Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 14

Olkaa järkeviä! Sillä ainoastaan maltillinen ja harkittu esiintyminen
voi viedä asiamme voittoon."
"Hävetkööt ne heikkouttaan, jotka hetkiseksi ovat hermostuneisuuden
antaneet itsensä vallata. Niin ei saa enää toiste tapahtua. Ja ne,
jotka itsetietoisina ovat päättömiä juttuja levittäneet, ne joutuvat
aikaisemmin tai myöhemmin siitä häpeän kantamaan. Kylmäverisyyttä
ja tyyntä päättäväisyyttä nykyisten huhujen aikakaudella vaaditaan
jokaiselta kansalliselta. Pitäkää tämä, toverit, muistissanne!"
Eräässä toisessa kirjoituksessa kerrotaan, että "eilen klo 10 aikaan
a.p. lensi kaupunkimme yli muuan lentokone, josta heitettiin alas
ruotsinkielisiä julistuksia, joissa, saksalaisten nimessä, pyydetään
punakaartilaisia riisumaan aseensa. Julistukset ovat kaikesta päättäen
painetut jossakin maaseudun kirjapainossa ja on niiden saksalainen
alkuperä hyvin epäilyksenalainen syystä, että julistusten alta puuttuu
saksalaisten joukko-osastojen päällikön nimi."
Sotaonni on yhtäkkiä kääntynyt punaisille suotuisaksi. Punainen kaarti
on alkanut hyökkäyksensä pohjoiseen ja valloittanut Oulun ilman
suurempaa vastarintaa. Valkokaartilaiset lienevät puolustautuneet
voimakkaanlaisesti, mutta ylivoiman edessä oli heidän väistyminen.
Samaten on kaartin joukkojen hallussa jo joku aika sitten ollut useita
pitäjiä Pohjois-Suomessa. Myöskin Tornio, Kemi ja Rovaniemi ovat
punaisen kaartin hallussa. Ja että näiden tietojen todenperäisyydestä
ei olisi epäilystäkään, ilmoitetaan, että ne ovat saadut porvarillisten
_omista_ maanalaisista lehtisistä.
Joutsenossa pitävät "meidän joukkomme" _loistavasti_ puoliaan.
Virolahdella maihinnousua yrittäneet valkokaartilaiset on lyöty
takaisin aina Suomenlahden uloimpiin saariin.
Samoin on melkein kaikilla muillakin rintamilla.
Ainoastaan Loviisan suunnalla "on joukkojemme asema ollut heikompi,
vaan saadaan ja osaksi on jo saatukin sitä korjatuksi."
Saksalaiset eivät olekaan saksalaisia, vaan "suurelta osaltaan
kotimaista tuotetta". Heistä sanotaan:
"Minkälaisia 'saksalaisia' vihollisemme, joita vastaan taistelemme,
oikeastaan ovat, se saatiin varsin selvästi nähdä m.m. sen joukon
suhteen, joka suuntasi matkansa Loviisasta Kotkaa kohti. Puvut olivat
saksalaiset, liikkeet nopeita ja miehet joko saksaa tai jotain
olematonta kieltä mongertavia, Joukossa on tavattu eräitä tohtoreita ja
muita kouluutettuja, joilla on saksankielen taito ja jotka eivät mitään
muuta kieltä puhu, ellei käy niin, että joutuvat niin hyvän tuntijan
eteen, joka tietää ja tuntee, että he ovat vain varsin tavallisia
suomalaisia valkokaartilaisia. Saksankieltä taitamattomille on opetettu
joku saksalainen lause, jota miehet sitten jauhavat joka tilaisuudessa,
kun puhua pitäisi. Näin oli saatu meidän joukkoihimme se luulo, että
nuo sitten ovat niitä luvattuja saksalaisia porvariston apureita kansan
kukistamisessa. Tämä luulo on jo sillä rintamansuunnalla kokonaan
Punaisen Kaartin joukoista hälvennyt."
"Että täälläkin _aiottiin_ 'laskea saksalaisia maihin', sitä osoittaa
m.m. sekin, kun täällä Helsingissä nyt on löydetty suuri määrä
saksalaisia sotilasvirkapukuja."
Ei ollut Rantamalan hymni punakaartille vielä hänen viimeisensä. Hänen
viimeinen veisunsa oli haltioitunut ylistys aseistuneelle naiselle. Se
on nimeltään "Suuria näkyjä":
"Kun tänään varhain aamulla saavuin hiljaiseen työhöni, astui vastaani
nuoria työläisneitosia kivääri olalla. Ne näyt ovat näkyjä, joita
katsoessasi saat mieleesi rohkeutta. Sitä näkyä nähdessäsi tunnet
seisovasi työväenluokan suuren ja ihanan päivännousun edessä. Niitä
näkyjä nähdessäsi saat suuren aavistuksen siitä ajasta, jolloin
työväenluokka seisoo vapaana, kahleet murskana jalkojen edessä. Reipas
työläisneitonen kivääri olalla on suurin ja pyhin lahja, mitä Suomen
työläisluokka on antanut ja koskaan voi antaa asiansa puolesta. Se
työläisneitonen kivääri olalla nostaa pakostakin kyyneleet katselijan
silmiin. Se kivääriä kantava, reipas työläisneitonen on työväenluokan
viimeinen sana, sen hillitön, järkkymätön ja luja päätös elää, voittaa,
saavuttaa vapaus, lyödä rikki kahleensa. Semmoisen päätöksen tehneen
joukon eteen ei koskaan uskalla astua häviö ja kuolema. Sen joukon luo
rientää aina voitto ja elämä."
"Sitä näkyä nähdessä ei mieli enää jaksaisikaan masentua. Se työväen
luokka, joka on ollut valmis asiansa puolesta uhraamaan niin
äärimmäiset uhrit, on kerta kaikkiaan itse astunut elämänsä ainoaksi
herraksi."
"Päivä nousee. Yö hälvenee. Kun monet ennustelivat jo pimeän tuloa,
astui työläisneitonen esille ja nosti taas elämään auringon, nosti
masentuvat mielet, riennätti hellin käsin rohkeutta miesten mieliin.
Missä se neitonen ilmestyy, siellä ei mies jaksa olla heikko, sillä
se kivääriä kantava työläisneitonen on kevään suuri ja lempeä voima
siellä, missä miesten täytyy seisoa elämänsä ja kohtalonsa raskaimpien
sanojen edessä. Työläisluokan koko koti on nyt astunut esille asiansa
puolesta ja missä niin tapahtuu, siellä ei tunneta yötä, vaan elämällä
on yksi ainoa luja tunnussana, sana: aamu."
Tämän luettuani luulen omistavani avaimen Rantamalan sielun
salaisuuksiin. Hän on heikkohermoinen, kaikille vaikutuksille ja
varsinkin tunneärsytyksille altis ikäloppu; on ollut sitä jo kauankin
ja kehittynyt siihen yhä enemmän tämän kapinan aikana. Nyt hän, tämä
anakoreetti, näki amatsooninsa, tämä kentauri nymfinsä, ja lyykähti
polvilleen hänen eteensä.


Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.

Säätytalolla.
Kapinan aikana oli mieltäni erikoisesti askaroitellut, miltä mahtoi
näyttää kaikkialla niiden laitosten ja virastojen huoneistoissa,
jotka punaiset olivat ottaneet haltuunsa. Olin kuullut kerrottavan
pöyristyttäviä juttuja siivosta, joka niissä vallitsi. Senaatissa
maattiin, keitettiin, syötiin ja juotiin. Satuin tänään kulkemaan
Säätytalon ohi, ja kun siellä on tuttu vahtimestari, pistäydyin sinne.
Vaikka hän olikin pitkällisestä jännityksestä ja valvomisesta aivan
lopussa, tuli hän kuitenkin kulettamaan minua huoneesta huoneeseen. Oli
sekin vaellus. Kun muistan nuo siistit, viralliset valiokuntahuoneet
vihreine verhoineen, joiden päällä kunkin tuolin kohdalla oli valmiiksi
vuoltu kynä ja puhdas paperi, kun muistan puheenjohtajan selkätuolin ja
hänen valtansa merkin, vasaran, ja miltä säätyjen istuntosaleissa ennen
näytti -- siellä papit, porvarit ja talonpojat, piispa Johanssoneineen,
Kurteneineen, Värreineen ja Ahmavaaroineen -- tyynet, parlamentaariset
keskustelut -- kaikki korrektia ja totista, joskin joskus hiukan
ikävääkin -- eikä se vanha sävy ollut paljoakaan päässyt katoamaan
uuden eduskunnankaan aikana, joskin tupakansavua silloin jo oli
käytävissä sakeammalta -- kun muistan kaiken sen ajan, jonka asioita
näissä huoneissa ajettiin --! Sitä oli nyt melkein mahdoton saada
kuvittelemallakaan esiin. Olivat tosin, ihme kyllä, melkein kaikki
entisten puhemiesten kuvat paikoillaan seinillä, mutta lattiat? Siellä
oli kaaos, ei se, mistä maailma oli tullut, vaan se, mihin se oli ollut
menemässä -- en saanut sitä mukaani, enkä saa tätä kirjoittaessanikaan
muistoon montakaan yksityiskohtaa. Ainoastaan yleisvaikutuksena sen,
että melkein joka salissa olivat pöydät hujan hajan, kiväärintelineitä
seinämillä, ruuanjätteitä, paperossin pätkiä, tupakkalaatikoita,
säilykepurkkeja. Kaikki, mitä on saatu irti, on viety. Kirjoituskoneet,
kansliatarpeet poissa. Eräässä huoneessa näyttää olleen naisten
pukuhuone. Siinä on linttaan astuttuja kenkiä, rikkinäisiä sukkia,
särkynyt peili, kampa, rusetti, joku villapeite. Ihme kyllä on jäänyt
punainen pöytäverka, joka on ollut vuodeverhona. Säkki, jossa on jotain
jauhon tapaista. On luettukin pöydällä loikoessa. Tapaan kirjallisuutta
K. Lehtimäen "Ylös helvetistä", ja V. Hugon "Kuolemaantuomitun
viimeinen päivä." Erääseen huoneeseen ylikerrassa on tehty sisäänmurto.
Ovi on säretty rautakangella, joka vielä seisoo seinää vasten. Sen
on joku lukinnut lähtiessään, sulkenut ja vienyt avaimen mukanaan,
toiset ovat siellä luulleet olevan jotain, mutta luultavasti eivät
mitään mieluistaan löytäneet tai ehtineet viedä, koska se on verrattain
siistissä kansliakunnossa.
Koko talo on sanalla sanoen kuin takapiha, kaatopaikka, ja semmoista
kai lie punaisen hallituksen jälki kaikkialla, missä heidän parempaa
yhteiskuntaa ja uutta Suomea järjestävä kätensä on kulkenut. Saavat
siinä luuta ja luutturiepu liikkua ja pesijättäret ryömiä, ennenkuin
pahinkaan likajättö on poistettu.
*
Turunkasarmilla.
Menen Turunkasarmille. Se on miltei kauttaaltaan rauniona, niinkuin
kuuluu olevan Kansantalo toisella puolen Töölön lahden. Sehän taisi
kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen tekemässä sopimuksessa olla
luvattuna Helsingin työväelle. Nyt siitä ei ole jälellä paljon muuta
kuin osa seiniä, ja kuinka monta työmiestä ja muuta miestä maanneekaan
sortuneiden kattojen alla. Siellä vieläkin kytee raunioissa, joita
kaivetaan. Ruumiiden joukossa lienee pakolaistenkin, jotka siinä
hakivat turvaa väistyessään esikaupungeista ja huvila-alueilta
saksalaisten tuloa. Miksei tätä Turunkasarmia samalla ammuttu maan
tasalle yhdeksi ainoaksi soraläjäksi? Vai olisiko parasta, että se
jäisi tähän ainiaksi muistuttamaan, että semmoinen tyyssija heillä
on täällä ollut ja semmoinen voi vielä nousta, jollei aina ja aina
muisteta mennyttä ja mitä se opettaa. Pitäisi olla joku paikka, johon
voisi viedä lapsensa ja sanoa: "Pidä huoli, poikaseni, ettei valta,
jonka tuossa näet täällä luhistuneena, koskaan tuon tuostaan nouse."
Onhan Pariisissa jätetty rakennuksia kommunin ajoilta varoittavaksi
muistoksi.
Joitain työväen luokkaan kuuluvia seisoskelee pihalla. Kuulen heidän
syyttelevän johtajia. Kai se mieliala alussa pääsee jonkun verran
valtaan, mutta kuinka kauaksi? Yhtenä syyttelyn aiheena on, että ei
annettu aikanaan tietoa saksalaisten tulosta. Sitä eivät uskoneet edes
ne, jotka olivat heitä lähinnä Albergan rintamalla. Mutta kun _minä_
alan moittia johtajia, rämähtää heti toinen ääni. Sanoin kuulleeni,
että punaiset ovat pakottaneet lapsia ja naisia menemään eturintaan
Pitkälläsillalla. Se on valhe, niin armottomia ne eivät ole, ne olivat
vain asestettuja naisia, jotka menivät olasta halustaan. Ja saattaahan
olla.
*
Oli ehkä onni, että tänne jääneet punakaartilaiset eivät uskoneet
saksalaisten tuloon. Varman tappionsa tietäen he kukaties viimeisessä
vimmassaan olisivat ryhtyneet tekemään hirveitä. Ainakaan eivät
kirkkonummelaiset Realilyseolla olisi säästyneet. Kun näkee sen sisun,
millä ullakkolaiset yhä ampuvat, olisi kaikki ollut mahdollista.
Tuon tuostakin yhä pamahtelee ja täytyy suojeluskuntalaisten ja
saksalaistenkin ryhtyä piirittämään taloja ja eristämään katuja.
Viimeinen semmoinen sissityö tapahtui eilen Kauppatorilla. Juuri
vähää ennen kreivi von der Goltzin tuloa ammuttiin Vuorion talosta
Unioninkadulla esikuntaa ja paraatia odottavaan väkijoukkoon.
Ilkityöstä oli seurauksena laukaus satamassa olevasta kanuunavenheestä,
ja talon kaunis, vihreä kupukatto lensi katuun.
*
Kotka ja leijona.
Von der Goltzin esikunta majailee nyt Kämpin hotellissa. Saksan
kotkalippu ja Suomen leijonalippu riippuvat siinä rinnan. Suomen lippu
on paljon suurempi kuin Saksan. _Pieni_ kotka ja _suuri_ leijona.
Hiukan epäsuhtaiset suhteet. Onko se saksalaisen huomaavaisuutta meitä
kohtaan, vai eikö meillä ollut pienempää saatavana? Oven edessä on
kaksi autoa aina valmiina lähtöön. Katukäytävällä seisoo kahden puolen
ovea kaksi ratsumiestä hevostensa selässä. Miehet kuin pronssiin
valetut, hevoset miltei yhtä liikkumattomat, perä seinässä kiinni.
Siitä meitä nyt toistaiseksi hallitaan. Esplanadissa vastapäätä
soittelee soittokunta, yleisöä niin paljon ympärillä, että tuskin läpi
pääsee.
*
"Freiheit"! -- ja "Freiheit."
Tapaan kadulla erään valtiopäivämiehen, jota kapinan aikana joskus
kävin tervehtimässä hänen piilopaikassaan. -- "Freiheit!" hän
huudahtaa. Hänkin sanoo kuulleensa, että on ollut kysymystä punavankien
siirtämisestä Saksaan seitsemäksi vuodeksi.
*
Ruumissaarna.
Eräs vaimo tapaa miehensä ruumiin kadulla jossain. Katseltuaan häntä
jonkun aikaa hän puhkeaa puhumaan: "Siinä sinä, saatana, nyt makaat.
Sanoinhan minä, ettet menisi punaiseen kaartiin. Mutta et totellut,
saatana. Sen siitä nyt sait, mutta saavat ne vielä lahtaritkin!"
*
Kerrotaan monesta tapauksesta, kuinka vangeille vietyihin
ruokakääröihin on ollut kätkettynä revolvereita, puukkoja y.m. aseita
-- josta tietysti on seurauksena, että vartioimista kiristetään ja
vangittujen tila pahenee.
*
"Der rote Unverstand".
Hbl:ssa on tänään erään saksalaisen upseerin runo, jossa hän m.m.
käyttää sanaa "der rote Unverstand". Hän näyttää siis käsittävän,
muukalainen paremmin kuin moni kotimainen runoilija, ettei tässä ole
vain roistomaisuutta ja huligaanimaisuutta, vaan myös älyttömyyttä,
ymmärtämättömyyttäkin. Jos hän saisi tuomita, mitä siitä kannasta
seuraisi vankien kohteluun ja tuomitsemiseen nähden? Olisiko Suomen
germaaneilla ehkä jotain oppimista Saksan germaanilta?
Olen tänä päivänä ja eilen seuraillut voittajan jälkiä ja minussa
pitäisi voida olla vallalla voittajan mieli. Mutta minussa alkaa
vakiintua yhä enemmän tunne: yksi tämmöinen voitto vielä ja me olemme
hukassa. Minä riemuitsen siitä, niinkuin kaikki muutkin. Tuttavat
ojentavat jo kaukaa kätensä toisiaan vastaan, jopa syleilevätkin
toisiaan. Mutta on kuin siinä olisi jotain teennäistä, jotain
pinnistettyä, niinkuin tahdottaisiin huumautua ja olla ajattelematta
ja näkemättä muuta kuin mitä nyt täytyy nähdä, ja torjua pois
tulevaisuuden aaveet. Toiminnan miehet kai nyt tarvitsevat kaiken
tarmonsa nykyhetken tehtäviin ja sitä tarmoa ei saa heikontaa
epäilyillä, ei ulkopolitisilla eikä sisäpolitisilla. Mutta tämmöiset
syrjästä katsojat kuin minä -- on niin paljon, joka kalvaa ja uhkaa ja
enteilee.
*
Meri tuossa edessäni on nyt vapaa jäistä. Rannat kuvastuvat tyyneen
veteen. Groohaaran majakka on sytytetty ja sen punainen tuli tuikkaa
niinkuin ennen rauhan aikoina.


Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.

Kaatuneiden haudat.
Vainajain palvelus on vanhin uskonnon muoto, yhteinen kaikille
kansoille kaikkina aikoina. Eloon jääneet tahtoivat heitä
kunnioittamalla saada heidän henkensä siirtymään eloon jääneihin, heitä
häpäisemällä tuhota heidän henkensä vaikutuksen. Kuinka monesti onkaan
pantheoneista balsamoituja poistettu ja toisia tuotu sijaan. Varsinkin
tämmöisinä sotaisina kuohunta-aikoina, kun alkuvaistot ja intohimot
kuohuvat pinnalle, huomaa, kuinka syvällä tämän kultin juuret ovat.
Suurissa mielenosoitussaattueissa täällä joka sunnuntai vallankumouksen
uhrit vietiin Mäntymäelle, jossa heidän muistollaan rohkaistiin mieliä
ja yllytettiin uusiin taisteluihin. Kuinka näiden vainajien nyt käynee,
saanevatko levätä siinä maassa, minkä heidän henkiheimoIaisensa heille
omalla tavallaan ja omilla menoillaan siunasivat? Kuuluu jo uhkauksia,
että arkut ovat kaivettavat ylös. En sitä voittajien sijassa tekisi,
antaisin haudan sovittaa kaiken.
Nyt on tullut meidän vuoromme haudata sankarimme kaikella sillä
juhlallisuudella, hartaudella ja kiitollisuudella, minkä olemme heille
velkaa. Vanhankirkon puistosta tulee valkoisten pyhä hautuumaa,
keskelle pääkaupunkia. Saksalaiset ja suomalaiset vapaussodassa
kaatuneet kätketään siihen kuin Suomen sydämeen. Hautain ääressä tekee
koko kansa kunniaa, ne katetaan kukkasilla ja seppeleillä, niiden
ääressä pidetään lohduttavia, rohkaisevia puheita ja ne koristetaan
ja ikuistutetaan parhaimmalla ja kauneimmalla, mitä taiteemme kykenee
luomaan.
En ollut juhlamenoissa läsnä. Kuljin siitä ohi hiukan myöhemmin.
Vierekkäin on siinä vielä peittämättömät kauniit kirstut,
sotilasrintamassa vielä kuoltuakin. Tuntuu kuin ne kerran noustessaan
nousisivat rivissä kunniaa tehden. Ohikulkijat pudottelevat kukkia
kirstuille... Ei mahtane koskaan tulla se aika, jolloin Suomessa on
vallassa se valta, joka kaivaisi maasta _nämä_ arkut.
*
Vankien kuulustelussa.
Vallankumousoikeudet ovat alkaneet työnsä. Kaikki kaupungin lakimiehet
ovat mobilisoidut pitämään vangittujen valmistavia tutkinnoita. Se on
urakka sitä lajia, jota minkään maan historia tuskin tuntenee toista.
Jo nyt lienee tutkittavien lukumäärä tuhansissa, ja yhä se kasvaa
aivan peloittavasti. Lauma lauman, katras katraan perästä vaeltaa
kiväärimiesten paimentamana katuja pitkin. Yhä uusia apajia vedetään.
Joka talo tarkastetaan kellarista ullakolle. Kaikki ilmiannetut tai
epäilyksenalaiset otetaan. Pian on suurin osa Helsingin työväkeä
pidätetty. Maaseudulta tulee lisää, miehiä ja naisia.
Yksi tutkintopaikka on Suomalaisen Normaalikoulun talo. Olen käynyt
tänään pariinkin kertaan siellä. Ovella odottaa pitkä jono vangittujen
omaisia saadakseen jättää veljelle, miehelle, tyttärellekin jotain
syötävää, sillä valtion puolesta ei ole vielä ehditty mitään siinä
suhteessa järjestää. Se on sitä laatuaan leipäjono. Ei siinä nyt
kuulu uhkauksia lahtareista, ei ainakaan äänekkäämmin. Jos joku
yrittää purkaa sisuaan, tukkivat toiset suun. Nyt pitää olla hiljaa
semmoisista. On itkua ja nyyhkytystä, hätäilyä ja voihkinaa.
Toiset koettavat olla reippaita ja hyvätuulisia ja vaikuttaa
vartioihin hymyhuulin ja herttaisin sanoin. Kirjoitetaan osoitteita
paperikääröihin ja lainataan kynä toinen toiselta. Yläkerran ikkunoista
näkyy kalpeita kasvoja.
Pääsen sisään mainitsemalla tutkintotuomarin nimen, jolta olen saanut
luvan tulla seuraamaan hänen kuulusteluaan. Suuressa eteisessä
odottaa joukko vankeja vuoroaan. Kiväärimiehet saattavat toisia
takaisin ja tuovat toisia suurista luokkahuoneista ylikerrasta. Saan
silmätä erääseen luokkahuoneeseen, jossa on joitain vaarallisimpia
punakaartilaisia. Kun tulemme vartian kanssa sisään, nousevat he
kiireesti ylös ja seisovat jäykkinä niinkuin vankilantirehtöörin
edessä. Näyttää siltä kuin nuo villit, luihun näköiset miehet
eivät ensi kertaa seisoisi vankilantirehtöörin edessä, niinkuin
ne tietäisivät entuudestaan, miten sellaisessa tilaisuudessa
on reklementin mukaisesti esiinnyttävä. Päästettiinhän täällä
kansanvaltuuskunnan mentyä vapauteen ja aseistettiin kaikki Sörnäisten
kuritushuoneen asukkaat. Yksi nukkuu tai on nukkuvinaan nurkassa.
Tekisi mieleni kuulustella noita omalla tavallani, mutta eihän se käy
päinsä. Kuulustelu tapahtuu monessa huoneessa. Siinä, minne minä menen,
on kolme tutkijakuntaa, kaksi lakimiestä kummassakin. Voin yhtaikaa
seurata niitä kaikkia ja valita mielenkiintoisimmat tapaukset ja tyypit.
Petyn. Täällä ei ainakaan minun ollessani ollut ainoatakaan
mielenkiintoisempaa tapausta. Yleensä tekevät kaikki surkean, usein
raukkamaisen vaikutuksen. Totean ja kuulen tutkijoilta, että ei yksi
ainoakaan tahdo tunnustaa väriä; ei ainoakaan ole omasta tahdostaan
aatteen vuoksi, köyhälistön asian vuoksi, sen aseman parantamiseksi
mennyt kaartiin. Asetta hän on kyllä kantanut, mutta ollut ainoastaan
vahdissa, kun siihen pakotettiin. Otettiin ensin töihin, täytyi mennä,
kun ei ollut muuta elämisen mahdollisuutta ja perhe olisi kuollut
nälkään. Se on melkein kaikkien puolustus, ja saattaa olla useimmassa
tapauksessa tosikin.
Ensimmäinen tutkittava teki kuitenkin jotenkin sekavan miehen
vaikutuksen. Hän sanoi olevansa entinen kirjaltaja, oli hyvin puettu,
tukka vähän venäläiseen malliin otsalle vedetty ja tasaiseksi leikattu,
niska paljaaksi ajettu. Hänenkin puolustuksensa oli työttömyys. Hän on
mielipiteiltään oikeastaan porvarillinen. Hänellä on Porissa valkoisia
sukulaisia, jotka voivat sen todistaa. Hän katuu erehdystään. Hän
koettaa olla varma ja huoleton, jolla ei ole syytä mitään pelätä,
mutta hänen varmuutensa on tehtyä. Ei pääse vapaaksi, ennenkuin hänen
antamiensa tietojen todenperäisyyttä tutkitaan.
Tuodaan eteen nuori ruotsia puhuva nainen, joka on vangittu
Kaartinkasarmissa. Hänkin on kirjaltaja, ja kun ei ollut mistä elää,
meni siivoojattareksi kasarmiin. Ei hän ole "mikään huono nainen".
Mene tiedä. Hän itkee ja vapisee. Hänet vapautetaan sillä kertaa sillä
perusteella, että hän ei voi olla mikään yhteiskunnalle vaarallinen
henkilö.
Samoin vapautetaan nuori mies, sairas ja surkea, joka saa todistetuksi,
että hän ei ole kantanut kivääriä. Siellä on useita siistejä ja
kasvoista ja esiintymisestä päättäen kunnon työmiehiä. Ne eivät ole
olleet aseellisesti mukana, mutta nähtävästi mukana jossain virastossa.
Tutkijat näyttävät usein olevan pahassa pulassa, mitä tehdä. Useimpien
asia lykätään, harva voidaan vapauttaa.
Tuodaan sisään suuri, komea, mustaverinen mies, tyypillinen
punakaartilainen, jolla on kaartin kinttukääreet ja ruskeat patiinit.
Tuo nyt varmaan vastaa röyhkeästi: "Kyllä minä olen kivääriä
kantanut ja vastaan puolestani." Hänellä on sormi kääreessä ja on
siis ilmeisesti ollut taistelussa mukana. Niin hän on ollutkin ja
haavoittunut hän myöskin on. Hänet otettiin ja vietiin junaan, jossa
pistettiin kivääri käteen. Ei olisi mitenkään antanut luonto myöten
siihen tarttua, sillä ei ole koskaan elämässään pyssyä käsitellyt. On
antimilitaristi, ei hyväksy sotaa minkäänlaista, on rauhan mies. Hänet
vietiin Muolan rintamalle. Ennenkuin lähti ampumaan toisia, ampui itse
itseään käteen ja pääsi vapaaksi. -- Pidätettiin edelleen.
Tutkijoilla ei toistaiseksi näyttänyt olevan varmoja ohjeita, ja
minunkin siellä ollessani saapui uusia määräyksiä, jotka rajoittivat
heidän ennen saamiaan valtuuksia. Alussa lienee niitä ajateltu jotenkin
laajoiksi siihen nähden, että tutkijan harkittavaksi jätettiin vangitun
vaarattomuus yleiselle turvallisuudelle. Vaan eikö liene tarpeeksi
luotettu tutkijain tarkkanäköisyyteen ja ihmistuntemiseen, koska
vaarattomuuden mittapuuksi sitten asetettiin, oliko vangittu tavattu
tai todistettu kantaneen asetta. Vangit saivat vedota todistajiin,
joiden tietysti täytyi olla luotettavia porvareita. Semmoisten
todistusten nojalla useita vapautettiin, mutta myöskin syytettiin ja
pidätettiin.
Sain sen vaikutuksen, kuin tässä olisi tulossa huikea prosessi,
aivan ylivoimainen tehtävä, josta porvarillisen yhteiskunnan on
oleva aivan mahdoton selviytyä, vaikkei noudatettaisikaan tavallisia
oikeudenkäynti-menettelytapoja. Ovathan nämä vuohet ja lampaat ihan
yhdenkarvaiset ja sotketut pakko-otonkin kautta niin yhteen, että
selvitteleminen on suorastaan mahdoton. Ja kun näin Helsingissä, mitä
sitten koko maassa? Siinä menee kevät ja menee kesä ja tulee syksy,
ennenkuin harvakaan seula on ehtinyt erottaa jyvät ja ruumenet.
Minusta tuntuu kuin toistaiseksi olisi tyydyttävä toimenpiteihin, jotka
takaavat yhteiskunnan turvallisuuden, sen, ettei kapina uudestaan
puhkea. Se ei olisi voinut koskaan puhjeta, jos valkoisilla olisi ollut
aseita ja ryssät olleet maasta poissa. Nyt on valkoisilla aseita ja
ryssät ovat poissa. Kun olisi päästy rauhallisempiin oloihin, olisi
ollut aika käydä ottamaan kiinni ja rankaisemaan suurimmat syylliset ja
varsinaiset rikolliset. Ja kun suurimmat syylliset kuitenkin ovat ja
kai tulevat olemaan saavuttamattomissa rajan takana.
*
Venäläiset tällä hetkellä.
Tämä päivä päättyi minulle sangen merkilliseen elämykseen. On
annettu määräys, että ainoastaan ne venäläiset, jotka voivat esittää
suosituksen joltain luotettavalta henkilöltä, saavat jäädä maahan,
muut toimitetaan rajan taa. Eräs kirjailija ja tiedemies, johon
kapinan aikana tutustuin, tulee minulta sitä pyytämään ja saa sen ja
voi luultavasti toistaiseksi jäädä tänne. Omassa maassaan odottaisi
häntä vankila, mahdollisesti kuolema. Onhan maailma hiukan muuttunut,
kun kadetti, Kerenskin mies, entisen suuren ja mahtavan Venäjän
kansalainen...! Hän oli kovin kiitollinen minulle, minä ehkä vielä
enemmän hänelle.
Näitä tämmöisiä oli maaherran virkahuoneen eteinen ja rappukäytävä
täynnä, nöyriä, hätääntyneitä. Millä tavalla he maksanevat meille
velkansa vieraanvaraisuudestamme ja asyylioikeudestaan? Toivottavasti
he kerran tahtovat ja voivat sen tehdä. He saavat kiittää Suomen
itsenäisyyttä hengestään.


Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta.

Kansantalo ja sen henki.
Kansantalo Siltasaarella on -- tunnustan sen suoraan -- aina herättänyt
minussa sekavia tunteita.
Miksi on työväentalo rakennettu kuin miksikin ritarilinnaksi? olen
usein kysynyt. Olen sitä ja sen läheisyyttä miltei kammonut, vaikka
olisin tahtonut suhtautua siihen kokonaan toisin tuntein. Seisoihan se
siinä kuin mikä keskiajan ryövärilinna salmen rannalla, sillan korvassa
kahden valtakunnan rajalla. Siitä voitiin hyökätä ja puolustautua. Se
hallitsi ympäristöään, vartioi kulkuteitä köyhälistön maasta muuhun
maahan, jakoi kansan kahtia, käski ja määräsi, valmiina valloittamaan
ja kukistamaan.
Toisina hetkinä, ymmärtämyksen ja sovittelevan mielialan hetkinä,
se esiintyi minulle toisenlaisessa valaistuksessa. Olen ollut
näkevinäni, olen _tahtonut_ nähdä siinä kirkon ilman ristiä, aatteen
kirkon, kansanvallan pyhäkön, yhdenvertaisuuden ja veljeyden siteiden
takojain työpajan. Ne aatteet, jotka työväen liikettä elähyttivät,
joita se parhaimmillaan ollen ajoi, olivathan ne olleet muidenkin,
meidänkin, koko sen polven, johon kuulun. Ne olivat suomalaisuuden
miesten suusta kuuluneet Töölön lahden toisella rannalla paljoa ennen
kuin työväen liikettä ja sosialismia oli olemassakaan. Kaisaniemen
rannoilla ja sen vanhan ravintolan parvekkeilla ja verannoilla ja sen
riippuoksaisten koivujen alla oli suomenmielinen ylioppilasnuoriso
aina Snellmanin ajoista asti niiden palvelukseen vannoutunut.
Paljonhan siellä haaveiltiin ja paljon puhuttiin tuuleen, mutta paljon
niitä aatteita hiljaisessa työssä toteutettiinkin. Suomalaisuuden
asia ei ainakaan meikäläiselle polvelle enää ollut vain kieliasia,
ei virkakieliasia, ei kulttuuriasia ahtaammassa kirjallisessa
merkityksessä, vaan myöskin yhteiskunnallinen kysymys. Tahdottiin
kansallistuttaa ja kansanvaltaistuttaa virkamiehistö, parantaa köyhän
kansan asemaa, ja tästä polvesta nousivat ne, jotka todellakin ovat
saaneet aikaan jotain, uudistuksia ja parannuksia, kaiken, mikä
suinkin oli mahdollista. Näytti kuin työväenliikkeen olisi pitänyt
olla ja olisi se voinutkin olla suoranaista jatkoa suomalaisuuden
liikkeelle. Suomalaisuuden liike radikaalisemmissa haarautumissaan
yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla tarkoitti melkein
yksinomaan köyhän kansan parasta, oli mitä demokraatisinta ajatella
voi. Se se lopulta vei sen haaveiden ja kansanvaltaisten ihanteiden
pisimmille perille, yksikamariin, jota pitemmälle ei enää voitu päästä.
Se kamari oli sen hengen tuote, ja siinä Kaisaniemen ajan traditsiot
puhkesivat lopulliseen muotoonsa. Ja sen hengen olisi luullut pitävän
voida elähyttää niitäkin, jotka olivat rakentaneet työtalonsa lahden
toiselle puolelle, Siltasaareen. Koetin ja tahdoin viimeiseen saakka
uskoa, että tuo rakennus uhmaavista torneistaan ja uhkaavista
muureistaan huolimatta ei ollut ryöväriritarien linna, vaan
rehellisten, vilpittömäin, tervejärkisten työntekijäin talo, heidän
aatteidensa (ja meidän aatteidemme) ajajien työtupa, jossa tehtiin
tasaisen parlamenttaarisen kehityksen mukaista reformityötä, otettiin
aloitteita eduskuntaa varten sen kautta laillista tietä toteutettaviksi.
Ja kai sitä työtä siellä Kansantalossa osaksi tehtiinkin. Varmaankin
puhuttiin siellä monta asiallisestikin herättävää, aatteellisesti
sytyttävää, vilpitöntä, kansan parasta tarkoittavaa sanaa, ainakin
ensi aikoina. Mutta ennen pitkää muuttui työväen asian ajamisen
henki, kai jotakuinkin samoihin aikoihin kuin kohosi se linna, joka
nyt on raunioina ja jonka sen henki tuhosi. Tasaisen, laillisia
teitä maaliinsa pyrkivän kehityksen henki muuttui kumouksellisuuteen
kiihoittavaksi, luokkavihaan ja luokkataisteluun, valloitus- ja
anastussotaan yllyttäväksi. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremman
vallan sai linnan muurien sisällä se henki. "Kussa on jumalan
kirkko, pirun on kappeli lähellä", sanoo sananlasku. Työväen talon
välittömässä yhteydessä, sen läheisessä naapuruudessa on "Työmiehen"
toimitus. Valppaan ja hänen miestensä basillipesä levitti tartuntaansa,
kiihoitti, yllytti epäluuloon ja vihaan valheella, väärennyksillä,