Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 01

HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA III
Loppuviikot
Kirj.
JUHANI AHO



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1919.


SISÄLLYSLUETTELO:
Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta.
Mitä emo laulaa, sitä poika visertää.
Kotitarkastus sekin.
Taas "kyyhkynen".
Latinaa.
Kuninkaan apua.
Uhataan pärttylinyöllä.
Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta.
Senaattori Renvallin haastattelu.
Myöhäistä paheksumista.
Romahdusta kaikkialla.
Pois sodan jaloista.
Mietteitä Saksan avusta.
Levoton yö.
Sotatietoja.
Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.
Elämäni ihanimpia näkyjä.
Noormarkun murhat.
Tohtori. O. Rosenqvist murhattu.
Kaikki valetta.
Viljaa muka tulee.
Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.
Keskiviikkona 13 p:nä maaliskuuta.
"Tarmon" lähtö y.m. huhuja.
Hyljännevät poikasensa.
"Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta".
"Kaikille kaikkialle Eurooppaan".
Torstaina 14 p:nä maaliskuuta.
"Vaikka me sen itse sanomme".
Vakavata tulossa.
Kai valkoistenkin sota on sotaa.
Työläisten asema valkoisessa Suomessa "Tiedonantajan" mukaan.
Kosteikko.
Perjantaina 15 p:nä maaliskuuta.
Seinäjoki -- Suomen sotajoukon kokoontumispaikka.
Lauantaina 16 p:nä maaliskuuta.
Suukopu ja muu kopu.
Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille.
Rahat pakoretkillä.
Jokapäiväinen kohtaus.
Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta.
Ei tirise tippaakaan.
Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.
Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta.
Vallankumouksen vuosipäivä.
Toisen hepo, oma ruoska.
Äijä on sinne mennehiä, vähän sieltä tullehia.
Tietoja rintaman takaa.
Ukko Ursin.
Epämääräisiä uutisia.
Tiistaina 19 p:nä maaliskuuta.
Yhä kiihtyy.
Ehkä julkaisen nämä muistiinpanot.
Venäjä ja me ja muu maailma.
Keskiviikkona 20 p:nä maaliskuuta.
Kiittämätön talonpoika.
"Tuho on ovella".
Ilmeisesti tahallista yllytystä tihutöihin.
Torstaina 21 p:nä maaliskuuta.
Suomi voisi olla suurvalta.
Ensimmäinen rauhanääni.
Perjantaina 22 p:nä maaliskuuta.
Uudet luudat.
Kootaan matkarahoja.
Millä kylvetään?
Laulaen päin.
"He ja me".
Kevät saapuu -- eikä saavu.
Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta.
Ennenkuin suo sulaa.
Nouseva kosto.
Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta.
Palmut ja punaiset paperiruusut.
Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.
Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.
Tämä on myös uskonsota.
Eräiden sosialistien selostus.
Ei bolshevikkeja.
Tietoja Tampereelta.
Tiistaina 26 p:nä maaliskuuta.
Pyhä Ilion ei saa kaatua.
Valpas tarjoo rauhanpiippua.
Lakilapsonen.
Eräs kokous.
Keskiviikkona 27 p:nä maaliskuuta.
Vilppulan tappio -- provokatsion tulos.
Yhteiset tietotoimistot.
Junat menevät vain -- pohjoiseen.
Maailma ylösalaisin.
Komeaa.
Torstaina 28 p:nä maaliskuuta.
Sosialidemokraatinen militarismi.
Tulevat kieliolot.
"Muutama sana nykyisestä vallankumoussota-asemasta".
"Oman kuvansa mukaan".
Kirjallisuutemme "punainen" loimi.
Saksalaisia risteilijöitä nähty.
Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta.
Godenhjelmien kylvämä siemen.
Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta.
Puhelimet suljettu.
Hiiret.
Saksalainen vaara.
_Tämän_ isonvihan muistot.
Pääsiäissunnuntaina 31 p:nä maaliskuuta.
Siperian vilja saapunut.
"Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin".
Minä vain paikkaisin.
Maanantaina 1 p:nä huhtikuuta.
Jos Saksa _ei_ voittaisi.
Tiistaina 2 p:nä huhtikuuta.
Tokoi vertaa itseänsä Kristukseen.
Tokoi ja isänmaa.
Kaarti sijoitetaan kasarmeihin.
Keskiviikkona 3 p:nä huhtikuuta.
Sirolan viimeinen puhe.
Sirola jääkäreistä.
Asema vahvistuu.
Heränneitten lippu ja sotahuuto.
Harakiri.
Torstaina 4 p:nä huhtikuuta.
Loppuhälytystä.
"Rauhallista" kaikilla rintamilla.
Saksalaiset jo Karjalla.
Senaatintalo tyhjenee.
Varokeinoja pommituksen pelossa.
Perjantaina 5 p:nä huhtikuuta.
Kansanvaltuuskunta matkalla omaan maahansa.
Uusi hallitus.
Täysin taistelukuntoinen punakaarti.
"Venäläisiä on -- valkokaartissakin".
Saksalaiset Hangossa ovat valkokaartilaisia.
Saksan laivasto Helsingin edustalla.
Lauantaina 6 p:nä huhtikuuta.
Eräs, joka tuntee pohjalaisen talonpojan.
Kaikki yhteen kasaan.
Sunnuntaina 7 p:nä huhtikuuta.
Hautajaissaatto.
Puuttuu nimi ja allekirjoitus.
Maanantaina 8 p:nä huhtikuuta.
"Tiedonantaja" lakannut ilmestymästä.
Valppaan viimeinen tahto.
Kaikki on menetetty.
Saksalaiset marssivat.
Pois!
Smilga sähköttää.
"Suomen vapaalle kansalle".
Tiistaina 9 p:nä huhtikuuta.
Laivasto riisuttava aseista.
Itä lähtee -- Länsi tulee!
Uusia rintamia.
Kun paino kerran poistetaan.
Outo otus.
Porvarit pinnalla.
"Työmies" aavistelee diktatuuria.
Irmari Rantamala yksin.
Trotskin sähkösanoma.
Saksalaiset yhä lähempänä.
Kauppalaiva palaa.
Keskiviikkona 10 p:nä huhtikuuta.
Rauhan "vaatimuksia".
"Kyyhkynen" sekin.
Torstaina 11 p:nä huhtikuuta.
Viimeinenkö päivä?
Raamatunkäännöskomitea.
Lentokone levitteli.
Punaisten esikunta on paennut.
Aika olikin jo lähteä.
Kuuluu ammuntaa.
Salaperäinen alus.
Merkkitulia merellä.
Hymni Punakaartille.
Huomenna se ratkaistaan.
Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.
Nainen aseissa.
Nyt se alkaa.
Kaduilla ammutaan.
Saksalainen laivasto tulee.
Valkoiset.
Pian kai törmäävät yhteen.
Laivasto lähenee.
Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.
Voittajain päivä.
Näen saksalaiset.
Tähtitornin mäellä.
Siltasaarella.
Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!
Säänmuutos.
Vankijono.
Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.
Ihmiset pyhiinvaeltavat.
Vanha raamattuni.
Historiamaalarin aihe.
Saksalaista meriväkeä.
"Schneller!"
Viimeinen "Työmies".
Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.
Säätytalolla.
Turunkasarmilla.
Oli ehkä onni.
Kotka ja leijona.
"Freiheit"! -- ja "Freiheit".
Ruumissaarna.
"Der rote Unverstand".
Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.
Kaatuneiden haudat.
Vankien kuulustelussa.
Venäläiset tällä hetkellä.
Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta.
Kansantalo ja sen henki.
Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.
Homo homini lupus.
Helsinki tällä hetkellä.
"-- Kun on niin paljon sikoja".
Torstaina 25 p:nä huhtikuuta.
Valo- ja varjopuolia.
Sotasanomat.
Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.
Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta.
"Armeliaisuus on verisintä julmuutta".
Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.
Ei tunnu ilo ilolle.
Saksalaiset vieraamme.
Käynti "Posenilla".
Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.
Suomenlinnassa.
Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.
Heidän jälkimaineensa.
Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.
"Nälkä on punikki".


Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta.

Mitä emo laulaa, sitä poika visertää.
Lapset leikkivät vimmatusti punakaartilaisia kadulla ikkunani alla.
Heillä on punaiset nauhat lakissa ja punainen rieputöyhtö keppikiväärin
päässä. Marssitaan, juostaan, komentosanat ovat venäläiset. Joskus on
heillä potkukelkka automobiilina. Yksi vetää, toinen työntää, kolmas
istuu kivääri ojona ja neljäs on pitkällään, niin ikään kivääri ojona.
*
Koti-tarkastus sekin.
Erääseen taloon tulee tuollainen tavallinen aseidenetsijäretkikunta.
Talossa asuu ainoastaan naisia, pari vanhempaa tätiä. Etsijöille
koetetaan selittää, kuinka nurinkurista on epäillä, että täällä
voisi olla mitään aseita, mutta pyydetään samalla vain olemaan hyvät
ja katsomaan. Avataan aluksi laatikot, kaapit ja kaikki. Etsijäin
joukossa on huligaanimaisia nuoria miehiä, jotka esiintyvät röyhkeästi
ja mahtavasti ja näyttävät olevan johtavassa asemassa, mutta on myös
muuan vanhempi mies, joka koko ajan näyttää olevan nolo saamastaan
luottamustehtävästä, täytyen hänen kuitenkin seurata mukana. Vihdoinkin
ovat hakijat löytäneet jotakin. Avataan laatikko, jossa on kaikenlaisia
rautakaluja. -- "Ahaa, täällä on -- mitäs nämä on?" -- Yksi naisista
sanoo, että ne ovat entisten lasten leikkikaluja, mutta mikä mikin
kalu on ja mihin pienokaiset niitä aikoinaan ovat käyttäneet, sitä
hän ei enää osaa sanoa; eivät ole jättäneet selostusta koneittensa
käyttämisestä. Silloin astuu tuo vanhempi mies esiin ja painaa laatikon
kannen päättävästi kiinni. Ja kun toiset toverit ovat siitä poistuneet,
avaa hän sen taas ja ottaa jonkun vehkeen käsiinsä ja hypistellen ja
katsellen sitä sanoo liikutettuna: "Eihän sitä tiedä niiden pienten
raukkain, eihän niitä niiden asioita ymmärrä muut kuin ne itse." Ja
toverien jälkeen mennen: -- "Lähtekää pois, pojat, ei täällä ole
mitään, taisi tulla erehdys, kaikkeen ne komentavatkin." Hänellä oli
kai hänelläkin ollut lapsia, leikkikaluineen, joita hänellä ei enää
ollut.
*
Taas kyyhkynen.
Näin taas tänäänkin "kyyhkysen", hyvin korkealla, jossa kaarrellen
se häipyi hattarapilven taa Porkkalaan päin. Siellä on vielä jäät,
laivasto ei pääse tulemaan, mistä sitten aikoneekin. Mutta aurinko
sulattaa niitä, meren aalto syö reunaa, hakkaa ja murentaa ja sula
avartuu avartumistaan. Yli koko Suomenlahden ulottuvana kaarena
Hangosta Tallinnaan tunkee laineiden vapauttava rintama itää kohti.
Paljon sovittaa Saksa tällä teollaan sitä, mitä se ehkä tässä sodassa
on rikkonut. Sovittaa imperialistisen valloittajapolitiikkansa
erehdyksiä sekä Elsassissa että Etelä-Jyllannissa että muualla. Se
suorittaa ahdinkoon joutuneen onnettoman pelastustyötä. Se on ritarin
retki vangitun neidon vapauttamiseksi lohikäärmeen kouristuksesta.
Olemme kuin maanvieremän, kuin lumivyöryn, kuin hajonneen rakennuksen
alle joutuneita. Elämme vielä, äänemme kuuluu heikosti pelastajan
korvaan, hän tulee lapioineen, kirveineen, kuokkineen ja kaivaa
meidät ulos. Elämme vielä, "kyyhkynen" hyrrää meille sanomaa, että
odottaisimme vielä hetken, vielä kaksi. Se on suloista soittoa.
Pelastumisen varma toivo hivelee ihanasti rintaa. Ei saa huutaa, ei
hihkaista, on oltava, niinkuin ei mitään olisi. Mutta radiotietä kulkee
kiitokset tuhansin sydämensykinnöin.
*
Latinaa.
Ollessani tänään tavallisella uutistenkeruu-käynnillä tuotiin tieto,
että saksalaiset ovat vallanneet Turun. Siitä syntyi tietysti
iloinen hälinä läsnäolevien kesken. Siellä ne siis ovat, sieltä ovat
"kyyhkyset" tänne lennelleet. Mutta jos se onkin ankka? Ei, tieto on
aivan varmasta lähteestä. Eräs professori on sen kertonut, hän on
nähnyt sähkösanoman. Pitäisi soittaa ja kysyä. Menkää soittamaan!
Latinankielen lehtori menee puhelimeen. Keskustelu käy latinaksi, jotta
eivät punaiset ymmärtäisi. Jännittävä odotus. No, mitä, mitä? Hän
selostaa sanasta sanaan keskustelunsa.
_Professori:_ Tota Aboa est expugnata. Albi et germani Aboam
expurgaverunt.
_Lehtori:_ Unde id habes?
_Professori:_ Partim per telegramma, partim aliter.
_Lehtori:_ Vale!
_Professori:_ Sit tibi somnus felix.
P.S. Seuraavana päivänä luimme lehdistä, että Sirola vielä samana
päivänä, jona germaanien ja valkoisten olisi pitänyt vallata ja
puhdistaa vanha Auran kaupunki, oli puhunut siellä kaatuneiden
haudalla. Missä siis saksalaiset lienevätkin, Turussa ne ainakaan eivät
ole.
*
Kuninkaan apua.
Saksan ja Suomen välinen rauhansopimus on "Työmiehelle" tietenkin
"gefundenes Fressen". Se on saanut siitä lähetiltään Tukholmasta
tiedonannon, jonka mukaan sopimus sisältää m.m. sen, että molempien
maiden alamaiset saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oman maan
kansalaiset. Vaikka ilmeisesti on kysymys ainoastaan _taloudellisista_
oikeuksista ja vaikka "Työmies" itsekin arvelee mahdollisesti niin
olevan, olettaa se kuitenkin, että on kysymys myöskin _valtiollisten_
oikeuksien myöntämisestä ja kirjoittaa sen johdosta suurella
sirolamaisella paatoksella Suomen riippumattomuuden menettämisestä.
Lehti ei ole tietävinäänkään, että siinä sopimuksessa, jonka
kansankavalluskunta juuri ikään teki venäläisten kanssa, näille
myönnetään täydet valtiolliset oikeudet.
Saksalais-suomalaisen sopimuksen ohella pitäisi myöskin olla olemassa
joku "lisäpöytäkirja". Mitä tämä sisältää, sitä "Työmies" ei tiedä,
mutta arvelee mahdolliseksi, että se ehkä sisältää "jonkin saksalaisen
prinssin asettamisen Suomen kuninkaaksi." -- Olisiko lehti ehkä saanut
tuntua virtauksista, joita täällä kyllä liikuskelee siihen suuntaan,
että meidän olisi Saksasta muun avun lisäksi saatava kuninkaan apuakin?
*
Uhataan pärttylinyöllä.
Meitä nähtävästi tällä hetkellä, punaisen vallan lopun lähestyessä,
uhkaa vakava vaara anarkististen ainesten puolelta. Viime yönä ja
tänään on kuulunut kaupungilta alinomaista ampumista. Kerrotaan, että
ryssät ja punaiset tappelevat keskenään aseista ja muista tavaroista,
joita nuo tahtovat viedä ja nämä pidättää. Toisten arvelujen mukaan he
vain "juhlivat" vallankumouksensa vuosipäivää.
On myöskin jo kauan kiertänyt huhuja, että anarkistien pääkalloklubi
Katajanokalla ryhtyisi käymään täällä porvaristoa vastaan samaa sotaa
kuin Venäjälläkin, tappamalla ja ryöstämällä. Näinä päivinä on tilanne
siinä suhteessa nähtävästi hyvinkin täpärällä, siitäkin päättäen, mitä
porua punaiset itse pitävät siitä. Heidän päällikkönsä (Haapalainen,
Wesley, Nyqvist ja Talvio) heittäytyivät miltei polvilleen venäläisten
toverien, matruusien ja sotilaiden, eteen, rukoillen heitä muodostamaan
"rintamaa anarkismia vastaan". Suuri vaara, anarkian vaara uhkaa! Tämä
vaara kasvaa kuin ohdakkeet nisupellossa. Elkää salliko rikollista
toimintaa enemmän kuin mekään! On sattunut -- valitettava kyllä --
tapauksia, jolloin epäjärjestyksen tai erehdysten tähden ovat joutuneet
kärsimään myös venäläiset toverit. Mutta elkää niiden tähden antako
katkeroittaa mieltänne j.n.e.
Näin ruikuttavat vain ne, joilla ei ole mitään muita keinoja
käytettävänään. Punakaartin johto ja Helsingin järjestyslaitos eivät
siis kykene torjumaan hävityksen vaaraa ja ylläpitämään järjestystä
millään muilla keinoilla kuin pyytämällä anteeksi, että heidän on
täytynyt sitä tehdä. Kurjempaa kuvaa niistä kehutuista vallankumouksen
suurista saavutuksista tuskin voi antaa, kuin minkä asianomaiset itse
antavat.
Tämänpäiväinen "Vapaa Sana" kirjoittaa tämän johdosta:
"Puhumattakaan siitä, että koko 'työväen vallankumous' ei ole mitään
muuta kuin puhdasta anarkiaa, on vielä piirejä, jotka kaikesta päättäen
katsovat nyt sen hetken koittaneen, jolloin on ryhdyttävä toteuttamaan
köyhälistön lopullista vapauttamista kaikista sitä rajoittavista
siteistä, m.m. niistä esteistä, joita sille asettaa yksityinen
omistusoikeus. Ne hätääntyneet julistukset, joita petturihallituksen
molemmat jalot äänenkannattajat sisältävät 'anarkiaa' vastaan,
osoittavat, että kysymyksessä ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan
virtaus, joka on punaisille mitä huolestuttavin. Kaikesta käy ilmi
sen olevan alkujaan lähtöisin sieltä, mistä punikeillemme muutenkin
kaikki hyvä tulee, nimittäin venäläisten keskuudesta. Ne tuhkatiheään
tapahtuvat laukaustenvaihdot Helsingin kaduilla, joita useampana
iltana on kuultu, ovat ensimmäisiä todistuksia siitä 'sydämellisestä'
suhteesta, joka nyttemmin vallitsee punikkien ja tavaritsien välillä.
Katsoen siihen kokemukseen, mikä tällaisista roistoväen liikehtimisistä
on, voi tyynesti sanoa, että ennenkuin tämä nykyinen leikki on
kokonaisuudessaan ohi, punaiset petturit ovat sangen tiukasti toistensa
kimpussa."
"Samaan aikaan kuin parutaan anarkiaa vastaan toisella palstalla,
kiihoitetaan toisella taas mitä kauheimpiin tekoihin. Voiton siinä
suhteessa vei 'Työmies', jossa kirjailija Irmari Rantamala mitä
kavalimmalla tavalla, apunaan herra Aarne Orjatsalon valheet, kiihoitti
Helsingin roskaväkeä panemaan säätyläisnaisten keskuudessa toimeen
'pärttylinyön' näytelmän. Mitään takeita siitä, ettei tämä kiihoitus
kanna hedelmää, ei tietysti ole, mutta paatuneimmankin luulisi sentään
ajattelevan, mitä tuollainen teko Suomen 'työväelle' lopuksikin
maksaisi".
Lehti kehoittaa kaikkia kunnon ihmisiä iltaisin noudattamaan
varovaisuutta ja sulkemaan tarkoin ovensa. Kun punaisten hirmuvalta
lähenee loppuansa, voivat ne ryhtyä epätoivon tekoihin, uusilla
murhilla kaunistaakseen "vallankumouksensa" historiaa. "Kun taistelun
päättyminen perinpohjaiseen ja tuhoisaan kukistumiseen on enää vain
lyhyemmän ajan kysymys, täytyy meidän pitää hermomme lujina ja mielemme
tyyninä sitä ihanaa hetkeä odotellessa."
En ollut tullut huomanneeksi Rantamalan yllämainittua kirjoitusta.
Hain sen käsiini ja siinä on todella tuohon suuntaan menevä kehoitus,
tai oikeastaan varoitus semmoiseen ryhtymisestä, mutta sittenkin
oikeastaan kehoitus. Kirjoituksen nimenä on "Valkeat rosvot" ja aiheena
on Orjatsalon väite, että valkoiset ovat muka ampuneet punaisen ristin
merkillä varustettuja naisiakin.
"Missä on porvarillisten naisten ääni silloin, kun heidän miehensä ja
poikansa ampuvat heidän sisariansa? Missä on niiden naisasiaa ajavien
naisten sydän nyt, kun miehet ampuvat heidän viattomia, turvattomia ja
aseettomia siskojansa silloinkin, kun ne tekevät rakkauden kauniita
tekoja? Heiltä olisi kuitenkin riittänyt yksi ainoa sana. Jos he
olisivat taisteluun lähtevälle pojallensa kuiskanneet: ole ritari ja
sankari ja elä satuta kättäsi turvattomaan sisareesi, naiseen, niin se
yksi ainoa kuiskaus olisi riittänyt jalostamaan nuorukaisen mielen. Nyt
täytyy uskoa, että porvarillinen nainen on kuiskannut sotaan lähtevän
poikansa korvaan aivan päinvastaisen neuvon ja siksi hiipivät eteemme
tuhon pimeät aavistukset ja aaveet."
"Minä nimittäin luulen tuntevani ihmissydäntä, ihmispsykologiaa ja
elämää jonkun verran ja siksi minä luulen, että porvarillinen äiti
ja sisko, kuiskatessaan sotaan lähtevän korvaan alhaisen sanan, tai
jättämällä sanomatta sen jalostavan sanan, joka naisen suusta tulleena
aina puhdistaa ja jalostaa miehen, huusi yllensä varman ja verisen
tuhon. Älköön nimittäin luultako, että mitkään inhimilliset varoitukset
riittävät enää sitten, jos miesten mielet valtaa raivo nähdessään
viattomien, parhaitten, uhrautuvaisten sisariensa veren vuotavan
kylmälle hangelle. Minä tahtoisin kyllä niille, joiden riveihin minä
nyt, kuten jokainen meikäläinen, tulen kuulumaan hirsipuuhun ja
sydämeni viimeiseen veripisaraan asti, huutaa: säälikää porvarillista
naista! Minä olen valmis asettumaan hetken tultua sen porvarillisen
naisen ovelle suojelemaan sitä viimeiseen veripisaraani asti kostolta,
mutta minä myös en liioittele omia voimiani. Minä tiedän, että jos
hetket tulevat, niin silloin lakkaa minun ja jokaisen muun yksityisen
sanoilta voima ja hartaimmiltakin rukouksilta teho, ja _totisesti, se
muistakaa, astuvat silloin lukemattomat porvarillisen yläluokan naiset
yhtenä päivänä manalaan_."
"Jos siis, te porvariston naiset, kuiskasitte poikienne korvaan sen
raaistuttavan sanan, jota ei barbaarinkaan äiti sotaan lähtevän
poikansa korvaan kuiskaa, niin muistakaa, että sillä hetkellä istahti
huoneenne harjalle tuho. Muistakaa yötä ja päivää, että te miltei
kaikki olette nykyjään alttiina niiden äärimmilleen katkeroittuneiden,
rosvotuiden miesten jalomieliselle armolle, joiden parhaita, jaloimpia
tyttäriä ampumaan olette poikanne lähettäneet, ja jos kerran turma
astuu ovillenne, _jos yllenne lyö ehkä keskellä kirkasta päivää
Pärttylinyön pimeys_, niin työläistyttäriä teurastamaan lähteneiden
poikienne miekat ovat liika lyhyet ulottuakseen teitä pelastamaan."


Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta.

Senaattori Renvallin haastattelu.
Olen kuullut paljon puhuttavan haastattelusta, jonka eräs
kenraali Mannerheimin ja senaattori Renvallin puheilla Vaasassa
ollut ruotsalainen sanomalehtimies julkaisee, ja kovastikin
paheksuttavan sitä, mitä hra Renvall siinä haastattelussa on lausunut
kapinallisten rankaisemisesta. Nyt on tuo haastattelu, tietysti
mitä agitatorisimmassa tarkoituksessa, julaistu "Tiedonantajassa"
-- kuinka oikein, sitähän ei tietysti voi taata. Dokumentilla on
arvonsa varsinkin sikäli, miten siinä lausuttu ennakkotuomio on voinut
vaikuttaa niihin, joita se kohtaa. Haastattelusta saa muuten täällä
Etelä-Suomen säkkiin suljettu tietää kaikenlaista siitä, miten sillä
puolella rintaman toimitaan.
*
Myöhäisenä iltahetkenä saapuu haastattelija kenraali Mannerheimin
pääkortteeriin Seinäjoelle. Ylipäällikkö pitää asuntoaan sivuraiteille
siirretyssä junassa, jossa muuan makuuvaunu on varattu esikunnan
asuttavaksi. Vaunun eteinen on tungokseen asti täynnä puhelevia
upseereja ja siviilimiehiä. Hänet viedään ovelle, joka avataan äkkiä
ilmoituksella: -- "Kenraali Mannerheim!" -- ja siinä seisoo hänen
vastassaan muhkea, siviilipukuinen herrasmies, etsimänsä kenraali.
-- Millä voin palvella? kysyy hän tarjotessaan paikan laskupöydän
ääressä, joka on täynnä karttoja ja muistiinpanoja.
Haastattelija tekee kenraalille m.m. kysymyksen:
-- Voidaanko taistelun päätyttyä rakentaa yhdistävää siltaa
taistelevien kansalaisryhmien välille?
Selvästi ja täsmällisesti vastaa kenraali:
-- Jos ratkaisu riippuisi minusta, niin sanoisin, etteivät mitkään
sillat ole mahdollisia. Anarkistit ovat itse räjäyttäneet kaikki
sillat. He ovat karkoittaneet laillisen hallituksen, he ovat estäneet
valtiopäiväin toiminnan, vanginneet sen miehiä. He ovat syösseet Suomen
sisäiseen sotaan. Sosialidemokraatit ovat vähemmistö, joka pelolla
on yrittänyt hallita enemmistöä. Tällaisen jälkeen eivät sillat enää
ole mahdollisia. Ainoastaan yhdestä asiasta voidaan puhua ja se on
_rangaistuksesta_.
-- Ja rangaistus? kysyy haastattelija.
-- Se on lain määräämä. Vallankumoukselliset ovat tehneet itsensä
syyllisiksi kapinaan ja maanpetokseen ja rangaistus siitä on _kuolema_.
Tuota rangaistusta en minä määrää. Sen tekee laki ja sitä on
noudatettava.
Tämän jälkeen viedään haastattelija senaattori Renvallin luo viereiseen
vaunuun, ja hän tekee, hänelle m.m. seuraavan kysymyksen:
-- Millaisiksi tulevat olot muodostumaan sodan jälkeen tässä maassa?
-- Tällä hetkellä on vaikea sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan,
mutta kuitenkin voin sanoa, että kaikki kapinaan osalliset saavat
rangaistuksensa. Heidät tuomitaan maanpetoksesta. Mahdollisesti
myöhemmin jollekin osalle annetaan armahdus, mutta vain sillä
edellytyksellä, että heiltä riistetään kansalaisoikeudet, joten he
eivät enää saa ottaa osaa maan poliittiseen elämään. Heidät muutetaan
paarialuokaksi.
-- Voiko amnestia koskea myöskin johtajia?
-- Ei missään tapauksessa. Heitä rangaistaan lain kaikella
ankaruudella. He eivät ole nousseet kapinaan tyrannillista hallitsijaa
vastaan, vaan laillista eduskuntaa vastaan, jolla Suomessa on korkein
valta. Sellaisesta rikoksesta on olemassa vain yksi rangaistus:
hirttäminen. En näe mitään muuta mahdollisuutta. Heidän on hengellään
hyvitettävä menettelyllään aiheuttamansa ihmishenkien hukkaaminen.
*
Olen tavannut niitä, jotka ovat täysin samalla kannalla. Mutta
on toisiakin, jotka paheksuvat tätä jyrkkää kantaa. Jos tässä
kapinallisten suureen joukkoon, sen enemmistöön, nähden kapinan
selvittelyssä asetutaan hra Renvallin kannalle, on siinä
selvittelemistä vuosikymmeniksi eikä siitä sittenkään tule selvää.
Tuosta longasta luoteessa, kun se yhtyy siihen sumuseinään, mikä hautoo
mieliä täällä lounaassa, syntyy harmaa synkkyys, joka tulee kauan ja
raskaana ruuhottamaan Suomen taivaalla.
Mikä uhkaa porvareja pärttylinyöllä, mikä työväkeä kommunardien
kohtalolla. Minua molemmat tympäisevät, etten sanoisi enempää.
*
Myöhäistä paheksumista.
Ollakseni tasapuolinen täytyy minun todeta, että punaiset lehdissään
viime aikoina ovat paheksuneet heidän tahollaan tehtyjä tihuja.
"Työmies" julkaisee seuraavan, mikä sille kirjoitetaan Hyvinkäältä,
otsakkeella "Ankarasti tuomittavia tekoja" -- kuitenkin vasta noin
kuukausi sen jälkeen, kun ne ovat tehdyt.
"V. k. 17 päivän iltana olivat jotkut punakaartin merkillä varustetut
henkilöt saapuneet Hyvinkäällä Ahdekallion maatilalle klo puoli 10
ajoissa sekä ottaneet sieltä mukaansa tilanhoitajan, agronoomi Martin
Olinin, jonka ammuttu ruumis seuraavana aamuna löydettiin maatilan
läheiseltä tieltä. Vainajaa jäivät kaipaamaan nuori vaimo ja pieni,
ainoastaan 9 päivän vanha tyttö. Koska O. oli tunnettu kyvykkääksi,
tunnolliseksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka ei millään tavalla
ollut ottanut osaa nykyiseen taisteluun puolella eikä toisella, niin
tuntuu tällainen kansalaisen murha kovin järkyttävältä. Sitäkin
valitettavampaa, kun nyt asiaa lähemmin tiedusteltua on käynyt
selville, että murha on tehty erehdyksessä. Oli näet löydetty joku
lista, jossa oli ollut kahdeksan nimeä, seitsemän miestä ja yksi
nainen, näiden joukossa myöskin Olinin nimi. Lista oli vain luettelo
henkilöistä, jotka oli valittu johonkin kunnalliseen luottamustoimeen.
Arvattavasti ovat kaikki listalla olleet tulleet ammutuiksi, kuten
yllämainittu henkilökin. -- Hyvinkään punainen kaarti on luvannut pitää
tutkinnon ja saattaa syylliset, murhan tehneet henkilöt, ankaraan
rangaistukseen."
"Työmies" lainaa myöskin, mitä "Hämeen Voima" kertoo eri henkilöiltä
kirjeellisesti ja suullisesti saatujen tietojen mukaan:
"Lopella surmasivat punakaartin merkillä varustetut henkilöt
yhtenä ainoana päivänä 6 henkilöä. Syytä moisiin tekoihin ei
varmuudella tunneta, mutta se ainakin on varmaa, että surmatut
eivät edes käyttäneet aseellista vastarintaa surmaajiaan vastaan.
Yksi surmatuista, Lopen iäkäs kirkkoherra, makasi parhaallaan
sairasvuoteessa, kun hänet murhattiin."
"Hyvinkäällä tapahtui pari eri kertaa häpeällisiä murhatekoja, joissa
tuli murhatuksi yhteensä 13 henkeä, jotka kaikki lienevät olleet
aivan aseettomia. Erään murhatun ruumis oli sohittu täyteen pistimen
haavoja. Mainittakoon, että muuan naisihminen oli ilman tiettävää syytä
ampumalla murhattu asuntonsa portaille."
Näillä tällaisilla myöhästyneillä paheksumisilla ei tietysti tule
olemaan mitään tehoa, sitä vähemmän kun niiden yhteydessä heti
viitataan valkoisten muka tekemiin julmuuksiin, joita "ei saa ottaa
esikuvaksi", mutta jotka kuitenkin siksi otetaan, olipa niitä
tapahtunut tai ei.
On turha tätä toistaa ja toistaa, mutta kuinka toiset olisivatkaan
tämän taistelun lopputilit, jos sodankäyntitapa olisi toinen. Sitä
enemmän, kun silläkin taholla on mitalin parempikin puoli. Siellä on
mitä haaveellisinta, mitä pilventakaisinta idealismia, jonka huumeessa
käydään. Sehän saattaa olla teennäistä, mutta on niissä vilpitöntäkin
sävyä niissä monissa purkauksissa, joita jo olen pannut muistiin tämän
ajan hengen ymmärtämisen varalle ja joista liitän tähän taas muutaman
"Työmiehestä". Kirjoituksen nimenä on "Vapauden puolesta":
"Pohjolan pakkasen paukkuessa, tähtien tuikkiessa ja revontulien
välkähdellessä te, toverit, seisotte järkkymättöminä ja totisina
kivääri lujasti, lujasti puristettuna tukevaan kouraan. Jäätävä viima
puhaltaa lakeudelta ja tunkeutuu kehnojen vaatteittenne lävitse luihin
ja ytimiin. Teitä värisyttää, paleltaa -- hampaanne kalisevat suussa
-- mutta levollisina, lujasti kivääriä puristaen, te seisotte, katse
tähdättynä eteenpäin. Ruumiinne kärsii, mutta mielenne on rohkea ja
luja."
"Te luotatte totuuden voittoon. Vapauden, oikeuden tähden te kärsitte.
Vapauden tähden teidän ja veljienne veri punaa valkeita hankia.
Unelmienne Eedeniin, vapauden, oikeuden voittoon on niin pitkä ja
vaikea matka, välillä uhkaavina irvistelevät manalan henget tekevät
kaikkensa estääkseen voittokulkuanne. Mutta pilvettömin otsin, sykkivin
rinnoin te sinne riennätte, -- sillä vapauden käskyä ei voi kukaan
vastustaa. Tuhat kuolemaa väijyy tiellänne, mutta te ette välitä
niistä. Monet joukostanne väsyvät ja jäävät jälelle, toiset kaatuvat