Kaksi partiopoikaa - 10

sotalinnuksi, sillä kun sen nähtiin polulla lentävän, niin tuli
sota. Mutta eihän se mitään niin ihmeellistä ole, sillä ainahan ne
tappelivat.
-- Ah, nyt minä tiedän, sanoi Jan. -- Veripunainen tanager. Missä sen
näit?
-- Se pyrähti puusta ja istahti sitten tiipiin pisimmän tangon päähän.
-- Toivotaan, ettei se tiedä sotaa. Olisi hauska saada yksi
täytettäväksi.
-- Yritin ampua sen sinulle, poikani, vasten sääntöjä. Ja jos olisi
ollut pyssy, olisin sen saanutkin. Koetin osata nuolella, enkä ole
sen jälkeen nähnyt lintua sen enempää kuin nuoltakaan. Se kun vielä
oli minun paras nuoleni -- vanha Varma surma.
-- Annatkos nuolen minulle, jos minä löydän sen? sanoi Gui.
-- En tietenkään, siitä saat olla varma. Mitä hyötyä siitä sinulle
olisi?
-- Annatkos purukumisi?
-- En.
-- No lainaatkos sitä sitten edes vähäksi aikaa?
-- Jop, kauppa on lyöty lukkoon.
-- Kas tässä on nuolesi, sanoi Gui vetäen sen hirsien välistä, jonne
se oli lentänyt. -- Näin sen suhahtavan sinne ja ajattelin, että
olenpa hiljaa ja odotan tapausten kehittymistä, kuten Jan sanoo.
Onnistuneen pilansa päälle Gui hirnahti kuin hevonen.
Intiaanit lähtivät aikaisin aamulla maalattuina vakoiluretkelle.
Jouset ja nuolet olivat matkassa, ja tietysti he olivat joka hetki
varuillaan silloin tällöin jälkiä etsien ja korviaan höristellen.
Mokkasiinipukuisten jalkain astuessa ei kuulunut risaustakaan,
terävät silmät iskivät jokaiseen liikkuvaan lehteen jäntevien
miesten hiipiessä aarniometsän mahtavien runkojen keskellä -- niin
ainakin sanottiin Janin kirjassa. Epäilemättä he kulkivat sangen
ääneti, mutta kuitenkin pieni haukka säikähti ja lähti lentoon
palsamikuusesta -- "tulipuusta", joksi he nyt sitä sanoivat saatuaan
tietää puuaineen ihmeteltävät ominaisuudet.
Kolme nuolta ammuttiin sen perään, mutta mitään vahinkoa ei sille
sattunut. Jan vilkaisi sitten puuhun ja huudahti:
-- Pesä.
-- Se näyttää minusta tuulenpesältä, sanoi Gui.
-- Minä en sitä usko, vastasi Jan. -- Mehän pelotimme haukan pois.
Jan oli hyvä kiipeämään, kieltämättä paras joukosta, ja heittäen
maahan lakkinsa, takkinsa, housunsa ja aseensa hän alkoi kavuta
palsamikuuseen vähääkään välittämättä pihkasta, jota riippui
kidemäisinä pisaroina, taikka kaarnasuomuista, joita irtaantui
kaikkialta.
Tuskin hän oli kadonnut alempien oksien sekaan näkymättömiin, kun Gui
keksi ilkikurisen tuuman ja yllytti Samia tähän tapaan:
-- Tehdään Janille pieni kepponen ja lipitetään tiehemme. Leikkisä
mieli petti Samin. He täyttivät Janin takin ja housut lehdillä ja
muulla roskalla, sovittivat ne yhteen kuin miehen hahmon, panivat
lakin tekeleen päähän ja pistivät sitten takin rinnan läpi maahan
saakka yhden hänen omista nuolistaan. Tämän tehtyään he livistivät
tiehensä.
Sillä välin Jan pääsi puun latvaan ja huomasi, että siellä oli vain
tavallinen tuulenpesä, joita kuusissa on niin paljon. Hän luikkasi
kumppaneilleen, mutta ei saanut vastausta. Sen vuoksi hän kipusi
nopeasti alas. Ensiksi lystikäs ruuhkaukkeli nauratti häntä, mutta
sitten hän huomasi, että hänen takkinsa oli turmeltu ja nuoli
katkaistu. Hän huusi tovereitaan, mutta vastausta ei kuulunut; huusi
kerran toisensa jälkeen vastausta saamatta. Hän jatkoi kulkuaan
määräpaikkaan, jonne he olivat olleet kaikki matkalla, mutta jos he
siellä olivatkin, olivat he piiloutuneet. Huomatessaan tulleensa näin
kehnosti petetyksi Jan palasi leiriin huonolla tuulella. Tovereita ei
ollut sielläkään. Hän istui vähän aikaa tulen ääressä, mutta toimekas
mies kun oli, riisui sitten takin päältään ja alkoi parannella patoa.
Hän kiintyi niin työhönsä, ettei huomannutkaan karkulaisten paluuta,
ennen kuin kuuli äänen, joka sanoi:
-- Mitä tämä on?
Ympäri kääntyessään hän näki Samin tutkivan hänen muistikirjaansa ja
rupeavan sitten ääneensä lukemaan:
-- Kuningaslintu,
urhea harjakas, kuningaslintu,
kukkea --
Jan nykäisi kirjan hänen kädestään.
-- Lyön vetoa, että loppu oli "laululintu", sanoi Sam.
Janin kasvot hehkuivat häpeästä ja vihasta. Hänellä oli tapana
silloin tällöin sepitellä runoja, mutta hän oli sairaalloisen
arka, eikä kukaan niin ollen saanut nähdä hänen tuotteitaan.
Kuningaslintu-runo, joka oli saanut alkunsa heidän iltakävelystään,
oli vain yksi monesta samanlaisesta kokeesta. Hän oli oppinut
ihailemaan urhoollisen pikkulinnun rohkeita hyökkäyksiä haukkain
ja varisten kimppuun ja lopulta suurennellut niitä sellaisiksi
sankaritöiksi, että niistä piti yrittää tehdä runo. Tämä asia
oli hänelle sangen vakava, ja se että muut tekivät pilkkaa hänen
tunteistaan, oli enemmän kuin hän saattoi sietää. Gui tietysti tuli
mukaan irvistelemään oppien sanat Samilta. Sitten hän huomautti
värittömällä äänellä, ikään kuin jotakin yleistä uutista kertoen:
-- Sanovat, että metsässä tänään ammuttiin urhea harjakas intiaani.
Jan oli aamullisen petoksen vuoksi ärtyisellä tuulella. Kääntyen
vihaisesti Guin puoleen hän sanoi uhkaavasti:
-- Lopeta nyt jo lorusi, sinä kelvoton nuuskija.
-- En minä sinulle puhu, tirskui Gui mennen Samin jäljessä tiipiihin.
Sisältä kuului vähän aikaa hiljaista puhetta. Jan lähti taas padolle
ja alkoi etsiä läpiä tunkeakseen niihin savea. Tiipiistä kuului
nyt enemmänkin tirskettä, sitten Gui tuli yksin ulos, asettui
teatraaliseen asentoon ja alkoi lausuilla puulle Janin pään yli:
-- Kuningaslintu,
urhea harjakas kuningaslintu,
kukkea vain olet laululintu --
Käden ulottuvilla oli kuraa. Jan nakkasi sitä kelpo löntin Guin
niskaan. Ylt'yleensä ryvettyneenä sai poika palata tiipiihin.
-- Siinä sait nyt pu-ket-teja, kuului Sam sanovan. -- Mene ulos
ja saa vähän enemmän; jukopliut sinä sen ansaitset. Anna sitten
_minulle_ tieto, kun ruvetaan "tekijää" huutamaan. Sitten taas
tirskuttiin. Silloin Jan menetti kaiken malttinsa. Hän sieppasi ison
kepin ja harppasi tiipiihin, mutta Sam nosti vastakkaiselta puolelta
vaatteen lievettä ja livahti ulos. Gui yritti samaa, mutta Jan sai
hänet kiinni.
-- Mitä sinä, enhän minä tee mitään.
Vastaukseksi tuli mäjähtävä isku, joka sai pojan pahasti
vääntelehtimään.
-- Anna minun olla, sinä iso pelkuri. En minä ole tehnyt sinulle
mitään. Anna minun olla! Sam! S-A-M! S-A-A-A-M!!! Karjunta yltyi sitä
myöten kuin keppi sutki sutkimistaan.
-- Älä häiritse minua, huusi Sam ulkopuolelta. -- Minä kirjoitan
runoveisua, hirmuisen fiini koko juttu, oikea runohelmi. Hyvää hän
sillä vain tarkoittaa.
Gui parkui ja porasi nyt julmasti.
-- Saat enemmän, jos vielä soitat suutasi, kiljui Jan ja astui
ulos. Siellä hän tapasi taas Samin muistikirja kädessä. Poika oli
kirjoittavinaan siihen jotakin. Heti kun hän näki Janin, hän karisti
kurkkuaan ja aloitti.
-- Kuningaslintu,
urhea harjakas --
Siihen se jäi. Jan iski häntä rajusti vasten suuta. Sam hyppäsi
muutaman askelen taapäin. Jan koppasi kouraansa ison kiven.
-- Älä heitä tuolla minua, sanoi Sam vakavasti. Jan nakkasi kiven
toveriaan kohti kiukkuisimmalla voimallaan ja tositarkoituksella. Sam
väisti ja karkasi sitten itsepuolustuksen pakosta Janin kimppuun.
Niin sitä käytiin kiinni ja tapeltiin, sillä välin kuin Gui, kostoa
himoiten, juoksi Samille apuun ja sai sekaan muutamia vähäpätöisiä
iskuja.
Sam oli raskaampi ja väkevämpi kuin Jan, mutta Jan oli voimistunut
ihmeteltävästi Sangeriin tulonsa jälkeen. Hän oli laiha mutta
jäntevä, ja koulussa hän oli oppinut tuon yleisen lanneheiton,
joka on yhtä vanha kuin Kain ja Abel. Siinä oli kaikki, mitä hän
painimisesta tiesi, mutta siitä oli hänelle nyt suurta hyötyä. Sitä
paitsi raivo antoi hänelle voimia -- ja melkein heti kun kiinni
käytiin, tuli tilaisuuskin. Sam lensi töppöset taivasta kohti ja
makasi tuota pikaa maassa rähmällään. Gui sai yhden suoran iskun
vasten kuonoaan ja poistui poraten. Nähdessään Samin nousevan pystyyn
Jan karkasi hänen kimppuunsa taas kuin villipeto. Tuossa tuokiossa
Sam kieri nurinniskoin äyräältä allikkoon.
-- Saatpa nähdä, kyllä minä sinut laitan täältä tiehesi, huusi Sam
vihoissaan syljeskellen. -- Sanon isälle, että sinä häiritset työtä.
Hänen silmänsä olivat täynnä vettä ja Guin tähtiä ja kyyneliä. Ei
kumpikaan heistä nähnyt sitä neljättä, joka oli lähellä, mutta Janpa
näki. Siellä seisoi, ei kahdenkaankymmenen askelen päässä, William
Raften ja näki koko tapauksen. Hänen kasvoillaan ei ollut vihan, vaan
rajattoman surun ja pettymyksen ilme -- ei sen vuoksi, että pojat
olivat tapelleet -- ei -- hän tunsi poikain luonnon siksi hyvin,
ettei ajatellutkaan sitä -- vaan että _hänen_ poikansa, joka oli
vanhempi ja väkevämpi ja jota vielä toinen auttoi, sai rehellisessä
tappelussa selkäänsä niin hintelältä toverilta, joka tuskin oli vielä
potilaan kirjoista päässyt.
Se oli niin katkera pala niellä, ettei hän muistanut nielleensä
sen katkerampaa. Hän kääntyi ääneti ympäri ja poistui eikä koskaan
perästäpäin hiiskunut asiasta sanaakaan.


XV
MINNIEN RAUHA

Sinä iltana pojat välttivät toisiaan. Jan söi vain vähäsen ja
rouva Raftenin ystävällisiin huolehtiviin kysymyksiin hän vastasi,
ettei hän voinut hyvin. Illallisen jälkeen istuttiin kaikki pöydän
ympärillä, miehet torkkuen, Jan ja Sam ääneti murjottaen. Jan pohti
mielessään asioiden selviämistä. Sam varmaan esittäisi tapauksen
yksipuolisesti ja Gui kannattaisi häntä. Raften oli itse nähnyt Janin
väkivallan.
Sangerin iloiset päivät olivat kai nyt olleet ja menneet. Hänet
oli tuomittu, ja kuin pidätetty rikoksentekijä hän nyt odotti
tuomion täytäntöönpanoa. Seurassa ei ollut kuin yksi vilkas jäsen.
Se oli pikku Minnie. Hän oli tuskin kolmen vuoden vanha, mutta
aikamoinen livertelijä. Samoin kuin kaikki lapset hän hirveästi piti
salaisuuksista ja yksi hänen mielitemppujaan oli nyökätä jollekulle,
laskea ruusunpunainen sormensa vielä ruusunpunaisemmille huulilleen
ja jonkun kumartuessa hänen puoleensa kuiskata hänen korvaansa: --
_Ei taa tannoo kellenkään_. Siinä kaikki. Tämä oli hänen käsityksensä
sokkosilla olosta.
Hän leikki veljensä polven vieressä. Veli nosti hänet istumaan, ja
he kuiskailivat toisilleen. Sitten tyttö kiipesi alas ja meni Janin
luo. Jan nosti hänet hellästi polvelleen. Häntä painoi se ajatus,
että tämä pikku tyttö oli ainoa, joka häntä nyt rakasti. Tyttönen
veti hänen päänsä alas luokseen, kietoi typykät käsivartensa hänen
kaulansa ympäri ja kuiskasi: -- _Ei taa tannoo kellenkään_, luisui
sitten alas lattialle ja piti viatonta pikkusormeaan varoittavasti
suunsa edessä.
Mitä tämä tarkoitti? Oliko Sam käskenyt häntä niin tekemään, vai
oliko se vain samaa vanhaa kujetta? Oli miten tahansa, se sai
lämpöisen tunteen syöksähtämään Janin sydämeen. Hän houkutteli pikku
enkelin takaisin luokseen ja kuiskasi:
-- Ei, Minnie, en koskaan kerro. Jan alkoi älytä, kuinka mieletön
hän oli ollut. Samhan oli kunnon poika, Jan piti hänestä ja olisi
mielellään sopinut koko riidan; mutta ei -- niin kauan kuin Samilla
oli karkotusuhkaukset mielessään, hän ei voinut pyytää anteeksi.
Ei, hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa, miten asiat
kehittyisivät.
Hän tapasi Raftenin kerran toisensa jälkeen illan kuluessa, mutta
mitään ei puhuttu. Yöllä hän nukkui sangen vähän ja oli aikaisin
liikkeellä. Hän tapasi Raftenin yksinään -- melkeinpä koetti tavata
hänet yksinään. Hän toivoi, että tämä selvittäisi asian niin pian
kuin suinkin. Mutta William Raftenissa ei näkynyt mitään muutosta.
Aamiaisen aikana Sam käyttäytyi kuten tavallisestikin, paitsi Jania
kohtaan. Hänen huulensa oli ajettunut, mutta hän sanoi loukanneensa
sen poikien kanssa peuhatessaan, miten lienee sattunut.
Aamiaisen jälkeen Raften sanoi:
-- Jan, sinun pitää tulla minun kanssani koululle.
-- Nyt se viimeinkin tapahtuu, ajatteli Jan, sillä koulu oli asemalle
vievän tien varressa. Mutta miksei Raften sanonut "asemalle"? Ei hän
ollut niitä miehiä, jotka sanojaan säästävät. Eikä hän sanonut mitään
Janin tavaroista, eivätkä ne olisi kieseihin mahtuneetkaan.
Raften ei ajaessaan puhunut mitään. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään
tavatonta. Viimein hän kuitenkin sanoi:
-- Jan, mitä isäsi sinusta aikoo?
-- Taiteilijaa, virkkoi Jan ihmetellen mitä yhteyttä sillä oli hänen
erottamisensa kanssa.
-- Pitääkö taiteilijan olla kovinkin oppinut?
-- Ainahan se oppi on hyödyksi.
-- Tietysti, tietysti, sitähän minä olen aina Samillekin sanonut.
Ansaitsevatko taiteilijat hyvin?
-- Kyllä toiset. Ne jotka parhaiten menestyvät, ansaitsevat jopa
miljoonia.
-- Miljoonia? Johan nyt jotakin? Etkös vain, poika, pane vähän omiasi?
-- En, herra Raften. Turner ansaitsi miljoonan. Tizian asui
palatsissa ja niin teki Rafaelkin.
Hm. En minä heitä tunne, mutta saattaa olla -- saattaa olla. Kyllä
se on merkillistä, mikä apu opista on -- sitä minä olen aina Samille
sanonut.
Sitten saavuttiin koulutaloon. Oli lupa-aika, mutta ovi oli auki
ja portailla seisoi kaksi harmaapartaista miestä. He nyökkäsivät
Raftenille päätään. Nämä miehet olivat koulun johtokunnan jäseniä.
Toinen oli Charless Boyle, toinen vanha Moore, köyhä kuin kirkon
rotta, mutta kunnon ukko ja johtokuntaan oikeastaan valittu
puskuriksi Boylen ja Raftenin välille. Boyle oli monta vertaa
suositumpi. Mutta Raften valittiin aina johtokuntaan hänkin, sillä
ihmiset tiesivät, että hän hoitaisi erinomaisen tarkasti sekä koulun
omaisuutta että itse koulua ja koululaisiakin.
Tämä oli ylimääräinen kokous, joka oli kutsuttu kokoon päättämään
uudesta koulutalosta. Raften otti esille ison joukon papereita,
mukana kouluhallituksen kirjeitä. Koulupiirin tuli hankkia puolet
rahoista; toisen puolen hallitus lupasi antaa, jos kaikki sen ehdot
täytettiin. Tärkein ehto oli, että koulutalon piti sisältää määräluku
kuutiometrejä ilmaa kutakin oppilasta kohti. Tämä oli sangen
tärkeätä, mutta mistä he tietäisivät, oliko näissä piirustuksissa
tyydytty vähimpään määrään vai oliko rakennus ehkä tarpeettoman
suuri. Tätä ei käynyt kysyminen kouluhallitukselta. Opettajalta ei
voitu kysyä neuvoa, hän kun oli poissa, ja luultavasti hän olisi
petkuttanut heille enemmän ilmaa kuin tarvittiinkaan. Raften ratkaisi
loistavasti tämän pelottavan matemaattisen tehtävän keksiessään,
että laiha kirkassilmäinen poika oli kuin tilattu puhumaan heidän
puolestaan.
-- Jan, hän sanoi antaen tälle mittakepin, -- voitko sanoa minulle,
kuinka monta metriä ilmaa tässä huoneessa on jokaista oppilasta
kohti, kun penkit ovat täynnä?
-- Tarkoitatteko kuutiometrejä?
-- Annas kun katsotaan. Sitten piirustuksia valtavilla etusormillaan
seuraillen ja kömpelösti haparoituaan pitkin paljon sormeiltua
asiakirjaa Raften ja Moore sanoivat yhtä aikaa: -- Niin,
kuutiometrejä tässä seisoo. Jan mittasi nopeasti huoneen pituuden
ja karttatangolla sen korkeuden. Kolme harmaapartaa katseli häntä
ihmetellen ja ihaillen huomatessaan hänen ilmeisen _varmuutensa_.
Sitten hän laski istuimet ja kysyi vihdoin: -- Luetaanko opettaja
mukaan? Miehet keskustelivat tästä kohdasta. -- Eiköhän liene
parasta; tarvitsee se enemmän ilmaa kuin kukaan muu, he sitten
tuumivat. Ha, ha!
Jan kirjoitti paperille muutamia numeroita. Sitten hän ilmaisi
lopputuloksen: -- Viisi kuutiometriä, vähän päälle.
-- Katsos tuota, sanoi Raften ylpeillen ja voitonriemuisesti. Pitää
täsmälleen yhtä tarkastajan laskujen kanssa. _Sanoinhan_ minä, että
kyllä hän. No, koetetaanpas nyt uutta rakennusta.
Hypisteltiin uusia papereita.
-- Jan, entäs tämä -- lapsia kaksi kertaa enemmän, yksi opettaja ja
rakennus niin ja niin.
Jan laskeskeli minuutin, sanoi sitten: -- Kuusi kuutiometriä kullekin.
-- Sillä tavalla, enkös sitä sanonut, jyrisi Raften; enkös sitä
sanonut, että se arkkitehti, kelvoton huijari, aikoi auttaa
urakkamiestä meidän vahingoksemme -- luuli meitä niin tyhmiksi!
Sovittu juoni koko tuo kirottu juttu. Katsos tuota! Nehän ovat
varkaita ja rosvoja kaikki tyynni.
Jan vilkaisi piirustusta, jota miehet heiluttelivat ilmassa.
-- Odottakaas vähän, hän sanoi osoittaen varmuutta, jota hänessä
tuskin aikaisemmin oli Raftenin läsnä ollessa ilmennyt, -- käytävä
ja vaatehuone on vähennettävä. Hän vähensi niiden tilavuuden, ja
sitten piirustus olikin aivan oikea -- täsmälleen hallituksen vähin
ilmamäärä.
Boylen silmässä näkyi nyt vilaukselta kuin voitonriemuista
häijyyttä. Raften näytti suorastaan pettyneeltä, kun ei löytynytkään
minkäänlaista konnankoukkua.
-- Oli miten oli, huijareita ovat yhtäkaikki. Kyllä niiden kanssa
pitää olla silmät auki, hän lisäsi, ikään kuin itseään puolustellen.
-- No sitten, Jan, viime vuonna kunnan omaisuus arvioitiin 265
000 dollariksi. Me hankimme 265 dollaria kouluverolla, joka oli 1
sentti dollarilta. Tänä vuonna omaisuuden arvio on 291 400 dollaria;
paljonko sama vero tuottaa, jos kantokustannukset ovat samat?
-- Kaksisataa ja yhdeksänkymmentäyksi dollaria neljäkymmentä senttiä,
Jan sanoi vähääkään epäröimättä -- ja kaikki kolme miestä nojasivat
taapäin tuolissaan suu selkosen selällään.
Tämä oli hänen elämänsä suurimpia hetkiä. Ukko Boylekin säteili
ihailusta ja Raften hehkui tuntien, että tästä kunniasta kuului
hiukan hänellekin.
Näiden kolmen karaistuneen ja ovelan miehen yksinkertaisuus ja
heidän nöyrä kunnioituksensa tämän poikanulikan ihmeteltävää oppia
kohtaan oli suorastaan liikuttavaa, ja yhtä liikuttavaa oli niin
ikään se ehdoton luottamus, jota he tunsivat hänen laskutaitonsa
erehtymättömyyteen.
Raften varsinkin irvisti hänelle ominaisella, melkein heikkoutta
ilmaisevalla tavalla. Jan ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen
kasvoissaan sitä ilmettä, paitsi kerran, kun hän oli puristanut
kuuluisan nyrkkeilijän kättä tämän voitettua tappelussa, josta kauan
puhuttiin. Jan ei oikein tiennyt, pitikö hän siitä vai ei.
Kotimatkalla Raften puhui harvinaisen avomielisesti, mitä hän oli
pojastaan aikonut. (Jan alkoi ymmärtää, että myrsky oli ohitse.)
Hän märehti taas vanhaa mieliainettaan. "Oppi se on, joka jotakin
merkitsee." Jan vain ei tiennyt, että se oli se ainoa sana, joka
Raftenia lohdutti, sen jälkeen kun hän oli nähnyt ison poikansa
joutuvan tappiolle: "Oppi se oli joka sen teki. Ai ai, kuinka se
poika on saanut hyvän kasvatuksen." Vasta monen vuoden kuluttua,
kun Jan täysikasvuisena miehenä Raftenin kanssa jutteli entisistä
ajoista, hän sai tietää jo vähän aikaisemminkin alkaneensa saavuttaa
tuiman isäntänsä arvonantoa, mutta vasta se lanneheitto, jolla hän
sinä päivänä keikautti Samin nurin, kohotti hänet kunnian kukkuloille.
* * * * *
Raftenin vuoksi ei enää hätää, päätteli Jan, mutta entä Sam? He eivät
vielä olleet sanoneet toisilleen sanaakaan. Jan olisi tahtonut sopia,
mutta se kävi yhä vaikeammaksi. Samin kiukku oli ollutta ja mennyttä,
ja hän toivoi sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei sattunut.
Hän oli juuri laskenut maahan molemmat sankonsa siat ruokittuaan, kun
Minnie tulla lyllersi ulos.
-- Tam! Tam! Vie Minnie piiloon! Huomaten sitten Janin hän lisäsi: --
Jan, Minnie tattoo toolille ittumaan, Jan ottaa Tamia kätettä.
Kuningatarta täytyi totella. Sam ja Jan tarttuivat nolon näköisinä
toistensa käsiin tehdäkseen pikku kuningattarelle valtaistuimen.
Tämä kietaisi kätensä kummankin kaulan ympäri, niin että heidän
päänsä tulivat lähelle. Kumpikin piti heidän välissään olevasta
valkoihoisesta rusoposkisesta tyttösestä, ja kumpikin saattoi puhua
hänelle, vaikkei toinen toiselleen. Mutta kosketuksessa on jotakin,
joka käy yli ymmärryksen. Tilanne alkoi tuntua naurettavalta, ja
äkkiä Sam purskahti nauramaan ja sanoi:
-- Kuules, Jan, sovitaan pois.
-- Mi-minä mi-mielelläni, änkytti Jan kyynelet silmissä. -- Minun on
kovin paha mieleni. Minä en enää koskaan tee sellaista.
-- Älä puhu joutavia! En minä välitä, sanoi Sam. -- Se kehno pikku
nuuskija oli syypää koko juttuun; mutta väliäkös siitä. Kaikki on
ollutta ja mennyttä. Ainoastaan se minua harmittaa, että en käsitä,
miten sinä sait minut nurin nakatuksi! Minä olen isompi ja väkevämpi
ja vanhempikin. Minä jaksan nostaa enemmän ja tehdä kovempaa työtä,
mutta sinä vain nakkasit minut kuin pelusäkin. Sen minä vain
tahtoisin tietää, kuinka sinä sen teit.



III OSA: METSÄSSÄ


I
METSÄSSÄ TÄYDELLÄ TODELLA

-- Minusta te menetätte paljon aikaa kulkiessanne edestakaisin
leirillenne; miksette kerrassaan asu siellä? sanoi Raften eräänä
päivänä värittömään tapaansa, joka aina tuotti päänvaivaa, puhuteltu
kun ei tiennyt, oliko se täyttä totta vai pilkkaa.
-- Kyllähän se käy päinsä. En minä kotia kaipaa, vastasi hänen
poikansa.
-- Ei meistä mikään olisi hauskempaa kuin olla siellä yötä, sanoi
Jan.
-- No olkaa sitten. Niin minä tekisin, jos olisin poika ja intiaania
leikkisin; minä leikkisin kunnolla.
-- Hyvä on, venytteli Sam (hän aina venytti sanoja sitä enemmän mitä
tärkeämpi hänestä asia oli), kyllä se meille sopii.
-- Hyvä on, sanoi Raften. -- Muistakaa, että siat ja karja on
kuitenkin ruokittava joka päivä.
-- Sitäkö se sitten onkin leirissä oleminen -- että pitää tulla
kotiin työhön niin kuin muutoinkin?
-- Ei, ei, William, välitti rouva Raften. -- Se ei ole kohtuullista.
Mitä lomaa se sellainen olisi. Joko anna tai ole antamatta. Joku
miehistä voi kyllä kuukauden hoitaa ne askaret.
-- Kuukauden -- kuka tässä puhui kuukaudesta?
-- Kuka? Puhu sitten nyt.
-- No mutta, kuukausihan veisi keskelle heinän ja elon korjuuta! Ja
Williamin ilme oli kuin ainakin miehen, jolla on kaikki vastassaan ja
joka ei tiedä minne paeta.
-- Minä teen pari viikkoa Janin askaret, jos hän antaa minulle sen
kuvan, jonka hän piirsi tästä paikasta, kuului nyt Miken ääni kaukaa
pöydän toisesta päästä, -- paitsi sunnuntaisin, hän lisäsi muistaen
erään voimassa olevan välipuheen, josta tuntui hänelle koituvan ylen
tärkeitä tuloksia.
-- No minä hoidan sitten sunnuntait, sanoi Si Lee.
-- Kaikkiko te olette minua vastaan, murisi William lystikkään
neuvottomana. -- Mutta poikain pitää saada olla poikain tavalla.
Saatte mennä.
-- Uhuup! kiljaisi Sam.
-- Hurraa! yhtyi siihen Jan vielä suuremmalla innolla, vaikkei yhtä
hillittömästi.
-- Mutta odottakaas, minä en --
-- Kuules, isä, meidän pitää saada pyssykin. Kuinkas me voisimme olla
leirissä ilman pyssyä?
-- Odottakaas nyt. Antakaa minun puhua loppuun. Te saatte mennä
kahdeksi viikoksi, mutta menkää sitten myös; ei mitään hiipimisiä
kotiin nukkumaan. Tulitikkuja ette saa ettekä pyssyä. Minä en halua
lasten tekevän tuhoja pyssyllä, jonka eivät tiedä olevan ladattu.
Ampuisivat kaikki linnut ja oravat ja vielä toisensakin. Saatte
pitää jousenne ja nuolenne, niillä ette taida tehdä vahinkoa. Saatte
ottaa niin paljon lihaa ja leipää ja muuta muonaa kuin tarvitsette,
mutta keittää teidän täytyy itse, ja jos näen vähänkin merkkiä
kulovalkeasta, tulen ruoskan kanssa ja suomin selkäänne niin, että
henki lähtee.
Loput aamupäivästä kului valmistuksiin rouva Raftenin johtaessa töitä.
-- No kenestä kokki? hän kysyi.
-- Samista -- Janista --, pojat sanoivat yhtä aikaa.
-- Hm! Näytätte olevan yhtä mieltä siitä asiasta. Mitenkähän olisi,
jos koettaisitte olla vuoron perään -- Sam ensimmäisen päivän?
Sitten seurasi neuvoja aamukahvin valmistamisesta, perunain keitosta
ja silavan paistamisesta. Leipää ja voita heidän piti saada
riittävästi mukaansa -- munia niin ikään.
-- Parempi kun käytte joka päivä maitoa hakemassa tai ainakin joka
toinen päivä, huomautti äiti.
-- Me mieluummin varastamme laitumella olevista lehmistä, yritti Sam
huomauttaa, -- se minusta on oikealle intiaanille luonnollisempaa.
-- Jos minä tapaan teidät karjan seassa vehkeilemässä tai niitä
pahoille tavoille opettamassa, niin tulee että korvat kihisee,
karjaisi Raften.
-- Hyvä, no saammeko puhaltaa omenia ja kirsikoita? ja selitykseksi
Sam lisäsi: -- Ei niistä ole mihinkään, ellei niitä oteta
puhaltamalla.
-- Ottakaa hedelmiä niin paljon kuin tarvitsette.
-- Entä perunoita? -- Samoin.
-- Entä munia?
-- No kun ette ota enempää kuin tarvitsette.
-- Ja torttuja äidin komerosta? Intiaanit ainakin ottavat.
-- Seis. Tähän on hyvä vetää raja. Kuinka aiotte viedä tavaranne
sinne? Ne painavat aika paljon. Vuoteet, padat ja pannut ja vielä
ruokatavarat.
-- Meidän täytyy ajaa ne vankkureilla suon reunaan ja sitten kantaa
ne selässämme pitkin polkua, sanoi Sam ja selitykseksi "selässämme"
sanoessaan osoitti Mikea ja Sitä, jotka olivat pihassa työssä.
-- Tietä on joelle asti, huomautti Jan. Tehdään siellä lautta ja
kuljetetaan sillä kaikki uimalammelle; ja se on oikein intiaanimaista.
-- Mistä te lautan teette? kysyi Raften.
-- Naulaamme yhteen setripölkkyjä, vastasi Sam.
-- Minun lauttaani ei panna nauloja intti Jan. -- Intiaaneilla ei
ollut nauloja.
-- Eikä kumpaankaan oteta minun setripölkkyjäni. Minusta on vähemmän
työtä ja enemmän intiaanimaista, kun kannatte tavarat selässänne,
eikä silloin ole pelkoa vuoteitten kastumisesta.
Lautasta siis luovuttiin ja tavarat ajettiin vankkureilla
joenrantaan. Raften itse lähti ajomieheksi. Sydämessään hän
oli aikalailla poikamainen itsekin ja suhtautui tuumaan sangen
myötätuntoisesti. Hänen huomautuksistaan kuvastui sekä harrastus että
samalla epäilys, oliko viisasta, että? hän itse niin paljon puuttui
hommaan.
-- Hei pojat, nostakaa kamssuja selkääni, hän sanoi poikain suureksi
hämmästykseksi, kun oli päästy joen reunalle. Leveillä harteillaan
hän kantoi puolet kaikesta. -- Rastittua polkua oli vain satakunta
syltä ja kahdella kerralla kaikki tavarat saatiin tiipiin ovelle.
Samia huvitti, kun hän huomasi isänsä odottamattoman innostuksen.
-- Kuules, isä, et sinä ole vähääkään meitä parempi. Taitaisit
mielelläsi tehdä seuraa.
-- Johtuvat mieleen vanhat ajat, vastasi isä äänessään kaihomielinen
soinnahdus. -- Monta yötä minä ja Kaleb Clark nukuimme tällä tavalla
tämän saman puron rannalla. Silloin näillä pelloilla vielä kasvoi
vankka metsä. Osaattekos te tehdä vuoteen?
-- Emme alkuunkaan. Sam iski silmää Janille. -- Näytä meille.
-- No, jospa näyttäisin. Missä on kirves?
-- Ei meillä ole, sanoi Jan. Mutta on iso ja pieni tomahawki. Raften
naurahti, otti ison "tomahawkin" ja osoitti pientä palsamikuusta. --
Kas tuossa on hyvä vuodepuu.
-- Niinkö, sehän on tulipuukin, sanoi Jan, kun Raften kahdella
mahtavalla iskulla kaatoi sen että romahti ja karsi sitten sen
puhtaaksi sen latuskaisista vihannista oksista. Muutamalla iskulla
hän sitten vielä kaatoi sileän nuoren saarnen ja katkaisi sen neljään
kappaleeseen, joista kaksi oli pari, kaksi puolitoista metriä pitkää.
Sitten hän taittoi valkopyökin vesan ja veisti neljä terävää puolen
metrin mittaista puuvaarnaa.
-- No pojat, mihin se vuode on tehtävä? hän sanoi, mutta lisäsi
sitten hieman mietittyään: -- Ehkä ette kaivanneetkaan minun apuani,
vaan tahdoitte tehdä kaikki itse?
-- Ugh, paljon hyvä skuoo. Tekee pois vain -- uagh! sanoi hänen
poikansa ja istuutui perin rauhallisena hirren tyvelle kasvoillaan
kaikkein intiaanimaisin ja ylpein hyväksymisen ilme.
Raften kääntyi kysyvin katsein Janin puoleen, joka vastasi:
-- Me olemme kovin iloisia avustanne. Emme itse tiedä, miten se olisi
tehtävä. Minä muistan lukeneeni jostakin, että paras vuoteen paikka
on vastapäätä ovea, vähän toisella puolella. Tehdään se tähän.
Raften asetti siis siihen vuoteen laitapölkyt ja pääpölkyt ja
lujitti ne paikoilleen neljällä vaarnalla, jotka hän hakkasi maahan.
Jan kantoi sisään monta sylillistä oksia, ja Raften ryhtyi sitten
latomaan niitä kuin kattopäreitä, pääpuolesta alkaen ja latoen ne
hyvin runsaasti limittäin. Siihen menivät kaikki kuusenoksat, mutta
sitten syntyikin vihannista latvoista jalan vahvuinen tiheä pehmeä
patja, sillä oksain tyvipuoli oli kauttaaltaan maata vasten.
-- Kas tuossa, sanoi Raften, -- tämä on nyt _intiaanin höyhenpatja_,
turvallinen ja lämmin. Maassa on vaarallista nukkua, mutta tämä on