Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 17

Eihän tietysti kapinan kaikkia hirmutekoja, jokaista murhaa, rosvousta,
ryöstöä ja kidutusta voi panna sen alkuunpanijain ja johtajain
yksityiseen laskuun. Ehkei heillä ollut mahdollisuutta niitä estää.
Mutta kun ne alkoivat, kun niitä jatkettiin, eivätkä johtomiehet
panneet itseään ja viime tingassa henkeäänkin vaakaan niitä vastaan,
silloin he osoittivat olevansa samaa maata kuin varsinaiset rikolliset.
Sitä paitsi heidän suoranaiseksi syykseen tuli heti ensimmäisinä
kapinapäivinä heidän aloitteestaan toimeenpantu Suomen Pankin murto ja
ryöstö ja sittemmin väärän rahan teko ja sen pakollinen tyrkyttely, --
teot, joita kriminellisempiä rikoslaki ei tunne. Puhumattakaan kaikista
muista kapinanajamiskeinoista, omien pettämisistä, valheellisista
tiedonannoista viimeiseen saakka, Suomen sopimuksellisesta myömisestä
Venäjälle. Ja lopulta kurja pako ja miljoonien maasta vienti
ryöstösaaliina sekä rahassa että tavarassa. Ei mikään aate eikä asia
vapauta sellaisia tulemasta asetetuksi tavallisten maantierosvojen
ja varkaiden tasolle. Historia on ehkä oleva ymmärtävämpi ja
anteeksiantavampi psykoloogi. Tuomitkoon se kernaasti heidätkin
käytettävinään olevien lieventävien asianhaarain mukaan. Tätä nykyä
heistä voi olla olemassa ainoastaan heidän aikansa tuomio, joka tuomio
tietysti on vain syytös, mutta tosiasiain, kumoamattomien tosiasiain
syytös.
Joka sellaisiin lainautuu, puuttuu siveellistä selkärankaa, sen
eetillisessä ytimessä on täytynyt olla vika. Kokonaisvaikutukseni tästä
koplasta -- sana on heidän omiaan -- on kaikkien heidän tekojensa
valossa, että he olivat seikkailijoita, jotka lopulta päätyivät
rikollisuuteen, vailla alkeellisinta oikeuden- ja kunniantuntoa,
luihuja, pelkureita, kapteeneja, jotka, sen sijaan että viimeisinä
pelastautuisivat, jättävät laivansa ensimmäisinä antaen sen upota
niiden kanssa, joita itse ovat houkutelleet mukaan, ja vielä
yhdennellätoista hetkellä uskottelevat, ettei mitään vaaraa ole edes
olemassakaan. Jos he olisivat olleet toista rotua, olisivat he astuneet
esiin ja sanoneet: "Me olemme oikeat ja ainoat syylliset, ottakaa
meidät, vapauttakaa muut" -- silloin olisi kapinan loppusuoritus ja
siinä toimineiden tuomio voinut olla toinen.
Mutta kaikki oli heissä niin pientä, niin alhaista, niin -- vaan mitäpä
kasata enempiä sanoja...
Sellaista joukkoa se yleensä oli, tai sellaiseksi se ainakin tuli.
Ja heidän käsiinsä oli kokonainen kansanluokka kerran pannut
tulevaisuutensa asian ajamisen, uskonut kohtalonsa ohjat. Siihen sitä
ei ollut saanut mikään ulkonainen pakko, ei väkivalta eikä asevoima,
vaan tämän luokan herkkäuskoinen, lapsellisesti luottavainen vapaa
valinta. Suomessa ei ennen ole ollut demagogeja, mutta sitten niitä
tulikin yhdellä purkauksella kaikkien aikojen edestä.
Että ne saivat tilaisuuden ja mahdollisuuden täällä tehdä sitä jälkeä,
minkä tekivät, on ehkä kaikista kaameinta -- sana pyörähtää vähän väliä
kynääni. Ja samalla peloittavinta vastaisuutta ajatellessa. Nuo kansan
silmän kääntäjät, sen järjen pimittäjät, sen hengen haltijat, sen
loitsijapaholaiset vielä elävät. Ja vaikkeivät he itse enää pääsisikään
tänne noitarumpujaan päristämään, on taito varmaan jo periytynyt.
Heillä tulee olemaan oppilaita ja seuraajia. Ei vihan ja kiihoituksen
henki ole kuollut. Se elää verissä, sitä verta ei ole voitu eikä voida
vuodattaa kuiviin, vaikka tänne jääneiden pikkunoitain ja heidän
uhriensa suhteen pantaisiin toimeen kuinka ankara prosessi tahansa.
Vaikka otettaisiin oikeudentunnon tyydyttämiseksi kuinka monen tahansa
fanatikon ja henkisen tasapainonsa menettäneen henki, ei semmoisella
katkaista muuta kuin ohdakkeen kukka: juuret jäävät ja rikkaruoho
versoo, niin kauan kuin maaperä pysyy entisellään. Kyllä nälkäinen
Sörnäinen pitää huolen siitä, että yllyttäjäpapittarien seurakunta
ei vähene. Vaikka valpurimessuja ei enää päiväiseen aikaan voidakaan
pitää Mäntymäellä ja vaikka noita-akat suljettaisiin millaisten telkien
taa, kyllä ne öiseen aikaan löytävät luutansa ratsastaakseen niiden
selässä kahareisin ullakoille ja sieltä hiipiäkseen kellarikerroksiin
käärmepatojaan kiehuttamaan. Sen keiton syöjiä ja syöjättäriä synnyttää
paremman ruumiillisen ja henkisen ravinnon puute.
Siitä puutteesta, jota me parempitietoiset tähän asti olemme osanneet
niin huonosti poistaa, on tämän kansan hengen tauti alkuisin, se se on
jättänyt sen alttiiksi kotoiselle ja rajantakaiselle tartunnalle.
Ei tässä auta sotaoikeudet, ei sensuurit eikä diktatuurit, armeijat ja
monarkiat.
On kysymys, kapinan uhreihin nähden, henkisesti vajanaisista, sielujen
sairaalloisista ilmiöistä.
Sellaiset tarvitsevat sielun lääkäreitä eikä kirurgeja, hoitoa, ei
leikkausta.
*
Missä on se luonnonlääke, ne luonnonparantajat, jotka ajavat
elimistöstä myrkyn, minkä myrkkymiehet siihen ruiskuttivat? Onko
heidän omasta piiristään tuleva ne lääkärit joihin he luottavat?
Kuinka saadaan nuo tyhjät tuolit täytetyiksi miehillä, jotka kykenevät
_rakentamaan_ kaiken, minkä nuo ovat _rikkoneet_? Sillä kerran kai
nekin ovat täytettävät.
Se on yksi nykyhetken monista kiireistä ratkaisua odottavista
kysymyksistä. Siihen ei voi tällä hetkellä mitään vastata. Ja
sentähdenkö nuo tyhjät tuolit, nuo elävien ruumiiden haudat
vaikuttanevat niin aavemaisesti. Kalmiston pelko ei aina ole vain
taikauskoisen tunnelmaa.


Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.

[Vaikka tämä kuvaus ei varsinaisesti kuulukaan kapinanaikaisiin, otan
sen kuitenkin kokonaisuutta täydentävänä mukaan, se kun on puhjennut
mielialoista, jotka kirjoittajassa vallitsivat jo siihen aikaan, kun
edellä olevat mietelmät ja tunnelmat kirjoitettiin.]

"Nälkä on punikki."
Olin elintarpeidenkeruu-retkellä ja olin saanut täyden repun, kooten
kilon sieltä, toisen täältä, lompakon laihtuessa melkoista näkyvämmin
kuin reppu lihoi. Olihan olevinaan vähin tunnonvaivojakin, että rikon
taas lakia minäkin, mutta kun muutkin rikkoo ja kun ne kuitenkin
ottaisivat, jollen minä; ja kun nyt oma suu on lähempänä kuin kontin
suu eivätkä ne, joiden pitäisi, näy kykenevän sitä elintarveasiaa
järjestämään j.n.e. Olihan ollut vähän vastenmielistä, kun kaupat oli
pitänyt tehdä salaa, kamarissa kuiskuttamalla, ettei syrjäinen kuulisi
ja antaisi ilmi. Eräässä paikassa ei ollut mitään saatavana, niin kauan
kuin köyhä työläisvaimo istui ovensuussa, mutta kun hän oli lähtenyt
tyhjine kasseineen, löytyi minulle heti kilo sitä, toinen tätä.
Lähdin tuonnoisena sunnuntai-iltana astelemaan asemalle. Oli
hajapilvinen kaamea kuutamo-ilta, maat paljaat, pellot mustat,
metsänreuna synkkä, siellä täällä aaveileva lumitäplä.
Kävelin metsätaipaleen tavallista ravakammin. Eihän tiedä mitään taata,
on taas päästetty punavankeja irti. Ei ole minulla muuta asetta kuin
keppini eikä minusta olisi missään tapauksessa tappelemaan. Jos kuuluu
joku tulevan edestä tai takaa, väistyn metsään, kunnes ovat ohi. Mutta
ei ketään kuulunut, vaikka silloin tällöin pysähdyinkin kuulostamaan.
Tultuani aukeammalle istahdin katajamäkeen tien viereen kivelle
levähtämään.
Tämä oli muuten kylläkin kolkkoa seutua. Tässä oli ollut rintama
jonkun aikaa. Tässä oli kaatunut paljon väkeä taistelussa; tuossa
samassa metsässä, jonka läpi olin tullut, oli teurastettu valkoisia
ja siihen oli kuopattu ammuttuja punaisia hautoihin, joita he itse
olivat saaneet kaivaa ennen kuolemaansa. Siitä kaikesta olin kuullut
kauhukertomuksia kylissä. Sanon ehkä väärin "kauhu"-kertomuksia, sillä
oli vallan ihmeellinen se tyyneys ja intohimottomuus, sanoisinko kolea
välinpitämättömyys, millä kaikista noista kerrottiin, ihmeellinen
varsinkin niissä, jotka itse olivat olleet teloittamassa. Koetin
udella, miltä tuntuu ampua tuttu mies, entinen renki, oma torppari.
"Ei siinä sen enempää, potkihan ne vähän, siihen tottuu." -- Aletaanko
siihen semmoiseen tottua? Onko jo rauhoituttu? Nähtävästi. Kai
punaisetkin rauhoittuvat. Ollaanhan yhtä juurta punaiset ja valkoiset.
Hermojännitys laukeaa molemmilta. Ollaan ja eletään, niinkuin ei mitään
olisi ollut, mitä vähän ehkä vielä unissa nähtäneen. Ollaan vielä
enemmän entisellään kuin ennen. Veljet tappoivat veljiä kummallakin
puolen. Tekojen alkusyyt olivat erilaiset, lopputulos oli sama. En
huomannut niissäkään taloissa, joissa isäntä ja poika oli murhattu,
enää mitään mielenliikutusta tai koston kuohua. Kuolema kuin kuolema,
täytyy jatkaa elämää ja asua taloa ja hoitaa karjaa ja saada tavara
kaupaksi enin tarjoavalle niinkuin ennenkin. Valitettiinhan jossakin
paikassa -- sitä, että oli hyvä työmies mennyt, kun ei saatu irti
vankilasta, vaikka koetettiin ja annettiin takuutkin. Jäivät kaurat
kuhilaille itämään eikä tahdottu saada syyskyntöjä tehdyksi. Millainen
lie ollut mieli punaisten omaisten ja leskien mäkituvissa ja torpissa,
siitä en päässyt ottamaan selkoa. Mutta ainakin ne näkyivät nekin
raatavan, kyntävän valkoisten vainioita niinkuin ennenkin, tekevän
heidän työtään ja kantavan heiltä palkkaa ja muonaa. Hirmumyrsky kulki
yli maan ja lakosi metsän, nyt riotaan rungot ja latvat ja aletaan
kuokkia sijalle peltoa. Ja minä vaivuin mielelläni siihen ainaiseen
optimismiini, että kun loppu on hyvä, niin olkoon kaikki hyvä. Ja
tuntui kuin elintarvetaakkani olisi ollut keveämpi kantaa, nostaessani
sitä kiveltä olalleni.
*
-- Iltaa, kuului joku sanovan. Säikähdin melkolailla. Mistä se tuli?
Kuka oli missä? Tuossa istui mies aivan lähellä, toisella kivellä
katajapensaan suojassa. Ääni kuulosti tutulta.
-- Kirjailija ei tunne minua, mutta minä tunnen kyllä kirjailijan.
Nythän minäkin tunsin hänet tai oikeastaan sain hahmotelluksi hänet
siksi, mikä hän oli ollut ennen. Noustiin kättelemään ja istuttiin
sitten kumpikin kivellemme. Pannen lihaa luiden ympärille takin alle,
joka riippui löyhänä vanhan miehen hartioilla, toisen värin tukkaan,
toisen ilmeen silmään, toisen ryhdin ja toiset vaatteet -- ääni vain
oli entinen -- löysin siitä vanhan nuoruuden tuttavan ja aatetoverin
henkisen käymiskauteni alkuajoilta.
-- On kauan siitä kuin viimeksi tavattiin.
-- On siitä aikaa.
Oli ennenaikaan kotipuolessamme harrasteltu kaikenlaista kansallista
ja aatteellista. Hänellä oli ollut pikku talo, josta hävisi,
osti torpan, jossa ei menestynyt, joutui viimein tavalliseksi
työläiseksi. Hän oli luku- ja tiedonhaluinen, lainasi minulta
kirjoja, kirjoitteli sanomalehtiin, joita sittemmin toimittelin.
Kävin usein hänen kotonaan, niin kauan kuin hänellä semmoinen oli,
kalastelemassa ja metsästelemässä. Hän oli tuollainen hyväpäinen,
kaikista aatteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista
ja kysymyksistä innostunut savolainen kansanmies, joka ajanhengen
ja kohtalonsa kantamana ajautui sosialismiin ja lopulta sortui
punakaartiin.
Miten hänen siellä viimeksi oli käynyt, se näkyi siitä, että en
ollut tuntenut häntä kuutamossa, tuskin olisin tuntenut hänet
päivänvalossakaan. Olin niin varma siitä, että hän oli ollut
vankileirissä ja sieltä päässyt, että kysyin ainoastaan, _missä_
vankileirissä hän oli ollut.
-- Tammisaaressa.
Enempää en tahtonut eikä tarvinnut kysyä. Minä olin viettänyt saman
ajan saaristossa, ei kaukana sieltä, aurinkoisilla ulapoilla, yhden
ihanimmista kesistäni, kalastellen ja purjehtien.
-- Vai sinne Anttikin sortui.
-- Sinnehän tuota.
-- Ja aseeseen tartuitte?
-- Tuli tartutuksi aatteen puolesta.
-- Ei ollut hyvä siellä.
Hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt savolaisuutensa ja sanoi
hilpeäksi kohentautuen, niin että ensin petyin hänen tarkoittavan totta:
-- Ei aivan pahakaan. Se oli meille mainio kasvatuslaitos. Sain
käydä valtion koulun vielä vanhoillani minäkin. Annettiin ilmaiseksi
kasarmissa oppi, ruoka ja täysihoito, saunaa vaille. Jos olisi ollut
lauantailöyly ja muutinpaita pyhäksi ja vähemmän syöpäläisiä... tahtoi
välistä tulla tuima tupakastakin, kun on ikänsä tottunut vetelemään.
Vaan opiksihan oli.
-- Todellako?
-- Kah, se meidän vallankumous oli tyhmä ote. Tuli ajattomaan aikaan,
kun tämä Suomen köyhälistö kyllä malttoi keittää, mutta ei malttanut
jäähdyttää. Olisi maltettu odottaa vielä vähän, niin olisi tämä maailma
pyllähtänyt ilman meitäkin. Ei olisi pitänyt meidän lyödä pökkelötä,
niin ei olisi pökkelö lyönyt meitä. Olisi pitänyt tämän porvarillisten
kapitaaliyhteiskunnan antaa hajota heidän omiin käsiinsä. Kohta se
olisi kuitenkin kaatunut omaa huonouttaan maailman myrskyssä. Näyttää,
kuin tässä olisi pian nousemassa jumalanilma, joka tekee lakoa
muuallakin.
Hän oli siis entisensä. Vuosien päästä tavatessa lähti häneltä puhe
heti ilman esipuheita aatteellisille ja valtiollisille aloille.
Tuskin oli kättä pistetty, niin aina oli keskustelu kohta käynnissä,
mielipiteet ja kysymykset valmiina.
-- En usko, että meillä enää sen siitään romahtaa, mikä ei jo ole
romahtanut.
-- Eipä saata enää, herra kirjailijapahan sen paremmin tiennee.
Sen silmän valkuainen mulahti kuitenkin kuutamon valossa.
-- Pysyitte siellä sentään hengissä.
-- Näissä vähissäni. Tuomitsivathan ne jo minutkin, ja jo vietiin mies
männikköönkin, mutta mikä lie ollut vika herrain papereissa, kun ei
pamautettukaan. Ilman papereita ne eivät silloin enää pamautelleet.
Eikö lie ollut oikeat orterit ja allekirjoitukset.
-- Olitte pyytänyt armoa?
-- Ei tullut pyydetyksi, kun ei ollut tietoa, olisiko tuon tämmöinen
saanut. Ja aattelin, että joudanhan minä vanha mies mennä, kun meni
nuoremmatkin, poikanikin.
-- Missä hänet ammuttiin?
-- Varkaudessa.
-- Oliko hän johtajia?
-- Ei ollut. Taisi tulla ereys.
Olin aikonut tarjota hänelle tupakkaa, mutta en saanut sitä tehdyksi.
Takertui kurkkuun surunvalittelunikin. Olin aikoinani sitä poikaa
kiikutellut polvellani, taisin olla kirjoitettu sen kummiksikin. Hänen
äänessään oli kuin syytös -- myöskinkö minua kohtaan? Eihän niiden
ilmeestä koskaan saa selvää, ei päivällä, saati sitten kuutamohämyssä.
Oltiin hetken aikaa vaiti, sitten hän kysyi yhtä rauhallisesti kuin
ennenkin:
-- Elintarveasiollako kuletaan?
-- Niillä, millä kaikki muutkin tähän aikaan
-- Saalistiko edes joulupuuron silmäksi?
-- Onhan tässä vähän puuroksikin.
-- Näkyyhän raha vastineensa löytäneen. Täysi reppu kuin ennen metson
soitimessa. Rahalla saa ja pyssyllä putoaa. Sepä hyvä, että on metsä
mielimään pitänyt.
-- Antilla ei taida olla paljoakaan repussaan?
-- On tässä kannikka pari ja voikipenekin, sen verran kuin tarvitsenkin
lyhyen taipaleen varaksi. Minun ei tarvitse ostaa. Antavat almuna
taloista sen, mikä pysyy sisässä... väljenivät suolet vähän liiaksi
siellä leirissä, kun piti uitella suolasilakoita alas paljon vesivellin
voimalla.
-- Vai on tässä maassa vielä niitä, jotka antavat matkamiehelle
ilmaiseksi suuhunpantavaa?
-- Antaahan ne, kun osaa heille suuta myöten haastaa.
-- Mitä te heille haastatte?
-- Sitä vain, ettei pidä suotta aikojaan antaa elintarvelautakunnille
rajahintoihin, vaan että pitää aina vain saada rokarilta se kaikkein
korkein.
-- Tekö semmoista puhutte?
-- Ne kun hyvästyvät siitä, että vanha punikki näin puhuu, niin että
syöttävät ja juottavat ja kahvittelevat, ja evästäisivät taipalellekin
iloisen sanoman julistajan ja pyytävät julistamaan toisessakin talossa.
Minä teen työtä toivottua, kuleskelen hiljalleen, en pidä kiirettä.
En lähtenyt junassa, vaikka pistivät piletin kouraan. Vaihdoin
sillä suojeluskuntalaiselta tupakkaa. Sattui olemaan hyvä mies se
vormuveikko. Kysäisin muutamakseen: "Lähdetkö, manttaalipomon poika,
takavarikoimaan väkisin isäsi viljaa, jos esivaltasi käskee?" -- "En
maar perkele lährekään!" kirosi ja ramautti kivääriään. "Vai minä
punikeille varastoja kokoomaan! Tuuhean kuusen latvassa on parempi
piilopaikka." -- "Se on oikein puhuttu", minä sanoin. "Ammu sinä
vain se, joka tulee oravaasi ottamaan", minä sanoin. -- Semmoinen
niissä on henki, ei niille tarvitsisi paljoa puhua, mutta puhummahan
lystikseni. Tuli tässä takavuosina ja he tullut vähän jälemmäkin
olluksi akutaattorina, niin töhertelen häntä vieläkin näiden Hämeen
akkain iloksi, kun on joutilasta aikaa; Savossa eivät taitaisi oikein
uskoa, ne on siellä viisaampia kuin täällä, -- Hyvä tästä tulee pian,
ilman tekemättäkin, hän sitten naurahti. Kaikki näkyy rupeavan käymään
itsestään. Lainkuuliainen kansa ei tottele omaa esivaltaansa, uhkaa
nostaa aseensa omaa hallitustaan vastaan. On vanhan punikin iloista
nähdä, että porvarillisessa yhteiskunnassa ei kukaan enää noudata
perustuslakia, vaan että kaikki sitä kilvan kiistaten rikkoo. Se meidän
kapinarikos oli tupenrapinarikosta sen suhteen, mikä nyt on tulossa.
Annahan viikon vierähtää, niin ovat tukkanuottasilla keskenään.
Käyvät tuottajat ja kuluttajat toistensa kimppuun, niin että paikat
paukkaa. Syntyy uusia punikkeja valkoisista. Me vanhat punikit häärimme
kintereillä. Ensin tappavat toisiaan aseillaan ja loput kuolee nälkään.
-- Mutta mitä te luulette tuollaisella kiihotuksella saavanne aikaan
omaksi hyväksenne?
Hän väisti kysymykseni aitosavolaisella käänteellä:
-- Minäkö? En _minä_ saa mitään aikaan. En minä enää paljoakaan jaksa
enkä viitsi, kuin minkä vähän henkipitimikseni ja omiksi iloikseni.
Mutta muut jaksaa ja viitsii paremmin. Näkyisi se muuten menevän
vähin akiteerauksin. Niillä on jokaisella oma kotipirunsa korvaan
kuiskuttamassa. Ne on nekin, jos lienemme mekin, käyneet ryssän koulun.
Paraat herratkin varastavat, ja sorkaavat kuin saksat. Kyllä tästä hyvä
tulee itsestään. Meidän miehet pitivät silloin turhaa kiirettä.
-- Kysyn vieläkin, mitä hyvää siitä seuraa?
-- Mitäkö hyvää? kivahti hän ja hänen sävynsä yhtäkkiä kiristyi. --
Siitä seuraa se hyvä, että kun kansa näkee, että maa on joutunut
semmoisille yksityisille, jotka kavaltavat sen antimet omaksi edukseen
välittämättä, kuoleeko maaton kansa nälkään, vaikka antamista olisi
-- syöttävät sioillaan ja polttavat viinaan -- niin maat otetaan pois
yksityisiltä ja takavarikoidaan yhteiskunnalle. Sillä maa kuulukoon
kaikille. Sitä me suunniteltiin, ja otettu me olisi, jos ennätettiin
eikä tullut se saksalainen siihen sorkkimaan. Mutta nytkin se menee
siihen. Menee valkoista tietä, ja sitä mekin tässä ollaan mukana
tekemässä. Herra kirjailijakin tekee sitä tietä, kun ostaa kätkettyä
ja kansalta salattua tavaraa ja pistää omaan suuhunsa, mikä oli lain
mukaan meinattu kaikkiin suihin.
-- Täytyyhän minun, kun kaikki muutkin.
-- Täytyypä täytyy, siinäpä se juuri onkin, että täytyy. Kaikkien
täytyy, senaattorin, ylituomarin, ehkä itsensä elintarveresitentinkin,
kun rahalla saa, mutta kortilla ei saa. Siihenpä juuri minä perustan,
että täytyy, että kaikkien täytyy ja että se ei enää muuten mene eikä
ole mitenkään muuten ratkaistavissa, sillä tässä porvarillisessa
yhteiskunnassa se ei olekaan muuten ratkaistavissa. Sentähden sen
täytyy romahtaa ja siihen romahtamiseen pitää meidänkin vähän
peräpuolesta pukata, minkä minäkin. Eikö ole oikein puhuttu punikilta,
herra valkeapää?
-- Kai tässä jotain romahtaa, mutta ehkä ei sentään aivan sinnepäin,
mihin te sitä suunnittelette.
-- Sama se, minnepäin romahtaa, kunhan vain romahtaa. -- Hän kiihtyi
kiihtymistään omista sanoistaan: -- Tässä maassa ei ole pitkään
aikaan ollut yhtä ainoata rehellistä miestä, joka voisi katsoa toista
rehellistä miestä silmiin, jos semmoinen ihmeeksi sattuisi tulemaan
tiellä vastaan. Ei yhtä lakia rikkomatonta kansalaista, joka voisi
lainrikkomisesta toisen tuomita. Kaikki ollaan yhtä jääviä joukkoa
Jumalan edessä, ja se on niinkuin ollakin pitää, sillä elkää tuomitko,
sanoo Herra, mutta herrat sanovat: tuomitkaa, elkää armahtako!
-- Onhan armahdettu.
-- Kun oli pakko, kun täytyi rehun puutteessa päästää karja kylmään
metsään kaluamaan.
-- Lie täällä nyt sentään joitain rehellisiäkin.
-- Lie joitain, jotka ovat niin saamattomia ja vähäväkisiä ja vanhoja,
etteivät kykene enää syntiä tekemään; jotka eivät kätke eivätkä
varasta siksi, etteivät jaksa, vaan täytyy kitua ja kuolla paikoilleen
rehellisyyteensä. Te olette, porvarit, tekemässä punakapinan
oikeutetuksi, ja siinä me avustamme teitä pyytämättänne. Sillä jos
se kapina ei olisi silloin tullut, olisi se tullut nyt! Meidät te
voititte, mutta ette kyenneet voittamaan itseänne, omaa vihaanne,
kostonhimoanne ja ahneuttanne. Kapinan olisi kuitenkin pitänyt puhjeta
ja sisällisen sodan syttyä nyt, jos sitä ei olisi sytytetty silloin.
Sillä koska näkyy, että siltä, jolla on, kuitenkin viime tingassa
täytyy ottaa väkisin, jotta saisi osansa sekin, jolla ei ole. Se
on nyt samantekevä, mitä otetaan, jota ei ottamatta saa: valtaako
vai viljaa. Teidänkin täytyy tapella, kun ette saa asiata muulla
tavalla selväksi. Ja kunpa tappelisittekin! Mutta ei teistä taida
olla tappelemaan ilman meitä. Mutta me tulemme mielellämme avuksi,
minkä enää kykenemme. Meillä ei ole itsellämme aseita, mutta teillä
on meillekin asti. Ei siellä armeijassa taida olla montakaan kymmentä
rosenttia omavaraiseläjäin poikia. Tässä tulee käymään niin, että
otetaan väkipakolla, kun ei saada hyvin puhein houkutellen. Sillä
nälkä ei tunnusta lakia. Nälkä on punikki. Pian täällä rovio roihuaa
ja punaheltta kiekuu. Te perustatte niitä edistys- ja kokoomus-
ja säilytys- ja suojeluskoplianne ja aiotte piirittää Pietarit ja
valloittaa Venäjän-Karjalat; ja ojennatte kätenne kuninkaihinne ja
huudatte hukkuessanne: auta, herra, me hukumme. Vaan ei hänestä
ole teille apua, vaikka hän tulisi tänne kuivin jaloin meren yli
kävellen, sillä ei teillä ole uskoa, ei itseenne eikä herraannekaan.
Muistatteko, mitä pappanne kerran... Ja sen minä sanon, että ne hommat
ovat vain risuja rovioon, joka on jo rakennettuna, sitä vaille, ettei
sytytetty. Pian on siihen tuli raapaistu. On meitä ja muita, jotka
liehdomme liekkiin, jos sammuisi. Sammuta sinä, minä sytytän! Hih,
kuinka sitten tulipunaiset kipenet lentää joka kylässä! Ja meitä saapuu
saaliin jakoon idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, maitse ja
meritse. Sen tulen sammuttaisi vain vapaaehtoinen viljan luovutus ja
ihmisrakkaus ja hyvä tahto, mutta hyvän tahdon ruiskut on ruostuneet
ja ihmisrakkauden kaivot on kuivuneet, ja te olette ahneuden ja
itsekkyyden sokeudella lyödyt, jotta kirjoitukset kävisivät toteen ja
Herran tahto täytettäisiin ja Jumalan vihan vedenpaisumus... niinkuin
isänne tänä tuomiosunnuntaina...
Hänet keskeytti yskäkohtaus, pitkä, vanhan tupakkamiehen vatsayskä,
joka retkautti hänet melkein kaksinkerroin routaiseen mättääseen.
Autoin hänet ylös, ja kun hän oli päässyt siitä tointumaan ja
rinta vähän rauhoittunut, pistin hänelle sikarin suuhun ja sytytin
sen. Ahneesti särpi hän savuja röhisevään rintaansa, kasvot vielä
väännyksissä ja silmät verestäen. Virkoin:
-- Saattaahan se siihenkin mennä, mutta jos se siihen menee ja syttyy
ryöstö ja sota, niin eihän sitten saada elintarpeita jaetuksi tasan,
enkä ymmärrä, mikä ilo ja voitto siitä _teille_ on.
-- On se ilo ja voitto, minkä jo sanoin.
-- Ette ainakaan tuolla lailla aja köyhälistön asiaa. Loppuu siinä
leipä teiltäkin.
-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.
-- Mistä sitten?
-- Kosto on ruokani ja viha on juomani ja aatteen voitto särpimeni.
Meitä on kuollut rintamilla ja leireissä ja Santahaminoissa,
Tammisaarissa ja Hennaloissa ja maanpaossa niin paljon, ettei lisä enää
isoakaan lovea tee. Meitä kuolee, mutta teitä kuolee kanssa. Mutta kun
meitä on enemmän, jää meitä eloonkin enemmän kuin teitä. -- Onpa hyviä
nämä haikunne.
Hän oli taas puhunut raukeasti ja tyynesti, syventyneenä sikariinsa.
-- Taidatte nuolaista, ennenkuin tipahtaa, sanoin. Mannerheim kukistaa
kapinan tällä kerralla niinkuin viimeiselläkin. Hän kuuluu saavan
Amerikasta viljaa.
-- Saako Mannerheim Amerikasta viljaa?
-- Niin luvataan.
-- No sitten. Mutta jos se _ei saa?_
-- Silloin kai käy, niinkuin te toivotte.
-- Minä toivon.
Nousin lähteäkseni.
-- Ja nyt minä menen ja vien ainakin omasta puolestani
elintarvelautakunnalle nämä evääni.
-- Syökää te vaan sapuskanne, mitkä olette saanut. Ei pisara meressä
tunnu. Ja jos Mannerheimin Amerikan vilja sattuisi olemaan samanlaista
takuusten takaista kuin se Tokoin Siperian vilja, ja teille tulisi
siellä Helsingissä tarvis, niin minä puhun vanhassa kotipuolessanne,
että samalla kuin itselleen varaavat jonkun tuttavan talon niittylatoon
vähän teitäkin varten. Ehkä ne varaa, kun koreasti puhun. -- Tuota,
että... mitä minun pitikään... niin, että minä vielä vähän siitä
Amerikan viljasta. Vaikka se tulisikin, niin se tulee liika myöhään
tähän meidän asiaamme. Kätköt jäivät penkomatta. Ne kun saivat pitää
sen nyt, niin pitävät sen vastakin. Nyt tiedetään, että se, jolla ei
ole maata, sillä ei myöskään ole leipää, vaan saa kuolla nälkään,
vaikka toisella olkoon. Talonpoika ei tässä maassa suurinkaan surmin,
ei nälkäsurminkaan avannut säkkinsä suuta _hyvällä_. Niin että sitä
pääasiaa se ei muuta se Amerikan vilja.
Hänkin oli noussut lähteäkseen. Pistettiin rauhankämmentä ja erottiin.