä
leiriä?
-- Muut toverit palaavat vasta iltapäivällä.
-- Sehän sattui hyvin. Hauska kuulla. Pyydän saada vaivata sinua
antamaan minulle tuon kepin, ja maankiertäjän käytös muuttui nyt
suostuttelevasta käskeväksi hänen osoittaessaan Janin irtojäntein
riippuvaa jousta.
-- Se on minun jouseni! vastasi Jan sekä peläten että suuttuen.
-- Minä en käske toista kertaa -- tänne keppi, taikka käy hullusti.
Jan seisoi alallaan. Roisto astui lähemmäksi, otti jousen ja löi
häntä pari kolme kertaa selkään ja sääriin.
-- Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se
sukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.
Jan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman
vihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he
olivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet
leiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut,
mutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. --
Äläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan,
niin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta
ja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne
pääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.
-- Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun
on nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat
ruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin
minä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen
veitsen.
Janin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti
ympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. -- Liikupas vähän
sukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi
antamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut
vilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka
äänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.
Jan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei
näyttänyt välittävän vaikka henki menisi.
-- Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun
siitä, että kompastui siteissään.
-- Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt,
vastasi roisto raa'an tyynesti. -- Minä otan vähän enemmän tuota
lihaa -- ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin?
Minä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt
tupakkaa.
Jan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.
-- Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti
arkkua, jossa oli vähän vaatteita.
Jan totteli peläten ja vavisten.
-- Avaa se.
-- En voi. Se on lukossa ja avain on Samilla.
-- Vai on se hänellä, niinkö? No kyllä minulla sitten on avain, joka
sopii.
Ja hän löi kannen mäsäksi kirveellä. Sitten hän koperoi vaatteiden
taskut, löysi Janin vanhan hopeakellon ja vitjat ja Samin
housuntaskusta kaksi dollaria.
-- Hei! Näitä minä juuri kaipasinkin, poikani, ja kulkuri pisti ne
omaan taskuunsa. Tuleen minusta tarvittaisiin vähän enemmän puuta,
hän huomautti huomatessaan Janin viinen nuolineen, ja hän potkaisi
sitä, niin että suuri osa nuolista lensi tuleen.
-- Ja nyt, poikani, älä katso minuun juuri noin tarkkaan, niin kuin
muistaaksesi, taikka minun ehkä täytyy leikata sinulta kurkku poikki
ja pistää sinut suon silmään, ettet pääse muille juttelemaan.
Jan pelkäsi nyt todella henkeänsä.
-- Tuo minulle kovasin, ärjäisi konna, -- ja lisää kahvia. Jan teki
niin. Roisto alkoi hioa pitkää puukkoansa, ja Jan huomasi kaksi
asiaa, jotka painuivat hänen mieleensä: ensinnäkin, että puukko oli
metsästysmallia ja sen päässä kuparinen hirven kuva; toiseksi että
kädessä, joka piti siitä kiinni, oli vain neljä sormea.
-- Mikä tuo toinen arkku on, joka on tuolla sisällä.
-- Se -- se -- se on vain meidän ruoka-arkkumme.
-- Sinä valehtelet, eikö niin? ja taas keppi iski. -- Vedä se ulos.
-- En minä jaksa.
-- Vedä se ulos, taikka minä kuristan sinut. Jan yritti, mutta se oli
liian raskas.
-- Pois tieltä kelvoton penikka! Ja roisto meni tiipiihin ja antoi
Janille sellaisen pukkauksen, että tämä lensi ulos suin päin nurmelle.
Poika sai pahoja vammoja, mutta päätti käyttää ainoata mahdollista
tilaisuutta. Iso puukko oli ulkona. Hän sieppasi sen, leikkasi
säärisiteensä, nakkasi puukon kauas suohon ja juoksi kuin hirvi.
Roisto hyökkäsi ulos tiipiistä kiljuen ja kiroten. Jan ehkä olisi
päässyt pakoon, jos olisi ollut paremmassa kunnossa, mutta roisto oli
tosiaan runnellut häntä pahasti ja saavutti nyt nopeaan. Juostessaan
minkä kintuista pääsi Jan näki edessäpäin puiden lomitse tutun hahmon
ja huutaen koko voimallaan: -- Kaleb!! Kaleb! Kaleb Clark!!! kaatui
pyörtyneenä nurmelle.
Kamalan hädän äänestä ei voi erehtyä. Kaleb kiiruhti paikalle ja
käden käänteessä hän oli takertunut tappelemaan roiston kanssa
henkensä edestä.
Turkki-koira ei ollut isäntänsä seurassa, ja kun roisto oli
menettänyt puukkonsa, syntyi käsikähmä. Muutama ote, pari kovaa
iskua, helppo oli jo nähdä, mille puolelle voitto kallistuisi. Kaleb
oli vanha ja heikko. Roisto, joka oli väkevä, roteva ja sen verran
päissään, että oli häijyimmillään, suoriutui hänestä helpolla, ja
kun oli pari iskua vaihdettu, erämies pahan iskun saatuaan koukistui
vääntelehtien maahan. Roisto taas tapaili puukkoaan, kirosi hurjasti,
katsoi, mistä saisi karahkan, löysi vain ison kiven ja olisi tehnyt
kuka ties mitä, mutta samassa kuului huutoa takaapäin, toinen iso
mies töytäisi esiin polkua pitkin, ja roiston eteen ilmestyi William
Raften puhaltaen ja läähättäen Gui aivan kintereillään. Kiven, joka
oli tarkoitettu Kalebille, roisto heitti Williamia vastaan, joka sai
sen väistetyksi; ja nyt alkoi tasaisempi tappelu.
Jos roistolla olisi ollut puukkonsa tallella, olisi Raftenin
voinut käydä huonosti, mutta nyrkki nyrkkiä vastaan tapeltaessa
maanviljelijä oli selvästi voiton puolella. Hänen oppimansa konstit
ratkaisivat ottelun, ja roisto sai nujertavan suoran iskun, niin että
käpertyi.
Paikka näytti oikein tappelutanterelta -- kolme miestä maassa
pitkällään ja Raften punoittaen ja huohottaen, mutta jäykkänä ja
pelkäämättä, aivan ymmällään ihmetyksestä.
-- Mitä pirua tämä merkitsee?
-- Minä kerron, herra Raften, kimitti Gui hyvästä turvastaan esiin
pujahtaen.
-- Kas, vai olet sinä täällä, Gui? Mene ja tuo leiristä nuoraa --
sukkelaan, sanoi Raften maankiertäjän ruvetessa liikkumaan.
Heti kun nuora tuotiin, sitoi Raften lujasti roiston käsivarret.
-- Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon käden ennenkin, virkkoi
Raften miehen neljä sormea huomattuaan.
Jan oli nyt noussut istumaan ja katseli ympärilleen hämmentyneen
näköisenä. Raften meni vanhan toverinsa luo ja sanoi: -- Kaleb, onko
sinuun pahastikin sattunut? Minä se olen -- Bill Raften. Onko sinuun
sattunut pahasti?
Kaleb pyöritti silmiään ja katseli ympärilleen.
Jan tuli nyt hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. -- Onko
teihin sattunut pahoin, herra Clark?
Tämä ravisti päätään ja osoitti rintaansa.
-- Häneltä on henki salpautunut, selitti Raften, -- parin minuutin
kuluttua hän on ennallaan. Gui, tuo tänne vettä.
Jan kertoi juttunsa ja Gui siihen jatkoksi tärkeän lisän. Hän oli
palannut aikaisemmin kuin oli odotettukaan ja oli lähellä leiriä
kuullessaan roiston lyövän Jania. Hänen ensimmäinen päähänpistonsa
oli juosta kotiin hintelää isäänsä hakemaan, mutta sitten hän teki
viisaamman päätöksen ja juoksikin hakemaan väkevää Raftenia.
Roisto oli nyt noussut istumaan ja räyhäsi vihaisesti.
-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi William. -- Nyt käyt meidän kanssamme
leirissä uuden kerran, ennen kuin viemme sinut tyrmään. Yksi vuosi
vähän viileämmässä paikassa taitaa olla sinulle terveellisempää kuin
mikään muu parannus, luulisin. Kas tässä, Gui, ota sinä kiinni nuoran
toisesta päästä ja vie tämä junkkari leiriin, sillä välin kun minä
autan Kalebia.
Gui oli kunniansa kukkuloilla. Maankiertäjä pakotettiin kulkemaan
edellä; perässä asteleva Gui nyki nuorasta ja leikki hevosen
ajamista. Hän huuteli "hei -- hei -- hei -- hei, heppani", Williamin
auttaessa Kaleb-ukkoa yhtä hellävaroen kuin ammoin Kaleb oli häntä
auttanut kaatuvan puun vähältä ruhjottua hänet kuoliaaksi metsässä.
Leirissä tavattiin Sam. Poika hämmästyi suuresti tämän roikan
nähdessään, sillä hän ei tietänyt mitään päivän tapauksista,
ja kamalan suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, mihin
seikkailuun oli jäänyt osallistumatta.
Kaleb näytti yhä kalpealta ja sairaalta, kun pääsi tulelle, ja Raften
sanoi: -- Sam, mene kotiin ja pyydä äitiä antamaan vähän viinaa.
-- Ei sitä varten tarvitse mennä niin kauaksi, sanoi Jan, -- tällä
miehellä on pullo taskussaan.
-- Minä en huolisi pisaraakaan siitä, mitä hänellä on, ja vielä
vähemmän tarjoaisin sitä _sairaalle ystävälle_, vastasi William.
Sam lähti sen vuoksi noutamaan viinaa ja palasi takaisin puolen
tunnin kuluttua.
-- Kas tässä, Kaleb, sanoi William, -- juo nyt tämä, niin jaksat
paremmin, ja maljan tarjotessaan hän tunsi ystävyytensä entistä
toveria kohtaan heräävän jälleen henkiin.
Samilla oli sinä aamuna kotiin lähtiessään ollut mielessään tärkeä
päätös. Hän oli mennyt suoraan äitinsä luo ja tälle kertonut
kaiken, mitä tiesi revolverista ja Kalebin kanssa syntyneestä
riidasta, ja heillä molemmilla oli sitten ollut pitkä, mutta
epätyydyttävä keskustelu isän kanssa. Raften oli jyrkkä kuten
tavallisesti. Rouva Raften oli tyyni ja selkeäjärkinen. Sam oli
sukkela. Seurauksena siitä oli, että Raften kärsi täydellisen
tappion, vaikkei tahtonutkaan sitä myöntää. Sam palasi leiriin
osaksi pettymystä tuntien, mutta saikin siellä nähdä kaiken sen
tapahtuneen, minkä vuoksi oli taistellut -- isänsä ja erämiehen
sopineen. Vielä pari tuntia sitten he olivat olleet veriviholliset,
mutta tappelu oli heidät sovittanut. Vaikka Raften olikin järkisyillä
osoitettu olevan väärässä, hän oli vain tuntenut entistä suurempaa
katkeruutta sitä miestä kohtaan, jota hän ilmeisesti oli kohdellut
epäoikeudenmukaisesti, mutta se, että hän sai tätä samaista miestä
auttaa suurimman vaaran hetkellä, pani vaakakupin kallistumaan
toiselle puolelle.


XXVI
TALON TAKAISIN SAANTI

Oi leirituli taikavoimaasi! Ei mikään vihamielinen tunne kykene kauan
kestämään hehkuasi. Saman leiritulen ääressä toisensa tavatessaan
miehet joutuvat lähemmäksi toisiaan, käsittävät paremmin toisensa
ja laskevat pysyvän ystävyyden perustuksen. "Minä olen elänyt
hänen kanssaan saman nuotion ääressä!" riittää selittämään mitä
erilaisempien miesten keskinäisen sydämellisyyden, ja eräelämän ajat
ovat onnellisten, kirkkaitten ja kautta elämän kestävien muistojen
päiviä.
Saman leiritulen ääressä istuminen on aina ollut pyhitetty side, ja
Raftenin metsissä toistui nyt sama kohtaus kuin kaksikymmentä vuotta
aikaisemmin, ja siitä oli kiittäminen kuukausi takaperin sytytettyä
leiritulta -- pyhää tulta! Kuinka hyvin se suorittikaan tehtävänsä!
William ja Kaleb istuivat jälleen hyvinä tovereina saman leiritulen
ääressä, ja vaikka seurustelu vielä tuntuikin kankealta, niin oli se
kuitenkin hyvä toverisuhde.
Raften oli seudun virkamies. Hän lähetti Samin viemään sanaa
poliisille, että tämän oli tultava vankia hakemaan. Jan lähti taloon
ruokavaroja noutamaan ja tuomaan rouva Rafteniä paikalle, ja Gui
meni kotiin kertomaan hämmästyttävää juttua viimeisistä urotöistään.
Maankiertäjä-roisto sidottiin lujasti puuhun kiinni, Kaleb makasi
tiipiissä.
Raften meni muutamaksi minuutiksi sisään, ja ulos tultuaan hän
huomasi roiston kadonneen. Hänen nuoransa oli leikattu, ne eivät
olleet luisuneet irti. Kuinka mies olisi voinut päästä avutta karkuun?
-- Oli miten oli, sanoi Raften. -- Tuota nelisormista kättä on helppo
seurata. Kaleb, eikös se ollut Bill Hennard?
-- Niin luulen.
Miehet juttelivat sitten kauan keskenään. Kaleb kertoi, kuinka hän
oli menettänyt revolverinsa -- hän asui silloin vielä Poguen ja tämän
vaimon kanssa omassa talossaan -- ja kuinka se oli taas löytynyt.
He muistivat kumpikin, että Hennard oli ollut lähellä heidän
riidellessään hevoskaupasta. Paljon saatiin täten selville, mutta
paljon jäi vielä selvittämättäkin.
Mutta yksi asia oli varma. Kalebilta oli petoksella viety kaikki,
mitä hän omisti, sillä oli vain päivän kysymys, milloin Pogue
Saryannista välittämättä häikäilemättömästi ajaisi Kalebin talosta
pois, tulemaan toimeen miten voi.
Raften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:
-- Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi
takaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi
viikoksi.
_Tuhat dollaria!!!_ Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta
mitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää,
sillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta
myöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.
Kun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat
dollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin
suurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin
henkeä oikein salpasi.
-- Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle
koetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä
olet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?
-- Heheh! sanoi William. -- En minä ole mikään rahanlainaaja enkä
keväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle
lainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä
sattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.
-- Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein
riittää.
Kaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista
rahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä
ilmestyi taloonsa -- Poguen taloon -- kolkutti oveen ja astui sisään.
-- Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään
jonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.
-- Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. -- Johan on
tarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän
vielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!
-- Ole vaiti Dick; sinä unohdat --
-- Unohdanko -- en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen
keskeyttäen. -- Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta
hän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.
-- Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua
vaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.
-- Mikä teitä vaivaa, isä?
-- Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei
kulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.
-- Suuri suru! mutisi Dick.
-- Mi -- minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli --
-- Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.
-- Ainakin melkein -- kaikki. Mi -- min -- minä -- en sanonut mitään
pienestä -- voih -- voih -- setelitukosta, joka minulla oli tallessa.
Mi -- minua -- viluttaa niin kovasti.
-- Dick, tee tulta, sanoi vaimo.
-- En minä aio ruveta hulluttelemaan. Nythän on tukahduttavan kuuma.
-- Ei niitä ole paljon, jatkoi vapiseva vanhus,
tuhannen-vi-viisisataa -- dollaria. Ne on minulla tässä, hän sanoi ja
veti taskustaan setelikäärön.
TUHAT VIISISATAA DOLLARIA! Kaksi kertaa enemmän kuin koko talon ja
tavaran arvo oli. Dickin silmät olivat päästä pullistua, ja Kaleb
piti huolta siitä, että valkoisen revolverinkin kahva oli näkyvissä.
-- Isä hyvä, huudahti Saryann, -- te olette sairas! Minä menen ja
haen teille vähän viinaa. Dick, tee tuli. Isä on kylmä kuin jää.
-- Niin -- tulta -- olkaa niin hyvät -- minua -- niin -- puistattaa
-- vilu.
Dickille tuli nyt kiire, ja pian isossa liedessä leimusi mahtava tuli
ja huone kävi sietämättömän kuumaksi.
-- Kas tässä, isä, juokaa vähän viinaa ja vettä, sanoi Dick aivan
toisenlaisella äänellä. -- Jos minä toisin vähän kiniiniä?