Kaksi partiopoikaa - 07

Kun he tulivat lähelle sitä puuta, josta pöllö vähän väliä äänteli,
kiiti heidän päänsä yli harmaa möhkäle peittäen hetkeksi joukon
tähtiä ylitse kulkiessaan, mutta pienintäkään ääntä päästämättä.
-- Tuossa se menee, kuiskasi Sam. -- Tuo nyt on kirkuva pöllö. Mutta
eihän se ääntele enää ensinkään, vai mitä?
Kerran vuosien kuluttua Jan sattui kuulemaan Lowellin sanat:
"kirkuvan pöllön laulu on luonnon suloisin ääni", ja hän myönsi
itsekin, kuinka sopimaton sen nimi oli.
-- Minun pitää päästä pesukarhun ajoon, jatkoi Jan, ja hänen
sanoissaan oli sellaista itsepintaisuuden sävyä, jota ei tavallisesti
huomannut hänen kohteliaan käytöksensä vuoksi.
-- Se muuttaa asian, vastasi Sam, sillä hän alkoi ymmärtää, että
toveri oli tosissaan. -- Lähdemme varmaan, koska sinä puhut tuohon
sävyyn, sillä tietenkin se _voidaan_ tehdä. Olet kai huomannut, että
minä tiedän enemmän nelijalkaisista eläimistä kuin linnuista, hän
jatkoi. -- Minusta taitaa yhtä hyvin tulla lampuri kuin metsämies
oikein ammatin kannalta, mutta hyvin mielelläni olisin jonkin aikaa
metsästäjänä, ja isä onkin luvannut joskus lähteä kanssani. Ehkä
saamme hirven, jos lähdemme viidentoista kilometrin päähän Pitkälle
suolle. Mutta olisi ollut hyvä, jos isäukko ja Kaleb eivät olisi
tapelleet, sillä Kaleb tuntee metsät ja hänen vanha koiransa on
ajanut puuhun niin paljon pesukarhuja, etten minä voisi niille
kaikille keppiä näyttää, vaikka olisi kokonainen kuukausi pelkkiä
sunnuntaita.
-- No, hyvä, jos se on ainoa pesukarhukoira, mitä täällä on, niin
minä menen ja haen sen. Saatpa nähdä, vastasi Jan.
-- Taidatpa vain mennä, vastasi Sam ihaillen, vaikka häntä samalla
naurattikin.
Kello oli jo kymmenen, kun he tulivat kotiin, ja kaikki olivat
makuulla, paitsi Raften. Pojat menivät heti nukkumaan, mutta
seuraavana aamuna navetan parvelle mennessään he näkivät, että Si
oli sekä ommellut savulaput että vielä kursinut uudestaan pahimmat
paikoistakin ja palttanut tiipiin liepeen ylt'ympäriinsä pannen
pienen narun paltteen sisään, niin että nyt vain nappulat ja salot
enää puuttuivat.
Vaate vietiin heti leiripaikalle. Jan kantoi kirvestä. Heidän
tullessaan pensasaidalle, joka oli puron takana suon reunassa, hän
sanoi:
-- Sam, minä rastin nyt polun Kaleb-ukolle. Kuinka se tehdään?
-- Veistä kirveellä pilkat puihin aina muutaman sylen päähän.
-- Näinkö? kysyi Jan veistäen puusta lastut kolmesta paikasta, niin
että syntyi kolme valkoista pilkkaa.
-- Ei, noin merkitsee ansamies ansan, taikka "jotakin erikoista". Tie
rastitaan siten, että veistetään lastu puun etupuolelta ja toinen
takapuolelta -- sillä tavalla -- sitten polkua voi kulkea kumpaankin
suuntaan, ja jos sitä pitää kyetä seuraamaan yölläkin, veistetään
taajempaan.


VIII
PYHÄ TULI

-- Kymmenen vankkaa salkoa ja kaksi pitkää ja ohutta, sanoi Jan
paperista lukien. Ne oli pian katkaistu ja tuotu leiripaikalle.
-- Sido ne yhteen tiipiin peitteen korkeudelta.
-- Sido yhteen! Mutta millä?
-- "Parkitsemattomalla nahkahihnalla", hän sanoi, mutta hän sanoi
myös, että "tehkää peite vuodista". Minä pelkään, että meidän tällä
kertaa täytyy käyttää tavallista nuoraa, ja Jan näytti vähän häpeävän
tämän myöntäessään.
-- Minä arvasin sen, toitotti Sam, -- ja pistin sen vuoksi peitteen
sisään kappaleen neljännestuuman köyttä, vaikken parvella uskaltanut
sitä sinulle sanoa.
Kolmijalka köytettiin köydellä lujasti yhteen ja nostettiin pystyyn.
Sen nojalle pantiin kolmen metrin kuudenkymmenen sentin piiriin
yhdeksän salkoa, sillä kolme ja kuusikymmentä korkean tiipiin pohja
on tavallisesti kolme ja kuusikymmentä läpimitatenkin. Nämäkin
salot sidottiin sitten kiinni entisten kanssa yhdessä, ja viimeinen
salko nostettiin pystyyn vastapäätä oviaukkoa tiipiin vaate siihen
köytettynä lappujen välisestä liuskasta. Molempien savusalkojen
päillä vaate kuljetettiin ympäri. Sitten tarvittiin naulanappulat.
Jan yritti tehdä ne hikkorin vesoista, mutta paksu pehmeä sydän
sattui juuri sille paikalle, johon kärki oli vuoltava. Sam sanoi,
että "ei mistään tule parempia nappuloita kuin valkoisesta tammesta".
Hän katkaisi kappaleen valkoisen tammen runkoa, halkaisi sen
keskeltä, sitten puoliskon taas keskeltä ja jatkoi samaan tapaan,
kunnes ne olivat riittävän pienet puukolla vuoltaviksi. Jan otti
sillä välin kirveen pilkkoakseen toisen pölkyn, mutta häneltä ne
eivät haljenneetkaan suoraan syitä myöten, vaan vinoon.
-- Ei sillä tavalla, sanoi Sam. -- Pitää joka kerta halkaista
keskeltä, muutoin se aina halkeaa ohuempaan puoleen päin. Sinun on
parasta halkoa kattopaanuja talvella, jotta tuonkin oppisit.
Vuoltiin kymmenen kymmenen senttimetriä pitkää, noin puolen
senttimetrin paksuista nappulaa. Niitä käytettiin samalla tavalla
kuin ompelijattaret käyttävät nuppineuloja vaatekappaleita
koetellessaan, reiät vain piti tehdä ensin tiipiin peitteeseen.
Näin kiinnitettiin vaate paikalleen. Sitten teki haittaa se, että
lievenappulat puuttuivat.
-- Tee kymmenen kappaletta, kolmenkymmenen senttimetrin mittaisia ja
parin senttimetrin paksuisia tamminappuloita. Minäpä keksin, kuinka
ne kiinnitetään.
Jan katkaisi köydestä kymmenen vähän yli puolen metrin mittaista
pätkää ja teki vaatteen liepeeseen paltenuoran yläpuolelle
ylt'ympäriinsä reikiä, 90 cm aina reikäin väliä. Jokaiseen reikään
hän pisti köydenpätkän ja solmi sitten molemmat päät yhteen. Näin oli
saatu kymmenen nappulalenkkiä; tiipii voitiin kiinnittää maahan ja se
näytti oikein onnistuneelta.
Nyt seurasi kaikkein tärkein, ensimmäisen tulen tekeminen. Pojista se
oli juhlallinen hetki, melkeinpä uskonnollinen toimitus. Kumma juttu,
heistä tuntui aivan samalta kuin metsäläisistäkin samanlaisissa
oloissa -- että nimittäin uuden tiipiin pystyttäminen ja ensimmäisen
tulen tekeminen on tapaus, jolla on syvällinen merkitys. Silloin on
aina tarkkaan vaarinotettava kaikki, mikä voi vaikuttaa sen tulevaan
onneen.
-- Sietääpä tehdä tämä tuli hitaasti ja hyvin. Olisi vietävän paha
onni, jos se juonittelisi heti ensimmäisellä kerralla.
-- Se on totta, vastasi Jan samanlaista taikauskoista pelkoa tuntien.
-- Mitäs sinä siihen sanot, Sam, jos me tosiaan saisimme sen
syntymään puita hankaamalla, eikös se olisi poikaa?
-- Hohoi!
Pojat kääntyivät ympäri, ja siinä seisoi Kaleb aivan lähellä. Hän
tuli heidän luokseen ja nyökkäsi päätään. -- Tiipii taitaakin olla
valmis? Eipä hullumpi, mutta mitä varten käänsitte oven länttä kohti?
-- Sillä puolella on puro, selitti Jan.
-- Minä en muistanutkaan sanoa teille, virkkoi Kaleb, -- että
intiaanitiipii aina käännetään itää kohti; siten ensinnäkin
aamuaurinko paistaa sisään, ja toiseksi tuuli käy enimmäkseen
lännestä ja savu sen vuoksi pakenee paremmin.
-- Entä jos tuulee suoraan idästä? kysyi Sam. -- Sade tulee aina
itätuulella.
-- Ja kun tuuli on idässä, jatkoi Kaleb kääntymättä nimenomaan
kummankaan puoleen vaan ikään kuin itsekseen puhuen kysymystä edes
kuulematta, -- kun idästä puhaltaa, niin te käännätte laput tiukasti
toistensa päälle ristiin, näin, ja hän pani kätensä ristiin rinnan
yli. Itäpuoli on siten suljettu, eikä sisään pääse satamaan; ja
ellei savu sitten pakene tiipiistä, niin nostakaa vaatteen lievettä
oven alta juuri vähäsen -- kyllä sitten vetää. Ja kun te käännätte
tiipiinne, niin älkää panko sitä noiden puiden alle. Puut ovat
vaarallisia; ne vetävät rajuilmalla salamaa puoleensa ja niistä
putoilee oksia. Sateen jälkeen niistä taas tippuu kauan vettä.
Tiipiin päälle pitää saada niin paljon auringonpaistetta kuin sitä
vain on.
-- Oletteko te, herra Clark, koskaan nähnyt intiaanien tekevän tulta
puita hankaamalla?
-- Olen kyllä. Enimmäkseen niillä tätä nykyä on tulitikut, mutta
ennen vanhaan näin montakin kertaa sillä tavalla tulta tehtävän.
-- Kuluuko siihen paljon aikaa? Onko se vaikeaa?
-- Ei kovinkaan paljon, eikä se ole vaikeatakaan, kun konstin tietää.
-- Voi sentään! Minusta olisi hauskempi tehdä kahdella kalikalla
tuli kuin saada kymmenen dollarin seteli, sanoi Jan innolla, jonka
suuruuden saattoi arvata siitä, että yksi dollari oli suurin
rahamäärä, mitä hänellä koskaan oli ollut.
-- Enpä tiedä, se on hiukan niin ja näin, selitti Sam puolestaan
varovammin.
-- Osaatteko _te_ tehdä tulen sillä tavalla? kysyi Jan.
-- Miksipä en, kun vain on oikeata puuta. Ei siihen nimittäin kelpaa
kaikenlaatuinen puu. Sen pitää olla juuri oikeaa lajia. Lakeuksien
intiaanit käyttävät haavan eli pumpulipuun juurta, vuori-intiaanit
taas marunan juurta. Kanadan intiaanien olen nähnyt käyttävän
niinipuuta, setriä ja kuivaa valkomäntyä, mutta tsippevat käyttävät
enimmäkseen palsamikuusta. Helpoimmin se muuten käy jousiporalla.
Onko teillä sarvaan nahkaa?
-- Ei.
-- Entä päällisnahan liuskaa?
-- Minulla on nahkainen kengännauha, sanoi Jan.
-- Se on heikonlainen; mutta pannaan se kaksin kerroin, niin se
kelpaa. Nuorakin kelpaisi, mutta se kärventyy pian pilalle. Kaleb
otti nauhan ja kirveen ja sanoi: -- Hakekaa minulle kivi, noin munan
kokoinen. Siinä pitää olla pieni kuoppa -- noin puoli senttimetriä
syvä.
Pojat lähtivät purolle kiveä etsimään, ja Kaleb poikkesi metsään.
He kuulivat hänen hakkaavan, ja tuota pikaa hän palasi kädessään
latuskainen palikka hyvin kuivaa palsamikuusta, pitkä kalikka samaa
puuta, noin metrin pituinen, hieman kaareva keppi, vähän kuivaa
männyn kääpää ja vähän kuivaa setripuuta.
Kalikka oli puolentoista senttimetrin paksuinen ja osapuilleen
kahdeksantahkoinen, "niin että nauha paremmin kävi kiinni". Molemmat
päät olivat terävät. Hän kiinnitti nauhan kaarevaan keppiin kuin
jousen jänteen, mutta siksi löyhälle, että se vasta kalikan ympäri
kerran kietaistuna jännittyi. Latuskan palsamikuusen palikan hän
veisti vähän yli senttimetrin vahvuiseksi. Reunaan hän leikkasi puoli
senttimetriä leveän ja senttimetriä syvän loven, tämän tulilaudan
yläsivuun, heti loven taa, hän teki puukon nirkolla pienen kuopan.
Sitten hän setripuusta kaapi ja hankasi koko joukon kuivaa putua,
teki maahan pienen syvän kuopan, pani siihen latuskan männyntaulan
kappaleen ja sen poikki tulilaudan. Kalikan eli jousiporan kärjen
hän pisti tulilaudan kuoppaan ja piti sitä sitten toisella jalalla
paikallaan. Kietaistuaan nauhan kerran kalikan ympäri hän sovitti
yläpään poikain tuoman kiven kuoppaan. Kiveä Kaleb piti vakavasti
vasemmassa kädessään.
-- Toisinaan, hän sanoi, kun ei löydy sopivaa kiveä, kelpaa männyn
oksakin, johon tehdään puukon kärjellä kuoppa.
Pitäen jousta oikeassa kädessään hän sitten rupesi vetelemään
pitkään ja vakavasti, niin että kapula alkoi kiertää kuopassa
ympäri. Muutaman sekunnin kuluttua alkoi tulilaudan lovesta juosta
taulaan ruskeata jauhoa. Kuoppa isoni ja musteni, jauho muuttui
tummemmaksi ja kuopasta nousi vähän savua. Kaleb painoi vähän
lujemmin vasemmalla kädellään ja veteli oikealla nopeampaan. Savua
kohosi yhä enemmän ja musta jauho alkoi täyttää loven. Kalikan alta
tuprusi pieniä savupilviä ja näyttipä sitä tulevan jauhokasastakin.
Heti sen huomattuaan Kaleb laski luotaan jousen ja löyhytteli hiljaa
ilmaa jauhokasaan. Se savusi vielä. Hän pani pois tulilaudan, ja
kun hän sitten nosti taulaa, jauhon sisusta oli yhtenä hehkuvana
hiilenä. Tämän jäälle hän pani setrisytykkeen ja sen päälle toisen
taulan kappaleen. Kohottaen sen ylös hän sitten heilutti sitä
ilmassa ja puhalsi hiljaa hetken. Se alkoi kyteä ja leimahti sitten
ilmiliekkiin. Puut oli valmiiksi ladottu, ja tuota pikaa uuden
tiipiin keskellä paloi leimuava tuli.
Kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui lapsellinen ilo. Ukon silmät aivan
loistivat voitonriemusta. Jos koe olisi epäonnistunut, niin hän olisi
mennyt menojaan ja vihannut näitä poikasia, mutta kun se menestyi,
hän oli valmis rakastamaan jokaista mukana ollutta, vaikka he vain
olivat olleet hänen suurtyönsä sangen huvittuneita katsojia.


IX
JOUSET JA NUOLET

-- Tämä sinun tykkisi ei ole juuri mistään kotoisin, sanoi Jan,
kun he eräänä päivänä olivat puutarhassa ampumassa Samin "Lännen
varustukselle". -- Se on melkein samanlainen kuin ensimmäinen, jonka
minä aivan pienenä tein.
-- Jaha, ukkovaari, no näytäpäs sitten se kaikkein viimeisin mallisi.
-- Se ensinnäkin olisi noin viittä vertaa jämeämpi.
-- Eihän sitä jaksaisi jännittää.
-- Ei sillä tavalla kuin sinä nuolesta pidät! Mutta viime talvena
lainasin kirjastosta kirjan nuolella ampumisesta ja siitä opin
paljon. Kun nipistää nuolta tuolla tavalla, niin jaksaa jännittää
ehkä kolme tai neljä kiloa, mutta kun panee sormet jänteen taa
koukkuun -- näin --, niin voi jännittää viisi kertaa enemmän. Ja
sillä tavalla sitä pitää ampua.
-- Tuntuu hyvin kömpelöltä, sanoi Sam koetettuaan.
-- Tietenkin alussa. Mutta nuolessa pitääkin olla syvä lovi, muutoin
se on aivan mahdotonta.
-- Sinä et näy osaavan paljon paremmin kuin minäkään.
-- Tämä onkin ensi kerta, kun minulla on tilaisuus koetella taitoani
käytännössä. Mutta aion tehdä oikein ensiluokkaisen jousen ja kosolti
nuolia. _Yhdestä_ ei ole paljonkaan taikaa.
-- No hyvä, teepä koko varustus, jos kerran tiedät, kuinka ne
tehdään. Mikä puu on parasta? Sanoiko kirja siitä mitään?
-- Parasta on Espanjan marjakuusi.
-- Minulle tuntematon.
-- Ja sen jälkeen Oregonin marjakuusi.
-- Samoin.
-- Sitten peitsipuut ja Osagen oranssi.
-- Anna tulla vain!
-- No punasetri, omenapuu, hikkori ja jalava näyttävät olevan ainoat,
joita täällä kasvaa.
-- En ole nähnyt _punaista_ setripuuta, mutta muita löytää helposti.
-- Sen täytyy olla täydelleen kuivunutta, talvella sahattua puuta, ja
sillä tavalla sahattua, että toisella puolella on sydänpuu, toisella
pinta.
-- Kelpaisivatkohan nuo? Sam osoitti puolipyöreitä hikkoripölkkyjä,
joita oli puuvajan orsilla enemmänkin. Nuo ovat olleet tuolla pari
vuotta.
Valittiin hyvä 165 cm:n mittainen pölkky, se halkaistiin ja
veisteltiin kirveellä, kunnes kummallakin oli jousiainepuunsa,
puolitoista metriä pitkä ja viisi senttiä joka sivulta, sydänpuun ja
pintapuun raja kummassakin keskikohtaa kulkien.
Muistellen mainitun arvokkaan kirjan neuvoja ja eräitä englantilaisia
jousia, jotka oli nähnyt kaupungissa eräässä puodissa, Jan valvoi
niiden tekoa. Sam oli taitavampi työaseita käyttämään, ja jonkin
ajan kuluttua valmistui kaksi puolentoista metrin pituista jousta.
Keskeltä ne olivat noin neljän senttimetrin levyiset ja kahden
ja puolen vahvuiset. Nämä mitat säilyivät sellaisinaan vähän yli
20 cm:n matkan kumpaankin päähän päin, joten syntyi noin 40 cm
pitkä taipumaton keskiosa, mutta molemmat päät vuoltiin ohuemmiksi
ja kaavittiin lasilla, kunnes ne taipuivat tasaisesti ja olivat
poikasille paraiksi jämeät.
Seuraavan tenän teki jänne. Kaikki talosta löytynyt tavallinen rihma
oli liian heikkoa. Se ei kestänyt kuin pari kolme laukausta, kunnes
lopulta Si Lee heidän pulansa nähdessään lähetti heidät suutarin
luo saamaan vyyhden valkaisematonta pellavalankaa ja vähän pikeä.
Lankaa hän kehi vankan rihman vahvuuden tiukkaan kahden vaarnan
välille, joiden välimatkaa oli noin kaksi metriä, leikkasi sitten
toisen pään auki, jakoi langat kolmeen yhtä suureen kimppuun ja vähän
niitä piettyään palmikoi ne löyhästi yhteen. Janin ehdotuksesta hän
sitten pujoi toiseen päähän silmukan ja kietoi 15 cm leveältä hienoa
vahattua rihmaa jousen keskustan ympäri, jota nuoli sivusi, samoin
silmukan pujonnan ympäri. Silmukan avulla oli helppo päästää jousi
jännityksestä, kun sitä ei tarvittu.
-- Kas tuossa, hän sanoi, tuota ette taida saada poikki. Lopuksi
jouset siveltiin ohuella pellavaöljyllä, jota löytyi maalivarastosta.
-- Jo kävi vaivaisen näköiseksi vanha jouseni, huomautti Sam
asettaessaan uuden todella oivan aseensa sen kurjan pikku kaaren
rinnalle, joka ennen oli ollut hänestä kaikki kaikessa. -- No mitäs
herra mestari nuolista tietää? hän sitten jatkoi vanhaa nuoltaan
uudessa kaaressa koetellessaan.
-- Tiedän, ettei tuo kelpaa, vastasi Jan. Ja voin sinulle ilmoittaa,
että on aika tavalla vaikeampi tehdä nuoli kuin jousi -- nimittäin
oikein hyvä nuoli.
-- Se on rohkaisevaa ottaen huomioon, kuinka paljon vaivaa jo olemme
nähneet.
-- Minkäs sille tekee, ja meillä tulee olla tusina nuolia kummallakin.
-- Kuinka intiaanit niitä tekevät?
-- Enimmäkseen he käyttävät niihin suoria nuolipuun vesoja; mutta
täällä minä en ole nähnyt nuolipuuta, eivätkä ne tahdo olla oikein
suoria. Nuolen pitää nimittäin olla suora, muutoin se lentää väärään.
"Suora kuin nuoli", niinhän sitä sanotaan. Me voimme tehdä nuolia
paremmin kuin intiaanit, kun meillä on paremmat välineet. Voimme
halkoa niitä vahvasta puusta.
-- Mistä puusta. Varmaankin jostakin ihmeellisestä ulkomaan puusta,
josta ei kukaan valkonaama ole ennen hiiskaustakaan kuullut?
-- Eipäs, hyvä herra. Ei ole sen parempaa kuin valkomänty
maalinuoliksi ja saarni tai hikkori metsästysnuoliksi. Kumpaa laatua
tehdään?
-- Minä olen metsämies. Metsästysnuolia minulle. Mitäs ensimmäiseksi
tarvitaan?
-- Kuivaa saarnea, joka halkaistaan 60 cm pitkiksi ja senttiä
vahvoiksi puikoiksi, kuumaa liimaa ja kalkkunan siipisulkia.
-- Minä hankin höyhenet ja sinä saat tehdä loput, sanoi Sam tuoden
kimpun kalkkunansiipiä, jotka oli pantu talteen tomujen pyyhkimistä
varten. Mutta sitten hän söi sanansa käymällä käsiksi saarnipölkkyyn,
pilkkoen sen pieniksi ja halkaisten aina kahtia sälöt, kunnes oli
kasassa neljäkolmatta senttimetrin vahvuista suoraa sälöä.
Jan otti niistä yhden ja alkoi vuolla sitä puukollaan oikean
kokoiseksi ja muotoiseksi, mutta Sam sanoi:
-- Minä tiedän paremman konstin. Hän vei koko kimpun höyläpenkin
luo ja alkoi muodostella niitä höylällä. Jan katseli ikävystyneen
näköisenä ja sanoi lopuksi:
-- Intiaaneilla ei ollut höyliä.
-- Eikä linkkuveitsiäkään, vastasi toinen.
Siinä oli kyllä perää, vaikka Jan kaikessa ihaili ja koetti matkia
niitä intiaaneja, jotka elivät ennen Amerikan löytöä eivätkä tienneet
mitään valkoisen miehen työtavoista eivätkä -välineistä.
-- Minusta olisi enemmän intiaanimaista, jos kaikki tehtäisiin
käyttämättä mitään muuta kuin mitä metsästä saadaan. Intiaaneilla ei
ollut linkkuveitsiä, mutta heillä oli ennen muinoin teräviä piikiven
palasia.
-- Jan, rupea sinä vain vuolemaan terävällä kivellä. Niitä löydät
vaikka kuinka paljon, kun riisut kengät jalastasi ja lähdet paljain
jaloin tietä tarpomaan -- ja hyvin teräviä löydätkin. Minä höylään,
niin sitten nähdään kumpi voittaa.
Jan ei ollut ehdotukseen tyytyväinen, mutta hän lupasi, että hän
jonain päivänä tekisi nuolia nuolipuun vesoista, ja nyt hän aikoi
valmistaa ainakin yhden puukolla. Sen hän tekikin, mutta Sam teki
samassa ajassa höylällä kuusi paljon parempaa.
-- Entä kärjet? hän kysyi.
-- Sitähän minä tässä tuumin, vastasi toinen. -- Intiaanilla
tietenkin oli kivestä kärki, joka kiinnitettiin suonella, mutta
niitä aineita meillä ei ole. Parhaita olisivat rautaiset ostokärjet,
mutta niitä emme saa. Mutta kelpaa kärki luustakin ja sarvesta. Tein
kerran muutamia oikein sieviä luusta viilaamalla, mutta ne olivat
kamalan hauraita; ja sitten tein suurista rautanauloista siten, että
katkaisin ne ja kiedoin nuolenkärjen ympärille teräslankaa, joka
esti sitä halkeamasta. Muutamien intiaanien nuolissa ei ollut kärkeä
ollenkaan, he vain paahtoivat pään tulessa kovaksi ja sitten vuolivat
sen teräväksi.
-- Se kuulostaa minusta helpommalta, sanoi Sam, -- tehdä muutamia
senkin mallisia.
Nuolet siis tehtiin, kuusi naulakärkistä kummallekin; naulat
viilattiin teräviksi ja sidottiin kiinni rautalangalla. Näitä
sanottiin "sotanuoliksi", ja metsästysnuolia tehtiin kuusi
kummallekin siten, että puinen kärki karkaistiin tulessa paahtamalla.
-- Nyt ne on sulitettava. Ja Jan näytti Samille, kuinka kalkkunan
sulka oli ruotoa myöten keskeltä halkaistava ja höyty irrotettava.
-- Annas kun ajattelen. Me tarvitsemme kaksi kertaa neljäkolmatta --
kaikkiaan siis neljäkymmentäkahdeksan sulkaa.
-- Ei maar, sanoi Jan, se on huonoa sulitusta, kaksi vain jokaiseen.
Pannaan kolme joka nuoleen -- seitsemänkymmentä kaksi kaistaa
kaikkiaan, ja muistapas sekin, että kaikki saman nuolen kolme
höytykaistaa pitää olla saman puolen siivestä.
-- Selvä on. Siitä varmaankin seuraa huono onni, jos otetaan eri
puolilta. Nuoli ei tiedä kummalle puolelle pitää kääntyä.
Si Lee sattui tulemaan samassa paikalle. -- Tuleeko jousista kystä ja
valmista?
-- Nuolia paraillaan tehdään.
-- Kuinka te sulat kiinnitätte?
-- Valkoiset liimaavat ne kiinni, intiaanit taas sitovat, vastasi Jan
sen mukaan, mitä luuli kirjasta muistavansa.
-- Kumpi on parempi?
-- Liimattu lentää paremmin, mutta sidottu kestää kauemmin sateessa.
-- Miksei kummallakin tavalla?
-- Meillä ei ole suonta.
-- Antakaas kun minä näytän. Missä on liima ja lanka? Nämä tuotiin,
minkä jälkeen Si jatkoi: -- Minusta näyttää, että sulat on pantava
viimeiseksi. Parempi tehdä lovi ensin.
-- Niin onkin; me olimme vähällä sen unohtaa.
-- _Sinä_ olit vähällä unohtaa, sitä kai tarkoitat. En minä,
sanoi Sam pöllömäisen arvokkaana. Pieni sahattu lovi, joka sitten
kynäveitsellä puhdistettiin ja väljennettiin, huomattiin parhaaksi;
kuhunkin nuoleen tehtiin tuota pikaa puoli senttiä syvä lovi, ja
Si sekä liimasi että sitoi sulat kiinni pikilankaa suonen sijasta
käyttäen.
Jan oli merkinnyt kunkin sulan paikan siten, ettei se koskettaisi
jouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni,
sitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden
yli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen
saakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli
leikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen
pyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan
ja sijalle jäävän sileä musta rengas.
Näin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa
liima saattoi kuivua.
Seuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi,
omansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa
ja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.
-- Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni
oikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.
-- Luulenpa melkein; eiväthän he voisi tulla toimeen ilman niitä.
-- No hyvä! Sitten vain joutuin toimimaan. Minulla on jo kova
metsästyshimo. Mistä viini tehdään?
-- Melkein mistä tahansa.
-- No luultavasti se siinä tapauksessa on myös nopeasti tehty.
-- Älä hätäile. Toiset käyttävät koivun tuohta, toiset nahkaa, jotkut
kangastakin, kun muuta ainetta on vähän.
-- Se sopii meille. Mitäs sanot siitä kankaasta, joka tiipiistä jäi?
-- Olkoon menneeksi, paremman puutteessa. Kumpikin siis teki
kankaasta jonkinlaisen nuolia lyhyemmän laukun. Jan maalasi kummankin
kylkeen jonkin intiaaniaiheisen koristeen, ja niin ne olivat valmiit.
-- Tulkoonpa nyt vaikka karhu, sanoi Sam, ja tuntien itsensä
täydelleen aseistetuiksi he lähtivät ulos.
-- Koetetaanpa, kumpi osaa tuohon puuhun. Molemmat ampuivat yhtä
aikaa ja ohi. Samin nuoli sattui toiseen puuhun ja halkesi.
-- Otetaan pehmeämpi maali, hän huomautti. Vähän asiaa pohdittuaan he
sitten täyttivät ison vanhan viljasäkin heinillä, maalasivat siihen
pilkan ja sen ympärille muutamia renkaita (Sam sanoi sitä puhvelin
silmäksi) ja pistivät sen kymmenen sylen päähän pystyyn.
Ensimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti
olevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina
lensivät ohitse vasemmalta puolelta.
-- Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.
-- Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen
toiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän
oppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli
"siitä kirjasta" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia
hänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän
vähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet
olivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä
samassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui
maaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella,
kun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.
Pian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan
johon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta
saappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas
sormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin.
Opittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat
harjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin
päästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää
välimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin
päästä.
He hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon
yksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan
samanlaisiksi.
Samilla oli eräs, joka käyristymistään käyristyi, kunnes se oli
aivan väärä, ja seurauksena oli, että se lentäessään teki mitä
kummallisimpia mutkia. Hän nimitti sen "bumerangiksi". Toinen, jossa
oli hyvin pieni sulka, lensi kauemmaksi kuin yksikään toinen. Se oli
"kaukosurma".
Hänen paras nuolensa, joka sai nimekseen "varma kuolema", oli
pitkältä sulitettu ja kevytkärkinen. Se oli sangen luotettava
tyynellä, mutta tuulella liiti syrjittäin. Eräs toinen, jossa oli
pieni sulka, oli luotettava tuulisellakin säällä. Se oli "tuulen
halkaisija".
Jan kutsui vuolioksi sitä, jonka oli puukolla vuollut, toisinaan myös
"juonijaakoksi". Se oli ainainen kysymysmerkki; ei koskaan saattanut
arvata, minkä tempun se tekisi seuraavalla kerralla. Hänen erikoinen
suosikkinsa oli muuan, jonka kärjen ympärillä oli kouru. Se vihelsi
mennessään, ja toisinaan hän sanoi sitä "viheltäjäksi", toisinaan
taas "lohikäärmeeksi", "joka viheltäen singahti läpi sankan metsän ja
pörpötti mennessään".


X
PATO

Heinäkuun alkupuolella pojat eräänä helteisenä päivänä piehtaroivat
puron matalassa uimalammikossa, ja Sam sanoi:
-- Vesi alkaa olla kovin vähissä. Se kuivuu joka kesä. Tämä oli
sangen ikävä uutinen, ja sen vuoksi Jan tuumi:
-- Emmekö voisi rakentaa patoa? -- Hiton paljon työtä.
-- Mutta sehän olisi kovin hauskaa. Sitten meillä olisi koko kesäksi
uimapaikka. Tule pois; ruvetaan paikalla työhön.
-- Eiväthän intiaanit koskaan tee niin kovasti työtä.
-- No leikitään sitten majavia patoa rakentaessamme. Tule pois nyt;
minä teen alkua, ja Jan kantoi ison kiven mielestänsä kapeimpaan
kohtaan. Sitten hän kantoi useampia ja työskenteli innostuneena,
kunnes oli kantanut rivin kiviä aivan joen uoman poikki.
Sam istui vielä joen äyräällä alasti polvet leuan alla koukussa ja
käsivarsillaan niitä syleillen. Sotamaali juoksi hänen rinnalleen
sinisinä ja punaisina viiruina.
-- Tule pois, senkin juonijaakko ja laiskuri, käy työhön, huusi
Jan ja heitti kourallisen rapaa Samin niskaan antaakseen pontta
kehotukselleen.
-- Minun kipeää polveani on taas alkanut pakottaa, vastasi Sam.
Lopulta Jan tuumi, ettei hän yksinään viitsinyt sitä rakentaa, ja
oikaisi selkänsä.
-- Kuule nyt, vastasi toinen, -- mitä olen tuumaillut. Karja käy
tässä juomassa. Puro kuivuu kesällä, ja silloin karjan täytyy käydä
karjapihassa kaukalosta juomassa -- sille täytyy pumputa vettä, ja
siinä se sitten vetelehtii tuntikausia toivoen jonkun tuovan kauroja,
sen sijaan että palaisi metsään lihomaan. Jos tuohon paikkaan
pantaisiin kaksi vankkaa hirttä puron poikki, niin olisi suurin
osa työtä tehty. Tarkoitan, että minä pyydän isäukkoa lainaamaan
parihevoset vedättääksemme hirret joen poikki ja tehdäksemme karjalle
juomalammen. Karja se on minun huoleni. En nukkunut koko yönä, kun
niin ajattelin sitä. Minä vihaan kuin myrkkyä sitä, kun niiden täytyy