Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 08

sotilaallinen asema ei siihen voinut aihetta antaa. Seurauksena tuosta
perääntymisestä oli, että valkokaartilaiset pääsivät häiritsemään
äärimmäisen vasemman siiven liikennelinjoja ja etappi-yhteyttä ja siten
jonkun verran hidastuttamaan yhtenäistä sotatoimintaa ja tarkoituksia."
Mutta kun hätä on suurimmillaan, silloin on myös apu lähellä. On
keksitty keino vastaisten vaurioiden välttämiseksi.
"Yksi ja toinen on jo päässyt selville menettelytavasta, mitä tässä
luokkasodassakin on noudatettava, nimittäin yhtenäisen kiinteän
strategian sääntöjä. Rintama on luotava yhtenäiseksi ja lujaksi ja
liikunta tapahtuu eteenpäin koko linjojen siirtämiseksi. Sissisodan
luonnetta ei tällä sodalla ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Eikä
sille sellaista saa asettaakaan, koska voitto saavutetaan mielestäni
vain yhtenäisen rintamatoiminnan kautta."
Sellainen yhtenäinen, kiinteä rintama on nyt olemassakin. Se on ainakin
Tampereella, siinä muodossa, että suuri osa punaista armeijaa on
saarrettu, niin että se ei pääse sieltä yli eikä ympäri. Vahvistaneeko
tämä uusi tilanne joukkohermoja, on toinen asia. "Työmiehen"
sota-asiain tuntija ainakin vakuuttaa, että sotilaallinen asema ei
anna aihetta huolestumiseen, vaikkei kuitenkaan sovi liikoja vaatia.
"Armeijamme voittaa, vaikkei kädenkäänteessä".
*
"Oman kuvansa mukaan".
Yhä selvemmäksi kehittyy punaisten lehtien taktiikka esittää
lukijoilleen asema niin edullisessa valossa kuin suinkin. Suurten
tappioitten jälkeen oli näkyvissä hetken hätkähdys, mutta nyt ovat
maltilliset ja järkevät ainekset sysätyt syrjään ja punaisimmat ja
mielettömimmät saaneet omien riviensä keskuudessa voiton -- ainoan,
minkä tähän asti ovat saaneet. Kaikki on suuremmoisessa kunnossa,
sekä siviilipuolella että sotapolulla. "Vallankumouksen voitokas
kulku on riemastuttava huomio tällä hetkellä". "Valtiohallinto,
kunnallishallinto, oikeuslaitos, kaikki on työtätekevä kansa hionut
oman kuvansa mukaan."
"Keski-Suomi ja Pohjois-Suomi ovat _vielä_ lahtarien hallussa." Mutta
pian toivotaan vallankumouksen punaisen lipun "liehuvan pelastuksen
merkkinä Pohjolassa."
Hyvää tuulta koetetaan ylläpitää myöskin lupauksilla Venäjältä pian
saapuvista viljajunista.
*
Kirjallisuutemme "punainen" loimi.
Jonkun esseistin pitäisi kirjoittaa tutkimus tämän vallankumouksen
aikana esiintyneistä kaunokirjailijoista. Olen tainnut jo ennenkin
kosketella tätä asiaa. Useilla heistä on jo jotenkin vakiintunut
tyylinsä, joka kylläkin vetää vertoja monen porvarillisen kirjailijan
tekeleille. Heillä on monesta meikäläisestä etuote sikäli, että
heillä on aatteensa ja asiansa, jonka puolesta he taistelevat. Sitä
selväperäisyyttä puuttuu meidän puoleltamme. Kirjailijat useimmiten
nousevat syvistä riveistä. Tämä aikakausi mahdollisesti herättää uusia
kirjailijoita siltä taholta. Syntyy sekä valkoinen kirjallisuus että
punainen, jotka iskevät yhteen, niin että säkenöi. Kummankin puolen
paatos kumpuu esiin eri lähteistä. Inspiratsio tulee saamaan aiheitaan
elämyksistä, muistoista ja aatteista, jotka elävät perimätietona niissä
kansan kerroksissa, joista kirjailijat nousevat. Oppositsiokirjallisuus
tulee olemaan hirvittävän punainen ja järkyttävä. Moni Homsantuu tulee
huutamaan eri äänilajeissa: "Teidän lakianne ja oikeuttannehan minun
pitikin ampuman!" -- Tähänastinen helisevä romanttinen isänmaallinen
runous on elänyt aikansa. On vuotanut verta, on olemassa hautoja,
syyttömienkin hautoja ja haamuja niiden ympärillä, jotka herättävät
syyttäjiä, Daniel Hjorteja. Sovittajat, lopullisen oikeuden jakajat,
tulevat vasta jälemmä. Johtuu mieleeni Zola ja V. Hugo, "Germinal"
ja "Les misérables". Se kurjuus, joka tästä sodasta seuraa, ne olot,
jotka olivat sitä ennen ja jatkuvat sen jälkeen, vaativat ruoskintaa
syyllisille. Ei ne hyvällä poistu, ei itsestään vieläkään, vaikka
olisi kuinkakin muka nyt herätty. Kun välitön vaara on ohi, ollaan
entiseltään. En _toivo_, vaan _pelkään_ niin olevan. Kumouksen henki ei
ole tukahdutettu, vaikka nykyinen kapina kukistetaankin. Kirjailijat
valmistavat sitä uutta kumousta, miten se sitten tapahtuneekin.
Köyhälistön vapautumisen ja valtaan pyrkimisen aate kulkee jo nyt
ja on kulkenut enemmän tai vähemmän läpikäyvänä tendenssilankana
suomalaisessa kirjallisuudessa. Kramsu, Minna Canth, Maila Talvio,
Arvid Järnefelt. Ne traditsiot tulevat yhä edelleen elämään ja
kehittämään uutta. Kirjallisuudessamme on "punaista" lointa enemmän
kuin on ehkä huomattukaan. Eivät ne Meurmannit y.m. yhteiskunnan
ja kirkon säilyttäjät turhaan omalta kannaltaan kauhistuneet ja
pauhanneet. Ja Nuija-sodan ihannoiminen -- mitä olivat Ilkat ja Poutut
muuta kuin aikansa "punaisia"? Heihin he usein vetoavatkin.
Ja Rantamala ja Lehtimäki! Sanottakoon nyt Rantamalasta mitä tahansa,
niin on hän, millä nimellä nyt liekin, ilkeimmissäkin pamfleteissaan
iskenyt, joskin useimmiten harhaan, niin myöskin usein oikeaan. Hänen
kirjailijapsyykensä tutkiminen olisi mitä mielenkiintoisin puhtaasti
psykiaatriseltakin kannalta. Hän kuuluu elävän täydellisenä erakkona,
harva hänet on nähnyt ja tuntee. Hänestä on tullut vallankumouksen
huuhkain. Ääni kuuluu, kaamea ääni rotkoisesta korvesta, josta hän
ilmiantaa, yllyttää ja usuttaa nimeltä mainitsemiensa henkilöiden
kimppuun, m.m. porvarillisten kirjailijavirkaveljiensäkin. Hänen
kauttansa pääsee tunkemaan koko pitkälle heikäläisten sieluun, sen
hyvään ja pahaan. On nähtävästi hurmioitunutta innostusta, mutta
samalla kataluutta, matalamielistä kateutta, joukahaismaisuutta.
Varsinkin Lassilana hän on tavattoman vähässä asiallisuudessa,
suunnattomassa kertautuvassa sanatulvaisuudessa ja onttoudessa näyte
niistä puolista suomalaista rotua yleensä ja varsinkin sosialistista
kirjailijaa.
*
Saksalaisia risteilijöitä nähty.
Eräs meriupseeri on kuulema kertonut, että Suomenlahdella jossain,
Helsingin kohdalla, olisi nähty neljä saksalaista risteilijää, joista
yhden nimi on "Mainz".


Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta.

Godenhjelmien kylvämä sienten.
Tänään, pitkänäperjantaina, avaa eräs kirjoittaja M. P. kirjoituksessa
"Ennen ja nyt" "Tiedonantajassa" monia mietteitä herättäviä
perspektiivejä menneisyyteen, katsoessaan sitä nykytapahtumien valossa.
"Viime sunnuntaina tulin", kirjoittaa hän, "Helsingissä kulkeneeksi
pitkin Ludviginkatua, Tultuani talon n:o 8 kohdalle näin siinä
sijainneen vanhan puurakennuksen olevan puretun, ainoastaan
kivijalka oli enää jälellä. Rakennuksen näkeminen raunioina sai
minut pysähtymään. Kuinka monta muistoa siihen liittyi, kuinka monta
ajatusta se toi mieleen! Tuossa kadonneessa rakennuksessahan oli
ollut _Godenhjelm_-puolisoiden koti, se lämmin liesi, josta valoa
ja rakkautta oli virrannut maamme tietoa kaipaavalle, kovaosaiselle
_suomalaiselle_ väestölle. Muistin, kuinka nuo molemmat manalle
menneet henkilöt olivat Helsingissä opettaneet tiedon alkeita
työväestölle aikana, jolloin ei vielä ollut maassamme kansakouluja
eikä opettajaseminaareja. Muistin, kuinka he olivat työskennelleet
kirjallisuuden alalla valistusta levittäen, kuinka he olivat mukana
suomalaista tyttökoulua perustamassa, kuinka se heidän vaalimanaan
kasvoi ja varttui levittäen tietoja ja sivistystä laajoihin piireihin.
Muistin aikoja, jolloin Suomessa ei ollut kuin neljä sivistynyttä
perhettä, joissa _suomi_ oli kotikielenä, ja heidän perheensä, heidän
kotinsa oli yksi näistä. -- Nyt oli se siinä edessäni raunioina, mutta
mitä siitä -- tämän kodin asukkaat olivat suorittaneet tehtävän, jonka
vaikutukset eivät katoa, vaan kantavat kauas tulevaisuuteen tuoden
kansallemme siunausta."
"Näin ajattelin, nyökkäsin päätäni vanhalle talolle jäähyväisiksi
ja jatkoin matkaani. Olin niin ajatuksiini vaipuneena, että tuskin
huomasin väkijoukkoa, joka oli keräytynyt lähellä olevan Erottajatorin
kulmaan. Jouduttuani sen keskelle, huomasin kaikkien silmäin olevan
luotuina Bulevardinkadulle päin, josta juuri alkoi tulla näkyviin
ruumissaattue niin pitkän pitkä -- valkoisia arkkuja, arkkuja, joissa
lepäsi nuoruutensa ja miehuutensa parhaassa voimassa kaatuneita
kansalaisiamme. Ja mikä oli heille surman tuottanut? Toisen kansalaisen
murha-ase. Nuo vainajat, jotka siinä viimeiseen lepoon saatettiin, ne
olivat työläisiä, ja ne, jotka heidät olivat surmanneet, ne olivat
maamme parempiosaiset, maamme sivistyneeseen yläluokkaan kuuluvat
henkilöt. Jäin kuin jähmettyneenä seisomaan paikalleni. Tämäkö oli
se siunaus, joka oli koituva kansallemme, kun tiedon valo pääsisi
leviämään kansan syviin kerroksiin?"
"Oi, te vanhat, jotka tiedon siemeniä kansaan levititte, ettekö
ymmärtäneet, että tiedon puun hedelmä antaa ymmärrystä, että kerran
tulee hetki, jolloin niiden silmät, jotka siitä hedelmästä ovat
syöneet, aukenevat ja he tulevat astumaan teidän eteenne sanoen:
Antakaa meille enemmän tietoa, antakaa meidän päästä tiedon lähteiden
luo. Elkää ravitko meitä henkisesti ja ruumiillisesti niillä muruilla,
jotka rikkaiden pöydiltä putoavat, vaan antakaa meidän istua samojen
pöytien ääreen, joiden ääressä itse istutte ja jossa nälkää ja janoa
kärsivä sielumme ja ruumiimme voi tulla ravituksi."
"Nyt on se hetki tullut, jolloin Suomen työväestö valveutuneena ja
itsetietoisena on astunut etuoikeutetun yläluokan eteen nuo sanat
huulillaan. Ja tällä yläluokalla, tällä sivistyneellä säädyllä, tällä
entisellä valistuksen levittäjällä ei ole ollut muuta vastausta antaa
kuin surman isku. Veriin asti kurittajana, tappajana esiintyy nyt tuo
entinen ystävä. Ja tätä teloittajan tointa harjoittaessaan puhuu hän
kerskaten uskonnollisuudestaan ja kristillisyydestään. Eikö huomaa hän,
kuinka kaukana hänen menettelynsä on siitä opista, jota hän tunnustaa?"
"Pois murha-aseet! Luopukaa, te elämän kukkuloilla eläjät, itsekkäistä
pyyteistänne ja luokkaeduistanne, lyökää veljen käsi työläiselle,
kansalaisellenne ja ihmisveljellenne, tuokaa tietonne ja sivistyksenne
niinkuin edelläkävijänne kansan vainiolle, ja se vainio on kasvava
viljaa, joka riittää henkiseksi ja ruumiilliseksi ravinnoksi jokaiselle
työtä tekevälle Suomen kansalaiselle."
Tämmöisiin mietteisiin hän johtuu, tuo vanha sosialisti. Sen kiitoksen
hän antaa noille kahdelle vanhalle. Kiittää kyllä ohimennen siitä,
mitä on saanut, mutta vaatii samassa enemmän, paneepa miltei heidän
syykseen sen, missä nyt ollaan. Kiittämättömyys tietysti on aina
maailman palkka. Moni lapsikin syyttää vanhempiaan siitä, mitä _ei_
ole saanut, muistamatta, mitä _on_ saanut. Monesta laiminlyömisestä
kai vanhoja suomenmielisiä esityöntekijöitä, samoin kuin heidän työnsä
jatkajiakin, voitaneen moittia. Mutta syyttää heitä ja meitä siitä,
että kansan valistamiseksi ei olisi tehty kaikkea, enemmänkin kuin
mitä kohtuudella voidaan vaatia, se on väärin. Kyllä tässä maassa
ainakin Godenhjelmien työn tapaista työtä on koetettu suorittaa
hengästyksiin, uupumukseen asti, sekä yksilöllistä että yleistä, ettei
sen suorittajia ainakaan pitäisi syyttää punakapinan syntymisestä. Ei
ole syy kansanvalistuksen antajain, vaan sen ottajain. "Valistusta"
on annettu yhtäkkiä ehkä liian paljonkin, jotta sitä olisi jaksettu
sulattaa. Mutta ne valistajat eivät ole Godenhjelmien työn jatkajia,
vaan sen tukehduttajia. Godenhjelmien hyvän hengen vako on kasvanut
rikkaruohoa, jota siihen pahat henget ovat kylväneet. Murha-aseet eivät
olleet heidän eivätkä he ole sodan uhreista missään vastuussa.
Tämänlaisia mietteitä olisi heidän talonsa, vanhan valonahjon, sijan
näkemisen pitänyt herättää, talon, joka purettiin uuden valonahjon
rakentamiseksi sijalle.
Sillä sijalle oli määrä kohottaa uusi talo Helsingin Sanomille,
jonka kapinalliset ensiksi valtasivat ja jossa väkivalloin painetaan
"Tiedonantajaa", kapinallisten ja suomalaisen sivistyksen suurimpain
vihollisten pää-äänenkannattajaa. Jos Godenhjelmien elämäntyön
riittämättömyyttä vaikeroidaan, olisi osoitteen pitänyt olla kokonaan
toinen, olisi ollut sanottava: Noin ne vanhat opettivat oikein, näin me
lapset käytimme sitä väärin.


Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta.

Puhelimet suljettu.
Puhelinasemalta ei enää vastata. Täytyy siis alkaa toimittaa asioitaan
ilman sitä mukavuutta. Eipä sillä, että tuosta enää pitkään aikaan
olisi ollut mitään hyötyä, kun keskustelujen päiväntapahtumista ja
kysymyksistä kuitenkin on täytynyt kulkea toisia teitä. Tämä uusi vaihe
tuntuu, melkein vaihtelulle tässä yksitoikkoisuudessa. Ja onhan se taas
pieni askel lopun lähenemistä kohti. Sulku tuskin enää kestää kauankaan.
*
Hiiret.
Laivan upotessa pistävät kaikenlaiset pikku hiiret päänsä esille
piipittäen sovitteluista ja rauhanehdoista, nähtävästi vain oman
henkensä pelastukseksi. Niinpä asianajaja John Svanljung soitti minulle
ja pyysi päästä puheilleni. Edusmies Orasmaa kuuluu tarjonneen jollekin
rauhaa aivan mahdottomilla ehdoilla. Uuden hallitusmuodon pohjaksi
olisi pantava kansanvaltuuskunnan tekemä, ja hallitukseen otettava yhtä
monta sosialistia kuin porvarillista. Tarvinneeko sanoakaan, ettei se
semmoinen kävele. Valpaskin liikkunee taas samoissa hommissa.
*
Saksalainen vaara.
Luettuani sen, mitä tässä tulen siteeraamaan, minä kohautin
olkapäitäni ja nakkasin lehden luotani. Se nyt on sitä tavallista
kiukkua ja väärentelemistä. Koetetaan uhkailla oman voimattomuuden
ja vihan tunnossa milloin milläkin. En liitä sitä päiväkirjaani.
Mutta kun ajattelin vähän tarkemmin, tutkin itseäni, niin siteeraan
sen sittenkin. Eräs L. M--n "Työmiehessä" kirjoittaa siitä vaarasta,
jonka hän uskoo uhkaavan meitä saksalaisten puolelta, jahka ne, tänne
kutsuttuina, saavat täällä jalansijan.
"Saksan korkealla kehitysasteella oleva kansa voi helposti
saksalaistuttaa Suomen, se tietysti kuuluu Saksan suunnitelmiin,
paljaasta hyväntahtoisuudesta se ei avusta porvareita. Venäjän ei
sadan vuoden aikana onnistunut venäläistyttää tätä maata, mutta se
ei todista sitä, ettei saksalaiset siinä onnistuisi. Kun venäläiset
valloittivat Suomen, oli silloin koko kansa sitä vastustamassa.
Suomen onnistui Venäjän sortovaltikankin alla kohota aineellisesti
ja henkisesti korkeammalle tasolle orjuuttajaansa. Suomalaiset ovat
yksimielisinä olleet venäläistyttämistä vastustamassa, työväestö
on siinäkin paljon tehnyt. Kaikesta tästä on ollut seurauksena,
ettei Venäjän verisen tsaarivallan onnistunut muuttaa tätä maata
venäläiseksi kuvernementiksi, johon se hellittämättä kaikin keinoin
pyrki. Nyt on asia aivan toinen. Saksan sotajoukot tulevat tänne
'pelastajina'. Avosylin ottaa porvaristo vastaan ulkolaiset ruoskan
heiluttajat, hartaita rukouksia on saatu merien taakse lähettää,
ennenkuin tähän tulokseen on päästy. Tekivätpä saksalaiset täällä
mitä tahansa, porvaristo kuitenkaan ei vastusta. Onhan porvaristolla
ennestäänkin suhteita Saksaan. Oppineissa piireissä on tähänkin
saakka ollut sangen läheinen vuorovaikutus Saksan kanssa. Siellä
heidän mielestään kaikki on ollut mitä mallikelpoisinta, esimerkiksi
kelpaavaa. Nyt sitten saksalaiset, jos he todella tänne tulevat,
tuovat sitä kuulua järjestystään, kuuluja oppineitaan, sotaherrojaan
ja aatelisjunkkareita, teollisuuskapitalisteja ja virkaherroja.
Ylemmät virkapaikat annetaan saksalaisille herroille, saksalaiset
pohatat rupeavat määräilemään teollisuuden alalla ja saksalaiset
sotaherrat asetetaan sotajoukon johtoon. Edelleen saksankieli asetetaan
sellaiseen asemaan, että ilman sitä ei pääse vaatimattomimpaankaan
tehtävään. Se määrätään pakolliseksi aineeksi seminaareihin ja lopuksi
kansakouluihin. Ruotsalainen yläluokka mukautuu saksalaiseksi, eikä
siitä ole mitään haittaa, sehän on nykyäänkin puoleksi saksalaista.
Heistä siis muodostuu saksalaisten kanssa sellainen _muukalaisien_
yläluokka, joka kokoilee kaiken vallan käsiinsä, niin valtiollisella
kuin taloudellisella alalla. Suomalainen kansa, työväen luokka, saisi
olla juhdan asemassa, jota ehkä komennettaisiin sen omalla kielellä.
Sitä sortaisi ja nylkisi muukalainen yläluokka mielin määrin.
Ruoskijaksi ja pyöveliksi taitaisi suomenkielinen porvarikin sentään
kelvata."
Tähän sanon: _jos_ niin käy, niin kai täytyi. Mutta kuka sen siihen
vei? Ilman punaisten alkamaa kapinaa ja turvautumista venäläisiin
ja ilman heidän pidättämistään täällä ei olisi ollut pakko kutsua
saksalaista maahan. Sanotaanhan, että paha on pahalla poistettava.
Myrkyn täytyi saada vastamyrkkyä. Kahdesta pahasta on nyt kai Saksan
paha oleva vähempi kuin Venäjän oli ja varsinkin olisi tullut
olemaan. Jos oli valittava, ei ole epäilystä, kumpi oli valittava:
saksalais-porvarillinen -- vaiko bolshevistis-punakaartilainen.
*
Tämän isonvihan muistot.
Eikä ole vähemmän kaamea ja vähemmän uskottava se toinenkaan
tulevaisuudenkuva, jonka sama kirjoittaja maalaa mielensä katkeruuden
pohjalta.
Hän puhuu "lahtarien" tässä sodassa muka harjoittamista hirmutöistä,
murhista ja kuolemantuomioista. Ne tulevat aina pysymään muistissa,
ne elävät kansassa, äiti kertoo niistä lapselleen, lapsi jälleen
lapselleen. Niiden tekojen muisto, niiden kirous, kulkee perintönä
polvesta polveen. Työmies ja porvari tulevat tässä maassa olemaan
vastakkain. "Tuhkassa kytevä hiili saattaa pitkät ajat pysyä tulisena,
vaikka se näyttää aikoja sitten sammuneelta. Pienestäkin tuulen
henkäyksestä se saattaa liekkiin leimahtaa, sytyttää ympäröivän kulon,
metsät, kylät, kaupungit, eikä sitä silloin mikään voima kykene
sammuttamaan. Työväen nyt kärsimät veriteot, siihen isketyt haavat,
tulevat olemaan niitä tulisia hiiliä, jotka kytevät sen mielessä. Ison
vihan ajasta on kulunut jo 200 vuotta, mutta vielä tänäpäivänäkin tapaa
Suomen saloilla vanhuksia, jotka perimätietojen nojalla kertovat sen
ajan hirmutöistä. Ukkovaari on kertonut nuoremmille, tämä vuorostaan
lapsilleen. Ja vielä nytkin vuosisatojen takaa saattaa moni käsi
nyrkkiin puristua, moni kuuntelija kirouksen lausua, kuunnellessaan
menneitä kauhuntöitä. Nyt tehdyt hirmutyöt eivät tule katoamaan tämän
ajan verivirtoihin työläisten mielistä. Porvari ja työmies ovat
taistelukannalla niin kauan kuin anastukseen ja sortoon perustuva
järjestelmä on pystyssä. Uusi vallankumous tulee luonnon lain
välttämättömyydellä olemaan kehityksen tuloksena."
Täydennän tätä kuvaa sikäli, että sama viha, minkä kirjoittaja uskoo
tulevan elämään työläisissä porvarien hirmutöistä, elää myöskin
porvareissa punaisten monta vertaa kaameammista.
Olin unohtaa, että huomenna on pääsiäinen, jolloin sovittaja nousi
kuolleista.


Pääsiäissunnuntaina 31 p:nä maaliskuuta.

Siperian vilja saapunut.
Tokoi on nyt päivän sankari. Hän on saanut viljajunansa -- 30 vaunua
-- saapumaan Siperiasta Helsingin asemalle. Ainakin väitetään, että se
on viljaa ja että vilja, mikä on tullut, on tullut Siperiasta, jollei
kaikki ole tekaistua teatteria -- Aarne Orjatsalokin on siinä mukana
-- niin on juna lähtenyt täältä helmikuun 19 p:nä ja saapunut Omskiin
maaliskuun 7 p:nä, josta palattiin Pietariin t.k. 29 p:nä ja oltiin
täällä eilen illalla.
Se otettiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla. Itse Manner oli
vastassa Riihimäellä ja piti tietenkin puheen. Väliasemalla junaa
tervehdittiin suurilla juhlallisuuksilla, jotka saavuttivat huippunsa
Helsingissä. Matka oli kestänyt 41 vuorokautta. Ei "Työmies" aivan
suotta kehaise, että tapaus on yksi historian merkkitapauksia.
Se on lyönyt porvarilliset provokaattorit ja työväen häpäisijät
auttamattomalla häpeällä ja osoittanut, että siihen, mihin
porvarillinen hallitus ei koskaan olisi pystynyt, pystyy työväki ja sen
asettama hallitus.
Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle nousee sen etupäässä olevan
matkustajavaunun rappusille O. Tokoi ja lausuu junan miehistölle
tervehdykset. Hän huomauttaa maaliskuun päivien suuresta merkityksestä.
"Kolme vuotta sitten oli muutamia ihmisiä niistä piireistä, jotka
sen katsoivat tarpeelliseksi, kokoontunut samalle laiturille
vastaanottamaan Venäjän tsaaria, joka matoilla peitettyä laituria
myöten astui kaupunkiin. Vuosi taaksepäin otettiin samalla laiturilla
vastaan Venäjän porvarillisen vallankumoushallituksen lähetit Roditshev
ja vähän myöhemmin Stahovitsh ja Kerenski, ja tästä päivästä vuosi
takaperin otettiin vastaan entisen kukistuneen hallituksen päällikkö
Svinhufvud, jonka porvarilliset kukittivat. Nyt maaliskuun 30 p:nä
olemme kokoontuneet vastaanottamaan Suomen vallankumouksellisen
köyhälistön leipäjunaa, joka toisesta maasta ja suunnattomien matkojen
ja lukuisien vaikeuksien takaa on tuonut Suomen työläisille leipää,
joka on sittenkin elämän todellinen voiman ja elämän lähde. Se on ollut
mahdollista vain sen kansainvälisen solidarisuuden vuoksi, joka eri
maiden köyhälistöjen kesken vallitsee. Täten on pantu alku myöskin
todelliselle kansainväliselle kaupalle.
"Muistuttaen, että juna on päässyt perille kaikista niistä epäluuloista
ja valheista huolimatta, mitä sen johdosta on täällä levitetty, kohotti
Tokoi lopuksi 3-kertaisen eläköön-huudon ihmiskunnan tärkeimmälle
ravintoaineelle: leivälle.
"Saapuvilla olleet yhtyivät siihen riemulla.
"Tämän jälkeen Rautatieneuvoston puheenjohtaja Myrsky rautatiehallinnon
puolesta tervehti saapunutta junamiehistöä, kutsuen heidät kahville
rautateiden hallintorakennukseen, jonne myöskin soittokunta siirtyi.
"Hallintorakennuksen ravintolassa kajautti torvisoittokunta ripeän
marssin, minkä jälkeen taiteilija Aarne Orjatsalo lausui muutamia
reippaita sanoja tervehdykseksi pitkältä matkalta saapuneen junan
miehistölle, kohottaen 3-kertaisen eläköön-huudon".
Se, että kohotetaan eläköön-huuto leivälle, tapahtuu luultavasti ensi
kerran maailman historiassa. Ennen vanhaan syömään ruvettaessa vain
ristittiin kädet ja siunattiin jumalanvilja.
*
"Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin."
Irmari Rantamala on valinnut tämän päivän selvittääkseen välinsä
itsensä ja jumalan kanssa. Kirjoitus, jonka nimenä on "Oman itsensä
edessä", on valaiseva tämän miehen samoinkuin monen muunkin sikäläisen
sisäisen minän ymmärtämiseksi. Se opettaa samalla, mihin perustuu se
kirkon ja sen opin viha, joka ei-kristillisissä sosialisteissa on
tunnusmerkillistä. Pitkästä kirjoituksesta lainaan näytteeksi vain
joitain otteita.
"Johdun tätä kirjoittamaan tietämättä miksi. En tiedä koskaan
tahtoneeni heittää jumalia kivillä, mikäli olen jaksanut hitusenkaan
uskoa niiden olemassaoloon. Mutta sitä uskon voimaa minulla ei
ole koskaan ollut. Jokainen hetki on vain synnyttänyt minuun yhä
syvemmälle sen vakaumuksen, että tarut jumalista on ihmiskunnan
suurin ja taikauskoisin petos. Olen tuhannesti koetellut kuunnella
pääsiäiskellojen soittoa elämän lakkaamattomasta syvyydestä, mutta aina
on niistä kelloista kantanut korviini se surullinen todistus, että
kristinusko ei ole jaksanut jalostaa ihmiskuntaa rahdunkaan vertaa,
ei Kristus-jumalan veri pestä ja puhdistaa ainoaakaan ihmissydämen
nurkkaa. Pakanamaailman syvyydestä voin poimia lukemattomia nimiä,
jotka edustavat korkeampaa moraalia kuin ainoakaan kristinuskon pappi.
-- Pakanamaailma ei ole polkenut ihmistä koskaan niin syvään orjuuteen
kuin on polkenut nykyinen, kristinuskon merkeissä vaeltava yhteiskunta,
ja kuvaavaa on, että sitä orjuutta, jonka on luonut juuri kristinuskon
ja nimenomaan Kristuksen uskon hegemonian alainen yhteiskunta,
sitä orjuutta hävittämään, orjia vapauttamaan ovat astuneet ne ja
ainoastaan ne miehet, jotka ovat tehneet kynnyksensä niin korkeiksi,
että jumalat eivät voi heidän huoneeseensa tulla. Onhan suorastaan
vihlovan hädän ja häpeän huuto sekin näky, että esim. Suomen orjien
hartioilla on samainen Kristus-jumala tuhansine pappeinensa tullut
milteipä raskaimmaksi kuormakiveksi. Hänet ristiinnaulittiin ryövärien
keskelle. Olisiko siinä elämän verinen, vihlova ja syvä ironia lausunut
tuskallistakin tuskallisimman ennustuksensa? Hänen pappinsako,
Kristuksen papit, ovat aina ylinnä elostelleet orjien hartioilla,
ryöväten ja riistäen nyt kuten muinoin? Olisiko todellakin Jeesus
Joosefinpojan elämän tragiikka ollut niin syvä, että hän elämänsä
päättyessä naulittiin ikuisiksi ajoiksi ristinpuuhun -- ryövärien
seuraan, riistäjien herraksi ja jumalaksi?"
"Kysyt. Et saa vastausta. Kun puhelen itseni edessä, kun etsin
itsestäni, minkä jalostavan vaikutuksen on kristinusko minuun itseeni
tehnyt, niin on kuin vajoaisin johonkin syvään pimeyteen, josta kuuluu
vain veristen pääsiäiskellojen etäinen ja salaperäinen sointi. Saat
aavistuksen jostain taikauskosta ja hätäännyt, et tiedä minkä edessä.
-- Kuitenkin hiipivät joskus huoneeseen hetket, jolloin maailma
tuntuu olevan entistäkin etäisempi. Mieleen virkoaa joku lapsuuden
hellä muisto hiljaa kuin yksinäinen kaino kukka keväthankien alta.
Kun tutkin itseäni ja monia mietteitäni, niin minun ylleni silloin
leviää se rauhallinen usko, että olen jo syntyissäni ollut irti
kaikista jumalista. Olen joskus yksinäisyydessä itkenyt yhtä ja toista
siellä kaukaa muistellessani. Olin tuhannesti sydämelläni tuntenut,
että jumalankieltämykseni, vaistomaisen halun tulla toimeen ilman
jumala-usvia olen perinyt jo isäni verestä, suomalaisen talonpojan
verestä, talonpojan, joka naivin lapsen hartaudella vähintäin kerran
päivässä kiersi pientaria myöten peltonsa nähdäkseen sen viljan
kasvun, toisten sille lapsen hartaudelle nauraessa. Muistan keväisen
hiljaisen tou'onteonpäivien päivän, jolloin isäni kylvi, minun --
olin noin kuusivuotias -- tapani mukaan hänen edellään 'siemenellä
kulkiessa' näyttääkseni kylvöksen nojaa. Isäni istahti hetkiseksi
siemensäkille, mietti ja puheli sitten minulle: 'Kylvetään. Sanotaan
jumalien lainaavan kasvun', alkoi hän ja lisäsi: 'Mutta jos, poika,
kerran kylvät, niin kylvä semmoinen siemen, että pellostasi häviävät
sekä jumalat että muut ohdakkeet.' Tämä on minulla sittenkin isäni
jättämä suurin, oikeastaan ainoa perintö ja monesti minä olen
tuntenut hiljaista rauhaa ja ylpeyttäkin siitä -- että se on juuri
talonpoikaisisän, suomalaisen talonpojan jättämä perintö. Vasta sitten,
kun minulle lopullisesti lakkasivat kuulumasta kaikkien jumalien äänet,
alkoivat minulle ennen autioon korvaani ilmestyä ja kuulua orjien ja
kärsivien apua anovat äänet. Paljonhan, oikeastaan kaikki olisi pitänyt
elämässäni olla toisin, mutta myöhä on syyttää itseänsä, ei sillä
mikään parane. Lamppu vain kituen palaa, pääni köyhtyy hiuksista, mieli
käy raajarikoksi. Isäni jättämä kylväjäperintö on jäänyt kylvämättä
silloin, kun vielä käsissäni, oli miten oli, tuntui olevan kylväjän
täysi voima. Nyt ovat kylvöaikani jo ohi, sillä kädet ovat jo aikoja
rauenneet. Se perintö, jonka suomalainen talonpoika kerran jätti
pojallensa, on jäänyt kuolleeksi peniksi, sillä nyt ovat päästäni
hiukset lähteneet, sanani ovat köyhät ja maailmani on huvennut pieneksi
hökkeliksi, jossa ei ole enää muuta kuin köyhyyden suuri rikkaus. Mutta
hyvä niinkin. Kylväkööt rikkaat kylväjät."
"Ja miten paljon siihen isän perintöön sisältyikään! Pääsiäiskellojen
varassa kulkenut ihmiskunta seisoo parastaikaa oman verisen
vararikkonsa edessä. Jumalien ja niiden kirkon johdolla vaeltanut
maailma seisoo syvimmän onnettomuutensa raunioilla. Inhimillinen
moraali, joka oli laskettu Kristuksen veren varaan, on näinä päivinä
lopullisesti vajonnut rikollisesti vuodattamansa ihmisveren mereen.
Huone ei ollut siis kalliolle rakennettu. Nyt kauheimman hädän hetkellä
oli ihmiskunnan pelastajiksi täytynyt astua juuri niiden, jotka ovat
ainaiseksi ovensa jumalilta lukinneet. Näissä ja monissa muissa
tuskallisen syvissä tosiasioissa on Suomenkin köyhälistölle vihjaus
siitä, mitä teitä kulkien sen on lähdettävä vapauttaakseen henkensä ja
vapautuakseen orjuudesta. Jokainen jumalien luota pois astuttu askel
vie ihmistä ylöspäin."
"Niin uskon, uskon levollisesti enkä katkeruudella. Vaikeahan on seisoa
sen tosiasian edessä, että jumalien vereen hukkuneen ihmiskunnan nyt
täytyy etsiä pelastusta omasta verestänsä, mutta sen lujan ja raskaan
tosiasian edessä ei auta enää muu kuin vaieta ja olin sen todistajana.
Ehkä on niin, että ihmiskunta ei voinut enää peseytyä ja puhdistua
muussa kuin omassa veressänsä. Sotaa, nykyistä syvää murhenäytelmäähän
on kristinuskon vaikutuksen alainen porvarillinen moraali suositellut
kansojen kasvattajana ja karkaisijana. Niin tekee esim. suomalainen