Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 - 05

tehdä pesäeroa, vaan menevät, kolistelevat perässä yli kivien ja
kantojen, kunnes sortuvat ristiriitaan. Semmoiseen asemaan näkyy
joutuneen meidän sosialismimme isä, N. R. af Ursin Turussa. Monta
kertaa hän on joutunut konfliktiin valpas-mannerilaisten kanssa, he
ovat kieltäneet hänet ja hänkin heidät, mutta viimeisen tiukan tullen
hän sittenkin on seurannut mukana. Hän hyväksyy vallankumouksen --
sen julmuuksia lukuunottamatta -- ja toimii sen palveluksessa. Hän
sanoo -- eräässä kirjoituksessa "Sosialistissa" -- ymmärtävänsä vallan
hyvin, "että tämä verinen taistelu on välttämätön", että "monesti ilman
tämmöisiä tulisia taisteluita emme pääse eteenpäin todellisen vapauden
tiellä." Hänellä ei siis ole mitään sitä vastaan, että Suomenkin
köyhälistö kävi asein asiaansa ajamaan ja että Suomessa työväen asian
hyväksi tehtiin veriveljeysliitto venäläisten kanssa. Siihen asti
hän on mukana, mutta ei tahdo olla mukana siinä tavassa, jolla tätä
taistelua käydään. Hän panee "ihmisyyden nimessä" vastalauseensa
tihutöitä vastaan. Omatuntonsa pakottaa häntä nyt sanomaan niinkuin
"ylevämielinen Tolstoi": "En voi enää vaieta".
Jos tämä on katumusta, on se liika myöhäistä. Se on heikon ja häilyvän
hätäilemistä ja ponnetonta päivittelemistä. Isän olisi pitänyt aikoja
sitten tehdä ero omaisistaan. Kenties hänen sydämensä, tunteensa eivät
sitä sallineet, ja ehkä hän on valmis kantamaan vastuusta suuremmankin
osan, kuin mitä hänelle oikeastaan olisi tuleva. Hän ehkä mieluummin
kaatuu yhdessä heidän kanssaan kuin kieltää heidät. Saa nyt nähdä, se
on hänen asiansa.
On muuten sangen yllättävää, mikä seikka Ursinin mielestä tulee
ratkaisemaan, kuka tässä taistelussa lopullisesti on voittava.
"Sittenkin vihdoin se voittaa, joka harjoittaa _vähimmässä
määrässä julmuuksia_, vaikka asia tilapäisesti näyttäisi kuinkakin
epätoivoiselta." Hän nähtävästi uskoo, että julmuuksia on harjoitettu
vähemmän punaisten puolella ja että ne siis _sen_ vuoksi voittavat.
Mutta ehkä hän päinvastaisessakin tapauksessa taipuu _tilaston_ tuomion
alle. Ja mahdollisesti korkein tuomari, historia, lopulta ojentaakin
voitonpalmun sille, jonka hyväksi vaaka painuu tämän sodan aikana
harjoitettuja julmuuksia punnittaessa.
Tuo suuri tuomari ei ehkä kuitenkaan aseta puntarinsa nokkaan vain
tapahtuneita _tekoja_ yhteenlaskettuina, vaan punnitsee _hengenkin_,
sen mielentilan, vihan ja kostonhalun, mikä vallitsi puolella ja
toisella ei ainoastaan ennen sotaa ja sen aikana, vaan myöskin sen
jälkeen. Nythän taistellaan siitä, kuka tulee uutta Suomea rakentamaan
edelleen, kuka pääsee määräämään sen kohtalosta, saa sen onnen
ohjat käteensä. Sitä eivät ratkaise aseet, ei sodankäyntitapakaan,
vaan kylläkin siitä johtuva jatkuva mieliala. Kenessä on vähemmän
veljesvihaa, puoluevihaa, luokkavihaa ja enemmän ihmisyyttä,
ihmisrakkautta, yhteisisänmaallisuutta ja jalomielisyyttä ja
ymmärtämystä, sille tuo tehtävä uskotaan, lankee itsestään. Jollei
näitä ole kummassakaan, vaan _yhtä_ luuta on vuohensarvi, silloin
tarttuu joku kolmas, kuka liekin, sarveen ja pakottaa polvilleen.
Kuta lähemmä ratkaisu tulee, sitä useammin näkyy tämä asia askartelevan
mielessäni.
*
Epämääräisiä uutisia valkoisten voitoista Heinolan tienoilla. Yksityinen
tieto, että siellä perjantaina olisi alkanut suuri taistelu, jossa
punaiset ovat tappiolla. Heiltä on vallattu kanuunat. Ammunta kuuluu
Lahteen. -- Säkkijärvellä on muka myös muodostumassa rintama. Olisiko
siellä siis saksalaisia?


Tiistaina 19 p:nä maaliskuuta.

Yhä kiihtyy
äänen sävy, yhä hermosairaammaksi käyvät kirjoittajat. Samaa ja aina
samaa. Huudetaan ja huidotaan kuin uupuneelle hevoselle viimeisessä
vastamäessä. Eräs semmoinen kirjoitus "Työmiehessä" ("Porvariston
kavallus luokkataistelussa") päättyy näin:
"Suomen riistäjäluokan mahti on ollut hirvittävä. Tuhansien ja taas
tuhansien työorjien raadannasta ovat riistäjät rikastuneet. Maahamme
muodostui säälimättömän julma, röyhkeä ja saaliinhimoinen herrasluokka.
Se eleli laiskotellen ja herkutellen, köyhälistön kustannuksella.
-- Tuli pakko tarttua puolustusaseeseen. Tuli aika vetää porvaristo
tilille vääryyden työstä. -- Taistelumme on rehellistä luokkataistelua,
suurpiirteistä eikä salamurhaamista. Köyhälistön niskaan on hyökätty
valkokaartin puolelta salakavalasti. Hyökkäys on torjuttava, tai muuten
hukkuu köyhälistö verivirtoihin ja orjuuteen. Historian mahtavat
taistelukellot soivat. Ne kiirehtävät köyhälistöä rientämään kaikin
voimin voittoa kohti. Alas porvariston ja valkokaartin hirmuvalta!
Tilalle kukoistava Suomen työtätekevän luokan luoma sosialistinen
tasavalta!"
Lehti on tänään täynnä samantapaista. Yksistään etusivulla on neljä
kirjoitusta kuudella palstalla seitsemästä. Eräässä viidennessä "Meidän
ja vihollisen mieshukka" uskotellaan, että valkoisten mieshukka on
suunnattomasti suurempi kuin punaisten. "Kaikki tiedot punaisen kaartin
voitoista ovat tosia. Mieshukka valkoisten riveissä on suurempi
siksi, että heidän ensi riveissään on pakolla sinne vietyjä, jotka
tahallaan ampuvat yli, kun eivät tahdo ampua omia luokkatovereitaan.
Valkokaartilaiset yleensä ampuvat kehnosti, kun käyvät taisteluun
humalassa ja käyttävät yksinomaan dum-dum-kuulia, jotka pian turmelevat
heidän kiväärinsä". Ja vielä kerrotaan, että valkoiset ovat Padasjoella
silponeet yhdeksän punakaartilaista ja teurastaneet seitsemän heidän
vuoteisiinsa.
Nähtävästi on punaisilla ollut tavallista suurempi tappio, josta ei
vielä tiedetä, vaan joka ilmenee tässä muodossa.
*
Ehkä julkaisen nämä muistiinpanot.
Niin on ollutkin. Sain juuri käsiini silkkilehtisiä, useampiakin,
joista käy selville, mitä on jo tehty ja mitä on tekeillä. Luultavasti
alkaa näitä raportteja nyt tulla entistä enemmän. Pian aikaa muodostuu
kai tämä muistikirjani sotakronikaksi, mutta tulkoot nuo helposti
häviävät huhupaperit kuitenkin säilöön, sillä onhan mahdollista, että
julkaisen näin kokoontuneen käsikirjoituksen.
Tästä alkaakin paisua jo aikamoinen kirja. Hajanaisuudestaan huolimatta
siitä ehkä tulee tavallaan kokonainen. On omituista kirjoittaa kirjaa,
josta ei yhtään tiedä, kuinka se päättyy, eikä edes tätä lehteä
kirjoittaessa, mitä seuraava sisältää.
On oma viehätyksensä viettää aikansa näissä yksinpuheluissa, joihin
yleensä ei ole aikaa, tarvitsematta ajatella kompositsiota tai huoltaa
tyyliä. Tämä tavallaan on oman itsensä tuulikanteleena olemista.
Kun voisi harjoittaa tätä reportaasia laajemmalta. Ollapa nyt
näkymättömyyden hattu, jolla pääsisi Smolnaan ja Sörnäisiin ja rintaman
taa ja takaisin!
Niin, ne tämänpäivän sotasanomat ovat nyt nämä:
_Tiedonanto Ikaalisten rintamalta_. Pietarin punainen kaarti tuhottu
Ikaalisten Viljakkalassa. Suodenniemi otettu. Taistelut Karkussa,
Porissa punaiset.
_Oriveden rintamalta_. (Kirjeestä) "Kiiruhdan antamaan tietoja
viimeisistä tapahtumista, ennenkuin yhteys katkaistaan. Meidän
päävoimamme ovat nyt Hirsilässä ja etujoukot ottivat tänään Kangasalan".
"Lylyn taistelussa viime maanantaina saimme haltuumme 40 vaununlastia
elintarpeita ja ampumatarpeita, 21 kanuunaa ja 113 kuularuiskua."
Taistelu Väärinmajassa on ollut hyvin verinen kumpaisellekin. Valkoiset
ovat puhdistaneet kaikki.
Teisko ja Kuru ovat puhdistetut punaisista.
Punaiset ovat saarretut Hirsilän ja Kangasalan välillä. Väärinmajassa
tekivät valkoiset pistinhyökkäyksen laulaen "Hansin Jukkaa".
_Tampereelta_. (Kirjeestä). "Aamupäivällä tuli 5000 käsittävä punainen
joukkue pikamarssissa Kangasalta. Täällä ovat he vanginneet 3
päälliköistään. Miehistö ei tottele ketään. Helsinkiläinen päällikkö on
vangittu ja hänen miehistönsä on matkustanut pois; 2 täyttä junallista
tänään."
(Kirjeestä) "Täällä näkyy jo jälet sodasta. Pakolaisia on kaupunki
täynnä. Luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin olemme sodan jaloissa.
Junat eivät mene kauaskaan pohjoiseen päin. Valkoiset ovat Teiskolan
kartanossa Teiskossa, tunnin matkan päässä Tampereelta. Sunnuntaina
tulivat ensimmäiset pakolaiset Kurusta tänne. Miehet olivat väsyneen ja
murtuneen näköisiä. Saa nähdä, mitä lähipäivät tuovat tullessaan."
(Toisesta kirjeestä) "Lähiseuduilla on Pelastusarmeija alkanut
suurta pelastustyötään. Ennen tämän viikon loppua odotamme tännekin
suuremmoista pelastusarmeijan kokousta. Siitä kai tulee oikea
pelastuskokous. Ilmoitan vain tämän Teille kaikille Pelastusarmeijan ja
pelastustyön ystäville."
(Kolmannesta kirjeestä) "Kaupunkimme on nyt entistä enemmän suuren
leirin näköinen, täynnä tuhansia pakenevia. Pakenevat punaiset ovat
nääntyneen näköisiä, kuormat erilaista tavaraa täynnä. Pitkin yötä
ja aamua on niitä paennut tänne päin. Varsinkin kerrotaan Muroleessa
taistellun ankarasti ja että ne valkoiset tulevat vain päin, niitä
ei pidätä mikään. Näin on vakuuttanut eräs koko sodan ajan kuulani
iskua hoitanut mies. Siis alta pois! 18 km:n rintamalla hyökkäävät
Hämeenkyröstä päin valkoiset, niiden edellä väistyy noin kolmetuhatta
punaista ja edistyy rintama noin 15 km päivässä.
"Vilppulan suunnalla menestyy valkoisten työ hyvin. Lylyn seuduilla
ottaneet, mikäli kerrotaan, 125 kuularuiskua, 26 tykkiä y.m. --
Orivedeltä paenneet punaiset kertoneet, että siellä vallitsi kamala
sekasorto punaisten kesken ja että valkoisia tuli joka suunnalta.
Orivesi pitäisi olla valloitettu ja punaisia on painettu Teiskon
erämaihin. Punaiset paikoin kapinoivat ja vangitsevat päälliköitään."
_Vilppulan rintamalta_. Nokia 18/3. "Vilppulan punikit saarretut.
Valkoiset ovat Orivedellä, johon tulivat viime yönä. Valkoisista toiset
painavat Tamperetta kohti. Kurusta ajoivat kaikki punikit pakosalle.
Siis ovat valkoiset Kurun herroja. Tykkien jyske kuuluu Kyröstä.
Viljakkalan ja Kurun joukot ovat päässeet yhtymään ja ryntäävät
Tamperetta kohti. Valkoisten ryntäys alkaa nyt Porissa, Tyrväällä,
Kiikassa, Karkussa, Kurussa ja Orivedellä. Luultavasti joutunee Tampere
tällä viikolla valkoisille. Joka tapauksessa on voitto meidän."
"Tiedonantajakin" myöntää, että pohjoisella rintamalla on asetuttu
uusiin asemiin. Siis ovat nämä tiedot Vilppulasta ainakin jossain
määrin oikeat.
*
Venäjä ja me ja muu maailma.
Turhaan -- mutta kuitenkin alinomaa -- herää, oikeastaan seisoo, aina
edessä kysymys, mitä varten tämä kaikki?
Historiahan on tehdessään lopputilejä ja lopputuomioita lausuessaan
aina todennut, että se ja se sota oli välttämätön, että muuten ei olisi
selvitty siitä ja siitä, ja tavallaan se sitten antaa, joskaan ei aina
siunaustaan, niin kuitenkin ymmärtämyksensä sille, mikä tapahtui.
Antaneeko se tälle meidänkin sodallemme, punaisten kannalta katsottuna?
Tekisi mieli elää niin kauan, että saisi nähdä sen "puolueettoman"
tuomion, sen viimeisen sanan, miten se perustelisi esim. tämmöisen
päätelmän: "Vaikka ei voikaan kieltää, että Suomen kapina tuotti tälle
maalle ja varsinkin tämän maan köyhälistölle näennäisesti paljon
vahinkoa j.n.e., niin täytyy kuitenkin myöntää, että siitä sen maan
köyhälistöllä ja köyhälistön asialla yleensä oli hyötyä siihen nähden,
että j.n.e."
Venäjä on mahtavuudellaan, suuruudellaan ja voimallaan kauan huumannut
maailmaa ja varsinkin meitä. Se on ollut sellainen suuri tuntematon,
joka aina on pitänyt ottaa laskuissa huomioon, vaikkei ole tiennyt,
miten se oikeastaan niihin vaikutti. Se on ollut kuin suunnaton korpi
viljellyn alueen rajalla. Eurooppa ei oikeastaan ole päässyt siihen
käsiksi enemmän kuin Tiibettiin ja Kiinaan. Mutta siellä on aina
mylvinyt, ryskänyt, ainakin hautunut, sieltä ovat tulleet rutot ja
rotat ja hirmukuolemat. Sieltä päin ovat kautta kaikkien historian
aikojen vaeltaneet kansat ja vallanneet niiden asuinsijoja, jotka ovat
sieltä ennen heitä tulleet. Rakennetaan tokeita, jotka aina lopulta
murtuvat. Milloin sitä vastaan taistellaan, milloin koetetaan rakentaa
hyviä välejä. Sen taivaalla seisoo aina ukkospilvi, sieltä on aina
minimipyörre uhkaamassa. Täytyy aina olla valmiina reivaamaan purjeita,
rakentaa purtensa sen puhkeamisen varalta eikä koskaan unohtaa, _että_
se tulee, vaikka ei tiedäkään _milloin_. Euroopan täytyy aina olla
valmiina seisomaan uhkaavassa idän ilmassa, mutta ei kukaan saa yksin
käyttää sitä hyödykseen toista vastaan, sillä vaara on yhteinen,
nyt enemmän kuin koskaan ennen; nyt kun sen pelon uhkapilvi näyttää
kadonneen ja taivas on Eurooppaan kohdistuvaan venäläisvaaraan nähden
kirkas, nyt on syytä olla kaikkein eniten varuillaan, sillä nyt Venäjä
bolshevistisessa muodossaan, joka on vain uusi muoto, mutta ei uusi
sisältö, näyttää, mitä se oikein on. Sen muunlaiset ainekset eivät
merkitse mitään. Eivätpä meihin nähden merkinneet mitään Kerenskit ja
Miljukovit, "ystävät" muka. Olkoonpa sen kulttuuri eräillä aloilla
kuinkakin korkea, se on helyä, joka karisee, koruompelusta, joka putoaa
pois, ja musikka puseroineen on siinä, herrashetaleet heitettyään.
Sen itämaisten vaistojen vaara on sitä suurempi nyt, kun sota on
näyttänyt, että venäläistä henkeä on sen maantieteellisiä rajoja
paljon lännempänäkin. Koko Eurooppa on tätä nykyä raakalaistilassa ja
Venäjältä tuleva lisä siihen on sen lopullista venäläistyttämistä,
aasialaistuttamista, turkkilaistuttamista. Niinkuin koko Eurooppa
monta kertaa lyötyään sulttaanit takaisin, sai lopulta vavista
turkkilaistuhon edessä, joka vasta Wienin porttien edessä padottiin,
samoin tulee käymään nytkin Venäjän suhteen, jahka Länsi-Eurooppa
oikein taistelee itsensä uuvuksiin. Aavikkojen myrsky on hetkeksi
vaimentunut, mutta ilmanvireet liikuskelevat ja hankkivat rumaa. Meillä
siitä on parhaallaan tuntua, täällä se jo vingahtelee ensi vinkumistaan
nurkissa. Mutta "vetoa" siitä jo tuntuu Skandinaviassa ja kai se jo
tunnetaan Saksassakin, vaikka bolshevismin vaikutuksista sieltä ei
saavukaan mitään luotettavia säätietoja.
Ei ole maailmassa koskaan ollut lyhytnäköisenpää liittoa kuin
länsimaisten liittoutuneiden ja Venäjän. Yhtyäpäs nyt Venäjän avulla
omaa rajavartiaansa Saksaa kukistamaan! Se on juuri sama kuin jos
Hollannissa sisällisen sodan aikana toinen taistelevista liittoutuisi
yhteisen vihollisen, meren kanssa, jotta meri tuhoisi sitä vastaan
rakennetut padot. Sen sijaan, että Suomea kai nyt suuressa Euroopassa
katsotaan syrjin karin siksi, että se pyysi Saksaa tänne, pitäisi
Englannin, Ranskan ja Ameriikan iloita, että täällä Saksan avulla
koetetaan korjata patoa, johon venäläisyys bolshevismin muodossa on
juuri repimässä ensimmäistä aukkoa, päästäkseen aluksi sitä tietä
tuhoamaan eurooppalaisia kulttuurivainioita. Mutta mitäs ne sitä
ymmärtäisivät! Ei enempää kuin meikäläiset punikit. Mutta kyllä kai
kerran ymmärtävät. Ja suotakoon meidän elää edes niin kauan, että
saamme näyttää pitkää nenää suurvalloille, vaikkei meistä tulvan
sisästä silloin enää näkyisikään muuta kuin pää hartioita myöten ja
nenä.
Vanhat suomalaiset -- ja monet muutkin meistä -- huumautuivat
Venäjän suuruudesta, viimeksi viimeisen keisarin kruunauksessa. Se
on niin kauhean komeaa, mahtavaa, ei sille mitään mahda, on oltava
ärsyttämättä, on alistuttava ja odotettava parempia aikoja. Ei, ei,
ei tässä auta vastaan paneminen. Ehkä hyvä herra ei suutu, kun ollaan
oikein siivolla ja totellaan ja sillä lailla ansaitaan suopeus ja
joitain etuja suomalaisuudelle ja -- myöskin vanhoillisuudelle. Ja
on se ruotsalaisuuskin sieltä kantanut itselleen almuja kurottavaan
käteensä. On, on, toinen ja toinen. Häpeä se on sanoa ja kipeä on ollut
ja on oleva kärsiä.
Punaiset huumautuivat luultavasti nekin myöskin Venäjän suuruudesta.
Ne hommasivat ja häärivät siellä, näkivät heidän vallankumouksensa
suuruuden, sen suunnattoman, imponeeraavan kuohuilun ja panivat hekin
myllynsä pyörimään siihen virtaan. Miksei se jauhaisi jotain heillekin!
Sen turvissa ja sen liitossa oli elettävä -- aivan niinkuin ennenkin
oli eletty. Se on mahtava, se jaksaa auttaa. Heillä, venäläisillä
veikoilla, oli niin repäisevä, esimerkiksi kelpaava meininki. Ne
näkivät, kuinka polssit siellä kumosi, kukisti, otti haltuunsa. Kun
ne niin nopeasti suoriutuivat omasta porvaristostaan, miksemme mekin
omastamme? Me olemme täällä yhtä voimakkaita kuin he siellä. Ja sitten
yhdessä heidän kanssaan koko maailman kimppuun. Kaikki yhtykäämme!
Mutta meillä eivät kaikki yhtyneetkään. Venäjällä ei porvaristo
saanut tukea ja apua mistään, meillä se sai. Ja siinä se tuli se
suuri laskuvirhe punaisille Venäjän mahtavuudesta. He unohtivat
yhden tärkeän tekijän, jota ei näkynyt täällä Helsingissä eikä
Pietarissa eikä muualla sosialismin pesäpaikoissa: Suomen talonpojan.
Suomen talonpoika lähti tekemään ensimmäisiä tokeita mylvivää,
sisäänmurtautuvaa merta vastaan. Pohjan poikiin ei Pietari eikä Moskova
koskaan ole imponeerannut. Heillä tulee olemaan historiassa sama paikka
kuin aikoinaan omasta ja maailman kansojen vapaudesta taistelevalla
Hollannilla Espanjaa vastaan. On sentään huimaavaa ajatella, että
Vilppulan voitto on lopulta voitto -- Englanninkin hyväksi.


Keskiviikkona 20 p:nä maaliskuuta.

Kiittämätön talonpoika.
Punaiset ovat lehdissään sekä houkutellen että uhaten koettaneet
saada puolelleen muutakin väkeä kuin varsinaista omaansa, sitä
tehdessään kummastellen, että mikä ihme siinä on, että ne kaikki
nuo vähäpalkkaiset, pikku virkamiehet, kansakoulunopettajat, köyhät
dosentit, kirjailijat, pientilalliset ja mitkä kaikki, miksi he
eivät saavu meidän puolellemme, johon heidän oikeastaan pitäisi
aatteellisesti ja aineellisesti kuulua ja jossa heillä olisi kaikki
voitettavana eikä mitään menetettävänä. Se on ollut sitä ihmisjahtia,
kaartin harjoittaessa omaansa -- ohimennen sanoen vangittiin tänään
tohtori P. Virkkunen. Nyt koettaa Rantamala kaiken paatoksensa
voimalla eilisessä "Työmiehessä" todistaa Suomen talonpojalle, että
hänen paikkansa olisi oleva tehtaalaisen ja muun maattoman työmiehen
rinnalla. Hän muistuttaa häntä herrain vanhasta sorrosta, virkamiesten
rosvouksista j.n.e., joten asian pitäisi olla yhteinen. Hän kuvailee
hellimmällä venäläis-karjalaisella vesselyydellään, kuinka tuiki
tarpeellinen tehtaalainen on talonpojalle, joka ilman hänen työtään ei
saisi vaatetta päällensä, ei kenkiä jalkaansa, ei kelloa taskuunsa,
sikaria suuhunsa. "Poistakaa tehdastyöläinen ja talonpoika vajoo oitis
raakalaisajan kurjaksi ja avuttomaksi olennoksi. Kaikki taivaan jumalat
yhteensä eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä." Ja
nyt tuo kiittämätön talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijainsa
ja rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamalla on karannut ainoan
ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja
häpeä täyttää hänen mielensä sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen
talonpoika ainoan apunsa? Pimeys ja yö on tulvinut talonpojan sydämeen.
Tuntuu kuin olisi päivä sanonut sen talonpojan sydämelle katkerat
hyvästinsä ja sen asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.
"Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te
Suomen syvät korvet. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen
talonpojan sydämeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä
ja talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen
enää uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämestä
olisi nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat.
Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä
tuskien hetkellä talonpojan sydämeen te, joilla ehkä on enemmän voimia
sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että hän näinä
murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien ja koko maailman
tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa hellimmät äänenne ja
rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen talonpojan sydäntä
hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa työ- ja kärsimystoveria.
Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi, sitä, joka on aina ollut
sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi petät, petät kunniasi ja
majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä."
Kun "Työmiehessä", jossa tähän saakka on vain yllytetty, uhattu
ja sadateltu, sallitaan tämä sävy, kun _rukoillaan_ tutkimattomia
taivaitakin, silloin ei Mannerheim enää mahtane olla kaukana ja silloin
lienee Saksan laivasto aivan lähellä ja tieto lopusta varma. Rantamala
on yleensä herkkä ilmapuntari, josta näyttää voivan lukea, mikä paine
punailmoissa on.
*
"Tuho on ovella."
Tähän päätin aamupäivällä. Saapui tämän illan "työmies". Siinä toteaa
Rantamala, että lopullinen tuho jo on tullut. "Tuho on ovella",
sillä Saksa on ovella, vihollinen aivan muulien edessä. Ja se on
tullut myöskin sikäli, että anarkismi verisine julmuuksineen "hiipii
vallankumouksen liepeillä." Nyt se on sanottu ja nyt sen tietävät
myöskin "Työmiehen" lukijat, jos ymmärtävät, mitä lukevat. Hiukan
ihmetyttää, että "Työmies" taistelun viimeisessä vaiheessa päästää
julkisuuteen niin lamauttavan tiedon. Olisiko se jotain Valppaan
toistaiseksi käsittämätöntä taktiikkaa?
Kirjoitus on muuten omansa herättämään sekavia tunteita meissäkin,
jotka odotamme tänne saksalaisia pelastajinamme. Rantamala, tietystikin
omissa tarkoituksissaan, maalaa pirun seinälle niin räikein värein,
kuin se hänelle suinkin on mahdollista. Mutta hänen purkauksissaan on
sekä nykyistä totta että näkemystä tulevaisuuteen, jota ei voi aivan
olkapäitään kohauttaenkaan sivuuttaa.
"Maailmassa on", kirjoittaa hän, "hyvin paljon, jopa aivan tuoreita
esimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan
valloituksen juuri siten, kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen.
Johan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista
menettelyä, s.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia
tai taloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa
hyväkseen kehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta
niiden oikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin
asevoimalla, päättäen siten valtauksen. Aivan samaa tietä on myös
Englanti toteuttanut esim. Intian orjuutuksen. Saapuihan Intiaan
Englannin valtauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Intian
Kauppakomppania, joka laski Intiassa Englannin vallan perustuksen
rauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti
Englannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen
voiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään
valtauksen täydellisesti."
Lueteltuaan useita muita samantapaisia esimerkkejä ja sovittaen niitä
tietystikin hyvin väritetysti ja omalta kannaltaan Suomen asemaan
hän lopulta kysyy: "Missä on apu?", ja vastaa: "Vielä eivät ole
viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat esim. kansainväliset sanat
ja varsinkin köyhälistön sanat nousta yläpuolelle Saksan sanojen.
Poliittiset, uudet konstellatsionit ovat aina ja loppumattomasti
tarjolla. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäistä. Yleensähän
maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat sovinnon
sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen Rooma
haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin
suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin tuho uhkasi, niin Unkarin
kuningatar Maria Teresia lapsi sylissä kääntyi Unkarin magnaattien
puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä monta
kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet tekivät omalta
osaltansa kaikkensa estääksensä Saksan hegemonian valtaan pääsyn. Missä
ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt? Niiden miesten joukossa oli
muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se Maria Teresia,
jonka sydän kuulisi hätäkellojen hiljaisen soinnin ja joka silmät
kyyneleisinä astuisi omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta on
muulien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis oikeutta
plebeijeille!"
Jos Ad interim'in miehet tätä nykyä voisivat saada äänensä kuuluville,
niin he luultavasti vastaisivat, että he eivät enää mahda mitään, jos
tahtoisivatkin. Hukkuvan täytyy tarttua siihen pelastusrenkaaseen,
jonka hänelle heittää kuka tahansa, joka on hänen hätähuutonsa
kuullut. Ne, jotka nyt parkuvat tuosta tulevasta "tuhosta", ovat itse
pakottaneet sen tulemaan -- jos se nyt sitten _on_ tuho.
*
Ilmeisesti tahallista yllytystä tihutöihin.
Miten uskomattomaan määrään kiihoitus näinä aikoina kiihtyy punaisten
sanomalehdissä, siitä vielä yksi näyte. Samalla sivulla, missä
alikerrassa on vasta selostamani Rantamalan rukoileva ruikutus ja hänen
kauhunsa ilmaisu punaisten julmuuksista, on ylikerrassa melkein koko
palstan täyttävä kirjoitus "Vapaus ja porvaristo", jossa käydään kirkon
ja papiston kimppuun vetämällä esiin keskiaikaiset inkvisitsion kauhut.
Aivan yksityiskohtaisesti siinä palstanpituisesti kuvataan katolisen
uskonvimman hirmutekoja kerettiläisvainojen aikana seuraavaan tapaan:
"Erääseen latoon -- jossain Ranskassa -- teljettiin kerran 500 naista
ja sytytettiin se palamaan. Kun muutamat heistä hyppäsivät alas
rei'istä, ottivat peitsien kärjet heidät omalla tavallaan vastaan."
"Usein pantiin toimeen koko maita käsittäviä verilöylyjä. Eräässä
sellaisessa murhattiin 75,000 ihmiseen. Pinottuja ruumiita katseli m.m.
kuningas avioineen suurella ihastuksella."
"Matalissa, maanalaisissa luolissa, joissa ei voinut seisoa,
kidutettiin ihmisiä, niin että he lääkärin hoidosta huolimatta
ulospäästyään kuolivat heti."
"Erään maanalaisen luolan komerossa oli puinen neitsyt Maarian kuva
kultainen kehä pään ympärillä ja lippu oikeassa kädessä. Silkkihame
olkapäiltä varpaille asti laskeutui kauniisiin poimuihin. Mutta mitä
tuon silkkihameen alla oli? Koko etupuoli täynnä -- teräviä neuloja ja
pieniä veitsenteriä. Seinän takana oleva koneisto ojensi käsivarret
ja taivutti ne ikäänkuin hellään syleilyyn. Tuhannet ihmisraukat ovat
saaneet veriinsä nääntyä tässä 'kristillisen rakkauden' syleilyssä".
"Erästä yksinkertaisinta venytyslaitetta käytettiin niin, että uhri
riisuttiin alastomaksi ja kovalla, karkealla nuoralla sidottiin kädet
selän taakse. Tämä nuora kiinnitettiin nostovipuun, joka nosti ja laski
tehden samalla äkkinäisiä nykäyksiä, niin että kidutettavan raukan,
jonka jalkoihin oli lisäksi pantu raskaita painoja, vääntyivät raajat
sijoiltaan nuoran hangatessa syviä haavoja värisevään lihaan."
"Eräänlaisella rengaslaitteella niinikään kidutettiin suukapulalla
rääkättyjä ihmispoloisia."
"Ehkä jo nämä esimerkit riittävät osoittamaan kirkkojärjestelmän
perkeleellistä petomaisuutta, jota kristillisyyden nimessä on
harjoitettu."
"Yläluokka ei ole milloinkaan kammoksunut minkäänlaisia keinoja
tavoitellessaan valtaansa ja pyrkiessään anastamaan etuoikeuksia sekä
tyydyttämään itsekkäitä himojaan."
Näistä kuvauksista sitten sopivin ylimenoin siirrytään nykyaikaan,
Suomeen, ja "Työmiehen" lukija, punakaartilainen tekee niistä
omat johtopäätöksensä ja hänen mielialansa on valmistettu viemään
samantapaisiin. Täällä on jo alkanut kuulua huhuja silpomisista ja
muista kidutuksista, joita ei edes voi mainita. Psykologinen selitys
niihin ja kai vielä päivän valoon tulemattomiin hirmutöihin on
haettavana paitse muusta myös tämmöisten kuvausten aikaansaamasta
suggestiosta. Ei ole enää epäilystäkään siitä, ettei se lehden
toimituksen puolesta olisi täysin tietoista ja tahallista. Yksi ainoa
tämmöinen kirjoitus tekee tyhjäksi kaikki viralliset varoitukset ja
paheksumiset.


Torstaina 21 p:nä maaliskuuta.

_Suomi voisi olla suurvalta_, Niin olen joskus näinä aikoina tullut
haaveilemaan, ja kukapa sitä ei. Jos kaikki ne voimat, jotka nyt vetävät
eri köyttä, vetäisivät yhtä, mitä me kykenisimmekään saamaan aikaan,
ainakin omalla alueellamme! Jos ne kaksi härkää, punainen ja valkoinen,
sen sijaan, että panevat kaiken sarviensa, niskansa ja maasta
ponnistavien jalkojensa voiman toisiansa _vastaan_, saataisiin
isänmaallisen työn ikeen alle vetämään _yhteistä_ auraa, mikä syvä vako
siihen saataisiinkaan uurretuksi, mikä viljelysmaa muokatuksi! Jos tämä
tarmo koottuna olisi päässyt suuntaumaan verivihollista vastaan, ei
olisi Saksaa tarvittu. Sisua meillä näkyisi olevan niinkuin kärpällä,
joka pureutuu suurmetson kurkkuun eikä hellitä sen lentoonkaan
lähdettyä, ennenkuin voitto on hänen. Maratonin kansa me olisimme
voineet olla ja Salamiin kansaksi tulla. Mutta me emme olleet _sitä_,