Ange Pitou - 15

penikulmaa. Olen kunniallinen poika, jota herra Billot ja herra
Gilbert kunnioittavat luottamuksellaan; olen tuonut Sébastien
Gilbertin apotti Fortierin luo, olen Bastiljin valloittaja, Baillyn
ystävä, kenraali Lafayetten ystävä! Otan teidät kaikki todistajiksi
siitä, että minut on ajettu ulos."
Mutina kiihtyi.
"Ja", jatkoi hän, "koska en ole kerjäläinen, vaikka minua soimataan
syömästäni leivästä, niin maksan sen. Tässä on pieni kultaraha, jolla
suoritan sen, mitä olen syönyt tätini luona."
Ja näin sanoen Pitou otti mahtavasti kultarahan taskustaan ja heitti
pöydälle, josta se kaikkien nähden hyppäsi vatiin ja puoliksi hukkui
riisiin.
Tämä viimeinen teko nöyryytti eukon. Hän painoi päänsä kumaraan
kuullessaan yleisen paheksumisen, joka ilmeni pitkänä mutinana.
Parikymmentä kättä kohottautui Pitouta kohden, joka poistui majasta
pyyhkien jalkansa kynnykseen, seurassaan parikymmentä henkilöä,
jotka tarjosivat hänelle sekä asunnon että ruoan, onnellisina, kun
saivat ilmaiseksi pitää luonaan Bastiljin valloittajaa, Baillyn ja
Lafayetten ystävää.
Täti otti kultarahan, pyyhki sen ja pani kupposeen, missä se sai
odottaa useiden toisten seurassa siksi, kunnes se vaihdettaisiin
vanhaan louisdoriin.
Mutta tallettaessaan tämän rahan, joka oli tullut hänen luokseen näin
merkillisellä tavalla, hän huokasi ja arveli, että ehkä Pitoulla oli
oikeus syödä kaikki, koska hän niin hyvin maksoikin.


XXIX
PITOU VALLANKUMOUKSELLISENA

Kun Pitou oli tyydyttänyt ensimmäiset ruumiilliset vaatimuksensa,
tahtoi hän tyydyttää myös sydämensä vaatimukset.
Suloisinta on totella silloin, kun käskijän vaatimus vastaa
tottelijan suloisimpia toiveita.
Hän otti siis jalat allensa ja pitkin kapeaa katua, joka Pleuxista
johtaa Lonnet-kadulle, piirtäen molemmin puolin kasvavine puineen
kuin viheriäisen vyön tälle puolelle kaupunkia, läksi suoraan
peltojen poikki päästäkseen pikemmin Pisseleuxin taloon.
Mutta pian hänen vauhtinsa hiljeni. Joka askel johdatti muistoja
mieleen.
Kun tulee syntymäkaupunkiinsa tai -kyläänsä, astelee keskellä
nuoruuttaan, menneiden päivien keskellä, jotka, niinkuin
englantilainen runoilija lausuu, asettuvat palavana matkamiehen
eteen kuin kunniamatoksi hänen askeliensa alle. Joka askelella herää
muisto, ja sydän lyö kiivaasti.
Täällä on kärsinyt, täällä ollut onnellinen. Tuossa on nyyhkyttänyt
tuskasta, tuossa itkenyt ilosta.
Vaikka Pitou ei ollutkaan sielunelämän erittelijä, oli hän ainakin
ihminen. Hän kokoili muistoja menneisyydestä pitkin tien vartta ja
saapui sielu täynnä voimakkaita vaikutelmia muori Billotin taloon.
Kun hän näki sadan askeleen päästä kattojen pitkän rivin, kun hän
silmillään mittasi satavuotisia lehmuksia, jotka taivuttivat oksiaan
katsellakseen ylhäältäpäin, kuinka sammaltuneista piipuista nousi
sauhu, kun hän etäältä kuuli karjan äänet, koiran haukunnan, rattaan
kitinän, korjasi hän päässään olevaa kypärää, sitoi rakuunamiekan
lujemmin kupeelleen ja koetti ottaa kasvoilleen uljaan ilmeen,
niinkuin ainakin on rakastuneella ja sotilaalla.
Ei kukaan tuntenut häntä aluksi. Se siis todisti, että hän oli
esiintymisessään hyvin onnistunut.
Renki juotti hevosia lammen luona. Hän kuuli astuntaa, kääntyi ja
pajupensaan tiheän latvan läpi näki Pitoun, oikeammin sanoen kypärän
ja miekan. Renki jäi sanattomaksi hämmästyksestä.
Pitou sanoi ohimennessään:
"Kas, Barnaut! Päivää, Barnaut!"
Renki hämmästyi huomatessaan, että kypärä ja miekka tunsivat hänen
nimensä, otti lakin päästään ja siveli tukkaansa. Pitou meni
hymyillen hänen ohitseen. Mutta renki ei rauhoittunut. Pitoun
ystävällinen hymy oli jäänyt piiloon kypärän alle.
Samalla kertaa huomasi muori Billot sotilaan, katsoessaan ruokasalin
ikkunasta. Hän nousi.
Maaseudulla oltiin siihen aikaan varuillaan. Hirveitä huhuja liikkui,
puhuttiin rosvoista, jotka hakkasivat metsän maahan ja korjasivat
vihannan laihon.
Mitä tiesi tämän sotilaan tulo? Oliko hän hyökkäämässä vai
puolustamassa?
Muori Billot tarkasti silmänräpäyksessä koko Pitoun. Hän ihmetteli,
kuinka miehellä, jolla oli huonot jalkineet, oli niin kiiltävä
kypärä. Ja miettiessään hän kallistui yhtä paljon epäilyksien kuin
toivonkin puolelle.
Tämä tuntematon sotilas tuli keittiöön. Muori Billot astui pari
askelta vastatullutta kohti. Pitou puolestaan tahtoi olla yhtä
kohtelias ja otti kypärän päästään.
"Ange Pitou", huudahti muori Billot, "Ange Pitou!"
"Päivää, rouva Billot", vastasi Pitou.
"Ange! Kukapa tätä olisi aavistanut! Oletko mennyt sotaväkeen?"
"Sotaväkeenkö?" sanoi Pitou.
Ja hän hymyili ylemmyyttä osoittavin ilmein. Sitten hän katsoi
ympärilleen etsien, mitä ei nähnyt.
Muori Billot hymyili. Hän aavisti Pitoun katseiden tarkoituksen ja
sanoi yksinkertaisesti: "Etsit kai Catherinea?"
"Niin etsinkin, rouva Billot", sanoi Pitou, "sanoakseni hänelle hyvää
päivää."
"Hän on vaatteita kuivattamassa. Mutta istuhan, katso minuun,
kerrohan minulle."
"Sen kyllä teen", sanoi Pitou. "Hyvää päivää, päivää, päivää, rouva
Billot!"
Ja Pitou istuutui tuolille.
Oville ja portaille kerääntyivät hänen ympärilleen kaikki
palvelijattaret ja päivätyöläiset, jotka rengin kertomuksen kuultuaan
olivat rientäneet saapuville. Ja jokaisen uuden henkilön tullessa
kuuli kuiskuteltavan:
"Onko se Pitou?"
"On, hän se on."
"Jopa nyt jotakin!"
Pitou katsoi hyväntahtoisesti kaikkiin entisiin tovereihinsa. Hän
hyväili hymyilyllään useimpia heistä.
"Ja sinä siis tulet Pariisista, Ange?" jatkoi talon emäntä.
"Ihan suoraan, rouva Billot!"
"Miten mieheni voi?"
"Oikein hyvin, rouva Billot."
"Miten Pariisi voi?"
"Oikein huonosti, rouva Billot."
"Oh!"
Ja kuuntelijoiden piiri kävi ahtaammaksi.
"Ja miten voi kuningas?" kysyi emäntä.
Pitou pudisti päätänsä ja maiskautti hyvin nöyryyttävästi
kuningasvallalle.
"Ja kuningatar?"
Tällä kertaa ei Pitou vastannut kerrassaan mitään.
"Oh!" sanoi rouva Billot.
"Oh!" kertasivat kaikki muut.
"Jatkahan", lausui emäntä.
"No, kyselkäähän", sanoi Pitou, joka ei tahtonut Catherinen
poissaollessa kertoa kaikkia parhaimpia tietojaan.
"Miksi sinulla on kypärä?" kysyi rouva Billot.
"Se on trofea", sanoi Pitou.
"Mikä on trofea, ystäväiseni?" kysyi kelpo eukko.
"Sehän on totta, rouva Billot", sanoi Pitou suojelevaisesti
hymyillen, "ettehän te voi tietää, mitä on trofea. Trofea on
voitonmerkki, jonka saa, kun on kukistanut vihollisen."
"Sinä olet siis kukistanut vihollisen, Pitou?"
"Vihollisen!" sanoi Pitou halveksivasti. "Hyvä rouva Billot, ettekö
siis tiedä, että herra Billot ja minä olemme kahden valloittaneet
Bastiljin."
Tämä taikasana sai kuulijakunnan intoihinsa. Pitou tunsi läsnäolevien
henkäisyn tukassaan ja heidän kätensä tuolinsa selkänojalla.
"Kerro, kerro hiukan, mitä meidän isäntä on tehnyt", sanoi rouva
Billot samalla vapisten ja ylpeillen.
Pitou katsoi ympärilleen, joko Catherine oli tullut. Hän ei ollut
saapunut.
Häntä loukkasi se, että tällaisten erikoisten uutisten tuojan
saapuessa Pariisista neiti Billot ei voinut jättää pesuvaatteita
sikseen.
Pitou pudisti päätänsä. Hän alkoi olla tyytymätön.
"Sen kertominen vie paljon aikaa", sanoi hän.
"Onko sinun nälkä?" kysyi rouva Billot.
"Ehkä on."
"Onko jano?"
"Sitä en kiellä."
Heti rengit ja piiat ryntäsivät sellaisella kiireellä, että Pitou
näki käsissään haarikan, leipää, lihaa ja kaikenlaisia hedelmiä,
ennenkuin oli ennättänyt ajatellakaan, mihin pyyntö johtaisi.
Pitoulla oli hyvä ruoansulatus. Mutta kuinka pian tahansa hän
sulatti, ei hän vielä ollut ennättänyt sulattaa tätinsä kukkoa, jonka
viimeisen palan oli niellyt noin puoli tuntia sitten. Pyynnöllään hän
ei siis voittanut paljoakaan aikaa, sillä niin pian tuotiin hänelle
kaikki.
Hän huomasi olevansa pakotettu ponnistamaan voimansa viimeiseen asti,
ja hän kävi syömään. Mutta vaikka hänen tahtonsa oli kuinka hyvä
tahansa, niin vähän ajan päästä hänen oli pakko lopettaa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi rouva Billot.
"Hitto vieköön, minä..."
"Tuokaa Pitoulle juotavaa."
"Minulla on omenaviiniä, rouva Billot."
"Mutta ehkä otat mieluummin viinaa?"
"Viinaako?"
"Niin, oletko Pariisissa tottunut sitä juomaan?"
Tuo kunnon nainen otaksui, että parin viikon aikana Pitoun olisi
Pariisissa pitänyt oppia ryyppäämään.
Pitou torjui ylpeästi sellaisen otaksumisen.
"Minä en koskaan juo viinaa", sanoi hän.
"Kerro siis."
"Jos minä kerron, täytyy minun alkaa uudestaan neiti Catherinea
varten, ja kertomukseni on pitkä."
Pari kolme henkilöä riensi pesutupaan etsimään Catherinea.
Mutta kaikkien juostessa samaan suuntaan Pitou loi koneellisesti
katseensa toiseen kerrokseen johtaville portaille, ja kun alhaalta
tuleva ilmavirta oli saanut aikaan vedon, oli muuan ovi avautunut, ja
hän näki Catherinen katselevan ikkunasta. Catherine katsoi metsään
päin, siis Boursonnea kohden. Hän oli siihen määrään vaipunut
katselemiseen, ettei huomannut mitään siitä, mitä oli tapahtunut,
ettei ollut kuullut, mitä tapahtui talon sisällä tai sen ulkopuolella.
"Ahaa", sanoi Pitou huoaten, "metsään päin, Boursonneen päin, Isidor
de Charnyn asunnolle päin, siis sinne."
Ja hän huokasi toistamiseen, tuskaisemmin kuin edellisellä kerralla.
Tällä kertaa etsijät saapuivat sekä pesutuvasta että muualtakin,
missä Catherine olisi voinut olla.
"No!" kysyi rouva Billot.
"Emme ole löytäneet neitiä."
"Catherine, Catherine!" huusi rouva Billot.
Nuori tyttö ei kuullut mitään. Pitou rohkeni silloin puhua.
"Rouva Billot", sanoi hän, "kyllä minä tiedän, miksi neiti Catherinea
ei löytynyt pesutuvasta."
"Miksi ei löytynyt?"
"No, kun hän ei ole siellä."
"Tiedät siis, missä hän on?"
"Tiedän."
"Missä?"
"Tuolla ylhäällä."
Ja tarttuen emännän käteen Pitou pakotti hänet astumaan pari kolme
askelta portaita ylöspäin ja osoitti hänelle Catherinea, joka istui
ikkunalaudalla köynnöskasvien keskellä.
"Hän sukii tukkaansa", sanoi emäntä.
"Ei suinkaan, hänen tukkansa on suittu", vastasi Pitou alakuloisesti.
Emäntä ei huomannut Pitoun alakuloisuutta, vaan huusi kovalla äänellä:
"Catherine! Catherine!"
Nuori tyttö vavahti, hämmästyi, sulki nopeasti ikkunan ja sanoi:
"Mitä nyt?"
"Tulehan tänne, Catherine", huusi muori Billot aavistamattakaan,
minkä vaikutuksen hänen sanansa saivat aikaan. "Ange on tullut
Pariisista."
Pitou odotti jännittyneenä, mitä Catherine vastaisi.
"Vai niin!" sanoi hän kylmästi.
Niin kylmästi, että Pitoun rohkeus ihan lamaantui.
Ja Catherine astui alas portaita, veltosti kuin flaamittaret Van
Ostaden tai Brauwerin maalaamissa tauluissa.
"Kas", sanoi hän tultuaan alas, "sehän on hän."
Pitou kumarsi punastuen ja väristen.
"Hänellä on kypärä", sanoi eräs palvelijatar nuoren emäntänsä korvaan.
Pitou kuuli lauseen ja odotti, mikä vaikutus ilmenisi Catherinen
kasvoille.
Mitkä ihanat kasvot! Ne olivat ehkä hiukan kalvenneet, mutta yhä ne
olivat täyteläiset, ja hipiä oli hieno.
Mutta Catherine ei millään tavalla näyttänyt ihailevan Pitoun kypärää.
"Vai on hänellä kypärä", sanoi hän. "Minkä vuoksi?"
Tällä kertaa suuttumus sai vallan kunnon pojan sydämessä.
"Minulla on kypärä ja miekka", sanoi hän ylpeästi, "sillä olen
taistellut ja surmannut rakuunoita ja sveitsiläisiä, ja jos sitä
epäilette, neiti Catherine, niin kysykää isältänne. Siinä kaikki."
Catherine oli niin omissa mietteissään, ettei näyttänyt kuulevan
muuta kuin lopun Pitoun vastauksesta.
"Miten isä voi?" kysyi hän, "ja miksi hän ei ole palannut teidän
kerallanne? Tuotteko Pariisista huonoja uutisia?"
"Hyvin huonoja", sanoi Pitou.
"Minä luulin jo kaiken järjestyneen", sanoi Catherine.
"Niin kyllä. Mutta sitten kaikki taas meni sekaisin", vastasi Pitou.
"Eivätkö kuningas ja kansa ole tulleet yksimielisyyteen? Neckerhän
kutsuttiin takaisin?"
"Mitäpä Neckeristä", sanoi Pitou itsetietoisesti.
"Tyydyttihän se kansaa, eikö totta?"
"Niin paljon, että kansa on päättänyt ryhtyä itse rankaisemaan ja
tappaa kaikki vihollisensa."
"Kaikki vihollisensako?" huudahti Catherine kummastuneena. "Ja ketkä
siis ovat kansan vihollisia?"
"Aristokraatit tietysti", vastasi Pitou.
Catherine kalpeni.
"Ja keitä nimitetään aristokraateiksi?" kysyi hän.
"Hitto vieköön, tietysti niitä, joilla on suuret tilukset, -- joilla
on suuret linnat, -- jotka näännyttävät kansan nälkään, -- jotka
omistavat kaikki, kun meillä ei ole mitään."
"Joko taas tuota samaa?" sanoi Catherine kärsimättömästi.
"Niitä, joilla on komeat hevoset ja kauniit vaunut, kun me saamme
kulkea jalan."
"Hyvä Jumala!" sanoi nuori tyttö ja kävi melkein kelmeäksi.
Pitou huomasi tämän muutoksen hänen kasvoissaan.
"Minä nimitän aristokraateiksi teidän tuttavianne."
"Minunko tuttaviani?"
"Meidänkö tuttaviamme?" kysyi muori Billot.
"Keitä?" kysyi Catherine.
"Berthier de Savignytä esimerkiksi."
"Berthier de Savignytäkö?"
"Joka antoi teille kultaiset korvarenkaat, joita kannoitte
tanssiessanne herra Isidorin kanssa."
"Entä sitten?"
"Entäkö sitten? Minä itse näin ihmisten syövän hänen sydäntään."
Kamala huuto pääsi kaikkien rinnasta. Catherine vaipui tuolille,
johon hän oli tarttunut.
"Näitkö sinä sen?" kysyi muori Billot vapisten kauhusta.
"Herra Billotkin näki sen."
"Hyvä Jumala!"
"Niin, tällä hetkellä kai tapetaan ja poltetaan kaikki Pariisin ja
Versaillesin aristokraatit."
"Se on kamalaa!" sopersi Catherine.
"Kamalaa! Miksi se olisi kamalaa? Ettehän te ole mikään
aristokraatti, neiti Billot."
"Herra Pitou", sanoi Catherine synkän tarmokkaasti, "minun mielestäni
te ette ollut noin julma ennen Pariisiin menoanne."
"Enkä minä nytkään ole julma", vastasi Pitou hiukan epäröiden.
"Mutta..."
"Älkää siis kerskailko rikoksista, joita pariisilaiset ovat tehneet,
koska ette ole pariisilainen, ettekä ole noita rikoksia tehnyt."
"Minä olen niin vähän syyllinen", sanoi Pitou, "että herra Billot
ja minä olimme menettää henkemme koettaessamme puolustaa herra
Berthieriä."
"Kunnon isäni! Hyvä isäni. Se on hänen kaltaistaan!" sanoi Catherine
innoissaan.
"Kunnon mieheni!" sanoi muori Billot. "Mitä hän siis teki?" Pitou
kertoi Grève-torin kauheat tapahtumat, Billotin epätoivon ja halun
palata Villers-Cotteretsiin.
"Miksi hän siis ei palaa?" sanoi Catherine sellaisella äänellä, että
se vaikutti Pitoun sydämen syvyyksiin, niinkuin kaameat ennustukset,
jotka loihtijat osaavat upottaa syvälle sydämien pohjaan.
Muori Billot pani kätensä ristiin.
"Herra Gilbert ei sitä tahtonut", sanoi Pitou.
"Herra Gilbert tahtoo siis syöstä mieheni kuolemaan", sanoi rouva
Billot nyyhkyttäen.
"Tahtooko hän siis hävittää isäni kodin?" sanoi Catherine yhtä synkän
alakuloisesti kuin ennenkin.
"Ei suinkaan!" lausui Pitou. "Herra Billot ja herra Gilbert pääsivät
kyllä yksimielisyyteen. Herra Billot jää vielä joksikin aikaa
Pariisiin lopettamaan vallankumousta."
"Hekö kahden sen tekevät?" kysyi muori Billot.
"Eivät, vaan herra Lafayetten ja herra Baillyn keralla."
"Ah", sanoi emäntä ihastuen, "kun hän kerran on herra Lafayetten ja
herra Baillyn seurassa, niin..."
"Milloin hän aikoo palata?" kysyi Catherine.
"Sitä en tiedä, neiti."
"Ja miksi sinä, Pitou, siis palasit?"
"Minä toin apotti Fortierille Sébastien Gilbertin ja olen tullut
tänne tuomaan herra Billotin määräyksiä."
Lopettaessaan nämä sanat Pitou nousi diplomaattisen arvokkaasti,
minkä ainakin isäntäväki ymmärsi ja ehkä palvelijatkin.
Muori Billot nousi heti ja käski kaikkia poistumaan. Catherine jäi
istumaan ja tutkisteli sielunsa syvyyteen asti Pitoun lausetta,
ennenkuin kysymys tuli hänen huuliltaan.
"Mitä hän siis käskee meille sanomaan?" kysyi Catherine.


XXX
ROUVA BILLOT LUOPUU VALLASTA

Molemmat naiset terästivät kaiken huomionsa kuullakseen kunnioitetun
perheen isän määräykset. Pitou kyllä tiesi, kuinka vaikea hänen
tehtävänsä oli. Hän oli nähnyt sekä muori Billotin että Catherinen
työssä. Hän tunsi toisen hallitsemistottumuksen ja toisen kiihkeän
itsenäisyyden.
Catherine, lempeä, työteliäs, hyvä tyttö, oli juuri näillä
ominaisuuksillaan saavuttanut hyvin suuren vaikutusvallan kaikkiin
talon jäseniin. Mitä onkaan hallitsemishalu muuta kuin luja tahto
olla tottelematta?
Toimittaessaan asiansa Pitou tiesi varsin hyvin tuottavansa toiselle
suuren tyydytyksen ja toiselle täyden mielipahan.
Kun muori Billot siirrettäisiin vastuuttomaan asemaan, muuttuisi
hän tavallaan luonnottomaksi, epäsuhtaiseksi olennoksi. Se suurensi
Catherinea Pitoun silmissä. Mutta nykyhetkenä ei Catherine sitä
tarvinnut.
Pitou edusti talossa nyt Homeroksen airutta, joka oli suuna,
muistina, mutta ei järkenä. Hän lausui asiansa näillä sanoilla:
"Rouva Billot, herra Billotin tarkoitus on, että te näkisitte
mahdollisimman vähän vaivaa."
"Mitä hän sillä tarkoittaa?" kysyi kunnon nainen hämmästyen.
"Mitä nuo sanat _nähdä vaivaa_ merkitsevät?" kysyi nuori Catherine.
"Sitä", vastasi Pitou, "että tämänlaatuisen talon hoitaminen tuottaa
paljon huolta ja vaivaa, että on tehtävä kauppoja..."
"Entä sitten?" kysyi emäntä.
"Suoritettava maksuja..."
"Entä sitten?"
"Järjestettävä työt..."
"Entä sitten?"
"Koottava vilja..."
"Kuka väittää sitä vastaan?"
"Ei tietysti kukaan, rouva Billot. Mutta kauppojen tähden täytyy
matkustaa."
"Minulla on hevonen."
"Maksaessa täytyy väitellä."
"Minulla on hyvä suu..."
"Töitä järjestettäessä..."
"Olenhan tottunut valvomaan töitä."
"Ja viljan korjaamisessa, no, se on eri asia, täytyy laittaa ruokaa
työmiehille, auttaa ajomiehiä..."
"Ei tuo minua säikytä, kun sillä autan kunnon miestäni", huudahti
kelpo vaimo.
"Mutta, rouva Billot... yhtäkaikki..."
"Mitä yhtäkaikki?"
"Sellainen työmäärä... ja... kun on jo ikää..."
"Ahaa!" sanoi muori Billot katsoen silmäkulmien alta Pitouhun.
"Auttakaahan minua, neiti Catherine", sanoi nuori mies, joka huomasi
voimiensa vähenevän sitä mukaa kun tilanne kävi vaikeaksi.
"En tiedä, millä tavoin autan teitä", lausui Catherine.
"Asian laita on niin", sanoi Pitou, "että herra Billot ei ole
valinnut rouva Billotia näkemään niin paljon vaivaa..."
"Kenet siis?" keskeytti emäntä vapisten samalla sekä ihastuksesta
että kunnioituksesta.
"Hän on valinnut toisen, joka on voimakkaampi ja joka vastaa samalla
itseään ja teitä. Hän on valinnut neiti Catherinen."
"Tyttäreni Catherinen taloa johtamaan!" huudahti vanha emäntä, ja
hänen äänessään soi sekä epäluuloa että kateutta.
"Teidän johdollanne", kiirehti nuori tyttö punastuen lisäämään.
"Ei, ei", sanoi itsepintaisesti Pitou, joka kerran päästyään vauhtiin
osasi jatkaa täydellä voimalla. "Ei suinkaan. Minä toimitan asian
ihan tarkalleen. Herra Billot valtuuttaa neiti Catherinen hänen
sijastaan ja paikallaan johtamaan kaikkia talon töitä ja asioita."
Nämä totuuden tehostamat sanat tunkeutuivat emännän sydämeen. Ja
niin hyvä oli hänen luonteensa, että siinä ei herännyt katkeraa
kateutta tai polttavaa suuttumusta; päinvastoin valta-aseman
luovuttaminen teki hänet alistuvaiseksi, tottelevammaksi ja miehensä
erehtymättömyydestä varmemmaksi.
Voiko Billot erehtyä? Voisiko Billotia olla tottelematta?
Nämä kaksi ajatusta vain oli kunnon naisella pantavana omia
mietteitään vastaan. Ja koko vastustus raukesi.
Hän katsoi tyttäreensä, jonka silmissä ei näkynyt muuta kuin
vaatimattomuutta, luottamusta, hyvää onnistumisen tahtoa, hellyyttä
ja horjumatonta kunnioitusta. Ja silloin hän kokonaan alistui.
"Herra Billot on oikeassa", sanoi hän. "Catherine on nuori, hänellä
on hyvä pää; onpa hän vielä itsepäinenkin."
"On kyllä", sanoi Pitou, joka tiesi sillä mielistelevänsä Catherinen
itserakkautta, samalla kun sai lausua kohteliaisuuden.
"Catherine", jatkoi muori Billot, "liikkuu matkoilla helpommin kuin
minä; hän jaksaa paremmin kuin minä juosta päiväkaudet työmiesten
jäljestä. Hän myy suuremmalla voitolla ja ostaa huokeammalla. Hän saa
kaikki itseään tottelemaan."
Catherine hymyili.
"No niin!" jatkoi kunnon nainen tarvitsematta tukahduttaa edes
huokausta; "nyt Catherine siis saa juosta pitkin peltoja, hoitaa
kukkaroa, olla aina matkoilla! Tyttäreni on muuttunut pojaksi!..."
Pitou lausui rohkaisevasti:
"Älkää peljätkö mitään neiti Catherinen puolesta. Olenhan minä täällä
ja seuraan häntä kaikkialle."
Ange odotti tällä jalolla uhrautumisella tekevänsä syvän vaikutuksen,
mutta Catherine katsoikin häneen niin oudosti, että Pitou joutui
ymmälle.
Nuori tyttö punastui, mutta ei sillä tavalla kuin nainen kuullessaan
mielistelevän lauseen, vaan puna oli hiukan syvempi, ilmaisten
sielussa liikkuvan jotakin muuta, suuttumusta ja kärsimättömyyttä,
halua puhua ja tarvetta olla vaiti.
Pitou ei ollut hienonmaailman mies eikä näitä erotuksia ymmärtänyt.
Mutta kun hän huomasi, ettei Catherinen punastuminen merkinnyt täyttä
hyväksymistä, lausui hän:
"No mitä?" Ja hän hymyili herttaisesti, niin että hänen suuret
hampaansa näkyivät paksujen huulien välistä. "No, te olette vaiti,
neiti Catherine?"
"Ettekö siis käsitä, herra Pitou, puhuneenne tyhmyyksiä?"
"Tyhmyyksiäkö?" sanoi rakastunut mies.
"Herra nähköön", huudahti muori Billot, "ettehän voi toki ajatella
tyttäreni liikuskelevan kaikkialla henkivartijoineen!"
"Mutta edes metsässä!" sanoi Pitou niin viattoman varmasti, että
synti olisi ollut hänelle nauraa.
"Sisältyykö sekin isännän määräyksiin?" kysyi muori Billot, joka
täten osoitti osaavansa laskea leikkiäkin.
"Sellainen toimi olisi laiskan toimi", sanoi Catherine; "isäni ei ole
voinut sellaista valita herra Pitoulle, eikä hän sellaista tointa ota
vastaan."
Pitou katsoi silmät selällään Catherinesta muori Billotiin. Kaikki
hänen kauniit unelmansa romahtivat kasaan. Catherine käsitti
todellisena naisena Pitoun pettymyksen täydellisesti.
"Herra Pitou", sanoi hän, "Pariisissako te olette nähnyt nuorten
tyttöjen pilaavan maineensa kuljettamalla sillä tavalla nuoria miehiä
seurassaan?"
"Mutta ettehän te ole mikään nuori tyttö", lausui Pitou, "koska
olette talon emäntä."
"Lopetetaan nyt jo", sanoi muori Billot äkkiä; "talon emännällä on
paljon puuhaa ja hommaa. Tulehan tänne, Catherine, niin luovutan
sinulle talon isäsi määräysten mukaan."
Pitou katseli liikkumatta ja ihmetellen menoja, jotka maalaisesta
yksinkertaisuudestaan huolimatta vaikuttivat juhlallisesti.
Muori Billot otti avaimet esille ja antoi ne toisen toisensa
jälkeen Catherinelle, tilittäen hänelle liinavaatteet, viinipullot,
huonekalut ja ruokatavarat. Hän vei tyttärensä vanhan kaappipöydän
luo, 1738:n tai 1740:n hienoa työtä, jossa ukko Billot säilytti
papereitaan, kultarahojaan, kaikkea, mikä kuului perheen rahavaroihin
ja arkistoon.
Vakavana Catherine otti vastaan toimeensa kuuluvan vallan ja sen
salaisuudet. Hän kyseli tarkasti äidiltään, tuumi jokaisen vastauksen
saatuaan, ja näytti siltä kuin hän kerran tiedon saatuaan olisi sen
sulkenut muistinsa ja järkensä syvyyteen kuin aseen, jota tarpeen
tullen voi käyttää.
Kun esineet olivat tilitetyt, vei muori Billot hänet katsomaan
karjaa, joka huolellisesti tarkastettiin. Terveet ja sairaat lampaat,
karitsat, vuohet, kanat, kyyhkyset, hevoset, härät ja lehmät.
Mutta tämähän oli vain muodollisuus. Kaikkia näitä talon toimia oli
nuori tyttö jo kauan itsekseen hoitanut.
Ei kukaan tuntenut niin hyvin kuin Catherine siipikarjaa kaakotuksen
sävystä; karitsat hän tunsi jo kuukauden vanhoina; kyyhkyset tunsivat
hänet niin hyvin, että toisinaan keskellä pihamaata alkoivat
kierrellen lentää hänen ympärillään, toisinaan taas asettuivat hänen
olkapäilleen, tervehdittyään häntä ensin maassa erikoisella nykivällä
liikunnallaan.
Hevoset hirnuivat Catherinen lähestyessä. Hän yksinään sai kaikkein
äksyimmätkin tottelemaan. Eräs niistä, joka varsasta asti oli talossa
kasvatettu ja tullut virmaksi ratsuksi, rikkoi kaikki esteet tallissa
päästäkseen Catherinen kädestä syömään tai hänen taskustaan etsimään
leivänmuruja, joita siellä aina oli.
Ehdottomasti täytyi hymyillen katsella, kun tämä kaunis,
vaaleatukkainen tyttö, jolla oli siniset silmät, valkoinen kaula,
pyöreät käsivarret ja somat kätöset, tuli esiliina täynnä jyviä
lammen rannalle sille kohtaa, missä paljon astuttu ja kovettunut
hiekka rapisi jyviä siihen heitettäessä.
Silloin näki kaikkien kananpoikien, kyyhkysten, vapaina olevien
lampaitten kiiruhtavan lammen luo. Lintujen nokat iskivät maahan,
karitsojen punainen kieli nuoleksi kauroja tai tattarijyviä. Tämä
jyvistä tumma maa tuli parissa minuutissa yhtä valkoiseksi ja
puhtaaksi kuin heinämiehen vati hänen lopetettuaan ateriansa.
Muutamilla on silmissään voima, joka joko lumoo tai kauhistuttaa. Ja
ne voivat niin väkevästi vaikuttaa eläimeen, että se ei ajattelekaan
vastustamista. Onhan moni meistä nähnyt vihaisen härän alakuloisesti
katselevan lasta, joka vaaraa ymmärtämättä hymyilee sille! Sen tulee
sääli. Onhan moni meistä nähnyt saman härän katselevan kavalasti
rotevaan maamieheen, joka sitä tiukasti silmäilee ja sanaakaan
sanomatta pitää sitä alallaan. Härkä painaa päänsä alas, näyttää
ryhtyvän hyökkäämään, mutta sen jalat ovatkin juurtuneet maahan
kiinni; se vapisee, sitä huimaa, se pelkää.
Catherine vaikutti toisella näistä tavoista koko ympäristöönsä.
Hän oli samalla niin rauhallinen ja varma, niin voimakas ja
tarmokas, niin arkailematon ja peloton, että eläin hänen edessään ei
ajatellutkaan tehdä mitään pahaa.
Tätä omituista lumoustaan hän etupäässä käytti ajatteleviin
olentoihin. Tämän neidon sulo oli vastustamaton. Ei ainoakaan seudun
miehistä ollut hymyillyt puhuessaan Catherinesta, ei kellään pojalla
ollut huonoja ajatuksia hänestä; ne, jotka rakastivat häntä, olisivat
tahtoneet saada hänet vaimokseen, ja ne, jotka eivät rakastaneet,
saada hänet sisarekseen.
Pää kumarassa, kädet riipuksissa, ajatukset siellä täällä, seurasi
Pitou nuorta tyttöä ja hänen äitiään tarkastusmatkalla.
Hänelle ei ollut sanottu sanaakaan. Hän esiintyi kuin murhenäytelmän
sotilas, ja hänen kypäränsä tekikin hänet suuressa määrässä sellaisen
näköiseksi.
Sitten tarkastettiin rengit ja palvelijattaret.
Muori Billot käski kaikkia asettumaan puolikehään ja meni itse
keskelle.
"Rakkaat lapset", sanoi hän, "isäntämme ei palaa vielä Pariisista,
mutta hän on valinnut teille käskijän sijaansa. Se on tyttäreni
Catherine, joka tässä on nuorena ja voimakkaana. Minä olen
vanha, ja muistini on huono. Isäntä on tehnyt oikein. Emäntä on
tästälähin Catherine. Hän ottaa rahat vastaan ja maksaa. Minä
ensimmäisenä kuulen hänen määräyksensä ja noudatan niitä. Ne, jotka
niskoittelevat, joutuvat tekemisiin hänen kanssaan."
Catherine ei lisännyt sanaakaan. Hän suuteli hellästi äitiään. Tämä
suudelma vaikutti voimakkaammin kuin kaikki sanat. Muori Billot itki,
Pitou oli heltynyt. Kaikki palkolliset osoittivat suosiotaan uudelle
hallitukselle.
Heti Catherine ryhtyi toimeen ja jakoi kullekin tehtävänsä. Jokainen
sai määräyksensä ja lähti sitä täyttämään parhaansa mukaan, niinkuin
aina uuden valtiaan astuessa toimeen.
Kun Pitou oli jäänyt yksin, lähestyi hän Catherinea ja sanoi:
"Entäs minä?"
"Tekö? Minulla ei ole mitään työtä teille."
"Mitä? Jäänkö siis laiskottelemaan?"
"Mitä tahdotte tehdä?"
"Samaa kuin ennen lähtöäni."
"Ennen lähtöänne oli äitini ottanut teidät huostaansa."