Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 16

kaikkein punaisimpiakin, niin ei heitäkään saa yhteiskunnan oman
arvonkaan vuoksi päästää nälkäkuolemaan. Jos punaisuuden hävittämiseksi
tästä kansasta ei ole muuta keinoa kuin sillä hiljaisella tulella
polttaminen, jota on nälkään näännyttäminen, niin ei se täältä
silläkään tavalla häviä. Ja jos ei pahojen töiden velkaa kyetä muulla
tavalla perimään, niin jääköön se ennemmin perimättä. Juuri näin
kasvatetaan Suomeen uusi punainen kauhu.
Jos joku villiintynyt akka tekee kostomurhan, niin siitä on ammuttava
10 vankia! Ketä ovat nämä vangit? Heidän joukossaan on pakolla kaartiin
otettuja, on ehkä niitäkin, joita ei vielä ole edes tutkittu ja jotka
voivat olla täysin syyttömiäkin siihen, mistä heitä syytetään.
Eivätkö riitä kenttäoikeusteloitukset, joista jo alkaa kuulua?
Ruvetaanko täällä punaisten tavoin teurastamaan panttivankeja, tekemään
juuri sitä, joka on nostattanut siveellisimmän kauhumme? Meillä on
ollut punainen terrori, pitääkö meille tulla vielä valkoinenkin? Tietä
sille jo tehdään, yleistä mielipidettä siihen valmistetaan.
Jos tahdotte panna toimeen peloituksen, niin ampukaa heidät sitten
samassa kaikki, mutta elkää kiduttako nälällä.


Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.

Ei tunnu ilo ilolle.
Kai ovat juhlat ja liputtamiset ja soittajaiset tarpeen mielten
virkistämiseksi ja voittajatunteiden tulkitsemiseksi ja taisteluhengen
jatkuvaksi ylläpitämiseksi. Kai ihmisten täytyy saada ilmaista
näkyvästi ja kuuluvasti, mitä heillä on sisässään. Mutta ei minusta
ilo ilolle tunnu, en saa itsessäni riemua remahtamaan. Jos voisin
olla mukana jossain _Te deumissa_, olisi se surujumalanpalvelus. Ei
ainoastaan meidän omien vainajiemme ja sankariemme muistoksi, vaan koko
tämän kansallisen onnettomuuden johdosta. Tämä ei ollut voitto, vaan
tappio -- kaikkien, koko Suomen. Voitto veljessodassa ei ole voitto,
josta voittaja voi seppelöidä itsensä. Jos liputtaisin, liputtaisin
puolitangossa. Juhlarunot karsivat korviani. On jotain epäsoinnukasta
ja epätyylikästä tässä kaikessa.
*
Saksalaiset vieraamme.
Helsinkiläiset osoittavat tätä nykyä vapauttajia kohtaan
kiitollisuuttaan sekä julkisesti että yksityisesti. Esitelmillä
ja museoissa ja laitoksissa käyttämällä koetetaan saksalaisia
tutustuttaa meidän kulttuuriimme. Ahkerasti ja hartaasti vieraat
pyrkivät perehtymään ja syventymään siihen, mitä meillä on.
On vahinko, että heillä on varsin vähän mahdollisuutta päästä
kosketuksiin niiden suomalaisen hengen ilmiöiden kanssa, jotka
piilevät kirjallisuudessamme. Se on kaikki heille hepreaa. Kovin vähän
on suomenkielistä kirjallisuutta saksankielelle käännettynä. Olisi
välttämättä perustettava seura suomalaisen kirjallisuuden kääntämiseksi
suurille kulttuurikielille, etupäässä saksankielelle. Suomen olisi
sitäkin tietä pyrittävä kansakuntien joukkoon.
Yksityinen vieraanvaraisuus on kaikesta päättäen suuremmoinen. Harva on
se perhe, joka ei olisi ottanut hoiviinsa jotain saksalaista upseeria
tai sotilasta. Tuskin ainoatakaan, joka ei olisi pitänyt kutsuja, tai
muulla tavoin maksanut vieraanvaraisuusveroaan. Viimeisetkin vehnäs-
ja sokerisäästöt kaivetaan esiin, siihen määrin, että saksalaiset
jo alkavat epäillä, etteihän täällä mitään todellista hätää ja
elintarvepulaa olekaan. Huomaa, kuinka ihastuneita he ovat tullessaan
omalla kielellään toimeen, missä vain liikkuvat, mitä vain kadulla
kysyvät. Heitä, jotka tätä nykyä ovat maailman vihatuin kansa ja joilla
siellä ei ole ainoatakaan ystävää, joita on haukuttu barbaareiksi
ja hunneiksi, kohtaa täällä yhtäkkiä rakkaus edes yhdenkään kansan
puolelta. Näin varmaan punotaan siteitä, jotka tulevat kauan
kestämään. Herttaisia ja hyväntahtoisia miehiä. En ainakaan minä ole
tavannut heissä sitä preussiläistä töykeyttä ja itsehyväisyyttä ja
ylimielisyyttä, josta niin paljon puhutaan. Joskus vilahtaa salattu
hymy silmäkulmassa meidän neitosten ja rouvain naivisuudelle, eikähän
herrainkaan konversatsioni ole varsin henkevää, kielenkin ollessa
esteenä syvempiin otteihin sekä todessa että leikissä. Mutta tuntuu
kuin olisi heimolaisuus "gemyyttiin" nähden suurempi saksalaisen ja
suomalaisen kuin ruotsinmaalaisen ja suomalaisen välillä. Saattaa
sanoa, että välit ovat luontevan "herttaiset", ja kun tätä jatkuu,
he varmaan saavat meistä kehitetyksi ominaisuuksia, joita meissä --
piilee. Virtaahan heidän vertaan muuten meidän ylemmän luokan suonissa
ehkä enemmän kuin ruotsalaista.
Jouduin äsken sattumalta perheeseen, jossa oli kutsut. Pari kolme
meriupseeria ja yksi tavallinen sotamies, tykkimies. Upseerit iloisia,
elegantteja nuoria miehiä. Sotamies mukava, myhäilevä talonpoika.
Istuttiin ja lasketeltiin juttuja näihin aikoihin ihastuttavan
kukkurallaan olevan kahvi- ja kakkupöydän ääressä. Seurustelu
kursailematonta, niinkuin tuttavuuden solmiaminenkin. Rouvia kulkee
eilen kadulla, tulee nätti poika vastaan, hänelle kukka rintaan, käykää
meilläkin, osoite se ja se, ja tänään tuli nuori mies ja toi toverin
tullessaan. Sotamies samoin kadulta kaapattu vastikään. Yhdessä sitten
istutaan ruokasalissa -- kuitenkaan ei sotamies samassa pöydässä,
vaikkakin samat tupakat ja muut tarjoamiset. Huomenna tykkimies lähtee
itää kohti, virittää vehkeensä, suussa sikari, joita talon pikkuneiti
tunkee hänelle taskun pullolleen, ja ehkä kaatuu itse punikkien
kuulista, niitettyään sitä ennen kasan näitä venäläisiä ohdakkeita
jollain hämäläisellä vainiolla.
*
Käynti "Posenilla".
Olimme eilen vastavierailulla näiden upseerien luona. Etelä-Satamassa
odottaa sinne sekunnilleen saapuva moottoripursi. Saksalainen laivasto
on siirtynyt ulkosatamasta Kruunuvuoren selälle, jossa niitä on
useita suuria risteilijöitä. Me ajamme hirmuista vauhtia "S. M.
S. Posenin" laskuportaan viereen, jossa eiliset tuttavamme ovat
vastassa ylen kohteliaina isäntinä. Huolimatta siitä, että vieraita
otetaan vastaan yhtämittaa, jaksavat he säilyttää ystävällisen
kohteliaisuutensa kulumatonna. Ne ovat hermoa, jännettä ja terästä
joka liikkeessä. Tämä jättiläislaivakin on jännettä ja terästä.
Sen hermot ovat levossa, piilossa, rautapanssarinahkan alla, mutta
auta armias, kun ne värähtävät ja hirviö kouristaa kyntensä ja avaa
tulikitansa. Emmehän pääse kuin selkää silittämään, käyskelemään
kannella ja vähän ylimmän kannen alla, komentosilloilla ja tähystys-
ja ohjaustorneissa, emme saa nähdä, mitä uumenissa piilee, kaikkia
koneita, voimalähteitä, ammusvarastoja, joiden toiminta on keskitetty
ainoastaan muutamiin rautaputkiin, mutta aavistaa voimme, mitä kieltä
se puhuu, kun se aika on tullut ja tulpat poistetut kanunain kitain
edestä. Yksi ainoa hyvin tähdätty laukaus ja sen itsensä kokoinen
jossain tuolla taivaan rannalla vavahtaa, horjahtaa ja menee menojaan
meren pohjaan, jättäen jonkun murskautuneen kaiteen, pelastusrenkaan
tai matruusilakin kehumaan pinnalle. Ja seuraavana päivänä se yhtäkkiä
voi itse tuuskahtaa turvalleen tai painahtaa perälleen ja mennä sen
tiensä tuhansine miehineen vedenalaisen torpeedon satuttamana. Ja
siinä meni tuo miellyttävä, sivistynyt, nuori upseeri, jonka kammiossa
istumme ja juomme kahvia, keskustellen kirjallisuudesta ja taiteesta ja
hänen näytellessään meille valokuvia vaimostaan ja lapsistaan, joiden
kuvat hänellä on edessään työpöydällään ja sen yläpuolella seinässä
oma maalaamansa taiteenharrastajamaisema kotihuvilasta jossain Kielin
esikaupungissa pensasrantaisen lammikon rannalla, missä kelluu venhe ja
uiskentelee valkoinen joutsen, taustana kirkontorni. Hänellä on siitä
kuvapostikortti, siitä ja tästä laivastaan ja Kielin Schlossgartenista
"mit Universität und Kaiser Wilhelm Denkmal", jotka hän lähtiessään
pistää meille muistoksi.
Tämä maailma, tämä näiden ihmisten elämä, johon yhtäkkiä tulin
heitetyksi ja josta yhtä pian poistetuksi, on minulle siihen määrin
uusi ja outo, ettei siitä jää minulle muuta kuvaa, kuin että olin ollut
jossain yltyleensä rautaisessa, harmaassa, uinuvassa, murjottavassa,
hirmuisen lujassa ja raskaassa, joka kuitenkin kelluu veden pinnalla,
ja elää ja voi liikkua ja tuossa tuokiossa puhjeta salamoimaan ja
jyrisemään ja vavahdella joka liitoksessaan, ja jonka avulla tuo
hienohipiäinen nuori vähän hentomielinen upseeri, ennenkuin minä tässä
hänen sohvallaan olen ehtinyt polttaa hänen tarjoamansa sikarin, voisi
käväistä jaottamassa maan tasalle Nikolainkirkon ja kaikki, mitä sen
ympärille on vuosisadan kuluessa rakentunut, tai Kallion kirkon ja
Kansantalon ja koko Sörnäisten kulman. Hän tulee takaisin ja täyttää
kuppini ja sanoo: "Bitte, mein Herr", ja minä tarjoan hänelle tulta,
luullen hänen sikarinsa sammuneen. "Danke sehr!" -- se ei ollutkaan
ehtinyt sammua. Se _on_ "grossartig", se on "kolllosssal"...
Mutta oli vielä jotain muutakin, jota näin, joka oli kuin kaihi silmäni
edessä upseerin kajutassa, joka ilmestyi siihen taas paluumatkalla
moottoripurressa laivan amiraalin ja minun väliin -- erään kannella
kyyryssä istuvan, jotain messinkiä kiilloittavan matruusin katse,
kun hän kulmainsa alta loi sen meihin meidän kulkiessamme ohi. Siinä
oli jotain äärettömästi kyllästynyttä, ikävystynyttä, halveksivaa,
katkeraa, joka tuntuu yhä vieläkin pahalta, vaikka en tiedä miksi.


Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.

Suomenlinnassa.
On tullut kahden viikon aukko päiväkirjaani. Kohta kai tyrehtyy tämä
kynätulva, ja taitaapa olla jo aikakin. Eikähän nämä enää ala ollakaan
_kapina-_ajan mietteitä, koska kapina on kukistettu. Vaasan senaatti on
saapunut ja Suomen senaatti kokoontunut ja eduskunta kokoontuu parin
päivän perästä. Kirjoitan tähän vielä tänä päivänä näkemäni.
Oli ihanin päivä, mitä ajatella voi, entinen vanha Helsingin
toukokuunsunnuntai, kun pyhäpukuiset ihmiset parveilivat Kauppatorilla
rientäen liputettuihin laivoihin, jotka veivät heitä merelle,
saariin ja huviretkille. Nytkin oli siellä liputettuja laivoja ja
niiden lähtöä odottavia retkelle lähtijöitä, heidän katselijoitaan
ja saattajiaan. Kaikkialla liikkui sotilaita, saksalaisia omissa
tarkasti samankuosisissa ja samanvärisissä puvuissaan, suomalaisia
mitä erilaisimmissa mielikuvitusvormuissaan, lakki ja jalkineet tuskin
monellakaan samanlaiset, ruotsalaisia, Helsingin suojeluskuntalaisia,
jääkäreitä ja Mannerheimin poikia, joita juuri on alkanut saapua
suureen vapausparaatiin. Tässä on jotain naamiohuvimaista.
Kasvonaamareita heillä ei ole, mutta täytyy tulla lähelle, ennenkuin
tuttavansa tuntee.
Tämä se on uutta, mutta samalla vanhaa, miltei muinaisaikaista.
Satamassa on vanha "Eläköön", jota ennen kutsuttiin Suomen
amiraalilaivaksi. Kiiltolakkisia hallitus- ja virastoherroja saapuu
laivaan, koko kapinan edellinen senaatti. Ne menevät sinne, suuret
herrat, ja me pienemmät, sanomalehtimiehet y.m., astumme pienempään
höyrypurteen. Vanhaa, kotoista on sekin, että viivytellään paljon
yli määräajan; saksalaiset sotilashenkilöt ovat ainoat täsmälleen
saapuneet. "Eläköön" lähtee edellä, me sen vanavedessä. _On_
juhlallinen hetki ja tunne, kun Suomen hallitus menee ottamaan Viaporia
haltuunsa, -- Viaporia! -- sillä sinne on nyt matka. Äskeisestä,
entisestä, pitkästä kylläkin, lähes kaksikymmenvuotisesta sortoajasta
ja Venäjän vallasta ei muistuta mikään -- ei mikään muu kuin Uspenski
ja Resvoin kappeli ja Katajanokan päähän uponneen kanunavenheen mastot.
Soittokunta puhaltaa amiraalilaivassa. Kuljetaan ohi Blekholman, mutta
ei käännytä ulos merelle, niinkuin ennen, kun joitain ulkomaalaisia
kongressilaisia, isäntänä Mechelin, käytiin juhlapäivällisten jälkeen
tuulettamassa Suomenlahdella, ei ohi Viaporin, sen vieraan kaupungin,
vaan suoraan sitä kohti, jonne harva meistä, tuskin kukaan, on ennen
jalallaan astunut.
"Historiallisia hetkiä" on ollut harva se päivä. Mutta tuntuu tämä
sentään niistä kaikista historiallisimmalta, kun noustaan maihin
entisen Venäjän rannalle ja Suomen sotilaita ja vapauttajia seisoo
laiturilla tekemässä kunniaa suomalaisin sanoin annetun komennuksen
mukaan Suomen valtionhoitajalle ja Suomen senaatille, ja Saksan
amiraalille ja hänen seurueelleen, ja taisi siellä olla joitain
ruotsalaisiakin upseereja ja jonkun ulkovallan edustajakin.
Kuljetaan jonkun pitkän kasarmimaisen rakennuksen alaitse, sivuutetaan
toisia kasarmeja, kirkko, Ehrensvärdin hauta. Tullaan torille, jossa
on komppania suomalaisia sotureita, oikeita sotilaita, rintamalla
olleita ja ahavoituneita. Heidän pukunsa ja ryhtinsä ei tosin ole
paraatimainen, ne ovat vähän uupuneenkin näköisiä, mutta ne ovat
meikäläisiä, suomalaisia, joita täällä ei siinä tehtävässä ole ollut
sataan kymmeneen vuoteen. Tullaan jollekin sillalle, joka yhdistää
kaksi saarta ja astutaan muurin vartta, hyvin vanhan muurin, ja
taas holvin alaitse. Vaikutukset ovat sekavat kuin romukaupassa.
Vanhaa ja uutta vierekkäin, ruotsalaista linnaholviromantiikkaa,
venäläistä kasarmirealismia kaikkein räikeintä lajia, vanhoja valleja
ja uudenaikaisia, yhtäkkiä näköala meren sinisille ulapoille,
toinen sisäsaaristoon metsätaustoineen, palanen Helsinkiä, kiiltävä
venäjänkirkon kupooli ja vähän matkan päässä suunnaton rikkaläjä.
Kunpa saisi mennä sisään, kurkistamaan johonkin noista kasarmeista ja
varastomakasiineista, -- mutta ei, siellä voisi kohdata vangit ja koko
tämä juhlatunnelma, jossa nyt _tahdon_ pysyä, olisi ehkä mennyt.
Olemmehan nyt valloitus- tai oikeastaan haltuunottoretkellä, nykyisen
Suomen puolesta virallisesti valtaamassa takaisin sitä, mikä
oikeastaan ei koskaan ole ollut meidän, vaan ensin Ruotsin ja sitten
Venäjän, mutta jonka olisi pitänyt olla meidän. Tässä kohtauksessa
on toistaiseksi varsin vähän komeutta ja juhlallisuutta, sittenkun
astuttiin maihin liputetuista laivoista. Tallustellaan jotenkin
pienessä ja kovin vähän koristeellisessa joukossa. Olisi pitänyt
odottaa siksi, kunnes Mannerheim saapui joukkoineen, ja panna toimeen
suuremmoinen paraati ja antaa koko Helsingin tulla kansoittamaan tiet
ja torit ja vallit sinä päivänä, kun Suomen lippu vetäistiin tankoon.
Mutta päivä oli kuitenkin nyt hyvin valittu, Snellmanin päivä, joten
tästä päivästä tuli ei vain Suomen päivä, vaan myös suomalaisuuden
päivä. Ja tulee se päivä toinenkin jonain toisena vuonna, jolloin
laitteet voivat olla toisenmoiset.
Edessämme kohoo korkea valliharju ja sen harjun harjalla lipputanko,
josta Venäjän lippu on liehunut toista sataa vuotta, julistaen
Suomenlahden ulapalle sen herruutta ja Suomen orjuutta. Harjulla
kuvastuvat taivasta vasten vartiasotilasten vartalot. Ryhmitymme tuon
tangon eteen, vallin alle. Soitto soi ja sen aikana nousee Suomen
lippu nousemistaan, hitaasti, arvokkaasti, aste asteeltaan vallaten
venäläiseen valliin upotetun venäläisen tangon, hulmahtaen sen huippuun
ja joukein liikkein hiljaisessa tuulessa julistaen yli sinisen ulapan,
että se ulappakin nyt on Suomen, niin kauas kuin silmä kantaa: meidän
nuo linnoitetut saaretkin, Rysskärit ja muut Porkkalaa myöten Hankoon
asti ja siitä vielä lännemmä.
Kömpii karhu kukkulalle, Suomen mies, sen valtionhoitaja,
kiiltonapiton, silkkihatuton, koruton ja rehti, lautamiesgentlemanni,
yhtä maata kuin ne sarkatakkiset sotilaat, jotka häntä ympäröivät.
Heidän ja meidän tunteet tulkiten hän julistaa:
"Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen
harjanteilla. Sen muistoksi on senaatti päättänyt, että Viaporin
linnoituksen nimi tästä lähtien on oleva Suomenlinna. Älköön mikään
vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se
tässä aina! Kohottakaamme kolmikertainen eläköön-huuto Suomenlinnan ja
isänmaan kunniaksi!"
En ollut tätä käännettä aavistanut, en, että tässä tapahtuisi
nimenkin muutos. Mutta aate oli minusta nerokkaimpia. Ruotsinlinnaa
-- Sveaborgia, Ryssänlinnaa -- Sveaborgia ei ole enää olemassa. On
olemassa Suomenlinna. Snellmanin päivänä, entisenä suurena kansallisena
nimenmuuttopäivänä muutettiin tänä vuonna vain yksi nimi, mutta se
riitti.
Noita sanoja ei lausuttu suurin elein, ei ulkonaisesti haltioituen,
mutta aate oli sisäisen innoituksen antama. Se ei ollut yksin
puhujan aate eikä hänen virkatoveriensa. Se oli kai ilmassa, se oli
tullut tuulen mukana saloilta ja kankailta, mistä olivat tulleet
ne salojen miehetkin, jotka seisoivat kunniavartiona ympärillä.
Päätös oli syntynyt ilman pitkiä puheita ja perusteltuja lausuntoja
ja pöytäkirjoja. Päätöstä Suomenlinnan nimestä ei oltu tehty
virastoseinien sisällä, ei vihreän veran ääressä, vaan vihannalla
rinteellä meren hengessä ja ulapan siinteessä. Sanotaan sen syntyneen
Eläköön-laivalla matkalla ja tehdyn vähää ennen lipun kohoamista.
Päätös on perusteltavissa ei vain tunteellisesti, vaan varsinkin
asiallisesti ja ennen kaikkea historiallisesti. Sveaborg on aina
esiintynyt sen vallan vahvimpana tukena, joka on meidän maatamme
hallinnut ja vallinnut. Linnoitusta ei rakennettu vain Helsingin
sataman suojaksi, vaan myöskin ja etupäässä ruotsalaisen vallan lujaksi
turvaksi Suomessa, voittamattomaksi puolustuslaitokseksi Venäjää
vastaan. Sen voimaan ja voittamattomuuteen luotti Suomen armeija v:na
1808 kovassa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kun Sveaborg
kavallettiin viholliselle, ratkaistiin sota. Luovuttamalla Sveaborg
luovutettiin Suomi.
"Venäjän vallan aikana oli Sveaborg vieras alue Suomelle. Sen harmaat
muurit tuntuivat uhkaavilta, vihollismielisiltä niinäkin aikoina,
jolloin suhde suomalaisten ja venäläisten välillä ei ollut erittäin
kireä. Suomen pääkaupungille on Sveaborg venäläisten käsissä ollut
valtiollisesti vaikeina aikoina ainaisena uhkana. Joka kerta kun
venäläiset vallanpitäjät ovat pelänneet jotain päättäväisempää ilmausta
kansamme isänmaallisesta hengestä, ovat linnoituksen kanunat olleet
suunnattuina 'separatistipesää' Helsinkiä kohtaan." Näin kirjoitti
tänään Hbl.
Tätä kaikkea ja paljon muuta samanlaista on meille ollut se Sveaborg,
jota ei enää ole olemassa. Ne olivat ne tunteet ja ne muistot,
joita sen nimi meissä herätti, jotka olivat siihen kiinnitetyt.
Ruotsalaisella ja venäläisellä Sveaborgilla ei ole ollut suomalaiselle
Suomelle mitään isänmaallisesti ja historiallisesti mieluisaa omaa
traditsiota, ainoastaan petoksen ja väkivallan painostava muisto on
meille ollut sen historiallinen nimi.
Nyt sillä linnalla on toiset tarkoitukset. "Nyt on Sveaborg
meidän", kirjoitti Hbl. "Se on Suomen vapauden ja sen pääkaupungin
turva. Kansamme tulee ylläpitämään tätä linnaa ei uhatakseen
ketään eikä hallitakseen ja vallitakseen ketään. Ainoastaan maamme
riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden suojaaminen on tästä lähtien
oleva Sveaborgin tarkoituksena. Leijonalippu on hulmuava kevättuulessa
merkkinä uuden ajan tulosta, turvallisuuden ja onnen ajasta kovaa
kokeneelle maallemme."
_Tämän_ linnan nimeksi ei totisesti olisi voinut, jos nimien yleensä
täytyy saada jotakin tulkita ja merkitä, jäädä sen entinen. Sen nimeksi
täytyi tulla "Suomenlinna" -- uudistamaan ja yhdistämään. Minkään
muunnimisen linnan valleilla ei leijonalippu, "riippumattoman Suomen
ylväs valtiosymbooli", olisi voinut liehua hetkeäkään kauemmin, kuin se
oli siihen nostettu.
Näin minä mietin ja tunsin, sisäisesti haltioituneena odottaessani
vuoroani päästä nousemaan lipputangon luo ja puristamaan sen miehen
kättä, joka oli lausunut nuo koruttomat ja samalla niin sisältörikkaat
muutamat sanat. Minun ei olisi pitänyt mennä sinne, vaan vetäytyä
vallin taa meren puolelle, katsomaan sen aurinkoiseen kaukaisuuteen ja
kuvittelemaan, että Suomessa on nyt sisäänpäinkin yhtä rauhaisaa ja
sopusointuisaa kuin tuonne ulos.
Mutta minä menin sinne ja tapasin Svinhufvudin lipputangon juurella
mitä kiihkeimmän ahdistelun ja sadattelun alaisena, tyynenä,
hymyilevänä, vaikka kylläkin hiukan nolona ja hämillään. Hänen
kimpussaan oli yliopiston professoreita, tohtoreita -- tekisi mieli
mainita nimetkin, mutta jääköön -- jotka huudahtelivat, sähisivät:
"Se on häpeällistä! Vielä kerran on Sveaborg kavallettu -- det är
ett helgerån!" -- tämä heitettynä hänelle vasten kasvoja saksalaisen
amiraalin ja muiden ulkomaalaisten kuullen, ja omain suomalaisten
sotilasten kuullen, Suomen ensimmäisen miehen silmille, sen
valtionhoitajan.
Tämän maan sisäinen kuri ja esivallan auktoriteetti seisoo vielä
haurailla jaloilla, kun sellainen kohtaus on mahdollinen ja saa
tapahtua. Ei suotta sanonut minulle eräs entinen senaattori, intoisa
kuningasmielinen: -- "Tuosta sen nyt näkee, kuinka tarpeellinen meillä
olisi kuningas. Sellainen valtion päämiehen häväistys ei olisi ollut
mahdollinen, jos hän olisi ollut kuningas." Minäkin olen sitä mieltä,
että _jos_ meillä kuningasta tarvittaisiin, semmoinen tarvittaisiin
näiden tämmöisten maan korkeimman kulttuurin edustajain kurissa
pitämiseksi.


Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.

Heidän jälkimaineensa.
Tämä maa on täynnä raunioita, poltettuja taloja, ryöstettyjä koteja.
Kaameaa on nähdä soraläjät sortuneiden rakennusten paikoilla sodan
jalkoihin sortuneissa kaupungeissa ja kylissä. Kauhun tunnetta
moninkertaistuttaa tieto siitä, miten tämä on tapahtunut, kuka sen
on saanut aikaan. Se ei ole sodan jälkeä, vaan murhapolttajan, oman
kotinsa mielettömän hävittäjän. Sillä olihan suuri osa hävitetystä
kaikille yhteistä kansallisomaisuutta. Ja ovathan he hävittäneet
omintakin omaansa, omia huoneitaan ja työväentalojaan, ryöstäneet
pikkutaloja ja torppiakin.
Puhtainta jälkeä heidän omilla alueillaan on kirokuukausien kulo tehnyt
eduskunnassa, josta vähää vaille puolet äsken vielä oli heidän omaansa.
Olin siellä ensi istunnossa kapinan kukistamisen jälkeen. Saattoihan
jo kuvitella, millainen olisi se näky, joka siellä kohtaisi, mutta
niin voimakkaaksi en kuitenkaan olisi osannut ajatella vaikutusta.
Siellä heitä ei ollut jäänyt kiveä kiven päälle, kaikki oli valkoinen
myrsky pyyhkäissyt, yhtä lukuunottamatta. Matti Paasivuoren läsnäolo
vain lisäsi näyn kaameutta. Tyhjät sijat hänen ympärillään ammottivat
kuin yhteinen joukkohauta jossain kalmistossa. Vasemmiston ennen niin
äänekkäällä puolella vallitsi kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut vastausta
nimien huutoon. Yhdeksänkymmentä huudettiin, yksi vastasi. Aukinaisesta
ovesta heidän kokoushuoneeseensa ammotti tyhjä, taustana harmaa seinä,
kuin vankilan käytävän muuri.
Tyhjä vaikutti miltei aavemaisesti. Tai ei oikeastaan tyhjyys, ei se,
että ne, jotka siinä olivat olleet, olivat nyt poissa, vaan se, että
paikat olivat olleet heidän täyttämänsä. Että ne miehet vuosikausia
olivat voineet ja saaneet olla kansansa ensimmäisinä luottamusmiehinä.
Olihan heidän joukossaan eduskunnan entinen puhemieskin ja Suomen
ensimmäinen hallitusmies, senaatin varapuheenjohtaja, Manner, Tokoi, ja
kaikki muut.
Mitä miehiään he olivatkaan!
On ennenkin ollut demagogeja, kansan villitsijöitä, mutta liekö
historialla montakaan esimerkkiä tuhontekijöistä tätä meikäläistä
lajia. Niidenkin teoissa, jotka ovat kantaneet nurjaa kilpeä
omaa isänmaataan vastaan, on usein ollut jotain suurta, jotain
traagillisesti sovittavaa. Meidän sosialidemokratiamme tähänastinen
historia ei tule tietämään ainoastakaan huomatummassa asemassa
olleesta aatteen miehestä, ylevämmästä johtajaluonteesta, puhdas-
ja suoraviivaisesta henkilöstä, ei ainoastakaan suurpiirteisestä
miehestä eikä mistään suuresta, mieltä ylentävästä teosta. Noissa,
noiden tyhjäin paikkain täyttäjissä ei lopulta liene ollut monta
edes tavallisilla kansalaishyveillä varustettua miestä, mutta sen
sijaan joukko kuritushuonerikosten tielle vähitellen luisuneita:
murtovarkaita, rosvoja, pettureita yleensä ja maansa pettureita
erittäin, väärentäjiä, väärän rahan tekijöitä, pankkirosvoja -- ja mitä
kaikkea tulevat tutkimukset vielä tuonevatkaan heistä ilmi.
Mahtavina, suurisuisina he leventelivät, venyttelivät noilla sijoilla,
jotka nyt ovat heistä tyhjät. Olin kuuntelemassa ja katselemassa heitä
istuntokautena ennen kapinaa useimmissa tärkeimmissä istunnoissa.
Heissä oli minuun heti marraskuun lakon jälkeen, jolloin heidän
puoleltaan uskallettiin esittää armahdusta joukkomurhaajille ja
joukkoryöstäjille, jonkunlainen salainen vetovoima. Joka ottaa siihen
määrin lieventelevästi ajaakseen petomaisuuden ja väkivaltaisuuden
ymmärtämistä ja anteeksiantoa kuin sosialistiset edusmiehet Turun
mellakoista puhuessaan ja niiden vaikuttimia selitellessään,
mahtaa olla itsekin pedon sukua. Koetin tutkia heidän kasvojaan,
ilmeitään, ääntä ja liikkeitä ja olin välistä näkevinäni vain
outoja eläimiä, niinkuin jossakin eläintarhassa: susia, kettuja,
mäyriä, shakaaleja heille kuuluvine vaistoineen. Kuta enemmän heitä
koetin ymmärtää, heidän oman ajamansa asian hyödyn kannalta, sitä
vaikeampi minun oli selittää itselleni heidän kuuluisan taktiikkansa
tarkoituksenmukaisuuttakaan. Kun en saanut itseäni vakuutetuksi
siitä, että vallankaappauksen toimeenpano ja julkiliitto venäläisten
kanssa olisi heidänkään teokseen mahdollinen, oli minusta joka askel,
minkä he siihen suuntaan ottivat, heidän asiansa turmioon viemistä.
Nythän sen kaiken hyvin ymmärtää: salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa
värähtelevät suupielet, kyynillisyyden, vaanivan ilvesmäisen ilkeyden,
julkeuden, ja varsinkin naisissa vaivoin pidätetyn hysteerisen raivon.
Ei ainoatakaan vastuunalaisuudestaan tietoisen miehen sanaa, ei yhtään
ylevämpää aatteellista otetta, ainoastaan onttoa mahtipontisuutta.
Helppohintaisia sukkeluuksia, hollitupa-irvistelyjä lehteriyleisön
iloksi, mieskohtaisia solvauksia, jopa ilmiantojakin. Harja aina
pystyssä porvareita vastaan, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa,
ikenet aina täydessä irvessä pienimmässäkin kahakassa. Tyhmyyttä,
retestelevää omansa kehumista, itseoppineen itserakasta omahyväisyyttä,
puoliherrain narrimaisuutta ja heidän pikkuälynsä ilmausten
yksitoikkoisuutta aina samaan nuottiin toistuvissa puheissa.
Oli paha ollakseni heitä kuullessani, usein en saanut unta yökausiin
heitä kuultuani.
Siitä arvaten, kuinka he eduskunnassa esiintyivät, miten ovatkaan
he mahtaneet puhua ja toimia sen ulkopuolella, omissa suljetuissa
kokouksissaan, missä heillä ei ollut mitään julkisuuden kontrollia!
Kuinka lieneekään siellä kiihoitettu, lietsottu, väärennetty,
pimitetty, huumattu niinkuin ulvovat dervishit oikeauskoista laumaa!
Pyrkiväthän pärrytyspuheet välistä huumaamaan varuillaankin olevaa
kuulijaa, ärsyttämään vastustusvoimaisempiakin aivoja ja hermoja.
Sillä ulkonaista varmuutta ja muodollista esiintymistaitoa ja
voimasanaisuutta heillä oli ja dialektiikkaa ja valhelogiikkaa
he osasivat käyttää. Heissä oli sana-, ääni- ja eletaitureita,
vaahtosuisia, tuimakatseisia loitsijoita, toiset kylmiä hypnotisoijia.
Monen yllyttäjäpuhujan voima oli hänen itsehurmautumisessaan, omien
valeidensa uskomisessakin, ainakin niin kauan kuin sitä tarvittiin,
kunnes puhe oli päättynyt ja tehnyt tarkoitetun vaikutuksen ja
pirunpappi sai kantaa kappansa lisääntyneinä jäsenmaksuina. Nekin,
kaikki köyhän kansan kassat, ovat nyt missä lienevät siellä, missä
kassööritkin, heidän omissa taskuissaan -- jos nyt miljoonamiehet enää
semmoisista pikkusummista välittävät.
Sellaisen vaikutuksen se väki yleensä teki syrjästä katsojaan.
Heidän paikkansa eduskunnassa ovat nyt tyhjät enkä luule, että ne
ovat täydemmät heidän valitsijainsa sydämissäkään. He kehuivat usein
olevansa valmiit milloin hyvänsä tulemaan tilille "kansan" eteen.
Tehkööt hyvin ja tulkoot, omat tuomarit odottavat. Uskaltaisin antaa
heidät valaoikeuden haltuun, joka olisi kokoonpantu pelkistä punaisista.
He olivat suomalaisia miehiä. Ja kuitenkaan he eivät olleet suomalaisia
eivätkä myöskään miehiä. He turvautuivat maansa veriviholliseen. He
pidättivät hänet täällä, koettivat estää heitä menemästä, loivatpa
vielä rajan takaa toisia, kun toiset olivat menneet. Millä paikalla
lieneekään sen suomalaisen sydän, miten rakennetut sen suomalaisen
aivot, jonka tunne ja järki ei noussut tämmöistä vastaan? Olivathan he
sittenkin kaiken ikänsä tallanneet tämän maan kamaraa, hengittäneet
tämän maan ilmaa, lukeneet tämän kansan historiaa, heidän ainoa
koulutuksensa ja kulttuurinsa oli tässä maassa saatu, meidän kieltämme
he puhuivat, useimmat ainoanaan. Olihan heillä olevinaan jotain
ohjelmaa Suomen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Miten heistä
saattoi tulla punaryssiä, sitä en koetakaan ratkaista muuten kuin
kieltämällä heidän suomisyntyisyytensä.