Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 13

kuukausina tehnyt mellosta raudastamme terästä. Onko katajapensaikosta
tullut piikkilanka-aita? Eikö se enää taivu eikä myöskään taitu? Siinä
suhteessa on punakapinalla ollut oma tehtävänsä, loppujen loppu, josta
pitänee kiittää ryssääkin.
Mutta minnekä minä nyt jouduinkaan? Kaatuivatko jotkut teoriani? Ehkä
osaksi, mutta ainoastaan sikäli, kuin ne ovat kaadettavissa. Pyydän
saada sittenkin viitata "Rauhan erakkoon".
*
Ei annettu aikaa enempään aatteiluun, ei ehdi panna lyhimmittäkään
muistiin kaikkea, mitä painon alta päässyt ajatus pyrkisi panettamaan.
Kuuluu taas ammuntaa, järeätä tykkitulta niinkuin satamista tai jostain
Katajanokalta päin.
Soitan sinne vanhalle tädilleni, joka asuu Katajanokalla ja voi
ikkunastaan nähdä, mitä Eteläsatamassa tapahtuu. Hän kertoo
saksalaisten ampuvan miinavenheestä entistä keisarillista linnaa kohti,
josta myöskin ammutaan vastaan. Hän ei voi varmaan sanoa, ammutaanko
linnaa vaiko sen viereistä Standertskjöldin taloa. Myöskin venäläisen
kirkon suojasta ammutaan Kauppatorille päin.
Soitan myöskin eräälle toiselle tuttavalle, joka asuu Kauppatorin
varrella. Hän kertoo, että saksalainen miinavenhe on laiturissa
kiinni keisarinnan kiven kohdalla ja ampuu sieltä torin yli, voimatta
kuitenkaan sanoa, mitä taloa pommitetaan.
Smolna on antautunut ja sieltä tulee parhaallaan ulos punaisia kädet
ylhäällä. Ne sijoitetaan riviin torille.
Kun kuuluu ammuntaa Pitkältä sillalta päin, soitan vielä eräälle
tuttavalle Vuorikadulla. Hän kertoo Kansantalon palavan.
Kaupungin valloittaminen ei nähtävästi tulekaan olemaan mikään
paraatimarssi. He pakottavat savustamaan itsensä ulos.
*
Näen saksalaiset.
Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja
sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä
pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään,
selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen.
Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta
ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten
sotamiesten välillä! Siinä nyt oli "länsi". Puhtaita, parta ajettu.
Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta
peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan
vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän
ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja
ystävällisesti lukemattomiin -- ja useimmittain samanlaisiin -- heille
tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä
nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti.
He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä
tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia
veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja
kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä
itselläänkin olisi tietoisuus siitä. Nyt vasta ymmärrän, mitä on se
kulttuuri, jonka preussiläinen kuri ja kasvatus on luonut. En voi
kieltää, että me näytämme toistaiseksi alkuasukkailta. Heitä lienee
Suomessa tätä nykyä parikymmentätuhatta miestä.
Onhan turvallista seisoa siinä ja katsella heitä. Mutta samalla
jotenkuten turvatonta. Ne ehkä eivät tahdo määrätä meitä enemmän kuin
mitä pyydämme määräämään, mutta _jos_ ne tahtoisivat, niin ne myöskin
voisivat sen tehdä. Kytketyt heihin me nyt joka tapauksessa olemme,
miten ja kuinka kauaksi, se on tietymätöntä. Kuljemmeko kädestä käteen.
Mahtoivatkohan nuo pojat kampsuineen tulla tänne ainoastaan
kukistaakseen punaiset ja paukauttaakseen säikäyttävää kämmentä
ryssille? Eiköhän tulon takana ole jotain muutakin? Mennevätkö
Pietariin jatkaakseen sieltä Jäämerelle? Tuntuisi olevan mieluista
tietää, että heillä on muutakin mielessä, kuta enemmän muuta kuin
meitä, sitä parempi meille. Tässä ei osaa muuta kuin aavistella ja
toivotella ja ottaa vastaan se, mikä valmiina annetaan. Nyt seisoo
meidän nyörit Berliinissä, Wilhelmillä on onnemme ohjat, Ludendorfilla
lykkymme avaimet...
*
Jotakin saksalaista upseeria on punainen ampunut selkään. Kuinka monta
henkeä se tuleekaan maksamaan?
Meille soitetaan, että Kaartinkasarmin pihalla on rivi vangittuja
punaisia ja toisella puolen pihaa on kuularuisku valmiina niittämään.
*
Tähtitornin mäellä.
Menin Tähtitornin mäelle. Sieltä saattoi nähdä kaksipiippuisen
kanuunavenheen laiturissa vastapäätä Standertskjöldin taloa. Sieltä
saattoi nähdä, mitä vähää aikaisemmin oli tapahtunut. Standertskjöldin
talon toinen päätykulma oli ammuttu rikki ja kaikki ikkunat ammottivat
mustina. Näkyi suuria aukkoja erään talon päädyssä Mariankadun
varrella. Borgströmin tupakkatehtaan pääty Pohjoissatamassa oli samassa
tilassa. Kaikki ne olivat nähtävästi olleet punaisten pesiä, joista
heidät oli kanuunatulella karkoitettu. Nyt on kaikki hiljaista. Kirkas
paiste. Satama päilyy tyynenä. Kanuunavenheen luona Kauppatorilla näkyy
musta ryhmä, luultavasti Smolnassa aikaisemmin antautuneita. Siinä ne
nyt seisoo liikkumattomina. Uskonevatko nyt, että saksalaiset todella
ovat tulleet? Vaan on siinä ollut sisua viimeiseen asti, kun käypäs
kivääritulella panssaroidun kanuunavenheen kimppuun. Sama kuin jos
heittäisi herneitä päällehyökkäävän härän silmille.
Meillä on sana "sisu", "paha sisu", jota ei liene missään muussa
kielessä. Se on se, joka nyt purkautuu ja tekee näitä tihujaan. Sitä
oli johtajissa, ja sen hengessä he veivät tähän. Kerrotaan, että
Viipurista olisi joku kiihoittaja lähetetty tänne vielä viimeisellä
hetkellä usuttamaan tähän järjettömään viimeiseen vastarintaan.
Siihen lienee saatu m.m. kiven kovaan vakuuttamalla, että saksalaiset
eivät tule. Ja mahdollisesti on ullakoilla ja kellareissa yhäkin
niitä, jotka ovat siinä uskossa, että taistelu yhäkin vielä vain käy
saksalaispukuisia "lahtareita" vastaan.
Vartiat Tähtitornin mäellä kehoittivat poistumaan sieltä, koska
lähitaloista oli äsken juuri ammuttu ja haavoitettu aseetonta yleisöä.
*
Siltasaarella.
Soitin klo 3,15 Siltasaarelle eräälle tuttavalle. Hän ei tiedä, miten
Kansantalon on käynyt, kun ei voi nähdä sitä ikkunastaan. _Sen_ hän
kuitenkin näkee, että talon tornia ei enää ole olemassa.
Siellä on ammuttu kaupungista päin Pitkänsillan yli. Nyt on ammunta
lakannut ja Sörnäisistä vaeltaa sillalle päin antautuvia.
*
Klo 4 kuului kiihkeää ammuntaa niinkuin mereltä päin. Merellä ei
kuitenkaan näkynyt mitään. Sitten selvisi, että ääni tuli Viaporista.
Mitä siellä ammutaan? Teloitetaanko? Ei, ammuttiin nähtävästi
Sörnäisissä, josta kaiku kantautui Viaporiin ja sieltä kimmahteli tänne.
*
Kallion kirkon tornissa -- soitetaan -- liehuu valkoinen lippu merkkinä
Sörnäisten antautumisesta.
Realikoulun vangit ovat päässeet vapaiksi.
Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!
Mikä vastakohta kapina-aikaisen päivän ja tämän päivän välillä! Tuskin
nyt illalla enää muistaa, mitä tapahtui aamulla. On kuin olisin
sisäisesti elänyt historiallisia aikakausia. Nämä muistiinpanot
ovat vain heikko kajastus siitä, mitä niiden pitäisi olla. Enkähän
kuitenkaan ole ollut mukana juuri missään, en päätapahtumissa
keskikaupungilla, en saksalaisten tulossa Töölöstä, Ruotsalaisen
teatterin otossa, en Katajanokan, Kauppatorin ja Siltasaaren
tapahtumissa. Tuntuu melkein liika vaativalta kertoa siitä vähästä,
mitä itse on sattunut näkemään. Ja kuitenkin tuntuisi siinäkin olevan
aiheita elinajaksi. Ja kun kerran olen alkanut, kerron taas näistä
omista pienistäni jatkoa.
Lähden taas ulos klo 6:n tienoissa, kuultuani, että nyt pääsee jo
keskikaupungille.
Eräs suojeluskunnan merkkiä kantava herrasmies tervehtii minua. Hän on
tuttu mies, mutta en aluksi jaksa muistaa hänen nimeään, lienevätkö
aivoni niin väsyneet vai muuten ylen täydet. Hänhän on eräs kirjailija.
Hän on jossain esikunnassa, en muista missä, jossain kansliassa. Hän
arvelee, että kestää ainakin viikon, ennenkuin kaupunki on täysin
rauhoitettu ja puhdistettu ja kaikki asevarastot löydetyt. Täytyy
kulkea talo talolta, nuuskia ullakkojen kaikki komerot. Hän kertoo,
että Irmari Rantamala on vangittu ja että hänen luultavasti on käyvä
huonosti. En tiedä, mitä luulisin hänelle itselleen paremmaksi, ettäkö
hän saisi heti loppunsa, vaiko joutuisi istumaan elinkautisena.
Antaisin hänen elää, jos hän itse sitä pyytäisi, sekä siitä syystä,
että hän on vaaraton, että myöskin nähdäkseni, miten hän kirjailijana
kehittyisi. Ja kun kaikki ne "Työmiehen" muut kynämiehet kuitenkin ovat
saavuttamattomissa. Hän oli ainoa heistä, joka ei paennut.
Kadut tulvivat vilkkaasti liikkuvaa, touhuissaan olevaa väkeä. Kaikki
lukevat lehtiä, jotka juuri ovat ilmestyneet. Ostan Erottajalla ne
kaikki. On omituinen, suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä
_porvarillista_ lehteä.
Kuuluu hurraahuutoja Henrikinkadulta. Töölöstä päin saapuu saksalainen
joukkue. Se on kuormasto. Siinä on vankkureita heinäkuormineen,
sinellejä, saappaita ja mitä kaikkea lie. Hauskin on kenttäkeittiö,
jossa pata on tulella, suuremmoinen primuskyökkilaitos, joka on
käynnissä matkaakin tehtäessä ja on valmistanut aterian siksi,
kun ollaan perillä. Kuormastomiehet ovat vanhempaa ja vähemmän
siistittyä väkeä kuin tämänaamuiset rintamasotilaat. Myhäileviä,
ystävällisiä, herttaisia naamoja, parroittuneitakin, nähtävästi
talonpoikia ja pikkuporvareita. Mitä ajattellevat maasta ja kansasta
ja kaupungista, joita tuskin ennen ovat kuulleet mainittavankaan,
tehtävästä, jonka ovat saaneet suorittaakseen? Minusta näyttää kuin
jokaisen heistä pitäisi olla sosialisti. Heille heitetään kääröjä,
kullakin on kädessään Hufvudstadsbladet, jossa on saksankielinen
tervehdys tulijoille. Ne heiluttavat sitä kiitokseksi saamistaan
hurraahuudoista. Tuskinpa on näitä trossimiehiä vielä koskaan ennen
näin riemujuhlittu. Kaikilla heillä on jotain suussaan, voileipä
tai sikari, jopa puree joku omenaakin. Posket pullollaan he ovat
tekevinään, kurillaan kai, armollisia liikkeitä päällä ja käsillä.
Heissä on ilmeisesti humoristeja, ja minä kuvittelen, kuinka tästä
"mutterille" ja "liebeskindereille" kerrotaan, kun kerran ollaan
kotona. Hevoset, joukossa joku muulikin, ovat pieniä ja takkuisia. Ei
ole ollut Saksassakaan suurusta antaa. Sielläkin on jo vuosia ollut
organisoitu nälkä. Ei ole kaikki sielläkään ensiluokkaista. On kuin
näkisin pahaenteisen repeämän rintamassa.
Seuraan heitä parisen kadunkulmaa ja käännyn heidän kanssaan
Kaartinkasarmille päin. Se on jo kokonaan saksalaisten hallussa,
siellä melutaan ja laulahdellaan ja nojataan avonaisista ikkunoista
juttelemaan yleisön kanssa. Tekee hyvää nähdä se ryssäin monivuotinen
rypypaikka oikeiden ihmisten hallussa.
Tulen Smolnaan, jonka kaikki ikkunat ovat rikki. Sitä on ammuttu
sekä Kauppatorin puolelta että Esplanadilta. Jos kielin voisi kertoa
näkönsä ja kuulonsa senkin talon seinät. Siellä Adlerbergit ja
Heydenit, Bobrikoffit, Seynit, Stahovitshit, sosiaalihallitus, jonka
punakaarti ajoi pois -- nyt siellä näyttää olevan suojeluskuntalaisia
ja saksalaisia.
Kun en pääse Kauppatorille, poikkean Unioninkadulle. Siinä oli äsken
vielä ainainen punakaartivartia istumassa Pohjoispankin ovikomerossa
jakkaralla. Jakkara on vielä paikoillaan, istuja on poissa. Vartioivat,
raukat, porvarien tavaraa, toivoen sitä kerran omakseen, koskaan
saamatta. Ja hullunkurisinta, ettei siellä sisällä liene ollut
montakaan markkaa koko kapinan aikana.
*
Säänmuutos.
Ei tullut pitkäksi purjehdukseni hyväntuulen myötälaitaisessa,
iloitsevassa ihmisvirrassa. Löi toinen virta ja toinen tuuli vastaani
ja minä tunnen, että, ainakin mitä minuun tulee, minulla on edessäni
vastatuulen soututaival ehkä monta vertaa tukalampi ja pitempi kuin
näiden kapinaviikkojen. Minä en voi mennä valkoisen virran mukana, ja
jos lukijani ei enää halua seurata minua edemmä, pysähtyköön tähän.
En ole vielä nähnyt paljoa siitä, mitä on tulossa, mutta hermoissani
tunnen säänmuutoksen, uudet rumat ilmat.
*
Vankijono.
Tultuani Senaatintorille Yliopiston kulmaan näen vankijonon tulevan
toria viistoon ja kulkevan sen yli Unioninkadulle. Siinä on miehiä ja
naisia kiväärejä kantavain vartiain saattamina. Edempänä Unioninkadulla
menee toinen jono ja katoo mäen taa. Tämä jono pysähtyy jostain syystä
kirjastotörmään, Nikolainkirkon rappujen eteen. Noin vuosi sitten
viime vappuna seisoin siinä samalla paikalla ja katselin loppumatonta
mielenosoituskulkuetta, joka lipuin ja vaakunoin, kaikki järjestöt,
yhdistykset, suomalaisia, venäläisiä, siviilejä ja sotamiehiä,
soittokuntineen marssi tästä Pitkälle sillalle ja sieltä Eläintarhaan.
Nyt oli Kambyseen pyörä pyörähtänyt. Valtiaat olivat vankeina. Lyhyen
hetken oli minulla voittajan tunne: siinä sen nyt näette, noin käy,
kuka käski! Mutta ainoastaan lyhyen hetken.
Siinä ne seisoivat kuin karjalauma, jota ajetaan, minne ajettaneen.
Puolikymmentä kiväärimiestä kättä kohottaen ja komennuksen antaen
panee sataisen lauman liikkeelle, määrää sen lähdön, käskee sen
pysähtymään. Rivit koettavat vaistomaisesti omasta halustaan pysyä
järjestyksessä, ne ovat siihen tottuneet, _se_ kuri on jo mennyt veriin
vapauden vuosina. Kaikki eivät kuitenkaan jaksa, vaan sekaantuvat
lammaskatrasmaisesti. Seis! Riviin! Siinä on kansaa kaikenlaista,
miehiä, naisia, huivipäitä, hattupäitä, huonoissa ja hyvissäkin
vaatteissa, nuoria ja vanhoja, pikkupoikasiakin. Niissä on kyllä
hätääntyneitä, vaikka koettavat olla sitä näyttämättä. On todella
välinpitämättömiäkin, joku koettaa olla ylenkatseellinen, muuan
hulikaanipoika röyhkeilee tupakka hampaissa. Joukossa on joku harmaa
sinelli ja musta matruusipuku. Niillä on alistunut, miltei laupias
ilme. Muuan vanha, roteva mies ei jaksa seisoa, vaan lyykähtää istumaan
kadulle heti, kun jono pysäytetään.
Meitä porvareita tunkee lähelle paremmin nähdäksemme otettuja otuksia.
Vai sennäköisiä te nyt olette! He eivät kunnioita meitä ainoallakaan
silmäyksellä.
Nainen pyörtyy ja miehet tukevat häntä. "Se kaatuu, siellä kaatuu
nainen! Elkää menkö!" huudetaan jonosta ja ympärillä olevasta yleisöstä
miliisimiehelle. "On meitäkin kaatunut!" vastaa miliisi, hiukan
hermostunut herrasmies. "Mutta sehän on nainen!" -- "Naiset ovat juuri
pahimmat."
Liekö tämä niitä ollut?
Jono lähtee ja naisenkin täytyy seurata mukana, toisten tukemana.
Elisabetinkadun kohdalla yleisö pysäytetään. Vankien jono jatkaa
matkaansa Pitkänsillan luo ja kääntyy sillan korvassa oikeaan rannalle
päin, jonnekin, minne? Pysähdymme katselemaan menevien jälkeen. Joku
arvelee, että saksalaiset ehkä vievät heidät suoraa päätä laivoihinsa
ja sitä tietä Saksaan pakkotöihin. -- "Paapelin vankeuteenko?" kivahtaa
eräs nuori mies, nähtävästi työläinen, joskaan ei punainen. "Eihän
toki, onhan Suomi itsenäinen valtio!" Joku toinen arvelee, että heitä
ehkä vain viedään johonkin kasarmiin, jossa he itse ovat pitäneet
vankejaan.
Mihin tahansa, vankeuteen joka tapauksessa. Jono toisensa perästä
niitä kulkee. Kaupunki nähtävästi puhdistetaan kaikista epäilyttävistä
aineksista. Ne kai aiotaan panna seulaan, erottaa syylliset
syyttömistä, sillä tämmöisessä summa-apajassa tietysti täytyy tulla
nuottaan syyttömiäkin. Vangitseminenhan ei voi tapahtua muun kuin
vaatteiden ja ulkonäön mukaan. Kai katsotaan kouriinkin. Punaisena
aikana oli känsäinen koura yhtä hyvä kuin passi, nyt se on pahin
ilmiantaja. Kertyy satoja, kertyy tuhansia. Mihin ne sijoitetaan?
Mistä niille saadaan ruoka? Kuka ne kaikki tutkii ja tuomitsee? Siitä
tulee kuukausien, vuosien prosessi. Sadat, tuhannet kädet joutuvat
työttömiksi? Entä heidän vaimonsa ja lapsensa? Entä orvot lapset,
sillä luultavasti joutuu hyvin usein isä ja äitikin kiinni. Sitä
päivitteleekin tuossa eräs vanha vaimo, joka ei ole punainen, minkä
näen koko hänen olennostaan. Hän ei ole punainen, mutta ehkä alkaa hän
pian punoittaa.
Olisiko ehkä sittenkin parempi, että joutuisivat Saksaan, tekemään
työtä ja saamaan ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?
Renvallin paariasluokka on jo syntymässä. Se on se vanha: voi
voitettuja! Ja myöskin: voi voittajia! -- jos he eivät tule olemaan
tehtävänsä tasalla. Mutta tottahan toki, sillä heidän _täytyy_. Sillä
muutoinhan olisi taistelu menetetty.
Palaan takaisin Senaatintorille. Täytyy liikkua vilkkaasti nähdäkseen
niin paljon kuin suinkin, sillä on oltava kotona klo 8. Siinä kohden ei
vielä ole muutosta. Mutta kuinka mielellään siihen nyt mukautuu!
Poliisikamarin ovella seisoo sankka ryhmä väkeä. Vuoroin sielläkin
on vallinnut toinen ja toinen. Kuinkahan monta kertaa nuo matalat,
likaiset suojat ovatkaan kulkeneet kädestä käteen? Sen se uusi
systeemi aina ensiksi valtaa ylläpitääkseen järjestystä. Järjestystä,
jonka luulisi pitävän olla puolueeton, mutta joka ei missään eikä
koskaan maailmassa ole sitä ollut. Nyt kamari on vanhan, laillisen
järjestysvallan hallussa.
Kadulla seisoo vangittuja ja uusia tuodaan. Viedään joitain sisään ja
toisia tuodaan ulos. Siellä nähtävästi pidetään jonkinmoista tutkintoa.
Vallitsee vielä ilmeinen sekasorto, kuuluu ristiriitaisia määräyksiä.
"Ei niitä saa tuoda tänne, ne on vietävä sinne". -- "Sieltä käskettiin
tuoda tänne!" -- "Viekää takaisin! Tai viekää Ratakadulle!"
Omaiset tuovat ruokaa vangituille. Eräs työläisvaimo valittaa eräälle
porvarirouvalle, joka kaikesta päättäen ottaa osaa hänen suruunsa:
"Sekin kun vietiin väkisin kaartiin vielä eilen klo 5." Varsinaiset
punakaartilaiset, jotka olivat panemassa kapinaa toimeen, eivät liene
enää täällä, vaan rintamalla. Poissa ovat myöskin johtajat. Jälellä on
tuota pakotettua joukkoa, jota on viety väkisin ja puoliväkisin. Niitä
kai ne ovat nämä vangitut suurimmaksi osaksi, sillä miten heitä muuten
olisi niin paljon. Joukossa on vielä tässäkin jonossa joku ryssäkin.
Muuan matruusi seisoo kädet ristissä siivona ja alistuvaisena.
Joudun täältä satamaan ja pääsen kalalammikon ympäri rautatiesillan
kohdalle. Mitä ihmettä! Kuuluuko korviini hanurin soittoa? Kai ne ovat
saksalaisia? Hanurihan on jo yleismaailmallinen soittokone. Mutta
hätkäyttää se kuitenkin hiukan. Siellä on yleisö jo päässyt yhteyteen
merimiesten kanssa. Laiturissa on pari pienempää kanuunavenhettä.
Meripojat ystävystyvät jo pikkuporvarineitosten kanssa. Ne ovat hiukan
hutikassa, vai ovatko muuten iloisia. Merimiesten meininki taitaa
yleensä olla samanlaista kaikissa kansoissa ja kaikissa satamissa.
Neitoset -- etten sanoisi "tytöt" -- koettavat panna liikkeelle
viimeisen saksansa ja ilmaista iloa, minkä tunsivat kuullessaan
äänen: tatata -- tatata -- tatata! -- "Mikä se oli se soittokone,
joka antoi semmoisen äänen? Tatata -- tatata!" -- "Ah, das war ein
Maschinengewehr!" Matruusi sanoo, että huomenna he nousevat maihin
ja tulevat musiikin kanssa ja soittavat. Ehkä pistetään torilla
tanssiksikin. Yhtäällä tanssitaan, toisaalla vangitaan ja ammutaan.
Niinkuin punaisenakin aikana.
*
Tulen kotiin. Risteilijät satamassa näkyvät mustina möhkäleinä. Niiden
leiritulet palavat ja ne lakaisevat valo viuhkoillaan merta.
*
Olisiko mahdollista, että vangit vietäisiin Saksaan? Tulivatko ne
hakemaan työvoimaa kaatuneiden sijaan? Ojureita ja kuokkureita?
Sotavangit kuin sotavangit, onhan siellä jo entisiäkin, kaikilta
_muiltakin rintamilta_. Kertautuisiko historia niin kirjaimellisesti?
Onhan monet muutkin raakalaiskansojen sotatavat vastoin kaikkia
kansainvälisiä sopimuksia otettu käytäntöön -- käytännöllisinä.
Ja olisiko tuo meidän punaisillemme niin kamala ratkaisu? Vankeuteen,
vankileireihin, pakkotöihin niistä sentään suurin osa tullee. Mutta
me emme osaa teettää niillä työtä. Kestää, ennenkuin tehtaat saadaan
käyntiin, eikä kuukauteen vielä pääsisi pelloille. Maatöihin ei niitä
sitäpaitsi kukaan huoline ruokapalkoillakaan. Ja olisiko edes ruokaa,
ennenkuin päästään uutiseen?
Saksassa ovat maat valmiit ja teettää siellä osataan. Ei mukisemista,
ja ehkä olisi monella se oppi ja kurssi hyväksi. Pieni opintomatka
Saksaan. Onhan täältä ennenkin ollut siirtolaisuutta. Jossain meidän
täytyy maksaa, työssä tai rahassa. Mitä ne meidän rahalla! Heiltä
menee tuhansien miesten työ omassa maassa hukkaan, sota voi vielä
kestää vuosia. Tehdään vaihtokauppa. He lähettävät sotamiehiä tänne,
me työmiehiä sinne. Yksiä keisarin orjia, joista hän käy kauppaa. Se
on sitä oikeata realismusta, vähän idealismusta sekaan. Siellä on
Marxit ja siellä on Moltket. Diktatuuri kuin diktatuuri, köyhälistön ja
keisarin.
Paljon ovat puhuneet köyhälistön orjuudesta. Eivät tainneet aavistaa,
että sitä tulisi tämänlaistakin. En totisesti minäkään.
*
Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen, huhtikuun kolmastoista!


Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.

Ihmiset pyhiinvaeltavat valkoiseen Helsinkiin. Laumoittain kulkee heitä
omin silmin näkemään paikkoja, joihin eilen ei vielä päästy. Olen nähnyt
minäkin rikkiammutut talot. Siltasaarella en vielä ole käynyt, siellä
lienee Kansantalolla hävitys kylläkin suuri, mutta yleensä on Helsinki
päässyt vähällä. Muutamassa viikossa on reiät tukittu ja arvet ummessa.
Esplanadi ja Kauppatori ovat tapahtumain keskus. Varsinkin liikkeeseen
laiturien ympärillä keskittyy uteliaan yleisön huomio. Sinne saapuu
alinomaa vankeja Viaporiin vietäviksi. Pahimmat viedään sinne,
sittenkun ne kaupungissa, kouluilla ja kasarmeissa, on saatu seulotuksi.
*
Vanha raamattuni.
Käväisin kulkiessani katsomassa, missä kunnossa on
Raamatunkäännöskomitean huone Ritarikadun ja Aleksanterinkadun
kulmassa. Tämä kulmahuone on ollut muuan punaisten ulkovarustus
heidän senaatintaloa puolustaessaan. Ikkunassa oli kiväärinkuulien
ja kiväärien piippujen reikiä. Sisällä olijat ovat nostaneet
kirjapinkkoja (asetuskokoelmiako?) senaatin kirjavarastoista
ikkunalaudoille suojakseen! Kelpasivat lakikirjatkin johonkin. Sinne
jäi pöydälle vanha, jykevä vanhan kansan raamattu. Liekö se ollut
nojana tähdättäessä? On se kirja ollut ennenkin karkeissa käsissä; sen
lehdet näkyvät kestäneen vuosisatain selailua savupirtin pöydänpäässä.
Luultavasti on se tästäkin tulesta selvinnyt. Eikä ole myöskään
luultavaa, että Hilja Pärssinen on ottanut sen mukaansa Pietariin.
Mihinkäs minä sitten komiteassa vetoaisin?
*
Historiamaalarin aihe.
Satuin Päävahdin luo Katajanokan kanavaa vastaan, kun sinne saapuu
saksalainen kuularuiskuosasto Pohjoisrantaa pitkin. Ne sijoittuvat
seinämälle ja rupeavat laittamaan kuularuiskujaan ampumakuntoon. On
hauska nähdä, kuinka taitavasti, harkitusti ja hiljaisesti ne sen työn
suorittavat, melkein ilman mitään komentosanoja. Se on tehty tuhannet
kerrat ja luultavasti he umpisilmässäkin osaisivat liittää lukot ja
ruuvata ruuvit. Mikä mökä siinä olisi mahtanut käydäkään, jos ryssät
olisivat olleet panemassa kompeitaan kokoon! Kyllä kulttuuri ja kyky
osata asiansa missä muodossa tahansa sentään on suurta ja kaunista.
Ihailen näitä miehiä, jotka yhdessä toistensa ja yhdessä laitteittensa
kanssa muodostavat elimellisen kokonaisuuden. Montako kertaa lienevät
nämäkin miehet katsoneet kuolemaa silmiin ja tullevat vielä katsomaan,
ennenkuin maailmansota on päättynyt??
Mitä he ajatellevat tehtävästään tällä rintamalla? Liekö heille
selitetty, millä asioilla he ovat? Ainakin sen luulisi heille
selvinneen, mikä ero on suomalais-venäläisen bolshevikin ja heidän oman
maansa sosialidemokraatin välillä. Kotiin tultuaan pitänee heidän osata
varoittaa siitä vaarasta, joka täältä oli sinne tulossa. Heillä ja
meillä on yhteinen kulttuuritehtävä. Nyt niillä on tuossa kuularuisku
valmiina toimimaan, jos tarvittaisiin, nyt he käyvät ateriallaan ja
heittävät tukon heiniä hevostensa eteen. Vieraan maan miehet purevat
kuivaa kannikkaansa vartioiden meitä entisen venäläisen päävahdin
seinämällä Uspenskin katedraalin siimeksessä. Historiamaalarin aihe.
*
Saksalaista meriväkeä.
Kauppatorin rannassa on yhä se kanuunavenhe, joka karkoitti sen
ympärystaloista viimeiset punaiset. Peräkannella seisoo joukko
matruuseja siisteissä paraatipuvuissa. Maista tulee joku ylempi
upseeri. Ne eivät tee hänelle kunniaa viemällä kättä lakkiin,
ainoastaan ojentautuvat ja suoristavat kätensä kupeelleen. Upseeri
viittaa heitä lähemmä ja puhuu heille jotain hiljaa. Asennot laukeavat
hiukan, kiinnittyvät taas, on niinkuin miesjoukko noilla liikkeillä
ilmaisisi ymmärtäneensä. On mahdettu tarvita tavaton harjoitus
ja antaumus, ennenkuin tuollainen elimellisyys on saavutettu. Se
mielenkiinto, millä miehet kuuntelevat päällikköään, ei ole tehtyä,
vaan luontaista, pingoittumatonta, pieni näyte miljoona-armeijan
yhteisestä hermosta ja hengestä.
Se on sivistyneen kansan itse itselleen panemaa kuria ja vaikuttaa
miltei viihdyttävästi.
Niiden moottoreita tulee ja menee. Ne tulevat täyttä vauhtia maihin,
pysähtyvät juuri kun pitää, eivät töyttäile eivätkä kolhi, leikkaavat
kuin veitsen terällä. Elegantit, jäntevät pojat hyppäävät maihin,
iloisina, hyvätuulisina, asettuvat riviin ja lähtevät kaupungille
ihmettelevien, suosiollisten silmien heitä seuratessa. On vuosisatoja
kulunut siitä, kun itä lähti ja länsi tuli, eikä siitä ole kulunut
kuin muutamia päiviä. Viihdyttelen itseäni tässä eurooppalaisessa
ilmassa. Se on yhtäkkiä tulvahtanut yli koko Helsingin. Kaikki nuoret
miehet ja vanhemmatkin ovat jo univormuissa, enemmän tai vähemmän
sotilaallisissa. On mitä erilaisimpia nauhoja ja merkkejä hatuissa
ja käsivarsissa. Kaikki koettavat esiintyä saksalaisella ryhdillä.
Kaikki ainakin tervehtivät toisiaan sotilaallisesti. Ei se ole
vielä oikein vakuuttavaa, vaikuttaa hyvinkin opitulta ja yritetyltä
keikarimaisuudelta. Pian me olemme preussiläistyneet niin paljon kuin
voimme.
Ainakin päältä on kakku kaunis.
*
"Schneller!"
Toiset kasvattavat itse itseään, toisia kasvatetaan. Oli ollut
tällainen kohtaus eilen Kauppatorilla: Smolnasta tuodut vangit seisovat
yhteen ahdettuina laiturin laidassa. Toria ei ole siivottu, milloin
lie. Se on täynnä paperia, hevosenlantaa ja muita jätteitä. Saksalainen
ei pidä semmoisesta. Upseeri komentaa vangit puhdistamaan toria. Ei
ole luutia eikä lapioita, mutta on sitä enemmän joutilaita käsiä. Ne
pannaan puhdistustyöhön. Sormin saavat nokkia jok'ainoan paperossin
pätkän, kahmaloin kantaa kakarat läjään. Se ei tietenkään käy aina niin
nopeasti kuin upseerin mielestä voisi. "Schneller!" komentaa hän, ja
"schneller" sanoo hänen ratsupiiskansa entisen punakaartilaispäällikön,
Smolnan herran, äskeisen koko pääkaupungin käskijän selkään.
Ja tori on nyt niin puhdas kuin tanssisali. Siinä oli nyt sen leikin
loppu. Siihen orjuuteen vei se herruus. Ovat hallinneet ja vallinneet,
pilkanneet, rienanneet, terrorisoineet -- ja nyt? Liekö monesti
historiassa nähty näin äkkipikaista, näin perinpohjaista kukistumista.
Eikä luultavasti kuitenkaan ole tämä kukistuminen muuta kuin
väliaikainen.
*
Viimeinen "Työmies".
Luulin "Työmiehen" viime torstaina jo ilmestyneen loppuun. Se ilmestyi
vielä eilen, vielä samana päivänä, jolloin kaupunki jo oli vallattu.
Se on siksi merkillinen numero, että minun täytyy vielä asettaa se
pöydälleni ja poimia siitä viimeiset makupalat. Lehti kuoli niinkuin
elikin: väärennystä, valhetta ja yllytystä tulvillaan.
Siinä vielä yllytetään taisteluun ja vakuutetaan, että voitto on oleva
"meidän".
Siinä varoitetaan provokatsiosta -- kuinkas muuten.
"Valkokaartilaisten ja porvariston taholta on viimepäivinä Helsingissä
levitetty provokatoorisia juttuja, ja julistuksia jos jonkinlaisia.
On myös pudotettu lentolehtisiä, joissa kehoitetaan punakaartilaisia
heittämään pois aseensa, tarkoituksella saada täten hämminkiä ja
hajaannusta aikaan punakaartilaisten riveissä sekä porvariston haltuun
punakaartilaisten aseet."
"Jokaisen punakaartilaisen ja kaupungin asukkaan on oltava levollisia,
eikä antaa itseensä vaikuttaa näiden juttujen eikä myöskään levittää
niitä, sillä niistä on ainoastaan vahinkoa koko kaupungin asukkaille."
"Poikki siivet perättömiltä huhuilta. Levollisuutta, ja arvokasta
malttia, niin huhujen levittäjät joutuvat häpeään. Pois päätön
hermostuneisuus. Pois itsetietoinen ja itsetiedoton provokatsioni.