Kaksi partiopoikaa - 04

Kun toisessa päässä aina oli varpaista vähän merkkiä, hän saattoi
nähdä, mitä tietä eläin oli mennyt, ja niin hän kulki laaksonsa
yläpäähän päin. Koira haisteli jälkiä levottomasti, mutta sitä ei
vähääkään haluttanut lähteä niitä seuraamaan. Jan harppaili ylöspäin
ohi mökkinsä raunioitten, jotka nyt, lehtien varistua, olivat
surkeasti näkyvissä, ja hänen sydämeensä koski, kun hän katseli
niitä. Jäljet nousivat laakson yläpäähän ja kulkivat hirttä pitkin
puron poikki. Jan alkoi olla varma siitä, että hän oli ison ilveksen
jäljillä. Vaikka koira, jonka nimi oli Grip, oli mainio haukkumaan,
se tunnettiin kuitenkin yleisesti pelkuriksi, ja nytkin se hiipi
pojan taa, haisteli isoja jälkiä eikä millään suostunut kulkemaan
edellä.
Jan oli aivan haltioissaan nähdessään nämä pitkät jälkijonot, ja
kun hän tuli paikkaan, missä eläin oli hypännyt pari syltä ilman
erikoista syytä, hän oli aivan varma siitä, että oli tavannut
ilveksen, ja seikkailun halu kiihotti häntä seuraamaan, vaikkei
hänellä ollut keppiäkään kädessään eikä veistä taskussaan. Hän
sieppasi parhaan sauvan, mitä sattui löytämään, kyynärän mittaisen,
läpimitaten pari tuumaa paksun kuivan oksan, ja lähti ilveksen
perään. Koiraa ei nyt haluttanut tulla mukaan ensinkään; se jäi yhä
enemmän jälkeen, ja joka sadan askelen päästä sitä täytyi kutsua.
He saapuivat lopulta tiheään hemlokkimetsään laakson yläpäähän, kun
äkkiä kuulivat omituista ääntä, ikään kuin matalaäänisen kissan
naukumista.
-- _Jau! Jau! Jau!_
Jan seisoi hiljaa. Vaikka koira oli iso ja mainio riistan noutaja, ei
se muuta kuin vinkui, värisi ja ryömi likelle Jania.
Ääni kävi yhä kovemmaksi. Yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin ja
lähempää alkoi kuulua mankuvaa _miauta_, ja sitten äkkiä aivan
kirkkaasti ja likeltä, ikään kuin eläin olisi jonkin mäen nokan takaa
tullut avoimelle paikalle. Nyt se kerrassaan sai veren hyytymään.
Koira ei kestänyt kauempaa; se kääntyi ympäri ja oikaisi kotia kohti
niin sukkelaan kuin pääsi jättäen Janin oman onnensa nojaan. Ei ollut
enää kysymys siitä, ettei naukuja ollut ilves. Jan oli jo ennenkin
ollut hermostunut, ja koiran raukkamainen pako vaikutti häneen. Hän
huomasi, kuinka vailla puolustuskeinoja hän oli, tautinsa jälkeen
vielä heikkona. Sen vuoksi hän pyörsi ympäri ja teki koiralle seuraa.
Alussa hän käveli, mutta annettuaan pelolle valtaa hän alkoi pelätä
yhä enemmän; ja kun naukumista yhä jatkui, hän lopulta juoksi niin
kovaa kuin pääsi. Ääni vaimeni vähitellen, mutta Jan ei pysähtynyt,
ennen kuin Glenjan oli jäänyt hänen taakseen ja hän oli jälleen ison
joen avoimessa laaksossa. Siellä hän tavoitti urhean koiran, jonka
ruumis vapisi. Jan tervehti sitä halveksivalla potkulla, ja muutamia
kiviä löydettyään hän poikamaiseen tapaan nakkeli sitä niillä, kunnes
oli karkottanut Gripin kotiin saakka.
* * * * *
Melkein kaikissa pojissa on jonkin verran urheilijan luontoa, ja
vaikkei Janin vanhempi veli ollutkaan taipumuksiltaan samanlainen
kuin Jan, ei hän suinkaan ollut vastahakoinen lähtemään
ampumaretkelle, kunhan vain oli saaliin toivoa.
Jan päätti ilmaista Radille salaisen notkonsa. Jan ei ollut saanut
koskaan käyttää pyssyä, mutta Radilla oli pyssy, ja Janin vilkkaalla
kertomuksella ilvesseikkailusta oli toivottu vaikutus. Kuvaavaa oli
se tapa, jolla hän asiansa esitti.
-- Rad, menisitkö sinä metsästämään, jos olisi paljon ammuttavaa?
-- Tietysti.
-- No minä tiedän paikan, johon ei ole kuuttatoistakaan kilometriä,
ja siellä on kaikenlaisia metsän eläimiä -- niitä on sadoittain.
-- Sinäkö? Johan nyt jotakin. Onko se totta!
-- Tiedän kuin tiedänkin, ja kerron sinulle, jos lupaat, ettet
koskaan puhu kenellekään.
-- No kaikkea tässä!
-- Kuule, minulle juuri äsken sattui siellä seikkailu ilveksen
kanssa, ja jos sinä tulet ja otat pyssyn mukaasi, niin saamme sen.
Sitten Jan kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, ja asia
vielä parani hänen kertoessaan. Veljeen tämä teki niin voimakkaan
vaikutuksen, että hän seuraavana lauantaina lähti matkaan Janin
opastamana.
Janin ei vähääkään tehnyt mieli kertoa pilkalliselle arkiselle
veljelleen kaikkia niitä iloja ja suruja, joita hänellä oli
Glenjanissa ollut, mutta kun hänen nyt oli pakko opastaa tätä, niin
hän hyvin halukkaasti näytteli taitavan oppaan osaa. Tarpeetonta
varovaisuutta noudattaen hän ensin johti veljeään väärään suuntaan ja
koetti sitten, vaikka turhaan, uuden kerran pakottaa hänet lupaamaan,
että hän olisi vaiti, minkä jälkeen hän poikkesi toiseen suuntaan,
osoitti etäistä puuta ja sanoi niin suurta tärkeyttä teeskennellen
kuin taisi: -- Kymmenen askelen päässä tuosta alkaa polku, joka vie
salaiseen laaksoon. Useiden muiden samanlaisten menojen jälkeen he
olivat lähellä Glenin suuta, kun pensaista ilmestyi raskasta taakkaa
kantaen mies. Kun hän tuli lähelle, näki Jan suureksi harmikseen,
että hän kantoi ilvestä -- niin, epäilemättä juuri _hänen_ ilvestään.
He ahdistivat miestä kiihkeillä kysymyksillä. Hän kertoi ampuneensa
ilveksen jo edellisenä päivänä. Se oli viime viikon, ehkä jo
kauemminkin, kuljeskellut Kernoren haassa; luultavasti se oli näille
seuduille eksynyt jostakin pohjan puolesta.
Tämä kaikki oli Janin mielestä erikoisen kiintoisaa, mutta siinä oli
samalla paha soraääni. Ilmeisestikin tämä mies piti Gleniä -- hänen
Gleniään -- tavallisena hyvin tunnettuna hakana -- ehkäpä maatilaansa
kuuluvana -- eikä ollenkaan niin salaperäisenä kuin Jan.
Ilves oli suuri ja kaunis. Naamajuoviensa ja avoimien keltaisten
silmiensä vuoksi sen ulkonäkö oli omituisen hurja ja tiikerimäinen.
Kaikki tämä vaikutti voimakkaasti Janin romanttiseen mieleen.
Miksikään seikkailuksihan tätä ei voida nimittää, mutta siitä olisi
voinut tulla seikkailu, ja pojan mieleen se jätti syvän vaikutuksen,
ja samalla se osoitti, kuinka tarkka hänen vaistonsa oli, kun hän
saattoi tuntea eläimiä, joita ei ollut koskaan nähnyt, vaan joista
oli vain saanut kirjojen välityksellä vaillinaisia kuvauksia.


XIV
VAAHTOA

Jan vahvistui kevääseen mennessä päivä päivältä ja hänen suhteensa
äitiin kävi entistä läheisemmäksi. Äiti koetti syventyä niihin
harrastuksiin, jotka tuottivat hänelle niin paljon onnea. Mutta
samalla hän kaikin tavoin koetti saada Jania kiintymään omaan
maailmaansa. Äiti oli sairaalloisen uskonnollinen nainen. Puheensa
hän höysti aina runsaalla valikoimalla raamatunlauseita. Hänellä oli
niitä muistissaan suuri varasto -- taisivatpa ollakin suorastaan
kaikki; ja hän käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa
tilanteissa aivan hämmentävällä tavalla.
Missä hän vain näki nuoria yhdessä tanssimassa, kisailemassa,
pallosilla tai vaikkapa vain sydämestään nauramassa, aina hän
keskeytti heidän ilonpitonsa sanoakseen: -- Lapset oletteko varmat
siitä, että voitte kaikkeen tuohon rukoilla Jumalan siunausta?
Pidättekö oikeana sitä, että olennot, joilla on kuolematon sielu,
antautuvat riettauteen? Minä pelkään, että te teette syntiä, ja
olkaa varmat siitä, että syntinne vielä todistavat teitä vastaan.
Muistakaa, että meidän täytyy taivaan ja maan suurelle tuomarille
tehdä tiliä jokaisesta turhasta sanasta ja teosta. Vakaumuksesta
hän näin teki, mutta hän puhui aina tällä tavoin. Ei kuitenkaan
poikansa sairauden aikana, jolloin hän lääkärin määräyksestä karttoi
puheenaihetta iankaikkisesta autuudesta ja koetti teeskennellä
olevansa huvittunut poikansa harrastuksista. Tämä oli se siunattu
aselepo, joka teki heistä ystävät.
Jan sai taas uskotun, jota vailla hän siitä pitäen oli ollut, kun
oli tavannut kauluksettoman muukalaisen, ja hän puhui kaikista
metsän väen parissa kokemistaan hauskoista elämyksistä ja uskoi
samalla huolensa ja murheensa. Hän puhui milloin tuosta, milloin
tästä linnusta tai kukasta ja toivoi saavansa sen nimen selville,
kunnes äiti äkkiä loukkaantui ajatellessaan sitä, että ihminen, jolla
oli kuolematon sielu pelastettavana, saattoi puhua niin hartaasti
asioista, jotka eivät kuuluneet Raamattuun. Sitten hän hellästi
moitti sekä poikaansa että itseäänkin monella raamatunlauseella.
Jan saattoi vastata toisilla, sillä hänelläkin oli niitä runsas
varasto tiedossaan. Mutta äiti toisti aina lauseen, johon ei ollut
mitään vastattavaa: "Yksi asia vain on tarpeen. Sillä mitä se
hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman,
mutta saisi sielullensa vahingon?"
Näitä kaksintaistelulta alkoi olla tiheämpään, kun Jan voimistui ja
tohtori peruutti kieltonsa.
Erään tavallista kuumemman ottelun jälkeen Jan teki sen jäätävän
huomion, että äiti oli vain teeskennellyt osanottoa hänen
harrastuksiinsa. Hän oli vaiti hyvän aikaa ja sanoi sitten:
-- Äiti, sinä niin mielelläsi puhut Raamatustasi. Se kertoo sinulle
asioita, joita sinä haluat tietää, joita sinä mielelläsi opit. Sinä
tuntisit itsesi onnettomaksi, jos jonakin päivänä et saisi lukea
sitä. Se on sinun luontosi, Jumala loi sinut sellaiseksi. Minun on
ollut pakko lukea Raamattua koko elämäni. Joka päivä olen lukenut
luvun; mutta minä en enää rakasta sitä. Luen sitä vain siitä syystä,
että minun täytyy lukea. Se ei sano minulle mitään mitä haluan
tietää. Se ei opeta minua rakastamaan Jumalaa, joka sinun sanasi
mukaan on se ainoa asia, joka on tarpeen. Minä taas lähden metsään,
ja joka lintu ja kukkanen, jonka näen, herättää sydämessäni jotakin,
en itsekään tiedä mitä; minä vain rakastan niitä: minä rakastan niitä
kaikella voimallani, ja ne herättävät minussa sellaisen tunteen,
ikään kuin rukoilisin, mutta sinun Raamattusi ei sitä tee. Luonto on
minun Raamattuni. Sellaiseksi Jumala on minut luonut.
Tämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili
poikansa kadotetun sielun puolesta.
Muutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään.
Mättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi
päivänpaisteen rupeavan lämmittämään.
Jan tarkasteli sitä kiinteästi ja keskitti kaikki voimansa sen
kiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti
lentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli
kädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi
lepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja
otti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.
Palatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta
minuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi:
-- Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen
laulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi.
Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa
maahan teidän isänne sallimatta.
Janin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui
ristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:
-- Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin
kaunis.
Hän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi
sanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.
Viikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan
huvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä
keralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan
rotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka
näyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:
-- Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?
-- Niin kyllä, mitä sitten?
-- Tiedämme, että se on niin mitätöntä eikä merkitse mitään. Mutta
tiedämme myös, että heti vaahdon alla on syvä, leveä, hirmuinen,
vastustamaton, nuolennopea virta, joka kaikkineen syöksyy
päinvastaiseen suuntaan.
-- Niin kyllä, poikani.
-- No hyvä, äiti, kun minä tapoin tunturileivon, niin se oli vaahtoa,
joka kulki väärään suuntaan. Minä rakastin sitä pientä lintua. Nyt
tiedän, miksi sen tapoin. Siitä syystä, että se lähti minua pakoon.
Jos olisin saanut katsella sitä läheltä ja olisin voinut koskettaa
sitä taikka vain kuullut sen joka päivä laulavan, en koskaan olisi
tahtonut tehdä sille pahaa. Minä en tahtonut _tappaa_ sitä, minä vain
tahdoin _ottaa sen kiinni_. Kun sinä poimit kukkia, niin teet sen
siitä syystä, että tahdot pitää niitä luonasi, etkä siitä syystä,
että tahtoisit ne hävittää. Kun ne kuolevat, sinä suret. Minä vain
tahdoin poimia tunturileivon samoin kuin sinä kukkia. Se kuoli, ja
minä olin siitä kovin, kovin, pahoillani.
-- Mutta hyvä poika, vastasi äiti, -- sääliväisen ihmisen tulee
olla sääliväinen myös eläimiä kohtaan. Hän, joka kuulee korpin
poikasten huudon, varmasti huomasi sinun tekosi; ja Hänen suuressa
muistikirjassaan se seisoo sinua vastaan kirjoitettuna.
Siitä pitäen he varmasti loittonivat toisistaan.



II OSA: SANGER JA SAM


I
UUSI KOTI

Jan oli nyt neljäntoista vuoden vanha, pitkäkoipinen ja laiha. Hän
kasvoi nopeaan. Lääkäri huomasi tämän ja sanoi:
-- Lähettäkää hänet vuodeksi johonkin maalaistaloon.
Niinpä asia järjestettiin siten, että Jan sai tehdä työtä
täysihoidosta William Raftenin maatilalla Sangerissa.
Sanger oli siirtokunta, joka juuri oli pääsemässä varhaisesta
takametsäkaudestaan.
Yleisesti hyväksytyt asteet ovat: rajaseutu eli salo, jossa kaikki
on koskematonta metsää ja hirviä on runsaasti; sitten siirtokunta,
jossa on metsää ja raivattuja alueita melkein yhtä paljon eikä hirviä
enää ensinkään; ja viimeksi maanviljelysseutu, jossa ei enää ole kuin
vähän metsän tähteitä.
Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut
siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen tullut Irlannista. He olivat
suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan
Irlannin vuossataiset vihatkin -- katolilaisten ja protestanttien
väliset katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat vihreä ja
valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen.
Jokainen Sangerin mies ja poika oli tottunut käyttämään kirvestä;
siihen he olivat kerrassaan ihmeteltävän taitavia. Tavallisella
sananparrella: "hän on kelpo mies", oli kaksi hyväksyttyä merkitystä.
Jos sitä käytettiin siirtolaisesta tavanmukaisessa lauantai-illan
iiriläistappelussa Downey's Dumpin kauppalassa, se merkitsi, että hän
oli pätevä nyrkeiltään; mutta jos hän sai sen arvosanan kotioloissaan
maatilallaan, se tiesi, että hän oli vielä tavallistakin kätevämpi
kirveen käyttäjä. Miestä, joka ei täyttänyt miehen mittaa,
halveksittiin. Omistajainsa rakentamat hirsituvat ilmaisivat heidän
kirvesmiestaitonsakin. Hirsirakennusmallia oli kahta laatua: mökkiä,
jolla oli ristinurkat, sanottiin sikolättimalliksi, ja sellaista
taas, jonka nurkat oli kauniisti salvettu, sinkkanurkka-malliksi.
Sangerissa pidettiin miehelle alentavana, jos hän asui edellisen
laatuisessa mökissä. Niiden asukkaat olivat resumiehiä ja kelvottomia
toisten mielestä, jotka etevämmän kirveenkäyttönsä vuoksi olivat
kyenneet siistimmin salvamaan talonsa. "Sinkkanurkkalaisten"
keskenkin pääsi myöhemmin voimaan uusi jako, kun paikkakunta
sai tiilitehtaan. Varakkaammat uudisasukkaat rakensivat somat
pienet tiilitalot. Kaikkien kummaksi eräs Phil O'Leary, köyhä
mutta puuhakas mies, hyppäsi yhdellä harppauksella sikolätistä
komeaan tiilitaloon ja tuotti ainaista päänvaivaa seuraelämän
hallitseville kuningattarille, hän kun käänsi mullin mallin koko
yhteiskuntajärjestyksen, koska hänen yhdeksän lihavaa tytärtään nyt
kykenivät kilpailemaan parhaitten kanssa. Toiset, joiden tiilitalot
jo olivat viidettä vuotta vanhat, moittivat kuitenkin O'Learyn
joukkoa nousukkaaksi eivätkä moneen aikaan tunnustaneet heille
minkäänlaista asemaa yhteiskunnassa. William Raften, siirtokunnan
varakkain mies, oli ensimmäinen, joka rakensi punatiilisen talon.
Char-less (kaksi tavua) Boyle, hänen leppymätön vihamiehensä,
suoritti vaimonsa yllyttämänä niin ikään saman loikkauksen
tiilitaloon, vaikka ei tarvinnut muurareita, vaan seitsemäntoista
poikansa keralla muurasi talonsa itse.
Tällainen oli se uusi yhteiskunta, johon Jan nyt tuli.
Herra ja rouva Raften olivat asemalla Jania vastassa. Majatalossa
syötiin yhdessä illallista ja sitten ajettiin kotiin ja Jan vietiin
avaraan ruokasaliin, joka samalla oli arkihuone ja keittiö. Huoneen
toisella puolella lieden vieressä oli pitkä kömpelön näköinen poika,
jolla oli porkkanankeltaiset hiukset ja pienet mustat silmät sangen
vinossa mitä totisimmassa naamassa. Rouva Raften sanoi:
-- Tule Sam ja anna Janille kättä.
Sam kompuroi permannon poikki, antoi kömpelösti kättä, sanoi
venyttelevällä äänellä "hyvää päivää" ja palasi sitten uunin taa
katsellakseen Jania surumielisen vakavasti, aina kun se saattoi
tapahtua huomaamatta. Herra ja rouva Raftenilla oli muuta puuhaa,
niin että Jan oli yksin ja kovin alla päin pahoilla mielin. Vaikea
hänen oli ollut luopua koulusta lähteäkseen maalaistaloon, synkällä
mielellä hän oli totellut isänsä käskyä. Lopulta häntä kuitenkin
oli alkanut miellyttää se ajatus, että pääsisi Bonnertonista pois
maaseudulle; olihan se lopultakin vain yksi vuosi ja hän toivoi
saavansa siitä paljon iloakin. Taakse jäisi nyt sunnuntaikoulu.
Kirkossa käynti hupenisi vähimpään. Entä kaikki hänen puuhansa
kedoilla ja metsissä -- olipa siinä onnen aikoja luvassa! Mutta
nyt, kun hän todella oli saapunut perille, tuntui kaikkialla vain
ikävyyden kirousta ja ilta oli niin peittelemättömän surkea kuin
suinkin. Ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, vaan mustan epätoivon
pilvi näytti pimittäneen koko maailman. Kovasti hän piti suutaan
tiukalla ja vilkutti silmiään itkua pidättääkseen, kun rouva Raften
tuli huoneeseen. Tämä huomasi heti, missä vika oli.
-- Poikaa vaivaa koti-ikävä, sanoi rouva miehelleen, -- mutta
huomenna se on mennyttä. Sitten hän tarttui Janin käteen ja talutti
pojan toiseen kerrokseen nukkumaan.
Parinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi katsomaan, oliko pojan
hyvä olla. Hän työnsi peitteen tiiviimmästi tämän ympärille, ja
kumartuessaan alas toivottaakseen suudelmalla hyvää yötä hän huomasi,
että pojan kasvot olivat kyynelistä kosteina. Hän kiersi hetkeksi
käsivartensa Janin ympärille ja sanoi, että "älä ole milläsikään,
huomenna se on kaikki ollutta ja mennyttä". Sitten hän ymmärtäväisenä
äitinä jätti pojan yksikseen.
Mistä se kurjuuden ja kauhun kuorma oli tullut hänen päälleen ja
minne se taas katosi, sitä Jan ei koskaan käsittänyt. Sitä ei sen
koommin näkynyt eikä kuulunut, ja seuraavana aamuna uusi maailma
alkoi herättää hänen mielenkiintoaan.
William Raftenilla oli monta taloa, kaikki mitä parhaimmassa kunnossa
ja kiinnityksistä vapaat; ja joka vuosi hän kartutti tiluksiaan.
Hän oli järkevä, ovela, jopa viekaskin, ja useimmat naapurit
häntä vihasivat, hän kun oli heitä paljon terävämpi ja aina vain
rikastui. Tylyn puolensa hän käänsi maailmalle, hellän perheelleen.
Ei silti, että hän missään suhteessa olisi ollut todella hellä.
Hänen oli täytynyt omin neuvoin taistella taisteltavansa, tyhjästä
alkaen, ja monet kovat kolaukset olivat häntä karaisseet. Mutta ne
harvat, jotka hänet parhaiten tunsivat, saattoivat todistaa, että
hänellä oli yhä tallella sama lämmin irlantilaissydän, vaikka se
vuosi vuodelta vaipui syvemmälle pinnasta. Hänen käytöksensä oli
kotonakin jyrkkää ja käskevää. Hänen käskyistään ei saanut tinkiä,
eikä ollut mitään puolustusta, ellei niitä totellut. Vain lapsilleen
niiden nuorella iällä ja vaimolleen hän oli aina hellä, mutta ne,
jotka näkivät hänet niin kylmänä ja ahnaana, että hän jopa voitti
viljamarkkinain keinottelijatkin, olisivat tuskin tunteneet häntä
samaksi lämminsydämiseksi isäksi, joka tuntia myöhemmin kotonaan
leikki hummaa pikkutyttösensä kanssa taikka vanhoilla päivillään
hakkaili hymyilevää vaimoaan.
Oppia hän oli saanut niin vähän, että osasi tuskin lukea. Sen
vuoksi hän piti kirjatietoa sangen suuressa arvossa ja päätti, että
hänen omain lastensa tuli saada "parasta, mitä sitä sorttia rahalla
sai", mikä luultavasti merkitsi, että heidän tuli oppia sujuvasti
lukemaan sisältä. Omat lukemisensa hän luki sunnuntaiaamuisin.
Silloin hän suurella vaivalla tavaili viikkolehdestä tärkeimmät
asiat; "tärkeimmät" olivat hänelle markkinain hintaluettelot
ja painikilpailut, sillä hän oli itse aikoinaan saavuttanut
nyrkkeilijänä kunniaa ja mainetta ja kiintyi koko sydämellään
uusimpain otteluitten hienoimpiin ammattisalaisuuksiin. Kerran
kuukaudessa hän kävi vaimonsa kanssa kirkossa tämän mieliksi ja piti
sen vuoksi kovin kohtuuttomana, ettei vaimo osoittanut vähääkään
harrastusta hänen parasta huviaan -- noita miesten voimankoetuksia
kohtaan.
Vaikka hän oli tyly ja raakakin ihmisten kanssa tekemisiin
joutuessaan, ei hän voinut sietää sitä, että eläimiä pideltiin
pahoin. "Ihminen voi huutaa, kun häntä loukataan, mutta mykällä eläin
raukalla ei ole mitään turvaa." Hän oli seudun ainoa maanviljelijä,
joka ei myynyt eikä ampunut ikäloppua hevosta. "Se riepu on tehnyt
ikänsä kovaa työtä ja on loppupäivikseen ruokansa ansainnut." Ja niin
Duncan, Jerry ja moni muu, kukin vuoronsa jälkeen, sai eron virastaan
ja eli loppuikänsä laiskana, eräskin toistakymmentä vuotta.
Raften oli useammalle kuin yhdelle naapureistaan antanut aika
selkäsaunan hevosen ruoskimisesta ja kerran samanlaiseen tapaukseen
puuttuessaan saanut itse selkäänsä, paha onni kun saattoi hänet
ahdistamaan ammattipainijaa. Mutta se ei häneen tehnyt mitään pysyvää
vaikutusta. Hän taisteli edelleenkin mykkäin eläinten puolesta omalla
karkealla tavallaan.
Naapurin pojat saivat kaikki vasikannahat sivutuloikseen. Lehmäin
maito näet tarvittiin tyyten eikä vasikoilla ollut suurta arvoa,
joten tavallisesti ne tapettiin aivan nuorina. Teurastus oli poikain
asia, jopa he toimittivat sen mielihyvin; ja nahat, joista nahkuri
tuoreina maksoi viisikymmentä, kuivina viisikolmatta senttiä, olivat
heidän varsinainen palkkansa. Raften ei koskaan antanut poikainsa
tappaa vasikoita. "En minä voi itsekään tappaa viatonta vasikka
riepua enkä halua, että poikanikaan sitä tekevät", hän sanoi. Sam
siten menetti tämän tulolähteen, ja se kaiveli häntä usein.
Rouva Raften oli oivallinen nainen; hoiti erinomaisesti taloutta,
kotia ja perhettä, oli miehensä uskollinen ja paras tuki, vaikka
William toisinaan olikin vähän liian kovakourainen poikia kohtaan.
Perhe oli ollut suuri, mutta useimmat lapsista olivat kuolleet. Eloon
ei ollut jäänyt muita kuin viisitoistavuotias Sam ja pikku Minnie,
jolla oli kokonaista kolme ikävuotta.
Janin tehtävät määrättiin heti. Kanat, puolet sioista ja lehmistä oli
hänen hoidettava. Sitä paitsi hänen tuli auttaa Samia monissa muissa
askareissa.
Työtä oli yllin kyllin ja selvät säännöt, miten kaikki oli tehtävä.
Mutta sitä paitsi jäi melkein joka päivä aikaa muihinkin hommiin,
jotka olivat paremmin Janin mielen mukaisia. Sillä vaikka Raften
työaikana olikin pojille ankara, hän piti taas huolta siitäkin, että
heillä vapaa-aikana riitti hauskuutta. Hänen karkeutensa ja raaka
voimansa herättivät Janissa pelkoa. Hän ei ollut lainkaan päässyt
selville, oltiinko häneen tyytyväisiä vai ei, sillä Raftenilla oli
tapana olla aivan vaiti, kunnes hän sai asiastaan täyden varmuuden;
silloin hän taas sanoa pamautti sanottavansa sitäkin voimallisemmin.


II
SAM

Sam Raften osoittautuikin mukavammaksi miehenaluksi kuin olisi ensi
näkemältä luullut. Hänen hitaasta, venyttelevästä puhetavastaan sai
aivan suotta sen vaikutuksen, että hän oli tyhmä.
Samin johdolla Jan sai perin pohjin tutustua Raftenin taloon, jonka
isäntä oli itse näyttänyt hänelle vain hyvin pintapuolisesti.
"Tämä näin on vieraitten huone", esitti Sam ja avasi jonkinlaisen
maanpäällisen kellarin oven, haparoiden jotakin, mikä osoittautui
kuolleeksi, haudatuksi ja melkein unohdetuksi ikkunaksi. Vierashuone
ei Sangerin siirtokunnassa ole huone, vaan "laitos". Sitä pidetään
suljettuna viikot umpeensa, paitsi milloin pappi käy vieraissa.
Raftenin vierashuone muuten oli puhtainta mallia. Kalustuksena
oli kuusi maalattua tuolia, kaksi keinutuolia, yksi pelirasia,
kaappipöytä, kotona tehty siitä laatikosta, jossa pelirasia oli
ollut, yksi tilkkumatto, kotona kuteelle pantu, muualla kudottu
sekä yksi vernissattu pyöreä pöytä. Tällä pyöreällä pöydällä oli
pikakuva-albumi, Raamattu ja vieraitten katseltavaksi muutamia suuria
kirjoja. Niitä ei koskaan liikutettu, vaikka pöly kerran viikossa
niistä pyyhittiin, ja vasta monta vuotta myöhemmin huomattiin, että
ne olivat pysyvästi juuttuneet pöydän vernissaan kiinni. Seinillä
riippuivat sangen halvoissa kehyksissä perheen manalle menneitten
jäsenten arkkulevyt. Sangerissa oli tapana muistella vainajaa
siten, että arkun nimilevy tuotiin takaisin haudalta ja pantiin
kehyksiin mustalle alustalle yhdessä jonkun soveliaaksi katsotun
raamatunlauseen kanssa.
Huoneen ilmapiiri oli aina ummehtunut ja uskonnollinen, sitä kun
ei avattu milloinkaan muulloin kuin sunnuntaisin taikka papin
käydessä talossa, jolloin päivä saikin jonkinlaisen ylimääräisen
sunnuntaileiman, ja molempia pieniä ikkunoita pidettiin lisäksi
aina suljettuina, salvattuina ja viheriäisillä paperikaihtimilla ja
karttuuniuutimilla verhottuina. Se oli aivan erillään muusta talosta;
jonkinlainen perheen aavekammio, haamujen huone, jossa käytiin vain
kerran viikossa.
Mutta siellä oli kuitenkin yksi esine, vieläpä sellainen, joka heti
teki Samista ja Janista tuttavat. Se oli munakokoelma, jossa oli
parikymmentä munaa. Ne olivat kaikki sekaisin vanhassa lasikantisessa
kaulanauhalaatikossa, joka oli akanoita puolillaan. Ei ainoassakaan
ollut nimilappua, ja ne oli hyvin vaillinaisesti tyhjiksi
puhallettu. Kerääjä ei olisi niihin toista kertaa vilkaissut, mutta
kovin suuri oli niiden arvo siitä huolimatta. Tuntui ikään kuin
kaksi newyorkilaista, toinen kiinalaiseksi ja toinen neekeriksi
naamioituna, olisi odottamatta kohdannut toisensa Grönlannissa ja
toinen sattumalta tehnyt salaisen veljeskunnan merkin, johon he
kumpikin kuuluivat.
-- Pidätkö sinä tämmöisistä? kysyi Jan innosta hehkuen painostavasta
ympäristöstä huolimatta.
-- Tottakai, sanoi Sam. -- Ja olisi minulla niitä puolta enemmänkin,
mutta isäukko sanoi, ettei se käy laatuun ja että linnuista on
talolle hyötyä.
-- Mutta tiedätkö sinä niiden nimetkin?
-- Tietenkin. Tunnen jokaisen linnun, joka lentää, ja tiedän
siitä kaikki, tai melkein kaikki, venytteli Sam tavallista
mahtipontisemmin, vaikkei hän yleensä pyrkinyt kerskumaan.
-- Kunpa minäkin tietäisin. Enkö minä saa ottaa joitakin munia ja
viedä kotiin?
-- Ei käy laatuun; isä sanoi, että ellen ota niitä enempää, hän
lainaa minulle pyssynsä, että saan ampua jäniksiä.
-- Mitä? Onko täällä jäniksiä?
-- Luultavasti. Ainakin sain viime talvena kolme.
-- Mutta tarkoitan, että onko _nyt_, tiukkasi Jan ilmeisesti
pettyneenä.
-- Ei niiden kimppuun ole helppo _nyt_ päästä, mutta voimmehan
koettaa. Jonakin päivänä, kun kaikki työt on tehty, pyydän isältä
pyssyä.
"Kun kaikki työt on tehty", oli Raftenin talossa suosittu sananparsi.
Kun näet tahdottiin lykätä jokin asia määräämättömään aikaan, se
kuului niin myöntyvältä, mutta todellisuudessa merkitsi peräti muuta.
Sam avasi kaappipöydän alemman oven ja otti sieltä muutamia
kynnettäessä löydettyjä kivisiä nuolenkärkiä, yhden majavan hampaan,
joka oli siirtokunnan alkuajoilta, ja sangen huonosti täytetyn
pöllön. Jan syttyi ilmiliekkeihin nämä kallisarvoiset esineet
nähdessään. "Ohhoh!" -- muuta hän ei saanut suustaan. Sam oli kovin
hyvillään huomatessaan, kuinka syvän vaikutuksen perheen aarteet
tekivät vieraaseen, ja sanoi selitykseksi: -- Isä sen ampui navetan
katolta ja palkkalainen täytti.
Pojat alkoivat nyt tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Pitkin
päivää he uskoivat toisilleen salaisuuksia tavatessaan kesken
askareita. Huolimatta pitkistä keskeytyksistä he alkoivat tulla niin
hyviksi ystäviksi, että Sam illallisen jälkeen sanoi:
-- Kuules, Jan, nyt minä näytän sinulle jotakin, mutta sinun pitää
luvata, ettet koskaan sano kenellekään -- taikka jukopliut!
Tietysti Jan lupasi ja lisäsi tuon ehdottomasti sitovan sanan --
"jukopliut".
-- Lähdetään nyt molemmat aittaan, sanoi Sam. Kun he olivat
puolimatassa, Sam jatkoi:
-- Nyt minä olen palaavinani noutamaan jotakin. Mene sinä eteenpäin