Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 02

vainolaisen luodin satuttamana, mutta vapauden armeijanne rientää
eteenpäin turmaa uhmaten."
"Te tiedätte: teidän kädessänne on luokkanne kohtalo. Taistelustanne
riippuu: joko vapaus ja kunniakas kuolema -- tahi orjuus ja häpeällinen
elämä. Mutta te, toverit, taistelette vapauden, oikeuden ja totuuden
puolesta. Teidän katseenne suuntautuu yli kivisen synkeän polun, yli
ilkkuvan vainolaislauman, kunnes se viimein kohtaa unelmienne maasta
viittovan vapauden hyvän hengettären. Marseljeesin raikuessa hulmahtaa
hänen kädessään punainen vaate, toisessa on palava soihtu, jonka
säihkystä korkealla taivaankaarella muodostuvat sanat: Vapaus, veljeys,
tasa-arvo."
*
Romahdusta kaikkialla.
Täällä meilläkin oli muka syntymäisillään rauhanaatteinen,
antimilitaristinen liike. Yhtenä ilmiönä siitä olivat Helsingin
sos,-dem. nuorisojärjestön toimikunnan toimeenpanemat kokoukset ja
mielenosoitukset asevelvollisuutta vastaan. Eräässä kokouksessa, jossa
minäkin olin mukana, hyväksyttiin ponsi, joka oli sepitetty niin
kaksimielisesti, että siitä saattoi tulla siihen käsitykseen, että
vastustettiin ainoastaan porvarillista aseistautumista. Epäilin jo
silloin, että noiden rauhanaatteen kannattajien mielestä _sosialistit_
kyllä olivat oikeutetut tarttumaan aseisiin asiainsa hyväksi. Nyt
ovat nämä rauhanaatteen sudet heittäneet lammasten vaatteensa. Tuo
toimikunta kehoittaa Helsingin sosialistista nuorisoa tarttumaan
aseisiin viimeistä miestä myöten. Järjestön jäsenistä muodostetaan
erikoinen _nuorisokomppania_, joka lähetetään heti rintamalle. Ei ollut
siis sen syvemmällä se tolstoilaisuus.
*
Pois sodan jaloista.
Kulkee itsepintaisia huhuja siitä, että venäläiset ennen lähtöään
tulisivat räjäyttämään laivojansa, joita niillä on vieri vieressään
kiinni Katajanokan laitureissa. Kun laivain räjäyttämisestä voisi
aiheutua tulipaloja ja räjäyksiä rantamakasiineissa, ovat rantakadun
varrella asuvat joutuneet huoliinsa ja alkaneet muuttaa. Siellä
näkee kuorman toisensa perästä pakolaisten tavaroita. Olin tänään
avustamassa erästä vanhaa rouvaa. Hän oli vienyt kaikki paremmat
tavaransa kellariin ja kuljettanut taide- ja arvoesineensä pois
uhatulta alueelta. Itse hän siirtyi pakopirtille Töölöön päin. Ajoimme
sinne tänään iltahämärässä. Maistui vähän niinkuin sodalle. Tällaisen
tulivuoren rinteellä täällä nyt eletään.
*
Mietteitä Saksan avusta.
Mitä nyt siihen Saksan avunantoon tulee, olen koettanut muodostaa
siitä itselleni jotakin varmaa mielipidettä, jotakin lopullista
suhtautumista siihen, mutta en ole päässyt siitä mihinkään järki- enkä
tunneselvyyteen.
_Jos_ olisi ollut niin ja niin -- jos olisimme voineet suoriutua
yksin... mutta _kun_ oli niin ja niin, kun emme voineet j.n.e. Ja emmekö
voineet? Punaisista kai mahdollisesti olisimme suoriutuneet ennemmin
tai myöhemmin, mutta venäläisistä kai emme. Niillä on puukko täällä
meidän kurkullamme. Sydämemme ympärillä tuolla Suomen sydämessä on jo
panssari, jonka läpi ei enää nuoli ja keihäs voi tunkea, mutta pää
täällä on suojaton, kypäritön. Tuolla ne ruuhottaa, panssarilaivat,
Helsingin ja Viaporin välillä, ja kai ne sittenkin voisivat, tai
ainakin niiden miehistöt yhdessä muiden kanssa, eikä vain venäläisten
punaisten, vaan omien punaistemme kanssa, saada hirveitä aikaan,
ryöstää, polttaa ja hävittää, jos Mannerheim viipyisi. Punainen kukko
laulaisi joka kaupungissa ja joka kylässä. Täältä käsin ilman apua emme
mahtaisi mitään. Täytyi siis saada apua, maksoi mitä maksoi.
Niin, mitä se maksaa? Siellä on tehty jonkinlainen kauppasopimus.
Mitkä lienevät ehdot? Mutta vähät rahasta. Aikain kuluessa kai saamme
velkamme maksaa kituutetuksi tavalla tai toisella. Kiristetään
suolivyötä, pidennetään työpäivää -- vapauden ja vapautuksen hinta ei
ole koskaan liian suuri.
Mutta on siinä toinenkin puoli. Olemmeko enää vapaa kansa? Jos
olisi vain kysymys sotaliitosta vierasta vastaan, vain venäläisten
karkoittamisesta ja turvasta heitä vastaan. Mutta tämähän on samalla
sisällinen sota. Meidän on täytynyt pyytää vierasta apua myöskin
omia kansalaisia vastaan. Se se tuntuu niin tuiki nöyryyttävältä.
Kansa, jonka täytyy niin tehdä, joka ei voi sitä muuten järjestää, ei
ole herra omassa maassaan, ei kykene omia asioitaan hoitamaan. Mitä
arvonantoa voi vastaisuudessa vaatia talossaan isäntä, joka hakee
naapurin kurittamaan omia poikiaan?
Jos voisi käydä edes niin, että Saksa karkoittaisi vain ryssät, valvoen
siis Brestin sopimuksen täytäntöön panoa, ja jättäisi omat punaiset
Mannerheimin hoidettaviksi.
Mutta kai sen täytyy näin mennä. Eihän tässä vankikopissaan osaa eikä
tahdokaan punnita, miten vankilan ovet avautuvat, kuka ne murtaa.
Mitkä vapauttajan vaikuttimet lienevätkin, mitkä hänen laskelmansa,
pääasia on, että tästä tulee loppu, ja niin pian kuin suinkin. Hattu
päästä ja kiitos! Ja minä tahdon kuvitella ja uskoa, että puhtaasti
ihmisystävälliset, jalot vaikuttimet ja impulsiivisen Kaiserin parhaat
tunteet ovat lopulta saaneet hänet, joka sitoi Belgian, vapauttamaan
Suomen. Ehkä hänellä myös on tulevissa rauhanneuvotteluissa tilaisuus
viitata hyväkseen tähän tekoon, pienen kansan epäitsekkääseen
pelastamiseen, kun toiset syyttävät tuosta toisesta. Se on tietysti
diplomatiaa, mutta se on ainakin sitä kauneinta. Meidän velkamme olisi
silloin myöskin pienempi, avuttomuutemme tunne helpompi kantaa.
Sosiaalinen vallankumous meillä joka tapauksessa pysähtyy tähän.
Se kai kerran tulee jossakin toisessa muodossa. Silloin sitä ei
tehdä idän pakosta venäläiseen, vaan johonkin länsimaiseen _made in
Germany_-malliin.
Jos näiden bolshevistinen vallankumous täällä olisi voittanut, ei
se kuitenkaan olisi jäänyt pysyväksi, jollei jotakin samantapaista
olisi sodan loputtua syntynyt Saksassa. Silloin se pannaan toimeen
parlamentaarisesti täällä, niinkuin kai sielläkin. Saamme siis
aikoinaan senkin sieltä, niinkuin meidän sanotaan saaneen kaikki
muukin. Saksa "järjestää" sen, myöskin oman vallankumouksensa, me
jäljittelemme heitä. Sanotaanhan, että ne ovat siellä ihmeellisellä
kaukonäköisyydellään, käytännöllisyydellään ja perinpohjaisuudellaan
järjestäyneet kaiken varalta. Ehkä niillä demobilisoimisohjelman
yhteydessä on salkku, jossa on kaikki tarvittavat paperit paikallaan,
ja nappula jossakin, jota painamalla pyörät lähtevät liikkeelle maan
häiritsemättömäksi ja reklementinmukaiseksi sosialidemokratioimiseksi.
En tunne Saksaa, onko siellä yleensä kaikki niin järjestettyä
ja varattua. Uskoskelen toistaiseksi, mitä asiantuntijat meillä
opinkappaleina vakuuttavat. Täällä ovat kaikki asiantuntijoita Saksaan
nähden. Tietysti Saksassa niin... tietysti Saksassa ei niin... Eikä
siihen pidä kenenkään mennä sanomaan toisin.
*
Levoton yö.
On ollut mahdotonta nukkua tänä yönä. Siellä ammutaan lakkaamatta,
yhteislaukaus toisensa perästä, ja raketteja rätisee ilmassa. Luulin
ensin, että ne nyt siis taas ovat alkaneet tuhota toisiaan, anarkistit
ja meidän punaiset. Sain sittemmin tietää, että venäläiset viettävät
lähtöjuhlaansa ampuen ja ilotulittaen. Ei näy valoa ainoastakaan
ikkunasta. Lyhdyt vain tuijottavat pimeyteen. Harva silmä Helsingissä
ummistunee tänä yönä. Tuhannet valvovat vuoteissaan, vetäytyneinä kuin
elukat loukkoihinsa pahan ilman aikana. Miliisipatrullit kiertävät
kaupunkia kiväärit olalla, joita niillä ei ole tähän asti ollut.
Samalla kuin ne suojelevat omaa vallankumoustaan anarkisteilta, ne
suojelevat meitä porvareitakin mahdollisilta pogromeilta. Saakoot siitä
sen kiitoksen, minkä ansaitsevat.
*
Sotatietoja.
Saksalaiset ovat nyt ainoastaan 4-5 penikulman päässä Turusta
(Korpoossa ja Rymättylässä), sanotaan. He ovat antaneet Turun
punaisille uhkavaatimuksen, että punakaartien on luovutettava
valkoisille aseensa sekä johtajansa, muuten rangaistaan heitä mitä
ankarimmin. Vakuutetaan, s.o. toivotaan varmasti, että saksalaiset ovat
astuneet maihin Ahvenanmaalla 29 laivalla, jotka suurimmaksi osaksi
ovat kuljetuslaivoja. Sinne lienee tuotu kokonainen armeijakunta.
Uuteenkaupunkiin saapui valkoisille toissa päivänä Maarianhaminasta
sähkösanoma: "Wir kommen" -- epäilen.
Vilppulan rintamalla on äsken 1000 punaista joutunut miinoitetulle
alueelle sekä tuhottu kokonaan -- en usko.
Tampereelta on mieliala punaisten keskuudessa hyvin lannistunut. Eräs
koulutalo on täynnä vangittuja työläisiä, jotka eivät ole hyväksyneet
nykyistä hirmuvaltaa tahi ovat kieltäytyneet menemästä rintamalle.
Vilppulan rintamalla taisteluissa olleista on myöskin vangittu monta,
jotka eivät ole suostuneet lähtemään uudelleen taisteluun.
Eilen poistui Helsingistä venäläistä sotaväkeä 1200 miestä, jotka
lähtivät kotiseuduilleen -- niitä lähtee ja lähtee ja kuitenkin niitä
riittää jäämäänkin.


Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.

Elämäni ihanimpia näkyjä.
Venäläiset sotalaivat pakenevat parhaallaan Pietaria kohti ja
niiden jättämä savupilvi leijailee vielä horisontissa. Tämä on
elämäni ihanimpia näkyjä ja tulee syöpymään lähtemättömäksi kuvaksi
silmäaivokalvooni.
Olen yli puolikymmentä vuotta asunut tässä Engel-aukean
merenpuoleisella liepeellä, näköala pöytäni äärestä etelään, niin
kauas kuin silmä kantaa. Idässä on Viapori ja sen ulkosatama, lännessä
häämöittävät saariston ulapat aina Porkkalaan saakka. Sotavuosina on
näillä vesillä ollut alinomaista Venäjän laivaston liikehtimistä. Siinä
on häärinyt pieniä torpedovenheitä, tullut ja mennyt miinain laskijoita
ja nostajoita, uiskennellut panssarihirviöitä, dreadnoughteja ja
minkänimellisiä ne lienevätkin kaikki olleet, onpa pyllyillyt
vedenalaisiakin ja räpistellyt vesitasoja. Niitä on tullut, mereltä
ja mennyt merelle, milloin hiljaa hiipien iltamyöhällä ja aamulla
ani varahin kuin vaanivat sudet saaliinsa etsintään, milloin ne ovat
näyttäneet rientävän toistensa apuun, peräkkäin, täyttä karkua. Ne
ovat astuneet yksiin jälkiinsä, niillä on ollut omat salapolkunsa,
tarkoin määrätyt väylänsä miinaporttien läpi. Joskus ne ovat
perkkailleet, luultavasti vihollisen pelossa, pois merkkipoijujansa,
toisen kerran taas munineet niitä peräpuolistaan karien väliin. Se
on ollut hyvin tärkeän näköistä touhua, maailmansotaa kai olevinaan,
mutta todellisuudessa leikkisotaa. On tosin joskus kuulunut vimmattua
ammuntaa mereltä ja minä olen luullut, että nyt, nyt siellä jo
viimeinkin repesi, kun rupesi, jo soipi sota meidänkin rannoillamme
ja ehkä ratkaisee kohtalomme. Mutta koeammuntaa se kai vain oli,
kurkun kakistelemista, joutilaiden jäsenten verryttelemistä. Jotain
siellä sentään joskus tapahtuukin. Retuutetaan sairasta laivaa, kahden
toisen välissä kuin kainaloista kanaa, Hietalahden laivasaunaan
sidottavaksi, kupattavaksi, korjattavaksi, mikä kalu heistä sitten lie
siellä tullut. Olipa kerran muutamalla kokkapuoli murskattuna, mutta
mene tiedä, millaisessa tappeluksessa, vaikka olisi ollut jossain
keskenäisessäänkin, ne lienevät vammansa saaneet. On ehkä vain ajettu
toinen toisensa päälle tai miinaan tai miksikäpä ei vaikkapa vain
laituriin paremman puskettavan puutteessa. Oikean vihollisen kanssa
en luule heidän olleen tekemisissä enemmän kuin muutkaan sotaveikot
täkäläisillä rintamilla.
Olen kuitenkin silloin tällöin laskenut, montako niitä menee ja
tulee, varsinkin suurempia panssarilaivoja. Kerran niitä Riianlahden
taistelujen aikoina meni viisi, mutta ei palannut kuin neljä. Hihkasin
tässä pöytäni ääressä hiljaisen hurraan -- liika hätäisen, sillä tuo
viides ei ollutkaan uponnut, vaan päinvastoin noussut maihin, kiivennyt
litteälle kalliolle keskellä reimattua väylää Mikonsaarten luona
Porkkalassa. Siellä se savusi, tännekin hyvin näkyen, useita aikoja,
kunnes sen jotenkuten saivat karilta, mikä oli yhtä suuri ihme kuin
se, että se oli sille ajanut. Sitten se on ollut muiden miesten mukana
näöltään ainakin yhtä taistelukuntoisena kuin toveritkin. Tuolla nyt
sekin menee!
Sentapaista se on ollut se heidän merisotansa. Täällä ne ovat
enimmäkseen haisseet satamassa, polttaneet, muka ollakseen aina
lähtövalmiina, tuhottomasti englantilaisten hienoja hiiliä,
vuosikausia melkein samoilla sijoillaan, Viaporin edustalla, koko
sodan ajan. Kesäisin ne tosin tekivät huviretkiä Lappvikiin, jossa
luovailin heidän lomitsensa sydän kurkussa. Siellä ei ollut siihen
aikaan sianruuan puutetta, sitä haavittiin, mereen heitettyä liikaa
leipää venelastittain. Joka talon lätin katolla oli limppumöhkäleitä
kuivamassa ja possuilla oli lihavat päivät. Käytiin, matruusit, maissa,
soudettiin saariin ja niemiin, poimittiin marjat, ammuttiin jäniksinä
lampaat, kalastettiin dynamiitilla, tehtiin tulia ja sytytettiin
ihmisten metsät. Sitä vaille, ettei palo kerran tullut meidänkin
kyläämme hiekkakanervakangasta. Ainoastaan suo sen keskeytti. Olisi
pian koko Hangon niemi muuttunut hiekkamereksi.
Mutta nyt, tänään ne haisivat siinä viimeisen kertansa. Lähtivät,
jotka vain kynnelle kykenivät. Tarvittiin vain langattoman saksalaisen
lennättimen sähköväräytys, että tulossa ollaan, korjatkaa itsenne
rediltä, jotta meillä olisi väljemmin tilaa tulla, niin jo mättäämään
kampsuja kokoon ja puita pesään ja saamaan höyryä päälle.
Kun näin lähtönä jutelman alkavan, nostin nojatuolin salin ovi-ikkunan
eteen ja istuin siinä kuin aitiossa ylentävän hetken. "On hetkiä
ihmiselämässä" j.n.e. sanotaan. On niin juhlallisia, että saakoon
raamatun sanat herahtaa kielelleni: "Nyt sinä, Herra, lasket
palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan, sillä silmäni ovat nähneet
sinun pelastuksesi kirkkaudeksi kansallesi Israelille."
Näin heidät, viisi suurta risteilijää, Viaporin sisäsatamasta työntävän
rumat ruhonsa Gustavsvärnin salmesta, siirtyvän siitä Groohaaran
majakalle, siitä valtavia savupilviä tupruttaen suoraan etelään
niinkuin aina ennenkin. Ennen ne tavallisesti jatkoivat matkaansa
suoraan Tallinnaan tai kääntyivät länteen. Nyt kääntyi kokka itään,
ensin yhden, sitten toisen, kaikkien, pois täältä, lännestä, nuo
entisen mahtavan Venäjän laivaston parhaat, kämpien sinne kotiinsa päin
sairaina, kuulema taisteluun kykenemättöminä, kanuunat epäkunnossa,
lukottomina, tähtäimettöminä, upseerit surmattuina tai karanneina,
koneet vain sen verran toimien, että miehistöjensä ryöstösaaliin
kuljetuslaivoina juuri ja juuri pääsevät nilkuttamaan jäänmurtajan
vanavedessä. Itse on leijona kiskonut torahampaat suustaan ja silponut
kyntensä. Ei kykene käymään saaliin kimppuun, täytyy vaania lampaita
karsinoista, tappaa ihminen tiellä, niinkuin Kipling kertoo vanhasta
tylsähampaisesta tiikeristä. _Sic transit!_
Käypä heitä melkein sääliksi nyt, kun ovat menneet, tulen miltei
sovinnolliselle päälle, huolimatta siitä, miten vimmatusti olen
heitä vihannut, tunnettuani heidän alinomaista uhkaansa ja
vuosikausien painostusta. Laivasto ja Viapori, nehän ovat olleet
vankilamme, kahleemme ja sen lukko, ja lukon avain on ollut viimeksi
häilähtelevämielisen matruusijoukon takana. Ei milloinkaan mitään
varmuutta siitä, mitä se joukko miettii ja aikoo tehdä. Kironnut heitä
olen. Eivätkä meiltä ne kahleet kuitenkaan olisi katkenneet ilman
heitä. Hyvästi jääkööt, kun sille tielleen jäänevät, mennäkseen eikä
koskaan takaisin tullakseen. Ulos itä, sisään länsi!
Jako ehkä jo huomenna höyryää saksalainen armaada heidän
ankkurisijoilleen?
Ja mitä tulee sitten?
Johtuu mieleeni Kramsun runon "Mustalaisen" säe:
-- -- -- kukapa sen tietää?
Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää.
Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
Linnun laulu lakastuu,
Niin käy elävitten,
_Mitä tulee sitten?_
*
Noormarkun murhat.
Eivät ole kaikki matruusit vielä lähteneet. Noormarkussa heidän
kerrotaan tehneen hirveitä tuhoja. Ahlströmin taloissa on kaikki
rikottu, ryöstetty, turmeltu ja tahrattu. Ei ole jätetty muuta kuin
paperit seinille. Arkisto, kirjanpito, kaikki on hävitetty. On
sitten pidetty tansseja, joissa paikkakunnan tytöt ovat, rouvien ja
neitien silkkeihin puettuina, remunneet venäläisten kanssa. Vanha
kauppaneuvoksetar, joka työväkensä ja yleensä köyhäin hyväksi on
tässä maassa tehnyt enemmän kuin moni muu, on saanut piillä omassa
perustamassaan köyhäin turvakodissa. Liikkeen kaikki miesvirkailijat
on vangittu ja viisitoista niistä surmattu. Pelastaakseen tohtori
Bertel Ahlströmin, joka on Kauttuassa, on tohtori J. Lydecken täällä
kääntynyt "prokuraattori" Turkian ja hänen apulaisensa Arosen puoleen.
Turkia on nimitellyt omiaan rosvoiksi ja huligaaneiksi, eikä ole voinut
mennä takuuseen mistään, mitä matkalla voi tapahtua. Prokuraattori oli
puhuteltaessa ollut aivan rääsynä väsymyksestä ja mielenliikutuksesta
ja apulainen oli itkenyt. On sekin selskapia.
*
Tohtori O. Rosenqvist murhattu.
Viime yönä on tässä aivan lähistöllä tapahtunut inhoittava murha.
Tohtori O. Rosenqvist on noudettu kotoaan ja ammuttu automobiilissa,
josta ruumis oli heitetty Neitsytpolulle.
Oli nähty auton pysähtyvän Eiran puistikkoon ja pistimiä pyyhittävän
pensaihin, joissa sitten aamulla oli ollut verta.
*
Kaikki valetta.
Jos saksalaiset sanoja säikähtäisivät ja huutoja hätkähtäisivät, olisi
heidän kai pian lähdettävä paluumatkalle Ahvenanmaalta, saatuaan
sen radiosähkösanoman, minkä Suomen kansanvaltuuskunta torjuakseen
heidän tuloansa on heille viime yönä lähettänyt, heille ja "kaikille
kaikkialla Euroopassa".
Isäntäelein talonsa tanhualle ylpeästi asettuen, selkä Suomelaansa,
kasvot kaikkeen muuhun maailmaan, Manner, Tokoi ja Sirola manaavat
lähestyvää vierasta pois loihdulla, jossa on kaksi "Tiedonantajan"
palstallista sanoja, mutta ei ainoatakaan, joka sanoisi totta.
He sanovat olevansa "Suomen vapaan kansan nykyisen hallitusvallan
edustajia", jota he eivät ole, eikä ole myöskään Suomi vapaa, koska
suuri osa siitä on vieraan vankina.
He sanovat Suomen senaatin alkaneen kansalaissodan, Suomen työtätekevän
kansan itsepuolustuksekseen nousseen voitolliseen vallankumoukseen ja
joukkojensa voitollisesti edenneen -- kaikki valetta.
He sanovat, että Suomen senaatin jäsenillä ei ole ollut oikeutta Suomen
puolesta tehdä sopimuksia vieraan vallan kanssa ja että Suomen kansan
suuri enemmistö tuomitsee sellaiset sopimukset, kuin myös pitää vieraan
vallan joukkojen astumista Suomen alueelle maan itsenäisyyden syvänä
loukkauksena -- kaikki yhäkin valetta.
He sanovat olevansa todellisen kansanvallan kannattajia ja että
ainoastaan pieni vähemmistö tässä maassa enää kannattaa kukistunutta
harvainvaltaa -- edelleenkin valetta.
He -- kansanvaltuuskunnan jäsenet -- eivät ole minkään tilapäisen
kapinaliikkeen tai rosvojoukon edustajia, vaan todellisen kansantahdon
edustajia -- yhä edelleen valetta, paitsi, että he todella ovat sitä,
mitä myöskin kehuvat, kehtaavatkin kehua, olevansa: eduskunnan entisiä
puhemiehiä ja varapuhemiehiä ja "allekirjoittanut Tokoi myös Suomen
senaatin varapuheenjohtaja vuodelta 1917."
Ja koska nyt näin on ja koska me Manner, Tokoi ja Sirola tässä olemme
tämmöisiä miehiä, niin on parasta, että sinä Saksan hallitus siellä
veräjän takana käännyt hetikohta takaisin ja palajat omaan maahasi
ja luovut hyökkäämästä tämän talon kimppuun, tulemasta tämän talon
tanhuille, tahi ellet luovu, niin tiedä ja varo: Euroopan maiden
työväen liike ja valistunut yleinen mielipide tuomitsee sellaisen
hyökkäyksen ja suo voimakkaan siveellisen kannatuksen Suomen kansan
itsepuolustukselle ja vapaalle taistelulle.
Jonka manauksen jälkeen Saksa tietysti tekee työtä käskettyä ja
palaa Ahvenanmaalta -- jos se vain saa siitä tiedon, mikä ei liene
aivan varma, sillä on kuulema pidetty huolta, että tämä radiosanoma
"kaikille, kaikkialle Eurooppaan" ei enää pääsekään perille. Mikä on
minusta vahinko.
*
Viljaa muka tulee.
Asianomaiseen paikkaan on sähköteitse saapunut ilmoitus, että
ensimmäinen suomalainen viljajuna on t.k. 9 p:nä lähtenyt Tomskista.
Sitäpaitsi on samalla kertaa Omskista Suomeen lähetetty 44 vaunullista
viljaa venäläisillä vaunuilla. ("Tiedonantaja").
Uskaltaisin panna hyvin paljon hyvin vähää vastaan, että tämä vilja ei
koskaan tule saapumaan Suomeen.
*
Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.
"Nyt on maa myöty!" huudahtaa tänään Irmari Rantamala. Ja hän
uskottelee saksalais-suomalaisesta sopimuksesta olevan seurauksena,
että Suomi joutuu saksalaisen virkamiesikeen alle, Saksan alusmaaksi,
ja muuta semmoista. "Mutta onneksi ei saksalaisen junkkarin miekka
sano maailmassa elämän viimeistä sanaa. Onneksi on oikeus lujempi kuin
miekan rauta ja kansojen vapautumisen edessä taittuvat lujimmatkin
pistimet." "Ei siis hätää Preussin prinssienkään edessä. Helpompi on
lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja työväen asia."
"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman
punaisen sotilaamme puoleen. Mitähän tulleekin, niin niiden punaisten
vapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden
nöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihinsa
ottaa. Vilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia
nimiä, joiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät.
Muinaisilla teurastuskentillä teurastettiin kansoja yksinomaan
rosvoavien valtioiden ja rosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä
niissä taisteluissa sotivat orjuuttajat orjista. Vilppulan,
Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on punainen sotilas ensikertaa
astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan historiaa. Sillä hetkellä,
jolloin punakaartilainen polki jalkansa niiden kenttien lumeen, saivat
ne historiallisen hohteensa. Niiltä kentiltä lähtevät nyt ne uudet
tiet, joita myöten on lähdettävä kulkemaan kaiken uhalla, kestäen
synkimmätkin yöt, pisimmätkin taipaleet, nousten ylös verisimmistäkin
haudoista. Punakaartilainen on niillä kentillä astunut historian
tekijäksi, ja vaikkapa sen ensi rivit sortuisivatkin verisiin
hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie halki suurimpienkin
vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin riemukulussa, kuten
seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko ihmiskunnan asia. Ei siis
vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa ja kansan. Se kauppakirja
ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule pysymään, _sillä siitä
puuttuu_ tärkein, nimittäin kansan ja _punakaartilaisen puumerkki_.
Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen muodot vaihtelevat. Verisiltä
kentiltä se ehkä siirtyy -- ehkä useinkin -- rauhallisille, luoville
työmaille. Ehkä on niillä rauhan työmaillakin ostettu monet voitot
kalliilla hinnalla ja ehkä ne verettömien, joskin raskaiden taistelujen
voitot tulevat olemaan taistelun ratkaisevimpia sanoja, mutta niiden
rauhan taisteluiden punaisen armeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan
nykyisen punaisen sotilaan verellä punatut kentät. Uudet nimet,
Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat niitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat
polvet hakevat rohkeutta ja voimaa taistelussa, joka, mitenkä sen
muodot muuttelevatkin, ei lakkaa, ennenkuin on tehty mitättömäksi sekin
kauppakirja, jolla porvaristo möi Saksalle maansa, kunniansa ja kaiken."
Olen tässä taas antanut sananvuoron virkaveljelle. Hänkin näyttää jo
katsovan taistelun menetetyksi -- ainakin tällä haavaa. Hän haaveilee
jo "rauhan taisteluiden punaisesta armeijasta." Siitä armeijasta
haaveilen minäkin, olkoon sen nimenä sitten punainen tai valkoinen.
Enkä tahdo kaikessa kieltää sitä, minkä merkityksen hän antaa sille
taistelulle, joka täällä nyt on päättymässä, niin pingoitettua kuin
hänen paatoksensa muuten onkin.


Keskiviikkona 13 p:nä maaliskuuta.

"Tarmon" lähtö y.m. huhuja.
Tämän päivän "huhut", jotka huvin vuoksi merkitsen muistiin, olkootpa
sitten tosia tai ei -- onhan niitä mukava vertailla kerran selviäviin
tositapahtumiin -- ovat m.m. seuraavat:
-- Saksalaiset ovat tulossa Turkuun, ovat tulossa Lappvikiin, ovat
tulossa Haminaan. -- "Tarmo" kun vallattiin, se vei samalla mukanaan
senaattoreja. Siitä kerrotaan näin: kapteenin luo tulee joitain hänen
tuttujaan, vanhoja merikapteeneja. Mennään salonkiin maistelemaan
puoliskuppisia. Tuodaan venäjänkielinen määräys, että jäänmurtajan on
lähdettävä päästämään jäistä jotain laivaa ulkopuolella Groohaaran.
Pitäisi keskeyttää kestit ja vanhojen ystävien olisi mentävä maihin,
kun kapteeninkin on lähdettävä kannelle. Silloin pyytävät ystävät
saada seurata mukana pienelle huviretkelle; ja kyllä perämies hoitaa
navigatsionin. Ei se nyt kapteenin mielestä ole oikein reklementtien
mukaista, mutta olkoon menneeksi. Kapteeni jää kannen alle ja laiva
lähtee satamasta. Juodaan jatkuvasti kahvia ja kippistellään ja
kerrotaan kaskuja. Jonkun ajan kuluttua kapteeni kuitenkin lähtee
kannelle haukkaamaan ilmaa. Silloin hän huomaa, että kurssi onkin
helkkariin päin ja alkaa tiuskata, että mitä tämä on. Suu kiinni!
Muuten saat tästä (browningista). Täytyy antautua. Tekee sen ehkä
mielelläänkin. Sillaikaa on epäluotettava miehistö vangittu. "Tarmo"
höyryää Rääveliin. Sen pituinen se. -- Tokoi on antanut määräyksen
kaikille työväenyhdistyksille, että jäsenluettelot ovat hävitettävät.
-- Sosialistinen puolue on päättänyt kahden äänen enemmistöllä, että
taistelu on lopetettava, jos saksalaiset tulevat. -- Turkulaiset
ovat lähteneet reippaasti Naantaliin saksalaisia vastaan, kehuen:
"Kerrankin saamme taistella oikeata vihollista vastaan!" Sopiihan
koettaa, onnea matkalle. Onhan se samalla suuremmoista, että muuan
punakaartilaisrykmentti lähtee rynnistämään maailman voimallisinta
militäärivaltaa vastaan. Sisua on.
*
Hyljännevät poikasensa.
Jos sosialistijohtajat olisivat sellaisia taktikkoja, kuin heidän
sanotaan olevan, he lopettaisivat sodan ilman enempää verenvuodatusta
ja laskisivat aseensa. Omille joukoilleen he voisivat sanoa: emme
voineet tällä kertaa enää mitään, mutta me aloitamme uudestaan, niin
pian kun se suuri sosiaalinen mullistus muualla maailmassa tulee
tapahtumaan. He olisivat pelastaneet armeijansa, säästäneet elävän
voimansa, jonka härkäpäinen uhma nyt luultavasti tulee tuhoamaan.
Heille jäisi vaikuttava agitatsiovaltti porvarillisia vastaan siitä,
että nämä ovat kutsuneet maahan vierasta sotaväkeä. Elleivät he sitä
tee, niinkuin luultavasti eivät teekään, sillä he ovat taktikkoja
ainoastaan pienessä, mutta eivät suuressa, vaan jatkavat turhaa
taistelua ja hyödytöntä teurastusta, tulee suotta vuodatettu veri
huutamaan kostoa varsinkin johtajille itselleen. Kenties he tämän
käsittävätkin, mutta eivät voi enää mitään, menetettyään luultavasti
kaiken vaikutusvallan omiin joukkoihinsa. Tietenkin siinä myöskin on
heillä oma pääkin kysymyksessä, he kun tietävät, ettei mikään armahdus
ainakaan heihin nähden tule kysymykseen. He valitettavasti eivät ole
se emo, joka vaaran uhatessa poikuetta heittäytyy vainolaisen eteen,
houkutellen häntä pois ja viivytellen häntä, kunnes poikaset ovat
ehtineet kätköihinsä, joista he vaaran ohi mentyä sitten vähitellen
liittyvät yhteen. He luultavasti itse ensimmäisinä nousevat siivilleen
ja jättävät poikasensa oman onnettomuutensa nojaan.
*
"Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta."
Maanantaisessa "Tiedonantajassa" oli täällä Mäntymäellä haudattujen
luettelossa merkintä: "Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta".
Tästä saa Anton Huotari aiheen kaiuttaa kanneltaan kaatuneen toverin
muistoksi. Hän tekee sen kylläkin tuntehikkaasti ja vaikuttavasti. Ja
miksei se vaikuttaisi. Kaikki on siinä, mistä päin ja millä silmillä
katsoo. Tunsin itsekin jotakuinkin samaa tuota vainajien luetteloa
silmäillessäni. Tunteen, säälin, anteeksiannon täytyy liidellä
sovittavana ja ymmärtävänä vihollistenkin hautojen yllä. Kun hän kaatuu
tai laskee aseensa, on hän ihmisveli eikä muuta. Me valkoiset emme
saa tai meidän ei ainakaan pitäisi saada olla raakalaisia eikä siksi
tulla. Vaikka minä tätä kirjoittaessani samalla tunnen ikäänkuin kylmä
viluinen viima suomalaisen sydämen vielä sulamattomasta routaisesta
suosta henkäisisi ympärilläni. Huotari kirjoittaa m.m.:
"Tämän tuntemattoman muistolle tahtoisin minä, jos olisin runoilija,
ylistysvirren virittää. Sillä mies, joka rientää tuntemattomana
sankarikuolemaan, on ansainnut ihailumme. Kukaan ei tiedä, mistä
hän tuli, missä oli kotilietensä, missä emonsa ja taattonsa maja;