Kaksi partiopoikaa - 03

valaistusta; hän etsi kaikista kirjoista mitä käteensä sai, mutta ei
päässyt selville sen nimestä. Vasta monen vuoden kuluttua hän sai
tietää, että se oli nuori koirastaviokuurna.
Eräänä toisena päivänä hän löysi pensaitten alta jotenkin läheltä
mökkiään pienikokoisen kuolleen haukan. Hän otti sen telttaan ja piti
sitä ihmeteltävänä löytönä, tarkasteli tuntikauden sen varpaita,
nokkaa, siipiä ja jokaista sulkaa. Sitten hän ryhtyi piirtämään
sen kuvaa. Hyvin huono kuva siitä tuli, vaikka piirtämiseen kului
monta päivää, ja lintu oli matoja täynnä, ennen kuin kuva valmistui.
Mutta joka höyhen ja joka pilkku oli tarkkaan jäljennetty, paperille
oikeaan paikkaan piirretty. Eräs hänen ystävänsä sanoi, että se
oli kanahaukka. Tämä nimi tarttui Janin muistiin, ja siitä pitäen
kanahaukka kaikkine kirjopiirtoineen oli hänelle hyvä tuttu. Vielä
myöhempinäkin vuosina nimi pysyi hänen mielessään, vaikka hän silloin
olikin saanut selville, että hänen "kanahaukkansa" oli aivan toista
lajia.
Myöhemmin hän tapasi huomattavasti toisenlaisen haukan. Se oli
elävä ja lentää livahteli puussa hänen päänsä päällä. Se oli sangen
pieni. Nokka oli hyvin lyhyt, jalat, siivet ja pyrstö pitkät; pää
oli sinervä; päälaki kuparinpunainen; pyrstössä oli leveä musta
poikkijuova. Lennellessään ja oksilla tasapainoa tavoitellessaan
tämä lintu keikutteli pyrstöään. Siitä hän tiesi, että se oli
haukka, ja se minkä hän värejä muisti, osoitti sen varpushaukaksi,
sillä tällä kertaa hänellä oli kirjastaan hieman apua. Kaksi
muutakin lintua hän näki aivan läheltä ja osaksi muistista piirsi
niiden kuvat. Erään kalenterin kuvasta hän sai tietää, että toinen
oli muuan ruisrääkän sukulainen; lintukirjansa kuvasta taas,
että toinen oli bobolinkki-varpunen. Näitä nimiä hän ei koskaan
unohtanut. Piirtäminen häntä alussa vähän epäilytti -- se näytti niin
epäintiaanimaiselta, kunnes hän muisti, että intiaanit maalailevat
kuvia kilpiinsä ja tiipiittensä seiniin. Se todella olikin kaikkein
paras keino luotettavien havaintojen tekemiseen.
Kaupungin kirjakauppiaalla oli näihin aikoihin tarjolla muutamia
uusia kirjoja. Erästä ihmeteltävän kaunista teosta myrkkykasveista
Jan kovin mielellään olisi käynyt katsomassa. Se oli jonkin aikaa
näytteillä ikkunassa. Kaksi suurta kuvaa saattoi kadulta nähdä;
toinen oli villikaali (Hyoscyamus), toinen hulluruoho (Datura).
Jan katseli niitä niin usein kuin vain saattoi. Viikon kuluttua
ne katosivat; mutta nimet ja ulkonäkö olivat ainaiseksi syöpyneet
hänen muistiinsa. Jos hän olisi ollut rohkeampi ja mennyt sisään ja
pyytänyt saada katsella näitä teoksia, niin hänen mieleensä olisi
tunnissa painunut niistä suurin osa.


IX
JÄLJET

Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kosteasta hiekasta omituisia
painalluksia -- ilmeisestikin jälkiä. Jan tutkiskeli niitä kauan ja
piirsi niistä sitten samankokoisen kuvan. Hän epäili suuresti, että
ne olivat pesukarhun jäljet -- ei ollut niin harvinaista eläintä,
ettei hänen laaksossaan olisi voinut sitä tavata. Hän näytti jäljen
kuvan niin pian kuin suinkin tallirengille, jonka koiran sanottiin
kerran tappaneen pesukarhun ja joka siis tietenkin oli asiantuntija.
-- Onko tämä pesukarhun jälki? kysyi Jan kainostellen.
-- Mistä minä sen tietäisin? vastasi mies töykeästi ja jatkoi
työtään. Mutta vieressä seisoi vieras, omituinen ilmestys, jolla oli
huonot vaatteet, mutta päässä takakenossa uusi silkkihattu. Tämä
sanoi: "Näytäpä minulle." Ja Jan näytti.
-- Onko se luonnollista kokoa?
-- On.
-- Aivan oikein, pesukarhun jälkihän se on. Tutki nyt kaikkia
isoja puita sillä paikalla, jossa tämän jäljet tapasit; kun sitten
näet sellaisen, jossa on kolo, niin tutki kuorta, eikö siitä löydy
pesukarhun karvoja. Jos huomaat niitä, niin tiedät löytäneesi
pesukarhun puun.
Jan lähti liikkeelle niin pian kuin suinkin pääsi. Etsittyään aikansa
hän löysi suuren lehmuksen, jonka kuoreen oli tarttunut vähän
harmaita karvoja. Hän vei ne kotiin saadakseen varmemmin tietää,
minkä eläimen turkista ne olivat peräisin. Hän koetti tavoittaa
kohtaamaansa vierasta miestä, mutta tämä oli mennyt matkoihinsa, eikä
kukaan tuntenut häntä.
Miten saada karvoista selkoa, siinä olikin nyt pulma; mutta äkkiä hän
muisti, että eräällä ystävällä oli vaunujen jalkamatto pesukarhun
nahasta. Hän vertasi siitä nyhtämiään karvoja puusta saamiinsa,
ja tarkastelu osoitti kiipijän epäilemättä olleen pesukarhu. Näin
Jan sai ensimmäisen aavistuksen siitä tosiasiasta, että jokaisella
eläimellä on erilaiset karvatkin, ei vain jäljet. Hän oppi niin
ikään, kuinka viisasta oli piirtää kaikki, mitä halusi muistaa tai
myöhemmin kuvailla. Hän oli keksinyt tuon oivallisen keinon joko
sattumalta tai vaiston avulla, ja periaate oli hyvä; ei mikään muu
anna niin monipuolista ja tarkkaa tietoa muodosta kuin piirros -- ei
ole sen parempaa oikean havaintotoiminnan kehittäjää.
Kerran hänen huomionsa kiintyi erääseen tavalliseen, sateenvarjon
kaltaiseen kasviin. Hän kaivoi sen maasta juurineen, ja alapäästä
löytyi pitkä valkoinen mukula. Hän maistoi sitä. Sen maku muistutti
hyvin paljon kurkkua. Hän löysi kasviopista sen nimen, se oli
"intiaanien kurkku".[2] Kuvaus tästä kasvista tuntui soveltuvan hänen
löytämäänsä juurakkokasviin, mikäli hän käsitti kirjan oppisanain
merkityksen, siinä kun ei ollut kasvista kuvaa. Näin hän siis lisäsi
intiaanikurkun erätietoihinsa.
Kerran hän taas pureskeli erään oudon kasvin lehtiä, koska oli
kuullut, että se oli intiaanien ensimmäinen koe. Mutta pian hän sai
kamalia vatsanväänteitä. Hän kiiruhti kotiin suuressa tuskassa.
Äiti antoi hänelle sinappia ja vettä, kunnes hän antoi ylen, ja
sitten pari kovaa korvapuustia. Isä sattui tulemaan huoneeseen
tämän toimituksen aikana ja täydensi rangaistusta lämpimällä
kädellä. Ja sillä samalla hetkellä häntä käskettiin ainiaan pysymään
poissa metsistä. Jan ei tietenkään totellut. Hän kävi vain entistä
varovaisemmaksi ja nautti mökistään kahta vertaa enemmän, kun siihen
vielä liittyi salaisen synninkin viettelys.


X
BIDDYN AVUSTUS

Perheeseen tuli nyt irlantilais-kanadalainen palvelustyttö, kotoisin
Sangerista. Tämän tytön isoäiti oli kansanparantaja, joka ammattinsa
perinpohjaisena taitajana oli kohonnut suureen maineeseen. Hänet oli
usein ilmiannettu muka noitana, vaikka olikin harras katolilainen.
Tyttö oli oppinut jonkin verran hänen kasvitiedoistaan, ja eräänä
päivänä, kun kaikki olivat käymässä hautausmaalla, hän poikkesi
milloin mihinkin metsikköön ja toi kasveja sekä ilmoitti niiden nimet
ja samalla vaivat, joita vastaan hänen isoäitinsä niitä käytti.
-- Sassafras, josta saadaan lääketeetä ihotauteihin; verijuuri, jolla
keväällä parannetaan verta; pipsisseva vilustumiseen ja kuumeeseen;
valkoisen miehen jalanjälki,[3] jota nousee kaikkialle, mihin vain
valkoinen mies astuu; intiaanin malja, jota kasvaa sille paikalle,
missä intiaani kuolee; voikukan juuri, joka kelpaa kahvinlisäkkeeksi;
intiaanitupakka, jota käytetään ostotupakan höysteeksi; hemlokin
kuorta, josta saadaan punaista väriainetta; harmaan pähkinäpuun
kuorta, josta saadaan kankaisiin vihertävä värivivahdus.
Tämä kaikki oli muille vain hetken huvia, mutta Jania se kiinnosti
aivan valtavasti, ja hän kätki kaikki nämä seikat syvälle muistiinsa.
Biddyn tietoihin oli kuitenkin sekaantunut paljon taikauskoakin:
-- Jos pitää pitkäkoiven (vaaksiaisen) koivesta kiinni ja sanoo:
'Ilmoita minulle, missä lehmäni ovat', niin se osoittaa juuri
lähimmän koipensa alle, -- ja kerran se tiedotti minulle, missä
hukkunut kaularihmani oli.
-- Jos ampuu pääskyjä, niin lehmät lypsävät verta. Vanha Sam White
turmeli sillä koko maitokauppansa.
-- Salama ei koskaan iske sellaisiin ulkohuoneisiin, joihin
pääskyt ovat pesineet. Isä ei koskaan saanut rauhaa, kun oli uuden
ulkohuonerivin rakentanut, ennen kuin pääskyt siihen pesivät. Hän
piti sitä sadan dollarin vakuutuksessa, kunnes pääskyt tulivat sitä
katselemaan.
-- Kun mittaritoukka tulee päälle, niin silloin saat uudet vaatteet.
Minun serkkuni sanoo, että niitä joka kesä kävelee hänen päällään, ja
aina hän saa uudet vaatteet.
-- Jos halkaisee variksen kielen, niin se alkaa puhua kuin tyttö.
Mummo tunsi miehen, ja sillä miehellä oli veli, joka sai kiinni
variksen poikasen ja halkaisi sen kielen ja sanoi sitten mummolle,
että se puhui juuri kuin tyttö -- ja mummo kertoi tämän minulle!
-- Jos liottaa hevosen jouhea sadevedessä, niin siitä tulee käärme.
Ja eikös olekin paljon käärmeitä sellaisten vesipaikkojen ympärillä,
joista hevoset juovat?
-- Jos tappaa hämähäkin, niin seuraavana päivänä sataa. Se on hyvä
tietää. Minä muistan, kun eräänä vuonna oli tulossa protestanttien
juhla heinäkuun 12. p:nä ja äiti käski meitä kokoamaan kaksikymmentä
hämähäkkiä. Ne me tapoimme kaikki edellisenä päivänä, ja voi voi,
kuinka sitten juhlassa satoi! Arvatkaa naurattiko meitä! Useimpien
juhlijoitten täytyi palata kotiin veneillä, niin kerrottiin
sanomalehdessä. Mutta seuraavana vuonna ne tekivät meille saman
jutun, kun me vietimme Pyhän Patrikin päivää, mutta maaliskuun 16.
p:nä hämähäkkejä on vielä vähän, eikä silloin satanut vettä vaan
lunta, niin että kyllä juhlaan mentiin.
-- Rupikonnista saa tietenkin rupia. Oletteko nähnyt Mc Kennan
kaksosia -- kuinka niiden pää on rupia täynnä. No niin, mutta
minä olen nähnyt niiden poikien leikittelevän rupikonnilla kuin
pelikuulilla. Niin, olisipa niiden pitänyt tietää, mitä siitä tulee.
Eikö rupikonnan selkä ole rupia täynnään, niin ettei siihen enempää
mahtuisi?
-- Tuo on intiaanin tupakkaa. Intiaanit aina käyttävät sitä, ja
polttaa sitä joskus mummokin. (Jan painoi tämän erikoisesti mieleensä
-- sitä hänen piti saada ja polttaa, jos kerran intiaanit niin
tekivät.)
-- Noidan pähkinäpuusta tehty taikavirpi rupeaa heilumaan maanalaisen
lähteen päällä ja näyttää, mistä kohdasta pitää kaivaa. Dennyt Scully
on kovin taitava sitä käyttämään. Hän saa dollarin, kun näyttää,
mihin paikkaan pitää kaivo kaivaa, ja ellei vettä löydy, niin ei
silloin ole kaivettu juuri siitä paikasta, jonka hän on osoittanut,
taikka on lumous jollakin tavalla rikottu, ja hänen täytyy etsiä
uudestaan.
-- Kas tässä on voikukka. Sen juuresta tulee oikein hyvää kahvia.
Mummo aina käyttää sitä. Hän sanoo, että se on terveellisempää kuin
ostokahvi, mutta äiti sanoo, että hän pitää enemmän ostetuista
tavaroista, ja kuta enemmän ne maksavat sitä enemmän hän niistä pitää.
-- Kas tässä on ginseng. Siinä on keväällä oikein nätit kukat. Sitä
lähetetään Kiinaan tonneittain. Mummo sanoo kiinalaisten syövän sitä
tullakseen hyvälle päälle, mutta paljon enemmän heidän pitäisi siinä
tapauksessa syödä.
-- Tuossa on ruskojalavan oksa. Se on mainiota kylmän ajamiseksi
ruumiista; silloin pitää juoda sen kuoresta keitettyä mehua. Mummo
teki sitä eräänä keväänä sangollisen. Hän pani sen ulos jäähtymään,
mutta sika joi kaiken, ja varmaan se oli kylmettynyt, sillä se sai
sen takahampaat niin löyhtymään, että ne irtaantuivat suusta. Minä
näin ne itse pihassa. Näin kuin näinkin.
-- Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat
saadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin
oman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista
kertaa.
-- Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi
ja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen:
murheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten
hän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi
kahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten
lakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan
kaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.
-- Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin
näet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin
aurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin
sanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista -- se on
paljasta kirjaviisautta.
Sellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat
niistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä
vähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.
Tyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt
kertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.
Viikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen
suuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun
heidän seurustelustaan.


XI
KEUHKOPALSAMI

Eräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa
olevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:
-- Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]
-- Sinä tarkoitat Virginian tuomea.
-- En, vaan syystuomea. Virginian tuomi ei kelpaa mihinkään, mutta
syystuomen kuori on kovin hyvää keuhkokipuihin. Mummolla sitä on
aina varalla. Minä olen itsekin tuntenut hiukan pahoinvointia (totta
puhuen hän oli terve kuin pukki). Minun täytyy hankkia sitä vähän.
Janin kanssa he siis suunnittelivat retken. Se oli niin uhkarohkea,
että poikaa pelotti. Tyttö otti pienen kirveen kalukaapista -- hänen
isänsä pyhästä kalukaapista.
Janin äiti näki hänet kirves kourassa ja kysyi, mitä hän sillä teki.
Vähääkään kainostelematta tyttö sanoi oikopäätä, että hän aikoi
lyödä lujempaan koukun, johon pyykkinuora oli kiinnitetty ja jatkoi
hymyhuulin matkaansa valhettaan häpeämättä. Jan sai uuden opetuksen,
eikä se suinkaan ollut hyvä ja varteen otettava. Kirves pantiin
kyllä heti takaisin kaappiin, mutta seuraavalla kerralla lainattiin
varovaisemmin.
Biddy sanoi menevänsä vihannespuotiin. Mutta nurkan takana hän
tapasi Janin, ja yhdessä he sitten lähtivät toimittamaan asiaansa.
Välittämättä vähääkään omistusoikeudesta hän näytti Janille, kuinka
syystuomesta oli kuori otettava. "Ei pidä kuoria aivan ympäriinsä, --
siitä tulee huono onni; pitää ottaa vain päivän puolelta." Hän täytti
kopan kuorenpaloilla, ja sitten palattiin yhdessä kotiin.
Kotona hän täytti kuoresta irrottamallaan mäihällä ruukun, kaatoi
vettä päälle ja antoi sotkun seistä viikon päivät. Vesi muuttui tänä
aikana tumman ruskeaksi liuokseksi, jolla oli katkera maku ja imelä
hyvä haju. Biddy sekoitti sekaan viskiä ja vähän sokeria ja liimasi
sitten kylkeen nimilapun: _keuhkopalsamia_.
-- Se on kamalan hyvää, hän sanoi. Mummolla sitä on aina varalta.
Sillä parannetaan paljon ihmisiä. Annas kun kerron. Bud Ellis oli jo
niin huonona, että tohtorit aivan hylkäsivät hänet. Sanoivat, ettei
hänellä ollut keuhkoista enää mitään jäljellä, mutta hänpä tuli
mummon luo. Tavallisesti hän oli tehnyt mummosta pilkkaa; mutta nyt
hän oli huutavassa hädässä. Alussa mummo ajoi hänet ulos; mutta kun
hän sitten näki, kuinka kamalan sairas mies oli, voitti säälin tunne
ja hän ilmaisi, miten tätä keuhkopalsamia valmistetaan. Miehen piti
valmistaa pari kannua kerrallaan ja tuoda mummolle. Mummo sitten
piteli sitä, niin että se väheni puoleen, ja antoi sen sitten hänelle
takaisin. Ja eikös vain mies kuuden kuukauden päästä ollut aivan
terve.
Biddy valitteli nyt joka yö rintavaivojaan. Näihin vaivoihin ei ollut
mistään muusta apua kuin hänen keuhkopalsamistaan. Varmaan hänen
tilansa oli sangen arveluttava, sillä eräänä yönä hänen päähänsä
näytti tulleen vikaa hänen nautittuaan useita lasillisia kallista
palsamiaan. Biddy alkoi morkata talon emäntää, ja kuukauden lopussa
hänen sijallaan oli toinen, vaikka ei tosin yhtä mielenkiintoinen
palvelija.
Monta hyvää ja huonoa opetusta olisi Jan voinut tytöltä saada;
mutta ainoa, mikä todella jäi kummittelemaan hänen mieleensä, oli
tieto, että syystuomen kuori oli aivan ihmeellistä rohtoa. Perheen
lääkärikin vakuutti, että kyllä asiassa oli perää, ja Jan piti tätä
niin ollen uutena kalliina erätietona.
Opittuaan kerran tuntemaan puun hän ihmeekseen huomasi, että se
oli jokseenkin yleinen, ja ilokseen hän huomasi sen kukkivan
Glenjanissakin.
Tästä hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa paperille muistiin kaikki
puut, mitä hän tunsi, ja hämmästyksekseen hän silloin huomasi,
että niitä oli hyvin vähän ja että hänen tietonsa niistä olivat
kovin hatarat. Kaksi vaahteralajia, pyökki, kaksi lajia jalavaa,
rautapuita, kaksi lajia koivua, kaksi saarnilajia, mänty, setri,
palsamikuusi, hemlokki ja tuomi.
Hän oli kuullut, että intiaanit tunsivat jokaisen puun ja kasvin
nimen ja ominaisuudet, mitä metsässä oli, ja hän toivoi vielä
voivansa sanoa samaa itsestään.
Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kokonaisen kasan tyhjiä
simpukan kuoria. Kuorethan olivat aivan yleisiä, mutta miksi ne
olivat kaikki kasassa ja kaikissa samanlaiset merkit. Kasan ympärillä
oli liejussa omituisia jälkiä ja muita merkkejä. Jälkiä oli niin
taajassa, että oli vaikea löytää ainoatakaan ehjää, mutta kun hän
viimein löysi sellaisen, piirsi hän pesukarhun jäljen muistaen siitä
kuvan. Se oli liian pieni ollakseen hänen vanhan tuttavansa jälki.
Mutta hän ei tavannut ketään, joka olisi voinut hänelle kertoa, mikä
eläin se oli. Eräänä päivänä hän kuitenkin näki pyöreähkön ruskean
eläimen istumassa rannalla simpukoita syömässä. Se sukelsi veteen
hänen lähestyessään, mutta nousi jälleen vähän matkan päässä pinnalle
ja ui. Kun se uudelleen sukelsi, huomasi Jan pitkästä hoikasta
hännästä, että se oli piisami, samanlainen kuin se, jonka hän oli
nähnyt täytettynä puodin ikkunassa.
Pian hänelle selvisi, että mitä enemmän hän tutki jälkiä, sitä
enemmän hän löysi erilaisia. Toiset olivat hyvinkin salaperäisiä,
niin ettei hän voinut muuta kuin piirtää niistä kuvan ja panna sen
talteen, kunnes asia joskus valkenisi. Eräät kaikkein ihmeellisimmät
jäljet hän huomasi rosvokilpikonnan tekemiksi, eräät toiset taas vain
juomassa käyneen tavallisen variksen jalan painanteiksi.
Kaikenlaisten omituisten mökkiin kerättyjen esineitten luku kasvoi
jatkuvasti. Paikka kävi yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Se
joutui entistä enemmän piiloon, kun ympärillä oleviin puihin ja
pensaisiin jälleen kasvoi lehtiä, ja Jan oli ylpeä sen jylhästä
yksinäisyydestä ja salaperäisyydestä ja vaelsi pitkin metsää
jousineen ja nuolineen tähtäillen viattomia tirskuvia oravia --
vaikka epäilemättä hänen mielipahansa olisi ollut yhtä vilpitön kuin
niiden, jos hän todella olisi ampunut ja osunut.
Jan huomasi piankin, ettei hän ollut mökin ainoa asukas. Eräänä
päivänä istuessaan ja ihmetellessään, miksei hän ollut rakentanut
liettä, jonka ääressä olisi voinut istua lämmittelemässä, hän
näki pienen eläimen ääneti livahtelevan takaseinän kahden hirren
raossa. Jan pysyi alallaan. Kaunis pieni metsähiiri tuli pian
kokonaan näkyviin, istui Jania katselemaan ja silmiään pesemään. Jan
tavoitti jousta ja nuoliaan, mutta hiiri livahti samassa piiloon.
Jan asetti jänteelle tylpän nuolen ja odotti sitten, ja kun hiiri
palasi, hän ampui. Nuoli ei osunut hiireen, vaan iski hirteen ja
ponnahti takaisin Janin kasvoihin, läimäyttäen häntä poskeen pistävän
kipeästi. Piehtaroidessaan maassa möristen ja poskeaan hieroen hän
ajatteli: juuri saman minä aioin tehdä metsähiirelle. Sen jälkeen
ei Jan enää millään tavalla yrittänyt tehdä pahaa metsähiirelle;
päinvastoin hän mielellään jakoi sen kanssa eväänsäkin. Aikaa myöten
heistä tuli hyvät tuttavat, ja Jan huomasi, että niitä olikin
muuttanut kokonainen perhe metsämajaan hänen kerallaan asumaan.
Biddyn kertomus intiaanitupakasta teki tehtävänsä. Ja ei ollut
tupakkamies, mutta nyt hänen mielestään täytyi se taito oppia. Hän
kokosi suuren määrän tätä tupakkaa,[5] pani sen kuivumaan ja ryhtyi
tekemään piippua -- oikeata intiaanin rauhanpiippua. Hänellä ei ollut
punaista hiekkakiveä, josta olisi näpertänyt pesän, mutta varsin
hyvä tuli pehmeästä punaisesta tiilestäkin. Ensin hän puukollaan
hahmotteli sille muotoa ja yritti sitten kaivaa pesän samalla
aseella, kunnes sattui muistamaan lukeneensa eräästä koulukirjastaan,
että intiaanit näversivät kiveen kolon jousiporalla ja kostealla
hiekalla. Eräs hänen tovereistaan, puusepän poika, oli nähnyt isänsä
käyttävän jousiporaa. Tämän tietonsa vuoksi hän Janin silmissä kävi
entistä tärkeämmäksi. Hänen johdollaan tehtiin jousipora ja sitä
käytettiin monenlaisten esineitten valmistamiseen, kunnes sen käyttö
oli täysin selvillä, ja sitten se sai oikeata intiaanityötä, sillä
kun porattiin piippuun pesä ja pesän reikä.
Varren hän teki seljapuun oksasta työntäen kotona sydämen pois
pitkällä sukkavartaalla. Hän leikkasi somemmiksi muutamia valkoisia
kyyhkysten sulkia, pani kunkin varren päähän vähän pihkaa, kiinnitti
ne sitten lujaan nauhaan ja lopuksi sitoi ne piipunvarteen. Sitten
hän istui leiritulensa ääressä juhlallisesti poltellen -- muutamia
sauhuja vain, sillä ei se häntä todella miellyttänyt -- sanoi sitten
"ugh paljon nälkä", koputti tuhkat pois ja ryhtyi jatkamaan jotakin
kesken jäänyttä työtä.
Näin hän vietti lauantait. Lähtiessään mökistään hän kätki kaikki
tavaransa huolellisesti. Sitten hän pesi purossa värit naamastaan,
kiinnitti paikoilleen vihaamansa paperikauluksen, jota perheen
ylpeys ja köyhyys pakotti hänet joka päivä käyttämään, ja palasi
kotiin. Ja oli pieni haaveilija, mutta kuinka onnellisia olivatkaan
hänen haaveensa! Kokiessaan kotonaan niin monet surut hän samalla
tiesi, että hän aina saattoi tulla tänne laaksoonsa, unohtaa
ja olla onnellinen kuin kuningas -- olla todellinen valtias
kuningaskunnassaan, joka oli kerrassaan hänen mielensä mukainen ja
hänen ikiomansa.


XII
KOHTALON KOLAUKSIA

Koulussa Jan oli mallipoika paitsi eräässä suhteessa -- hän
hairahtui toisinaan omituisiin oikullisiin uppiniskaisuuden puuskiin
opettajiaan vastaan. Eräänä päivänä hän huvikseen piirsi ison
taulun täyteen naurettavia pilakuvia rehtoristaan, jonka suosikkeja
hän kieltämättä oli. Kuvat olivat sangen sukkelia ja sen tähden
harmillisiakin. Rehtori ryhtyi perinpohjaisiin toimenpiteisiin
saadakseen selville, kuka oli kuvat tehnyt. Hän kutsui koolle koko
koulun ja alkoi ristikuulustelulla ahdistaa erästä tyhmää raukkaa,
jota hän luuli syylliseksi. Poika kielsi sekavin sanoin, ja niinpä
rehtori oli varma hänen syyllisyydestään ja tavoitteli piiskaansa
tuomitun puhjetessa kovaan itkuun. Kaikkien hämmästykseksi Jan nousi
ja ikävystyneellä, kärsimättömällä äänellä sanoi:
-- Oh, antakaa hänen olla. Minä sen tein.
Hänen käytöstapansa ja muut seikat olivat sen tapaisia, että kaikki
rupesivat nauramaan. Rehtoria tämä kiukutti niin, että hän raivostui
suunniltaan. Hän tarttui Janin kaulukseen kiinni. Jania pidettiin
arkana poikana; hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet tiukasti
kiinni. Rehtori pieksi häntä raakanahasta palmikoidulla ruoskalla,
kunnes koko koulu huusi "hävetkää", mutta hän ei saanut Jania
kertaakaan parkaisemaan.
Kun Jan sinä iltana riisuutui maata mennäkseen, hänen veljensä
näki pitkät tummat juovat, jotka ulottuivat kiireestä kantapäähän,
eikä selitystä voitu välttää. Valehteleminen oli aivan vastoin
Janin luontoa; vanhemmat saivat kuulla kuinka huonosti hän oli
käyttäytynyt, ja siitä seurasi uusia tylyjä rangaistuksia. Seuraava
päivä oli lauantai. Hän pilkkoi tavanmukaisen kahdenkertaisen määrän
puita keittiöön ja lähti sitten, selkä täynnä kimoilevia mustelmia
siihen ainoaan onnen paikkaan, jonka hän tunsi. Synkkä mieliala
hälveni hänen lähestyessään Glenjania. Hän jo alkoi tuumia lieden
ja savupiipun rakentamista majaansa. Hän kulki salaista polkua
avoimen nurmen poikki ja oli jo melkein mökillään, kun hän kuuli
ääniä -- kovia karkeita ääniä -- _omasta mökistään_. Hän hiipi aivan
lähelle. Ovi oli auki. Siellä oli, hänen rakkaassa mökissään, kolme
maankiertäjää, jotka pelasivat korttia ja joivat pullosta. Heidän
vieressään maassa oli hänen kaulakoristeensa rikottuna pelimerkeiksi.
Ulkona hiljalleen palavassa tulessa olivat hänen jousensa ja
nuoliensa jäännökset.
Jan parka! Päätös olla kuin intiaani kidutuspaalussa oli auttanut
häntä kestämään opettajan julman rangaistuksen samoin kuin
kotikurituksenkin, mutta tämä oli liikaa. Hän pakeni etäiseen ja
rauhalliseen kolkkaan, heittäytyi siellä maahan pitkäkseen ja itki
surusta ja vihasta -- hän olisi tappanut nuo roistot, jos olisi
voinut. Tunnin tai parin kuluttua hän palasi takaisin nähdäkseen
paraiksi roikaleitten päättävän pelinsä ja ryyppäävän viimeiset
naukut; sitten he tahrasivat mökin ja hajottivat sen raunioiksi.
Janin elämän paras ilo oli hävitetty -- kuninkaalta riistetty
kruunu ja valtaistuin. Tuntien nyt jokaisen mustelman selässään ja
säärissään hän lähti synkkänä kotiin.
Tämä tapahtui kesän lopulla. Pian saapui syksy: päivät lyhenivät
ja tuulet kävivät tuimemmiksi. Jan ei päässyt käymään Glenjanissa,
vaikka häntä suuresti haluttikin. Hän ahkeroitsi sitä enemmän;
kirjat olivat nyt hänen huvinsa. Hän teki työtä uutterammin kuin
koskaan ennen, kunnostautui koulussa, mutta ei saanut minkäänlaista
tunnustusta kotona, jossa jumalisuus oli ylinnä.
Opettaja ja jotkut pojistakin huomasivat, että Jan kävi kovin
laihaksi ja kalpeaksi. Hän ei koskaan ollut kovin vankka, mutta nyt
hän näytti sairaalta; kotona ei kuitenkaan huomattu tätä muutosta.
Äidin kaikki ajatukset kohdistuivat Janin houkkamaiseen nuorempaan
veljeen. Kahteen vuoteen hän ei ollut montakaan kertaa puhunut
Janille samalla torumatta. Janin sydämessä oli nälkäinen tyhjä
tila, kun hänen täytyi joka aamu huomaamatta lähteä kotoa ja nähdä
kelvotonta veljeään suudeltavan ja hyväiltävän. Koulussa heidän
asemansa muuttui päinvastaiseksi. Jan oli rehtorin ylpeys. Hän ei sen
koommin piirtänyt pilakuvia, ja opettaja kuvitteli mielessään, että
selkäsauna oli pelastanut koulun kalpeakasvoisen priimuksen.
Jan laihtui ja hänen sydämensä ikävä kasvoi yhä enemmän melkein
jouluun saakka, jolloin hänen voimansa murtuivat.
-- Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.
Hän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.
-- Hänen _täytyy_ elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen
täytyy elää -- oi Jumalani, hänen täytyy elää.
Tehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä.
Etevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti.
Äiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen
mielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi
usein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt
poikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi
tämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä.
Äiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa
loistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli
päämääränsä.


XIII
ILVES

Kun talvi väistyi, palasivat Janin voimat. Hän oli siksi viisas, että
käytti uutta asemaansa saadakseen kirjoja. Kansankirjaston hoitaja,
laajan sivistyksen hankkinut mies, joka oli itse saanut taistelunsa
taistella, alkoi kiinnittää Janiin huomiota ja hankki hänelle
montakin kirjaa, joita hänen muutoin olisi ollut mahdoton saada.
Kaksi kirjaa hänestä oli erityisen tärkeitä: toinen lintukirja ja
toinen teos intiaaneista. Ne olivat kimaltelevia puroja kuivuudesta
janoisessa maassa.
Maaliskuussa hän nopeasti parani. Hän saattoi nyt käydä pitkillä
kävelyretkillä; ja eräänä kirkkaana lumisena päivänä hän lähti
vaeltamaan veljensä koira seuranaan. Askelet kääntyivät mäkimaita
kohti. Ilma oli kirkasta ja virkistävää, hän käveli odottamattoman
reippaasti ja suuntasi askelensa kohti etäistä Glenjania, vaikka ei
hänen aikomuksensa alussa ollutkaan lähteä sinne. Vanhan vetovoiman
vaikutuksesta hän kuitenkin kulki kulkemistaan. Salainen polku ei
näyttänytkään nyt yhtä salaiselta, nyt kun puissa ei ollut lehtiä.
Siitä huolimatta hänen laaksonsa tuntui rakkaalta ja kodikkaalta, kun
hän oli tullut sen leveämpään kohtaan.
Sitten hän sattui lumessa näkemään omituiset isot jäljet, jotka
olivat aivan verekset. Ne olivat viisi tuumaa leveät, melkein
karhun jäljen kokoiset, mutta kynsistä ja varvaskänsistä ei näkynyt
merkkiäkään. Askelet olivat lyhyet, eivätkä jäljet olleet painuneet
syviksi, kuten ne karhun kokoisen eläimen alla olisivat painuneet.