Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 12

nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväen luokka on kastanut ei
taikauskon saastuttamalla kastevedellä, vaan puhtaalla, parhaalla,
vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on
Suomen työväen luokan suuri aarre, ja kun tulevaisuudessa tuntuvat
tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväen luokan vain mennä
sille aarteellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta
rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään.
Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei
sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle."
Sen miehen vasen käsi ei näy koskaan tietävän, mitä oikea käsi tekee.
Hänessä on yhteen nahkasäkkiin sullottuna kaikki se sekava sisältö,
mikä koko meidän sosialidemokraatisessa työväessä. Yhtenä päivänä
vallankumous, toisena parlamenttarismi, yhtäällä aseellinen, toisaalla
aseeton taktiikka. Hänellä on samassa n:ossa, samalla sivulla, missä
hän suosittaa punakaartia ja sen muistoa tulevan sosialidemokraatisen
toiminnan ihanteeksi ja voimalähteeksi, toinen kirjoitus, jossa hän
eräällä palstalla, mikä sattuu aivan edellisen alle, sanoo: "Työväen
luokan asiaa ei lopullisesti ratkaista ruumiillisilla, vaan henkisillä
voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on
työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät
uusiksi teiksi, on Suomen työväen luokan lähdettävä kartuttamaan niitä
henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla."
Rantamala samalla kehoittaa kaartia laskemaan aseensa -- "miehen
kaikella levollisuudella, yhtä tyynesti ja päättävästi kuin oli niihin
tarttunut". Mutta mikä tämä lopputarkoitus taas on, sen hän heti
samalla ilmaisee: "Työläisen veri on säästettävä _parempien aikojen
varalle_. Hän kertoo samassa, mitä kirjapainon vanha faktori juurikään
oli hänelle lausunut: 'Nyt ei juoda hautajais- vaan ristiäiskahvia,
sillä tuhasta täytyy luoda uutta'."
Se on, niinkuin sanottu, yhtä pyöreätä. Vaikka hän nyt onkin siellä
"ypöyksin", niinkuin sanoo, keskittää hän kuitenkin itseensä kaiken
pahan ja hyvän, mitä meidän työväenliikkeessä on ilmennyt. Siksi
olen kai sen sielunilmiöitä tämän kapinan aikana seuratessani tullut
palanneeksi häneen enemmän ja useammin kuin mitä hän itsessään
ansaitsisi. Mikä lienee hänen loppunsa? Hän nähtävästi jää istumaan
lehden toimistoon, Valppaan tuoliin, kunnes hänet sieltä noudetaan. Tuo
vanha, köyhä, rääsyinen, hurmahenkinen erakkomunkki -- kuinka paljon
korkeammalla hän sentään on kuin "paavi" ja kaikki hänen Pietariin
pakenevat punaiset kardinaalinsa!
*
Huomenna se ratkaistaan.
Muutamien tuntien mentyä koittaa aamu ja alkaa taistelu maan ja
meren puolelta. Aurinko vaeltaa kaikessa rauhassa yöllistä rataansa
horisontin alla, kurkottaa sen yli kaulansa, sitten kun hänen aikansa
on tullut. Sitä odottaessa me tässä kaupungissa ja sen ympäristössä
toiset valvomme, voimatta yrittääkään ummistaa silmiämme, toiset
horroksissa tai puolihorroksissa loikoen, jotkut ehkä nukkuenkin
niinkuin tavallisesti ainakin, antaen maailman hoitaa menojansa.
Ajateltaneenko uhreja, joita varmaankin tulee olemaan, sillä ei kai
tästä tule juhlaparaatia. Ketkä lienevät edeltä määrätyitä kuolemaan?
Harva luultavasti asetakse siihen mielentilaan, että _hänen_ nimensä
ehkä on listalla. Suojeluskunnat tietysti valvovat täysissä aseissa
ja tamineissaan, määrätyissä paikoissaan valmiina lähtemään, jos
aletaan ryöstää ja murhata. Sanotaan naistenkin levittäneen aseita
ja ampumatarpeita aivan punakaartilaisten nenän editse. Olen nähnyt
vanhojen arvokkaiden herrojen kantavan hiukan oudonnäköisiä laukkuja ja
salkkuja. On meidänkin talossa jotain ollut tekeillä.
Suurinta levottomuutta herättää realilyseolla vangittujen
kirkkonummelaisten kohtalo. He ovat tavallaan panttivankeja ja heidän
henkensä riippuu hiuskarvan varassa. Siellä on monen perheen ajatukset
ja tunteet tänä yönä. Mitä tunnettaneenkin, laajimmalle levinnyt
mieliala on varmaankin uteliaisuus saada nähdä, mitä tästä tulee ja
miten. Tulevatko saksalaiset ensin mereltä vai maitse, missä nousevat
maihin, kuinka monilukuisina? Moni neitonen jo varmaankin varustaa
kukkia ja muita tervetuliaisia pelastajille. Emännät valmistavat
voileipiä ja keräävät kokoon tupakkaa. Porvarien taholla tietysti
kaikkeen jännitykseen ennen draaman alkamista sisältyy turvallinen
tieto siitä, että mitkä sen vaiheet tullevatkin olemaan, se päättyy
heille hyvin. Ehkä on niitä, jotka ovat juhlanäytäntötuulella. Meillä
yleensä ollaan niin köykäisiä.
Miten lie punaisella taholla? Aavistettaneenko siellä jo, mitä totista
on tulossa? Kai totisemmat ja ymmärtäväisemmät sen tekevät. Heidän
osansa on tällä hetkellä vaikein. He ovat alunpitäen paheksuneet
kapinaa ja pysyneet siitä erillään. Mutta asia, jota on ajettu, on
sittenkin ollut heidän asiansa, ja he olisivat olleet iloiset, jos
kaappaus olisi onnistunut ja heidän uutta Suomeaan olisi päästy luomaan
tätä tietä. Ei-aktivistien eilinen rauhanehdotushan oli laadittu miltei
voittajan henkeen. He eivät voi iloita epäonnistumisesta, vaan kärsivät
siitä, kahdenkertaisesti, sekä alkamisesta että epäonnistumisesta.
Heidän kalkkinsa on karvain tyhjentää. Heillä, vanhoilla ja vakavilla,
on kestettävänä kaikki, niinkuin isällä ja äidillä, jotka eivät
voineet pidättää nuorta väkeään hairahduksista, mutta kärsivät niiden
seurauksista ehkä vielä enemmän kuin asianosaiset.
Mutta suurin osa sörnäisläisiä ei uskone eikä pelänne mitään, ennenkuin
näkee. Aseita lie työväentalolla jaettu kuka vain on tahtonut ottaa,
pikkupojillekin, naisillekin. Jos ei siellä uskotakaan voittoon,
niin valmistautaan viimeiseen, vimmaiseen otteluun. Siellä muuttunee
yhteistunne koston tunteeksi. Siellä on hirveätä sisua. Miksei se
pysyisi loppuun asti!
Kaikki on valmiina huomisen näytelmän alkamiseen, suurimman
historiallisen näytelmän, mitä Helsinki on nähnyt. Jos voisi kurkistaa
esiripun taa, nähdä kaikki esittäjät, konemestarit, kulissimiehet,
regissöörit, jotka odottavat gongongin kolmea lyöntiä. Jos voisi
katsoa kaikkiin aivoihin, lukea kaikki ajatukset. Jossain Albergan
takana viettävät sotilaat yötänsä leirikeittiöiden ääressä täysissä
varusteissa, upseerit huviloissa sikaria polttaen. Punaiset vähän
matkan päässä juoksuhaudoissa, tietämättä ehkä vielä, kuka on tulossa.
Merellä tuolla laivat, jos niitä siellä on, suuret harmaat kolossit,
hiljaa keinuen. Ei kuulu muuta ääntä kuin mitä laine lipattaa
teräksiseen laitaan ja minkä synnyttää yövartian kävely kannella.
Ja sitten punaisten vangit realilyseolla ja lääninvankilassa,
tietämättä muuta kuin mitä tämän päiväinen ammunta on heille kertonut,
odottaen vapauttamistaan tai teloitustaan.
Jännitystä purkautumisen edellä, täällä ja samoin muuallakin. Millaista
lienee ollutkaan Tampereella, jossa piiritys lie kestänyt viikkoja? Ja
mitä on tulossa Viipurissa? Kaikki tämä on pientä siihen verraten, mitä
on ollut ja on yhä maailmansodan rintamilla. Yhtämittainen jännitys
vuosikausia. Se on ollut niin kaukana. Nyt vasta sitä alkaa hiukan
ymmärtää. Ymmärtää ja ei anteeksi antaa, vaan tuomita, kirota ja inhota
sotaa ja sen syntymistä ja jatkumista sallivaa ihmiskuntaa.


Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.

On, niinkuin ei mitään ratkaisevaa olisikaan tulossa. Esirippu ei
nousekaan. Ei kuulu ammuntaa. Merellä on sakea sumu. Jos saksalainen
laivasto on Helsingin edustalla, ei se pääse sieltä tulemaan.
*
Nainen aseissa.
Menen ulos. Ihmiset liikkuvat niinkuin ainakin. Näin heidän tuolla
edessäni pysähtyvän ja katsovan taakseen ja jatkavan matkaansa
nykäyttäen olkapäitään. Sieltä tuleekin joku oudohko olento, niinkuin
pieni poikanen pitkässä päällystakissa, keskeltä vyötettynä, ja pään
jatkona suippeneva esine. Hän astuu terhakasti vastaani. Se on nyt
siis viimeinen muunnos punakaartilaisesta, ajattelen. Pyy pienenee
maailman lopun edellä. Viimeinen muunnos se onkin, mutta ei poika, vaan
nainen, tyllerö, paksu ja pyöreä, kivääri olalla, vyöllä patruunavyö,
jalassa keltaiset nyörikengät, päässä villainen hiihtomyssy -- sanalla
sanoen _nainen aseissa_. Se marssii terhakasti ja itsetietoisesti,
aivan silmiin pistävästi "aatteen puolesta"-ilme kasvoillaan, kuitenkin
osaksi pakotettu ja pinnistetty, ikäänkuin uhmaten: Katsokaa vain,
naurakaa vain, nähdään, kuka viimeksi nauraa! Nainen aseissa! Olen
_sen_ nähnyt! Nainen aseissa puolustamassa köyhälistön vallankumousta
saksalaisen sotaväen hyökkäystä vastaan maan ja meren puolelta,
vallankumouksen viimeinen mohikaani. Tahtoisin syleillä häntä
kiitollisena siitä riemusta, minkä tämä ilveily minulle tuottaa.
Nainen eduskunnassa, nainen tuomarina, nainen pappina, nainen pippinä
-- kaikki olkoon ja menköön, vaikka olen kallistumassa koko paljon
Ellen Keyn kannalle -- mutta nainen kivääri olalla? -- jään ilolla
vanhoilliseksi, jos uudenaikaisuus tästä alkaa. Minulle sanottiin:
"Oletko varma, ettei valkoisten puolellakin ole naisia aseissa?"
Vastasin: "Jos on, niin suhtaudun siihen samoin." -- "Onko niin suurta
eroa sillä, että nainen kantaa asetta, kun se kerran niitä valmistaa?"
-- "Eroa on, joskaan ei aivan suurta." -- "Heidän olisi siis pitänyt
kieltäytyä sorvaamasta shrapnelleja?" -- "Jospa sen olisivat
tehneetkin, olisi sota jo aikoja sitten ollut lopussa."
Raaka nauru remahti porttikäytävästä aseistetun naisen jälkeen: "Nyt ne
ovat asestaneet h--nsakin! Phtyi!"
Kulkeuduin esplanadille. Siellä lainehti entisen ajan Helsingin
yleisöä, entisen, joka nyt siis on nykyinen. Se äskeinen entinen on
ollut ja mennyt. Keskikaupungilla ei näy aseistettuja naisia, mutta
kyllä pikku poikia, joilla on itseänsä pidemmät pistimet ja jotka
mahtavoivat varsinkin Kauppatorilla uhaten varsinkin niitä, jotka
uskaltavat heihin katsoa. -- "Mitä siinä naurat? Naurapas, niin
tästä saat, lahtari!" -- Eräältä oli vanha herra riistänyt kiväärin,
paiskannut sen vääräksi katuun ja käskenyt pojan mennä kotiinsa niin
pian kuin suinkin. Ja poika totteli ja meni -- hakemaan apua, ja
palasi kymmenen samankokoisen pojan kanssa. Mutta nyt oli vanha herra
vuorostansa mennyt kotiinsa.
Naiset ja pikkupojat kiväärien kanssa -- on parasta pysyä kotona
vahingonlaukausten varalta.
Ilveilykö tästä tuleekin? Vai alkaako suuri draama vain näin?
*
Nyt se alkaa, kuuluu jo ammuntaa Töölöstä päin. Tapaan tuttavia, jotka
vakuuttavat varmaksi, että eilen illalla on telefonoitu, että
saksalaiset ovat Tilkan sairaalan tienoilla, siis jo tällä puolella
Huopalahden.
Lähden kiertämään Kauppatorilta Kaivopuistoon. Meitä on joukko tuttavia
tältä puolelta kaupungin. -- "Huomaatteko, että raitiotieliike on
pysähtynyt?" huomauttaa joku. --
Siis ovat saksalaiset jo Töölössä.
*
Kaduilla ammutaan.
Tulen kotiin, syön silakka-aamiaiseni ja heittäyn lepäämään. Minut
herättää ankara kanunanammunta ja kuularuiskun rätinä. Raotan ikkunaa.
Sitä kuuluu Töölöstä päin, mutta myös aivan lähellä ammutaan jossain
Pietarinkadun toisessa päässä, Kaivopuiston puolella. Tässä ihan
lähelläkin pamahtelee. Ihmisiä, enimmäkseen uteliaita tyttöjä, juoksee
kun kananpoikia kadulle kurkkimaan ja yhtä pian taas takaisin, kun
rätisee kovemmin. Helsinkiä valloitetaan, mutta kuka ja kuinka, siitä
ei saa mitään selvyyttä. Luulen erottavani ammuntaa ja vasta-ammuntaa,
eriäänisiä kiväärejä. On niinkuin kumahtaisi tummemmin ja heleämmin,
kellareista ja ullakoilta. Menen ulos Engel aukealle ikkunani
alle. Sinne kuuluu säännöllinen kanunanpauke Töölöstä päin. Siihen
vastataan. Taas räjähtelee lähempänä. Vetäyn asuntooni. Portilla
tapaan erään nuoren asianajajan, joka tulee samaan taloon. Hän on
suojeluskunnassa, määrätty tässä talossa saamaan aseensa ja odottamaan
uloslähtökäskyä. Meidänkin talomme on siis linnoitus. Näen kadulla
liikkuvan työläisnaisen puvussa olevia, jotka tähystelevät ikkunoihin.
Olisivatko ne vakoilijoita vai omia? Ikkunani edessä meren rannassa on
Ursinin uimahuone, sen edessä suunnaton kivihiili kasa, halkopinoja ja
lautakojuja ja lankkuaitoja. Siellä vilahtaa miehiä, ne tähystelevät ja
piilottuvat. Ovatko ne valkoisia vai punaisia?
Kun ammunta yhä yltyy, vetäyn ikkunani luota peremmä, pois
mahdollisesti harhaantuneen kuulan ulottuvista. Muu väki on asettunut
pimeään käytävään, jossa sähkölampun valossa istuvat ja tekevät
töitään. Niin on kai monessa kadunpuoleisessa huoneustossa tänä päivänä.
Kello on 3 i.p. En malta olla sisällä. Rapuissa seisoo alhaalla
herrasmies urheilupuvussa. Hän ilmoittaa, että ovi on sisältä lukittu
ja pyytää, etten menisi ulos.
Lakkaamatonta ammuntaa, välistä kovia räjäyksiä niinkuin
käsigranaateista. Sitten hiljaista, niin että kuuluu seinäkellon
käynti salin läpi ruokahuoneesta sänkyyni, jossa loikoilen. Se lyö 4,
tyynesti ja säyseästi toimittaen tämän tehtävänsä, pikkutärkeästi ja
velvollisuudentuntoisesti. Olihan miten oli, _sitä_ ei saa laiminlyödä.
Kello vie omaa aikaansa eteenpäin niinkuin kuularuiskut tuolla omaansa.
Sanotaan, että ihmisen entisyys jännittävinä, kriitillisinä hetkinä
vaeltaa hänen editsensä. Jotain sentapaista tapahtui minulle. Välähteli
esim. erityisesti kaikkein miellyttävimpiä muistoja lapsuuden ajoilta,
kesäisiä onkimamuistoja, metsästysmatkoja, hiljaisia, tyyniä vesiä
ja äänettömiä saloja, teiren kuherrusta ja käen kukuntaa. Se pappila
siellä erämaassa ja isä heränneine ukkoineen ratkaisemassa heidän
elämänsä ja aikansa suurimpia kysymyksiä. Ja mikä ääretön askel
suomalaisuuden ensi Suomesta tähän punaiseen, joka nyt päättyy, minkä
verran sitten päättynee? Paljon maailman taivalta kulkee yksikin
ihmiselämä. Ja ettei voi kulkea muuhun kuin mihin kuletetaan, ettei voi
eikä ymmärrä ohjata enemmän kuin on voinut ja on voitu!
Tiirat kirkuvat merellä.
Näyttää kuin usva siellä alkaisi haihtua. Lähimmät kalliot häämöittävät
jo sen sisästä... Nyt näkyy jo Groohaaran majakkamaa, mutta majakkaa ei
näy. Onko se räjäytetty?
Sitäkö tiesi yöllinen räjähdys? Ei, siellä se on, ja siellä on palaneen
laivan runko, mutta vedenalaisista ei näy jälkeäkään.
*
Saksalainen laivasto tulee -- yksi, kaksi, kolme, pitkä jono, peräkkäin
täyttä karkua! Kello on 6.
*
Valkoiset.
Engel-aukeata marssii alas kolonna nuoria miehiä, sinivalkoiset nauhat
käsivarressa, uudet kiväärit olalla, vaaleanvihreät uuden uutukaiset
reput selässä, niinkuin jossain oopperassa. Sinivalkoiset nauhat! Ne
miehet, joiden näin piiloutuvan rantaparakkien ja kivihiilikasan taa,
ilmaantuvat sieltä. Niilläkin on kiväärit ja sinivalkoiset nauhat!
Meidän talosta pelmahtaa samankokoinen joukko nuoria miehiä, asettuvat
riviin, hetken aikaa touhua, järjestäytymistä, ristiriitaisia
määräyksiä, pistellään taskuihin pommeja, kuuluu komennuksia
--"framåt marsch!" -- ja sitten reippaassa tahdissa virheettömästi
kuin preussilaiset lähtevät Armfeltintietä ylös kaupunkiin, niinkuin
paraatiin. Kuinka toinen ryhti kuin punakaartin raskaissa, jykevissä
riveissä! Kaksi kansanluokkaa, kaksi kansaa ja maailmaa ainakin tässä
kohtauksessa.
Joka ovesta tulvahtaa väkeä ulos, hurraten ja liinoja liehuttaen,
valkoisia liinoja.
Ei ole kulunut kymmentä minuuttia siitä, kuin _oli_, siihen, kuin _on_.
Punainen valta on muuttunut valkoiseksi. Historian kulissien vaihdos
niin äkillinen, että se tuntuu melkein epähistorialliselta.
*
Pian kai törmäävät yhteen.
Ovat jo törmänneet, kuuluu kiivasta ammuntaa Eiran puistikosta päin.
Luultavasti punaiset siellä hyökkäsivät. Ei kai sentään, ne ovat
piiloissaan ja ampuvat niistä, ullakoilta ja kellareista. Jokohan on
monta kaatunut niistä, jotka lähtivät aukealle kadulle?
*
Laivasto lähenee.
Laivasto on kasvanut kasvamistaan ylös merestä. Tultuaan Groohaaran
sisäpuolelle laivat ulvovat ja heittelevät raketteja ilmaan.
Ilotulitellen tulevat, soitatellen saapuvat sotahan. Kuuluuko tuo
Sörnäisiin ja ullakoille ja kellareihin, joista punaiset ampuvat?
Saksalaiset asettuvat ankkuriin juuri samoille sijoille ulkopuolelle
Viaporia, missä on ollut venäläisten ankkuripaikka. Pois sinä, minä
sijaan!
*
Aurinko on laskenut, hämärtää. Laivain tulet loistavat, ne heittävät
pitkiä valokimppuja merelle ja ympärilleen. Sieltä tulee toisia,
tulista päättäen Valokieli nuolaisee silloin tällöin minunkin salini
seinää.
*
Nähtävästi laivoista on jo laskettu väkeä maihin, koska kuulin
kiihkeätä rätinää Eteläsatamasta päin. Sitä kuuluu vielä klo 9 aikaan.
Tuntuu kuin koko patruunanauha menisi yhdessä henkäyksessä.
*
Saksalaiset olivat sanoneet tulevansa tänään jo kello 11. Sumun takia
ne myöhästyivät muutamia tunteja. Ne olivat niin täsmällisiä kuin
voivat. Oli se tyylikästä.
Luultavasti on koko kaupunki jo vallattu, koska nyt myöhällä ei kuulu
mitään, ei hiiskahdusta.
*
Askelia kadulla. Valkoiset patrullit kulkevat ohi.
*
Nyt, kello 11, kuuluu vielä kuularuiskun ääntä. Jos enää ammutaan,
niin ammutaan tietystikin siksi, että punaiset ovat jostain ampuneet.
Järjetöntä ärsyttämistä.
Enkä minä koskaan ole tuntenut tämän kaiken järjettömyyttä,
häpeää siinä määrin selvästi kuin nyt. Laitapas niin, että noiden
panssarikolossien tuhansine miehineen täytyi lähteä merien takaa
tänne mokomallekin asialle, niinkuin niillä ei siellä olisi ollut
tekemistä omissaan. Kunpa saisin sen siihen, että tässä lopulta
ja pääasiallisesti sittenkään ei ole kysymys meistä, ei meidän
pelastamisesta omista punaisistamme, vaan ryssistä. Mutta liekö täällä
enää ainoatakaan ryssää, ainakaan aseellista. Ja jos nämä omamme
olisivat olleet edes pieni ryöväri- ja anarkistijoukko, mutta kun
siihen sotkeutui koko suunnaton työläisluokka.
Olenhan iloinen, pitääkin olla, enkä kuitenkaan ole. Pääsen ainoastaan
keinotekoiseen tyydytykseen. Sanon itselleni sanomasta päästyä, taon
takomalla päähäni: nuo kauniit tulet tuossa noista laivoista, ne
välkkävät meille vapautta. Mutta mitä vapautta? Olihan mitä olikaan, se
on kuitenkin _vapautta_. Orjuutta se ei missään tapauksessa ole -- ja
jos olisikin, olisi se _lännen_ orjuutta idän orjuuden asemesta.
Ei, minun täytyy riipaista rintani täyteen kiitollisuutta ja hurrata
huomenna ritarille, joka vapautti kalpean immen lohikäärmeen kahleista.


Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.

Voittajain päivä.
"Kylmänä ja kirkkaana valkeni itsenäisen Suomen ensimmäinen vapauden
aamu. Edellisen päivän sumu, joka silloin vielä ruuhotti vanhan ajan
yllä kuin symboolisena vaippana, oli haihtunut" j.n.e. -- näin voi joku
tulevan ajan tusinaromaanin kirjoittaja kuvata tätä päivää, ja puhua
ilmastollisestikin historiallista totta, sillä semmoinen oli sää tänään.
Menin ulos ja koetin pyrkiä keskikaupungille. En päässyt paria
katukulmaa pidemmälle. Laivurin- ja Fredrikinkatujen risteyksessä
kohtelias miliisi, kellanvalkea nauha käsivarressa, pyysi palaamaan,
sillä kadut eivät ole varmat. Kaupunki on kyllä suurimmaksi osaksi
valloitettu, mutta ei puhdistettu. On vielä kaikkialla punaisia
"pesiä", taloja, joihin he ovat piiloutuneet ja joista viimeiset
villikot yhä ampuvat. Silloin tällöin räsähtelikin keskikaupungilla
päin. Se osa kaupunkia, joka on Tehtaankadun ja meren välillä, on
puhdas.
Lähdin sinnepäin ja tulin Tehtaankadun koululle. Sen porttikäytävässä
näin kaatuneen punakaartilaisen makaavan selällään, nenäliina
kasvoilla ja toinen haavan päällä, joka oli ammuttu rintaan. Joku
hienotunteinen ihminen oli tehnyt tämän palveluksen hänelle -- vaiko
vain ohikulkijoille. Se oli jäntterärakenteinen, keski-ikäinen mies,
voimakkaat kourat ja juurevat jalat, hihnoihin käärityt. Kuka hän lie,
hulikaaniko vai tavallinen työläinen, luultavasti perheellinen. Kuka
hänet siitä korjaa, saavatko omaiset hänet haudata? Se oli ensimmäinen
ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun
osalleni. Oli vielä nähtävä verilätäkkö Tehtaankadun torin kulmassa.
Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmatalosta huutaa tuttu nais-ääni
nimeäni ja viittaa minua tulemaan. Katuoven lasit ovat säpäleinä
ja edusta täynnä siruja, joita talonmiehen vaimo lakaisee, siihen
pakotettuna, punainen puhdistamaan punaisten jälkiä. Talossa oli
suojeluskuntalaisten majapaikka, tuo vaimo antoi sen ilmi, punaiset
yrittivät hyökätä sisään, mutta torjuttiin takaisin käytävässä. Niitä
jälkiä nyt vaimo saa siivota, hän, kaikkien talon asukkaiden kauhu
kapinan aikana. On vähän happamen näköinen, ei muuta. Rappukäytävässä
niinikään ikkunat rikki. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että talonmiehen
tavarat oli nostettu kadulle. Nyt ei kursailla.
Tulen tuttavieni luo. Koko talo on ollut kuin yhteinen linnoitus.
Valkoisten majaillessa siinä ovat he liikkuneet eri kerroksissa,
joissa heille on tarjottu, missä ruokaa, missä kahvia. Minulle
kuvataan jännitystä, jossa oli eletty odottaessa punaisten mahdollista
hyökkäystä, joka sitten oli tehtykin ja torjuttu heittämällä käsipommi
rappukäytävään. Kun tuli käsky lähteä, astuttiin kadulle. Kaikkialla
naapuritaloissa odotettiin tätä hetkeä. Kun se tuli, lensivät
kaikki ikkunat auki, huudettiin, hurrattiin ja liinat liehuivat,
suojeluskuntalaisten marssiessa ohi ottaakseen kaupunginosan haltuunsa.
Elettiin yhä vieläkin tämän vapautumisen tunteen ensimmäisen
vaikutuksen alaisina. Kaikki kertoivat kilvan, ei malttanut toinen
toiselleen antaa suunvuoroa. Minuakin muistettiin, niinkuin olisin
ollut yksi pelastajista. Tytär kantaa kahvia, toinen tuo voileivän,
herra tupakkaa.
Heillä on erityistä syytä tuntea vapautuksen ihanuus voimakkaammin
kuin monella muulla. Siihen perheeseen ovat keskittyneet melkein
kaikki kapinanaikaisen jännityksen eri aiheet ja syyt. Perheen isä,
viraston päällikkö, ei ole voinut olla kotosalla koko kapinan aikana.
Vangitsemista ja mahdollisesti henkensäkin menettämästä välttääkseen
hänen on täytynyt piillä useammassa paikassa. Häntä on tuon tuostakin
haettu, vähän väliä soitettu ja vaadittu viraston avaimia, etsitty
taas uudelleen ja pantu koko talo nurin. Nyt hän on kotona, tehtyään
matkansa toisesta päästä kaupunkia, kuulain vinkuessa ympärillä,
odottaen porttikäytävissä pahinta kuularuiskuryöpyn taukoamista.
Yksi pojista pääsi Keravan taistelun päivänä viimeisessä junassa
Tampereelle, mutta ei sitä edemmä. Samalla meni sinne talon vanhimman
tyttären mies, nuori maisteri ja kirjailija. Joskus on heiltä saapunut
kirjeitä, mutta nyt ei, sittenkun Tampereen piiritys alkoi, moneen
aikaan mitään tietoa, ovatko hengissä vai ei. Toinen pojista oli
Vimpelin koulussa, tuli jouluksi kotiin, liittyi Kirkkonummen joukkoon,
joutui vangiksi ja on istunut siitä lähtien Realilyseolla, omaistensa
tietämättä, mikä päivä on oleva hänen ja hänen kohtalotoveriensa
viimeinen. Ja siellä hän on vieläkin ja tämä päivä on kaikista
kriitillisin. Talon nuorin, pieni tyttö, täytyi alinomaa uudistuvien
kotitarkastusten tieltä lähettää toiseen paikkaan kaupunkia. Kapinan
aikana ei ollut täällä kotona muita kuin äiti ja kaksi tytärtä. He
iloitsevat nyt isänmaan pelastumisesta niin, että tuskin huomaa, mikä
epätietoisuus rakkaimpien kohtalosta vielä vaakkuu uhkaavana yllä.
Sankarimieltä meillä on. Joka mies näyttää nyt olevan peloton ja
nuhteeton. Henki ei ole ihmisille minkään arvoinen sen itsensä vuoksi.
Valkonauhaiset liikkuvat vaarallisilla kaduilta niinkuin konsaan rauhan
aikana. Ja heitä vaanii kuolema kuitenkin joka askeleella ullakoilta ja
kellareista, joissa punaisia sala-ampujia yhä piilee valiten tietenkin
maalikseen ja saaliikseen etupäässä niitä, joilla on ase ja asemiehen
merkki.
Kuljin Eira-sairaalan ohi. Kadulla kerrottiin siellä
aitorunebergilainen runon aihe. Sairaalaan tuotiin poikanen,
jonka solisluu oli ammuttu rikki. Kivuistaan huolimatta oli pikku
sankari reipas ja rohkea. Sidottuaan hänet sanoi lääkäri ohimennen
sairaanhoitajalle: "Se on vähän kalpea". -- "En minä ole kalpea",
väitti poika vastaan. Tohtori määräsi annettavaksi hänelle unipulverin.
Aikuisten annos on koko pulveri, lasten puoli. -- "Kuinka vanha sinä
olet?" kysyi tohtori. -- "Viisitoista vuotta", -- "Sitten sinulle
riittää puoli pulveria". -- "Minä täytän kohta kuusitoista", sanoi
poika.
Menin Pietarinkadun 5:een, jossa erään tuttavan luona, jolla ei ollut
talossaan muuta väkeä kuin talon oma, oli ollut "tietotoimisto" koko
kapinan ajan. Sinne kokoontui meitä silloin eri haaroilta kantaen
jokainen kortensa tietosaaliskasaan. Tämä talo oli eilisen päivän
kuluessa ollut ankaramman ammunnan alaisena kuin mikään muu ainakaan
tässä kaupunginosassa. Sielläkin oli ollut suojeluskuntalaisten
linnaleiri samoin kuin Kapteeninkadun talossa. Taloa on pommitettu
panssariautostakin, joka talosta heitetyn pommin jälkeen oli
vioittuneena poistunut. Eri kerroksissa olivat ikkunat säpäleinä.
Seinissä ja katoissa oli reikiä ja repeämiä kiväärin kuulien jäleltä.
Ei tätäkään taloa oltu voitu valloittaa, kaikki oli ollut mieletöntä ja
tarkoituksetonta huitomista niinkuin kaikkialla. Punaisten sotatoimissa
ei näytä olevan mitään johtoa, ja kuinkas olisikaan, kun johtajat
ja esikunnat ovat tiessään. Ne olivat tosiasiallisesti luovuttaneet
kaupungin jo ennen saksalaisten tuloa. Jälelle on jäänyt pienempi
joukko, jolla ei ole päätä, ainoastaan päähänpistoja. Joku ilmiantaa,
että siinä ja siinä talossa on valkoisia. Hyökätään sinne, ja kun ei
päästä sisään, aletaan umpimähkään ampua seiniä ja ikkunoita. Lasit
särkyy, siinä kaikki. Peloitetaan lapset ja saadaan joku vanha rouva
pyörtymään, aiheutetaan jollekin vanhalle herralle sydänkohtaus.
Ärsytetään mieliala äärimmilleen ja luodaan kiukku, joka luultavasti
vaatii lukuisat sovitusuhrit vangitsemisissa ja mahdollisesti
kuolemantuomioissa syyttömillekin. Jokainen tämmöinen teko vaikeuttaa
loppuselvityksen inhimillisyyttä ja kylmäverisyyttä. Tehdään
mahdottomaksi niiden työ, jotka vieläkin uskaltavat ajatella amnestiaa
jossakin muodossa.
Tuossa talossa oli sukulaisia ja joukko vanhoja tuttuja aina lapsuuteni
ajoilta, Savon entisiltä rauhaisilta rannoilta. Oli omituista tavata
heitä näissä oloissa ja tässä ympäristössä tarkastelemassa huoneitaan,
keräämässä kiväärinkuulia sänkyjen ja pöytien alta, koettamassa saada
ikkunoita väliaikaiseen kuntoon. Eivät ne erittäin kiukutelleet,
enintään päivittelivät, että pitipä vielä tämäkin nähdä.
Mitä vaikutuksia lapset ja nuori polvi vienevät elämänsä taipaleelle
näistä? Luultavasti kasvaa tästä koko lailla toisenlainen sukupolvi.
Joka on katsonut kuolemaa silmiin, ollut mukana kaikkea nykyistä
kokemassa, kuullut ammuntaa, nähnyt ruumiita ja verta, hän tullee
rakentamaan tulevaisuutensa toiselle aate- ja tunnepohjalle
kuin meikäläiset. Kai se karistaa pois hentomielisyyttä ja
turhaa tunteellisuutta. Kansan niin sanoakseni lyyrillisyys- ja
passiivisuuskausi on mennyt ja sijaan tulee draamallisuus ja
aktiivisuus, kannel ja seppele katoo vaakunasta ja sijaan tulee
sotatorvi ja miekka tai muu sellainen symbola. Ja niitä uusia kai
tarvitaan tunnustähdiksi, sillä tuskin tämä on muuta kuin alkua Suomen
sotaiseen nousuun.
On ollut ihmeellistä nähdä näinä päivinä, eilen ja tänään, kuinka
sielullisesti valmiita yhtäkkiä ollaan niin suunnattoman suureen
asiaan kuin henkensä uhraamiseen. Pelottomuus on nähtävästi
myöskin suomalainen avu. Mistä ovat nuo monet miehet, ylioppilaat,
kakkulasilmämaisterit, konttoristit, puotilaiset, virkamiehet,
kynämiehet yhtäkkiä saaneet nuo hermonsa, jotka sallivat heidän
katsoa kuolemaa silmiin miltei ripseä räpäyttämättä niinkuin vanhat,
siihen harjoitetut sotilaat? Jotka eivät ole saaneet siihen mitään
kouluutusta, tuskin tätä ennen nähneetkään kivääriä muualla kuin ryssän
sotamiehen olalla, vielä vähemmän sitä kantaneet ja käyttäneet. Ja nyt
he kivääri ojona marssivat katua, kiertävät katukulmia näkymättömän
vihollisen maalitauluna, osaavat ampua, heittää pommeja, laukaisevat
kanssaihmisen jälkeen kuin ketun tai jäniksen perään ja hymähtäen
vain kuperkeikalle ja tähdäten samalla toista otusta! En ihaile sitä
siksi, että ihailisin sotaa, jota semmoisena inhoan, ihailen ja
ihmettelen sitä vain psykoloogisena ilmiönä. On yhtäkkiä ilmennyt
piilevää, tähän saakka tuskin aavistettua voimaa, joka rauhan tullen
ja toisiin tehtäviin sijoittuneena saanee aikaan tuloksia, jotka meitä
itseämmekin ehkä ihmetyttävät. Tämä sielullinen karaisu on näinä