Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 06

olimme kuin joku orjuutettuna ollut sisäissotainen pieni Balkanin
kansa, jonka asioita vieraitten täytyi tulla järjestämään.
*
_Ensimmäinen rauhanääni_ on tullut kuuluville punaisten taholta. Joku
Edvin Wahlsten Turussa ehdottaa "Arbetet"-lehdessä ryhtymistä sovinnon
hierontaan. Lähtökohdaksi ajattelee hän -- kansanvaltuuskunnan
ehdotusta hallitusmuodoksi! Eikä siitä siis ole sen enempää sanomista.


Perjantaina 22 p:nä maaliskuuta.

Uudet luudat.
Punaisten sota-asiain johto on järjestetty uudelle kannalle.
Ylipäällikkö Haapalainen on saanut eron, sanokaamme potkun.
Ylipäällystön muodostavat nyt hänen sijaisensa Adolf Taimi, sekä
pohjoisen rintaman päällikkö Eino Rahja ja kansanv.-kunnan jäsen Evert
Eloranta. Samalla on päätetty hankkia entistä enemmän sota-asioita
tuntevaa avustusta, tietenkin lisää venäläisiä upseereja. Muutokset
tietänevät sitä, että tähänastinen ylijohto on osoittautunut
kelvottomaksi ja että on tapahtunut vallankumous vallankumouksessa.
Joka todettakoon tyydytyksellä.
*
Kootaan matkarahoja.
Yhä lisääntyvässä rahapulassaan on kansankavalluskunta laskenut
liikkeelle uusia seteleitä. Se on myös päättänyt, että mikäli
intendenttilaitos, punaisen kaartin muonituskomiteat, valtion laitokset
sekä elintarvelautakunnat tai kunnat joutuvat maksamaan yksityisille
henkilöille tai liikkeille suurempia summia, on näiden käteisrahan
asemasta pantava summa tämän henkilön tai liikkeen nimeen Suomen Pankin
lähimpään konttoriin juoksevalle tilille ja annettava maksuna saamansa
vasta- ja shekkikirjat.
Toisin sanoen: valtuuskunta ottaa tavarat ilmaiseksi. Se lyö kyllä
reilusti rahat tiskiin, mutta tavarat saatuaan se pyyhkäisee rahat
takaisin taskuunsa. Sillä se, mikä kerran joutuu nykyiseen Suomen
pankkiin, se ei sieltä koskaan palaja.
Myöskin yksityisten omaisuus aiotaan ottaa. Kunkin kaupungin ja ainakin
suuremman liikekeskustan Työväen Toimeenpanevan komitean käsketään
asettaa "tarkastajia", joilla on oikeus milloin tahansa ja keneltä
tahansa, jolla epäillään olevan hallussaan suuri kassa käytettävänään
vastavallankumoukselliseen tarkoitukseen, vaatia tarkastettavakseen
tilikirjat ja kassa sekä, jos tarpeelliseksi havaitsevat, toimittaa
kotietsintä tai tarkastus. Jos tarkastaja havaitsee, että liike tai
yksityinen henkilö pitää hallussaan tavallista suurempaa kassaa, on
tarkastajalla oikeus ottaa liikenevä määrä kassasta haltuunsa ja
sijoittaa se asianomaisen henkilön tai liikkeen nimellä Suomen Pankin
lähimpään konttoriin pano- ja ottotilille.
Kaikesta päättäen tarvitsee kansanvaltuuskunta itämaille kai piankin
matkustaessaan sekä matkaeväitä että matkarahoja ja ottaa ne sieltä,
missä luulee niitä olevan. Ruokapuolen laita Pietarissa on niin ja
näin, ja kun omat uudet punaiset setelit eivät siellä käyne eikä Suomen
työväen tasavallalla siellä liene luottoakaan, on koetettava saada
povelle valkoista porvarillista rahaa. _Se_ siellä on hyvässä kurssissa.
*
Millä kylvetään?
Tampere on julistettu piiritystilaan, kaikki työt siellä ovat
keskeytyneet. Nyt siellä siis alkaa. -- Turussa jaetaan täydet annokset
ruisleipää. Kuuluu olevan "Hankkijan" siemenviljaa, itäväisyyden mukaan
säkkeihin valmiiksi lajiteltua. Milläs elokuussa kylvetään? Elokuussa
-- kuka nyt niin pitkälle ajattelee, mokomiakin rauhanajan huomisia
pikkuhuolia. Kylväkööt lahtarit peltonsa, mitä se meihin kuuluu!
*
Laulaen päin.
Kuinka monennen sadannen kerran lieneekään alkanut heikäläinen
sanomalehtiartikkeli näillä sanoilla: "Porvariston valkoinen
kaarti hyökkäsi raivoisan pedon tavalla köyhälistön niskaan;
salakavalasti vainoten se oli jo kauan sitä väijynyt" -- joilla
taas muuan niistä alkaa. Siihen tottuu niin, että tuntuu tyhjältä,
kun se alkulause puuttuu. Nyt se on alkulauseena erään artikkelin
loppulauseeseen, joka kuuluu näin: "Yksimielisyyden yhteishengen
elähyttämää vallankumousarmeijaa ei voi mikään porvariston pakko- tai
palkkasoturijoukkio kukistaa. Valkokaartin joukkueet jo vapisevat
punaisten sotilaitten rautaisessa syleilyssä. Viestit kertovat,
että itäisellä rintamalla hyökkäävät punakaartilaiset laulaen päin
vihollisen tykkien jyrinää. Sellaisen urhoollisen joukon voittokulkua
ei mikään porvarismahti pysty pidättämään."
*
"He ja me".
Sattuu "Tiedonantajasta" silmääni erään naiskirjailijan Lyyli Avannon
näin kuuluva purkaus:
"Elkööt mainitko enää veljen nimeä. Sillä me emme enää tunne muun
perheen jäseniä, emmekä muita sukulaisiksemme laske, kuin ne, jotka
salaa ja julki meidät tunnustavat. Ja sen perheen isä on Tuska ja äiti
Kärsimys. Niitä eivät _he_ tunne, eivätkä siis voi, eivät tarvitse --
eivät saa tuntea meitä. Enempää kuin me heitä."
"Olkoot he tästä alkaen he. Me olemme me. Kaksi erilaisuutta. Kaksi
vennonvierasta heimoa, ilman minkäänlaista oikeutta tai velvollisuutta
toisiensa suhteen. Siis, pesäero niin täydellinen, niin päivänselvä,
ettei siinä ole enää parsimisen sijaa. Ei saa olla. Eikä tule koskaan
olemaan!"
"Sillä me, mekin osaamme jo katsoa pitkin nenänvartta alas. Eikä
katseemme enää ikinä nouse heitä kunnioittaen, ihaillen ihmettelemään."
"Mutta voi heitä nyt! Mistä nyt kantajan saavat, syöttäjän, juottajan,
lämmittäjän, suojelijan, puolustajan --? Mistä orjan, sylkyastian --?
Kenen nyt katuloakseen katsonevat --?"
Lyyli parka!
*
Kevät saapuu -- eikä saavu.
Kevät saapuu, kevään kevät. Aurinko jo lämmittää. Taivas kaareilee
korkeana, horisontti siintää. Muistuvat mieleen ajat, kun kadut olivat
sulaneet, rattaat rätisivät, huusin ajurin, nostin matkalaukkuni toisen
viereeni, toisen hänen jalkainsa alle ja lähdin ajamaan asemalle,
matkustaakseni Hankoon ja Hangosta ulkomaille -- valoisiin, iloisiin
maihin, virkistymään, oppimaan, tekemään työtä akaasiain alla,
helppoa, vaivatonta, kaikki mennen kuin myötätuulta lehtipurjeessa
viiletellen. Pää oli täynnä aurinkoisia aatteita, verissä oli joka aamu
uudistuneen elimistön tuntu -- ei tulle minulle enää se aika. Siellä
on kai vieläkin painostavampi harmaus kuin täällä, aurinko paistanee
ihmiskuntaa ivaten siellä niinkuin täällä. Miten mahtaisi olla jossain
valtameren saaressa? Ei ollutkaan maailma vain _minun_ ilokseni luotu,
niinkuin luulin. Pommilinnut liitelevät Pariisin yllä ja akaasiain alta
korjataan verinen koulutyttö ja katuoja kurahtaa punaisena likaviemärin
nieluun.


Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta.

Ennenkuin suo sulaa...
Eräässä "Työmiehen" tämänpäiväisessä kirjoituksessa rakennellaan ehkä
hyvinkin toteutuvia toiveita Venäjän vallankumouksen leviämiseen
Länsi-Eurooppaan ja sen kautta Venäjän vallankumouksen pelastumiseen.
Niin toivottomalta kuin vallankumouksen asia Venäjällä Brestin
rauhansopimuksen jälkeen näyttääkin, se kuitenkin siitä suoriutuu.
Kahdelta taholta uhkaa nyt kansainvälinen imperialismi työväen
Venäjää. Täällä lännessä hioo hampaitaan ja heristelee miekkojaan
kiireestä kantapäähän aseistettu saksalais-itävaltalainen porvaristo ja
kaukaisessa idässä liikehtivät japanilais-kiinalaiset joukot. Luulisi
ensi katseella, että täydellinen tuho uhkaa Venäjän vallankumousta.
Mutta onko asianlaita niin? Eikö ole joitakin tekijöitä, jotka estävät
ainakin toistaiseksi Europan imperialismia hyökkäämästä suorastaan
häikäilemättä Venäjän työtätekevän kansan kimppuun?
"Onpa tietenkin", vastaa kirjoittaja näihin kysymyksiinsä.
"Kuten tunnettua, odotettiin äsken suurella mielenkiinnolla työväen
vallankumouksen puhkeamista Länsi-Europassa. Mutta vakavista
liikehtimisistä huolimatta se ei kumminkaan puhjennut ilmiliekkiin.
Siihen oli omat syynsä. Vallankumouksen voimat olivat siellä kyllä
kypsymässä, mutta ne eivät kypsyneet vielä valmiiksi, sillä niiden
kypsymiselle _ei ollut todellista maaperää, ei ollut sitä äärimmäisten
olojen kärjistymistä, joka sytyttää vihanliekin hiljaisimmissakin
luonteissa, niinkuin oli Venäjällä ja meidän maassamme_. Tämä pettymys
Europan vallankumouksen puhkeamiseen nähden pakotti Venäjän työväen
vallankumouksen perääntymään, solmimaan mitä raskaimman rauhan
Saksan imperialismin kanssa ja siirtämään kaiken varalta Venäjän
pääkaupungin Moskovaan. Mutta Europan maissa ei silti ole kaikki
rauhallista. Venäjän vallankumouksen heittämät kipinät kytevät siellä
ja _vallankumous voi minä hetkenä tahansa puhjeta ilmiliekkiin_. Tämä
on se _ensimäinm tekijä, joka pakottaa imperialistisien kenraalien_
menettelemään varovaisemmin työväen vallankumouksen tukahuttamisen
suhteen vieraissa maissa, punnitsemaan tarkemmin jokaisen
toimenpiteensä."
"Onpa olemassa vielä _toinenkin tekijä_, joka ehkä vieläkin suuremmassa
määrässä on esteenä imperialismin hyökkäyksille. Ja tämä tekijä on
erimielisyys, etujen ristiriitaisuus itse imperialististen valtioitten
kesken. Tämä riita ei ole vielä läheskään päättynyt. Lännessä jatkuu
vielä sota Saksan ja Englannin välillä. Se sitoo Saksan käsiä. Samalla
tulee Saksan aina muistaa, että Englanti ei tule koskaan sallimaan
Saksan liioin varmistua Idässä ja voi tulla, ainakin silloin, kun Saksa
heikkenee, sekottamaan tämän meininkejä. Vasta sitten, kun työväen
vallankumouksen liekki leimahtaa yli koko kapitalistisen maailman,
voivat imperialistit jättää syrjään omat keskinäiset riitansa ja
ryhtyä yksimielisesti taisteluun työväenluokkaa vastaan. Mutta silloin
ei taistelekaan enää yksin Venäjän työtätekevä kansa, vaan kaikkien
kapitalististen maitten köyhälistö. Se vapautuu silloin lopultakin
kaikkien sovitteluhaluisten 'johtajain' kahleista ja ottaa kohtalonsa
omiin käsiinsä. Ja tämä köyhälistön vapautuksen hetki ennemmin tai
myöhemmin lyö."
Voihan olla, että tämä ennustelu todella toteutuu, mutta ennustelenhan
minäkin: ennenkuin siltä yleiseurooppalaiselta vallankumoukselta apu
ehtii tänne suomalaisen vallankumouksen hätään, on se asia täällä
järjestetty. Meidän kurki kuolee, ennenkuin heidän suonsa sulaa.
*
Nouseva kosto.
Kukapa nykyjään joutaisi kiinnittämään huomiotaan noihin
köyhälistökorttelien pieniin ihmisvesoihin, jotka ennen leikkivät
talojen likaisilla takapihoilla ja katuvierustoilla. Mutta jos
hetkiseksi pysähtyy vilkaisemaan heidän leikkejään nyt, niin huomaapa
niiden muuttuneen ja huomaapa samalla myöskin, miten tarkasti nämä
vesat seuraavat aikaansa ja mikä älykkyys heissä ilmenee.
Miten tärkeännäköisinä he lähtevätkään aina aamupäivisin liikkeelle,
pojat kiireestä kantapäähän asti aseistettuina puupyssyillä ja
miekoilla, tytöt puettuina laupeudensisariksi.
Tällä sotajoukolla on omat virastonsa ja laitoksensa mitä
monipuolisimpine koneistoineen, aina arsenaalista ambulanssiin asti.
Ja erittäin tärkeää osaa näytteleekin ambulanssi, sen huomaa jo
näistä laupeudensisarista, kun he täysissä virkapukeissa rientävät
taistelevien joukkojen mukana.
Taistelutantereina ovat esim. Sörnäisissä autiot kalliot ja läheiset
metsät ja siellä taistellaan milloin Suomen itsenäisyyden, milloin
sosialistihallituksen puolesta. Melkein aina ovat kumminkin vastakkain
punakaartilaiset ja lahtarit. Lahtareiksi valitaan joukosta aina
sellaiset, joista toiset eivät oikein pidä, ja sitten käyvät joukot
vastakkain. Lahtarit koettavat luonnollisesti rimpuilla minkä jaksavat,
mutta useimmassa tapauksessa saavat he selkäänsä, että roikuu. Joskus
käy niin, että joukot ovat tasaväkiset ja silloin tarvitaan joku
puolueeton välittäjä, mutta eipä siihenkään kelpaa kaikki.
Eräässäkin tappelussa, jossa punaiset ovat tapelleet Suomen
itsenäisyyden puolesta saksalaisia, ruotsalaisia ja lahtareita vastaan,
ei ole tullut lopullista ratkaisua ja tarjoutuu sitten valtio jos
toinenkin välittäjäksi, mutta ketään ei kelvoiteta. Viimein tarjoutuu
Belgia ja se hyväksytään yksimielisesti. Pieni Belgia, jonka suurvallat
ovat maan tasalle ruhjoneet, se, se vain ymmärtää sorretun Suomen
kohtaloa.
Eräässä toisessa tappelussa taas, jossa punaiset ja lahtarit tappelevat
vastakkain, joku suuri pojanjolli ei tiedä, mihin joukkoon menisi,
liehuu vain aina sillä puolella, joka näyttää olevan voitolla. Eräs
punaisten pikkusimpia kimpaantuu silloin, hyökkää epävarman kimppuun ja
kovenee: "Mene tiitä, tenkin pikkupolvali, kun tiinä haihattelet, etkä
tietä, mihin joukkoon tinä kuulut!"
Eräässä tappelussa taas on voitettu kaikki Euroopan lahtarit,
sosialistit ovat aseman herroina ja lahtarit ovat paenneet Kiinaan.
Kiinasta kumminkin lahtarit hyökkäävät kiinalaisten avustamina,
siinäkös tappelu, jossa kiinalaiset niinkuin lahtaritkin saavat
viimeisen läksynsä.
Taistelutantereelta korjaavat laupeudensiskot kuolleet ja haavoittuneet
ja ensi apu annetaan kenttäsairaaloissa. Sitten tuodaan sairaat
kaupunkiin. Eräänkin talon takapihalla on pieni loukko, jota käytetään
sairaalana, ja täällä tapaa eräs talossa asuva äiti poikansa paareilla
näköjään aivan hengettömänä. Äidille hätä käteen:
-- Oletko sinä loukkaantunut? hätäilee hän.
Ei vastausta.
-- No herranen aika! äiti hätääntyy yhä enemmän. Etkö sinä voi edes
puhua? -- Hän aikaa ravistella kuollutta. Vihdoin kiivastuu kuollut ja
kivahtaa: -- Enhän minä voi puhua, kun minä olen myrkytetty. Lahtarit
ovat ampuneet myrkytetyllä kuulalla.
*
Yllä oleva kuvaus on erään "Järjestöpojan" "Työmieheen" kirjoittama.
Hänen on otsakekin. Hän jatkaa vielä:
"Nämä ovat vain lasten leikkejä, mutta nämä leikkijät varttuvat vielä."


Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta.

Palmut ja punaiset paperiruusut.
"Seuraavana päivänä, kun suuri kansanjoukko, joka oli saapunut juhlaan,
kuuli, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin, ottivat he palmupuiden
oksia ja menivät häntä vastaan ja huusivat: 'Hosianna, siunattu olkoon
hän, joka tulee Herran nimeen, Israelin kuningas.' Ja saatuaan nuoren
aasin, Jeesus istui sen selkään."
Se on osa tämän päivän tekstistä, yksi sen kauniin kirjan kauneimpia,
josta se on otettu, voimakkaimpia siitä saamiani vaikutelmia,
suuren kärsimysdraaman värikäs alkukohtaus, joka jo lapsena levitti
mielikuvitukseni siivet. "Ottivat palmupuiden oksia, ja menivät häntä
vastaan ja huusivat: hoosianna!" Oli kuin olisin itse ollut siinä
saattueessa mukana, pyrkimässä niin lähelle kuin pääsin toisten
lomitse ja kainaloiden alaitse. Ja me menimme lapset hoitajinemme ja
kelkkoinemme varhaisena, kirkkaana kevättalviaamuna ulos hankiaiselle,
juoksimme ilakoiden yli narskuvien peltojen, pitkin nietostuneita
aitovarsia, ohi riihien, yli männikkökankaan metsäniitylle, jossa
kasvoi hyötyisä pajukko, täynnä "kissoja", kevään ensimmäisiä kukkia.
Siellä laskettiin hyviä mäkiä. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää ja
imi esiin ja levitti tyyneen ilmaan koivuista ja kuusista urpujen
ja havuneulain tuoksua. Ja palataan kotiin, pappilaan, jossa on
aamiaispöytä katettu ja isä kirkkoasussa, parta ajettuna ja kaulassa
tiukalla valkea liina. Ja oksat asetetaan maljakkoihin kaikkialle
huoneihin, saleihin ja kamareihin. Ja me hivelemme pienin sormin
silkkinukkaisia nuppuja ja hyväilemme niillä omia ja toistemme huulia.
Nypimme niitä irtikin ja leikimme, että ne ovat lampaita.
Ja koulussa vähän vanhemmalla iällä on tähän päivään kiinnitetty
muistoja kävelyistä toverien ja tyttöjen kanssa kimmeltävien hankien
yli Kallaveden saariin, jonne toisia nuorukais- ja neitoparvia
menee ja toisia tulee, kaikilla käsissään ja hatuissa ja rinnoissa
pajupalmukimput, sydämessä "onnen" ensi aavistuksia. Taustana tummahko
Puijo ja sitä vastaan valkoinen kirkontorni ja tyyneen ilmaan
kohoilevat savupatsaat.
*
Tulen juuri aamukävelyltä. Näin tyttöjä koristettuina tänäisen juhlan
kunniaksi punaisilla paperiruusuilla. -- Ne, jotka eivät tahdo
olla missään tekemisissä kirkon ja sen juhlien kanssa, kuitenkin
koristautuvat sen juhlaan, tehden sen omakseen omalla tavallaan.
Rauhan symboolin sijasta sodan punainen. Vastalause vanhaa traditsiota
vastaan. Pois sinä, minä sijaan! Niinkuin valloittajakirkko ennen
pakanoita käännyttäessään sijoitti omat juhlansa heidän juhliensa
päiviksi, niin nyt nämä pakanat vuorostaan. Olisi hauska tietää,
tapahtuuko se tarkoituksellisesti, taktillisesti, vaiko vain naivisti
tyttöjen puolelta. Ovat kerta kaikkiaan tottuneet koristeleimaan tänä
päivänä ja valitsevat puolueensa värin, veriruusun, jolla muuten
kylläkin, koristelijain hattaramaisuudesta huolimatta, saattaa olla
hyvinkin syvästi aatteellinen merkitys.
*
Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.
"Tiedonantajalla" on tänään omalaisensa juhlasaarna silläkin päivän
merkityksen johdosta, tekstinä oppi-isän Karl Marxin lauselma, joka
kuuluu näin:
"Vallankumouksellinen toiminta on ainoa keino, jolla voidaan lyhentää
vanhan yhteiskuntajärjestyksen kuolinkamppailua ja huojentaa uuden
yhteiskunnan verisiä synnytystuskia."
Ja sen mukaisesti lehti koettaa todistaa, että tämän ainoan keinon
välttämättömyys meilläkin oli olemassa.
Aseihin eivät Suomen työläiset tarttuneet kevytmielisesti ja tarkoin
ajattelematta, ei hetken harkitsemattoman päätöksen nojalla, vaan koko
kansan ja sen tulevan sukupolven onnea varten.
Tunnustus, että kapinaan siis käytiin pitkällisen harkinnan ja
kauan kypsytetyn päätöksen jälkeen, eikä, niinkuin tähän saakka
aina ja aina on uskoteltu ja väitetty, siitä syystä, että porvarit
aseistautumisenaan ja alkamalla hyökkäyksen pakottivat työväen
tarttumaan aseihin? -- todettakoon mielihyvällä. Kansanvaltuuskunnan
virallinen äänenkannattaja sen nyt itse myöntää, vihdoinkin,
peittelemättä. Kapina oli siltä taholta ainakin johdon puolelta
päätetty ja valmistettu oppi-isän ohjeita seuraten.
Tämä välttämättömyys perustellaankin. Heille, joita vastaan kapinaan
käytiin, sanotaan: "Te olitte kuuroja ja sokeita siihen aikaan, kun
työläisluokka kärsivällisesti, joskin vakavasti, viimeiseen asti koetti
rauhallisin keinoin saavuttaa oikeuksiaan. Te silloin ylimielisesti
pilkkasitte sen ponnistuksia ja uhkasitte virkavaltaisella väkivallalla
masentaa tyytymättömyyden ilmaukset. Työläisluokka rukoili: Kumotkaa
meitä niin raskaasti painavat orjalait, esim. torpparilaki. Valtaluokka
vastasi: Ei ainakaan ensi kiireessä. -- Työläisluokka anoi edelleen:
Vapauttakaa meidät valtiokirkon ikeestä. Vastattiin: Vielä me
tarvitsemme kirkkoa eräitä vuosikymmeniä. -- Kun nälänhätä ahdisti,
pyysi kansa: Jakakaa meidän kanssamme leipänne, jonka te olette meidän
avullamme saaneet, sillä mehän olemme kyntäneet ja kylväneet pellot! --
Silloin tuotiin ruutia ja helvetinkoneita: näistä saatte, mutta ette
leipää."
Siis torpparilaki, valtiokirkko ja lyijy ja helvetinkoneet
elintarpeiden sijasta -- niiden tähdenkö kaikki tämä? Syiden suunnaton
heikkous osoittaa, että mitään pakottavaa välttämättömyyttä sittenkään
ei ole voinut olla olemassa, sillä kuka täällä antoi lyijyä, ennenkuin
sillä täytyi puolustaa omaa henkeään. Ja milloin on käytetty
helvetinkoneita? Kumousta valmistettiin, muut esitetyt syyt ovat
tekosyitä.
Mutta kuinka minä kimmastunkin heihin -- kuitenkaan minä en voi itseäni
silmästä silmään katsoen kieltää, että syitä sittenkin on, joskaan
ei _tähän_ vallankumoukseen, niin ainakin _vähää vaille_ tähän, ja
että Marx saattaa olla oikeassa. Vallankumous ei ollut _meillä_ ainoa
keino, ei ainakaan tällä kertaa, mutta kuka tietää, eikö se joskus
olisi voinut tulla sitä olemaan, sillä miksipä meillä valtaluokat
pohjaltaan olisivat toisenlaiset kuin muuallakaan maailmassa, jossa
kaikkialla ja kaikkina aikoina lopulta on paaduttu ja päädytty
sälyttämään alaluokan niskaan niin paljon kannettavaa, että sen on
täytynyt voimanponnistuksin karistaa se hartioiltaan, katkoa köytensä
teräaseella, kun solmut ja silmukat eivät ole mitenkään muuten
auenneet. Eihän kukaan meistä valkoisimmistakaan ja yhteiskuntaa
säilyttävimmistäkään kiellä, että Ranskan vallankumous oli välttämätön
koko sen kansan pelastamiseksi, ja olemmehan täällä laillisimmatkin
pitäneet selviönä, että vallankumouksen Venäjälläkin täytyi tapahtua
verisesti, muuten ei siellä olisi päästy alkuunkaan. Ja me olemme
tyytyväiset, iloitsemme, että se tapahtui siellä niin meidänkin
hyväksemme. Säälimmehän tosin meriupseerien murhia, mutta kohautimme
samalla olkapäitämme: niiden joukossa oli luultavasti montakin
kohtalonsa ansainnutta. Ja kuka tässä maassa ei iloinnut, kun Bobrikoff
kaatui ja Plehve murhattiin -- sanokaamme teloitettiin -- koko
vapauteensa pyrkivän Suomen ja Venäjän nimessä ja puolesta ja hyväksi.
Hehän olivat _syyllisiä_, mutta tässä meidän kapinassa teurastetaan
syyttömiä. Mutta niitä syyttömiä on mennyt kaikissa vallankumouksissa,
persoonallisesti syyttömiä, mutta ei suinkaan Ranskan, vielä vähemmän
Venäjän vallankumouksen sen tähden mielestämme suinkaan olisi pitänyt
jäädä tekemättä.
Oikeastaan emme me, tai ne, jotka eivät hyväksy tätä aseellista
kumousta, lopulta sittenkään vallankumouksiin nähden valita muuta kuin
_tapaa_, sitä tapaa, millä tapetaan, ja myös ketä tapetaan, ei itse
tappamista. Mutta niin pian kuin kerran ollaan tappamisen oikeutuksen
kannalla, on verrattain toisarvoista, miten ja missä mitassa se
suoritetaan ja käytetään keinona sen takana olevan ja sitä elähyttävän
aatteen puolesta. Se, joka ei sitä yleensä, periaatteellisesti,
tuomitse, ei voi tuomita sitä sen hairahdustenkaan vuoksi. Siitä
ei pääse millään vikuroimisella. Ei siitä voi vikuroida pois edes
koettamalla osoittaa, että _se_ aseellinen vallankumous -- niin no, se
tietysti! -- oli oikeutettu, mutta _tämä_ -- totta kai! -- tämähän on
ihan toista!
Ne on aina ja kaikkialla yhtä tuomittavia, samoin kuin sota. Ja jos
yhden ymmärtää ja antaa anteeksi, niin täytyy suhtautua samalla tavalla
toiseenkin. Ne ovat molemmat historian kulkua, visseistä edellytyksistä
ja välttämättömyyksistä johtuneita. On tyhmä se kyntäjä, joka kiroo
kiven, joka katkaisee hänen auransa kären. Ja niin on sen, joka
joutuu lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa langettamaan
tuomiota tästä meikäläisestä, tehtävä se aivan toisessa mielessä ja
mielentilassa, kuin mihin meillä näytään valmistauduttavan. Kapina on
tietysti kukistettava, s.o. paha kivi kaivettava maasta ja siirrettävä
pois, mutta _tapa_, millä se tehdään --? En enää epäilekään, että
suorituksemme tulee tapahtumaan kiukun ja koston ja äärimmilleen
ärtyneen hermostuneisuuden merkeissä, niinkuin Ranskassa 1871.
Sillä miten me valkoiset olisimme enkelimpiä kuin ihmiset yleensä,
samoinkuin punaisetkaan tuskin ovat olleet perkeleempiä kuin muutkaan
maailmanhistorian punaiset.
Tätäkö minä uskallan ajatella, jopa panna paperille osaksi viholliseni
hyväksi -- juuri nyt? Mutta minä tunnen kuin vaipuisi pohja jalkojeni
alta, ellen sitä sano ainakin itselleni.
Niin, nythän on, huomaan, vallankumouksen vuosipäivä, sen, joka alkoi
palmusunnuntaina vähää vaille kaksituhatta vuotta sitten. Se suuri
kumousmies ajoi silloin aasin selässä pääkaupunkiin, kansan huutaessa
hoosiannaa sille, joka tulee Herran nimeen. Hän suoritti sen omalla
tavallaan -- uhrasi _ainoastaan_ oman henkensä, mutta suoritti sen
sittenkin, historian ainoan, oikean, suurimman. Täällä suoritetaan yhtä
sen pienintä, sekä tarkoitukseen että tapaan nähden.


Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.

Tämä on myös uskonsota.
Jonossa seisoo vanha, hyvissä vaatteissa oleva työmies, jossa ei ole
vähimmässäkään määrässä huligaanimaisuutta eikä yllyttajämäistä, vaan
joka kaikesta päättäen on vain sellainen valveutunut, yhteisiä asioita
seuraava ja harrastava n.s. rehellinen työmies. Hän ei nähtävästi ole
kapinassa aktiivisesti mukana, tuskinpa niin vanhaa miestä pantaisiin
vahtiinkaan. Mutta kun tuulee ja rätkii räntää kolealta taivaalta ja
toinen huomauttaa, että ei niillä nyt ole hyvä olla tämmöisellä ilmalla
siellä rintamallakaan, huokaa hän: "ei ole; kun voisin, menisin heittiä
avustamaan, vaikka ma vain heitin hevosiaan ruokkoisin."
Tuo heidän vilpittömyytensä, hartautensa ja yhteenkuuluvaisuuden
tunteensa se minua aina järkyttää ja kammottaa tulevaisuuteen nähden.
Ne ovat niin tosissaan, niin hirvittävän tosissaan, ne uskovat, tämä on
heille uskonsotaa, taistelua enemmän uskon ja vakaumuksen kuin aineen
ja etujen puolesta. Kuunnelkaa vain äänen värähdystä, kun hän lausuu
sanat: "tämä työväen asia", "tämä köyhälistön asia". Se on muuttumassa
heille, osalle heistä, juuri yksinkertaisimmille, pyhäksi sodaksi, ja
vaikka heidät kukistetaan ja sitten heidän tilaansa parannetaan, jää
se polvesta polveen heidän, tällaisten, veriin ja muistotieto sitä
ylläpitää ja heidän runoutensa -- jota on -- sitä ihannoi. Ja kuta
huonommin heidän käy, sitä enemmän se siksi muuttuu, -- ja kuta enemmän
me teemme virheitä, sitä enemmän saapi se virikettä.
Jonossa kerrotaan, että Haapalainen on vangittu. Muuan nainen silloin
huudahtaa auton perään, joka ajaa ohi: -- Tuossa sitä nyt viedään. Se
on maailman suurin roisto! -- Mistä te sen tiedätte? -- Miksen sitä
tiedä, kun olin kymmenen vuotta naimisissa hänen kanssaan.
*
Eräiden sosialistien selostus.
Vapaa Sana n:o 20 julkaisee eräiden kapinaan osaaottamattomien ja
sitä vastustaneiden sosialistien selostuksen kulissien takaisista
interiöreistä ennen kapinan alkamista. Siinä väitetään, mikä
jo ennenkin on luultu tiedettävän, että punakaarti yhdessä
venäläisten kanssa teki kaappauksen myöskin työväen omassa
keskuudessa. "Kun valtiokaappaus toimeenpantiin, ei kysytty lainkaan
sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielipidettä, ja puolueneuvosto
kutsuttiin asiasta päättämään vasta viikon päästä tapahtuman jälkeen,
jolloin jokainen julkisesti vastaan asettuva olisi joutunut pistimien
kärkeen. Niinkuin tämä valtiokaappaus on tapahtunut yleisillä vaaleilla
valittua kansaneduskuntaa kohtaan, oli se kaappaus myöskin itse
puoluetta vastaan."
*
Ei bolshevikkeja.
Turussa olevat matruusit ovat saksalaisten tulosta tiedon saatuaan
ja heidän pelossaan naulanneet katukulmiin ilmoituksen, että heidän
aluekomiteansa on lakannut toimimasta. Päälliköilleen he ovat
ilmoittaneet, etteivät he ole bolshevikkeja. Siellä olevasta laivoista
ovat punaiset liput poistetut ja mastoon on nostettu Andreaksen lippu.
*
Tietoja Tampereelta.
Eräässä yksityisessä kirjeessä Tampereelta t.k. 22 p:ltä kerrotaan,
että Mannerheim on antanut vaatimuksen antautumisesta. "Määräaika meni
umpeen viime perjantaiaamuna t.k. 22 p:nä. Vaatimusta ei noudatettu.
Hänen joukkojaan on jo Kangasalan kirkolla ja Aitolahdella. Hänen
tiedustelijansa kulkevat kaikkialla kaupungin läheisessä ympäristössä.
Yöllä 22 p:ää vasten arveltiin hyökkäys tulevaksi ja jo k:lo 5
suljettiin kaikki liikenne kaduilla, mutta yö kului kuitenkin
rauhallisesti, joten k:lo 8 aamulla päästiin ulos. Herrasmiehet eivät
juuri voi liikkua kaduilla. Pakko-otto patteritöihin, varustuksia
Epilässä ja Pyynikillä. Kanuunoita kaupungin ympäristöissä. Tulta
aiotaan johtaa Tammelan kaupungin osassa keuhkotautiparantolasta,
minkä katolta on laaja näköala. Kuularuiskuja pääkatujen ullakoilla,
mutta muuten sotilaallisesti katsottuna kaupunki turvaton. Esikunnat
karkasivat vieden palkkarahat, sen vähän kuin rahoja olikaan.
Keskiviikkona valittiin uudet johtajat Salmela ja Rahja, samalla kuin
esikuntapäällikkö Hyrskymurto, jonka ei onnistunut paeta, vangittiin.
Hän muuten kovasti vaati kaupungin antautumista taistelutta, koska
puolustus on toivoton. Punaiset tarjoavat yksityisesti aseitaan sitä
vastaan, että saavat ruokaa ja turvaa. Niiden tila on ikävä. Näkevät
huutavaa nälkää, vieläpä täälläkin, rintamasta puhumattakaan. Viime
yönä kieltäytyi kaksisatamiehinen osasto lähtemästä ulos kaupungista
Kangasalle, koska heillä ei ollut ruokaa ja koska pitivät joukkojaan
liian pieninä ja väsyneinä. Valkoiset ovat kauhu, josta puhutaan kuin
kuolemasta. Täällä lasketaan noin 8,000 miehen saarroksiin joutuneina
olleen pakoitetun antautumaan Vilppulassa ja Korkeakoskella. Se
sotaliike ei kuitenkaan liene vielä päättynyt. Panssarijuniaan saavat
kiittää, että osakaan heidän joukoistaan pääsi perääntymään. Nämä
junat ovat myöskin tulleet kelvottomiksi. Toinen suistettiin kiskoilta
Siitamassa ja toinen ohjattiin yöllä eilistä vastaan kollisioniin
sen kanssa, jossa siitä toinen vaunu vikaantui, niin että molemmat
pikatykit menivät rikki, ja on se nyt täällä ratapihalla. Muuten on