Ange Pitou - 12

saapuessaan viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta."
"Ja mitä varten he tulevat?"
"Heidän on nälkä, madame, ja he saapuvat pyytämään kuninkaalta
leipää."
Kuningatar kääntyi Charnyn puoleen.
"Madame", sanoi kreivi, "se, mitä ennustin, on nyt tapahtunut."
"Mitä on tehtävä?" kysyi kuningatar.
"Kuninkaalle on heti lähetettävä sana", lausui Gilbert.
Kuningatar kääntyi nopeasti.
"Kuninkaalle! Ei mitenkään!" huudahti hän. "Miksi hyväksi
saattaisimme hänet vaaraan?"
Tämä huudahdus purkautui Marie-Antoinetten sydämestä vaistomaisesti.
Hän ilmaisi sillä oman urhoollisuutensa, tietoisuutensa omasta
persoonallisesta voimastaan ja samalla siitä heikkoudesta, jota hänen
ei olisi pitänyt nähdä miehessään eikä sitä muillekaan ilmoittaa.
Mutta eihän Charny ollut vieras eikä Gilbert myöskään. Olihan
kohtalo oikeastaan valinnut nämä kaksi miestä, toisen suojelemaan
kuningatarta ja toisen kuningasta.
Charny vastasi samalla kertaa sekä kuningattarelle että Gilbertille.
Hän hallitsi täydellisesti mieltään, sillä hän oli uhrannut
ylpeytensä.
"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert on oikeassa; tästä on
ilmoitettava, kuninkaalle. Kuningasta rakastetaan vielä; hän astuu
näiden naisten eteen, puhuu heille ja riisuu heiltä aseet."
"Mutta", kysyi kuningatar, "kuka lähtee viemään sanaa kuninkaalle?
Tie on jo varmasti katkaistu, ja tehtävä on vaarallinen."
"Onko kuningas Meudonin metsässä?"
"On, ja luultavasti on tiet..."
"Älköön teidän majesteettinne suvaitko nähdä minussa muuta kuin
tavallisen sotilaan", keskeytti Charny yksinkertaisesti. "Sotilas on
syntynyt surmattavaksi."
Tämän lausuttuaan hän ei odottanut vastausta, ei kuullut huokausta.
Hän riensi nopeasti alas, hyppäsi erään kaartilaisen hevosen selkään
ja kiiti Meudonia kohden kahden ratsumiehen seurassa.
Tuskin hän oli ennättänyt kadota viitattuaan viimeisen kerran
hyvästiksi ikkunan ääressä seisovalle Andréelle, kun alkoi kuulua
kaukaista kohinaa, joka muistutti aaltojen pauhua myrskypäivänä,
pakottaen kuningattaren tarkasti kuuntelemaan. Tämä kohina näytti
tulevan Pariisiin johtavan tien varrella olevista etäisimmistä
puista. Siitä huoneesta, missä kuningatar oli, näki usvan läpi tämän
tien Versaillesin äärimmäisiin taloihin asti.
Kohta taivaanranta kävi yhtä uhkaavaksi katselijalle kuin
kuuntelijallekin. Valkea, pistävä sade alkoi piirtää viiruja usvaan.
Ja sillä välin kerääntyi Versaillesiin väkeä, joka ei välittänyt
taivaan uhkaavista merkeistä.
Toinen tiedontuoja toisensa jälkeen saapui palatsiin. Jokainen
kertoi suuren joukon saapuvan Pariisista, ja jokainen, ajatellessaan
edellisten päivien ilonpitoa ja helppoja riemuvoittoja, tunsi
sydämessään toiselta puolen katumusta, toiselta kauhua.
Sotilaat katselivat levottomina toisiinsa ja tarttuivat hitaasti
aseisiinsa. Kuin juopuneet olennot, jotka koettavat ravistaa
ruumiistaan viinin vaikutusta, hengittivät upseerit, sotilaiden
silminnähtävän epätietoisuuden ja joukon melun hämmentäminä,
vaivaloisesti tätä pahaenteistä ilmaa, aavistaen onnettomuuksia,
joista heitä tultaisiin syyttämään.
Henkivartioston kolmesataa miestä nousi kylmäkiskoisesti ratsaille,
hieman hidastellen niinkuin ainakin ymmärtäessään joutuvansa
tekemisiin sellaisen vihollisen kanssa, jonka hyökkäämistapaa he
eivät tunteneet.
Mitä tehdä naisille, jotka ovat lähteneet uhkaavina ja aseistettuina,
mutta jotka saapuvat aseitta, voimatta edes kohottaa käsivarsiaan:
siksi uupuneita ja nälkiintyneitä he ovat!
Joka tapauksessa he asettuvat riviin, paljastavat miekkansa ja
odottavat.
Viimein naiset tulevat näkyviin. He lähestyvät kahta tietä myöten.
Puolimatkassa he olivat jakaantuneet, toiset saapuivat Saint-Cloudin,
toiset Sèvresin kautta.
Ennen jakaantumistaan he olivat jakaneet kahdeksan leipää: enempää ei
Sèvresistä löytynyt.
Kolmekymmentäkaksi naulaa leipää seitsemälletuhannelle ihmiselle!
Saapuessaan Versaillesiin he tuskin jaksoivat enää laahustaakaan.
Kolme neljännestä naisjoukosta oli heittänyt aseensa tielle. Maillard
oli saanut viimeisen neljäsosankin jättämään aseensa kaupungin
ensimmäisten talojen kohdalle.
Kun oli tultu kaupunkiin, sanoi hän: "Kuulkaahan, jotta olisimme
varmoja siitä, että olemme kuningaskunnan ystäviä, laulakaamme:
_Terve, Henrik IV_!"
Ja heikolla äänellä, joka tuskin jaksoi enää pyytää leipää, naiset
alkoivat laulaa kuninkaallista laulua.
Palatsissa hämmästyttiinkin kovasti, kun uhkausten ja huutojen
sijasta kuuluikin lauluja, kun laulajat horjuivat, sillä
muistuttaahan nälkä humalaa, kun rauta-aidan ristikkojen takaa näkyi
laihoja, kalpeita, harmaita, likaisia, vettä ja hikeä tippuvia
kasvoja, tuhansia päitä toinen toisensa yläpuolella, käsillään
tarttuen aitauksen kullattuihin kankiin ja niitä ravistellen.
Sitten tämän oudon ryhmän keskeltä kuului tuon tuostakin kumeaa
karjuntaa; kuolevien joukosta leimahti salamoita. Toisinaan taas
kaikki kädet irtautuivat kangista ja ojentuivat niiden välistä
palatsia kohden.
Avoimet ja vapisevat kädet anoivat. Nyrkkiin puristuneet uhkasivat.
Mikä kamala näky!
Sade ja loka vallitsi taivaassa ja maassa. Nälkä ja uhkaukset
piirittäjissä. Sääli ja epäröinti puolustajissa.
Odottaessaan Ludvig XVI:tta kuningatar kuumeisesti ja päättävästi
käski järjestää puolustuksen. Vähitellen hoviherrat, upseerit,
ylhäiset virkailijat kerääntyivät hänen ympärilleen.
Näiden keskellä hän huomasi Saint-Priestin, Pariisin ministerin.
"Menkäähän ottamaan selkoa siitä, mitä nuo ihmiset tahtovat", sanoi
kuningatar hänelle.
Herra de Saint-Priest meni pihan poikki ja lähestyi aitaa. "Mitä te
tahdotte?" kysyi ministeri naisilta.
"Leipää! Leipää! Leipää!" huusivat tuhannet äänet yhtaikaa.
"Leipää!" toisti Saint-Priest kärsimättömästi. "Kun teillä oli vain
yksi valtias, ei teiltä puuttunut leipää. Nyt kun teillä on niitä
toista tuhatta, näettehän, mihin olette joutuneet."
Ja Saint-Priest poistui näiden nälkäisten huutaessa, käskien pitämään
portit suljettuina.
Mutta saapuu lähetystö, jonka edessä täytyy portti avata. Maillard on
naisten puolesta mennyt Kansalliskokoukseen. Hän on saanut aikaan,
että puheenjohtaja kahdentoista naisen kanssa lupaa mennä lähetystönä
kuninkaan luo.
Samassa kun tämä lähetystö, Mounier etunenässä, lähtee
Kansalliskokouksesta, saapuu kuningas täyttä laukkaa
talousrakennusten taholta.
Charny oli tavannut hänet Meudonin metsässä.
"Tekö se olettekin?" sanoi kuningas. "Onko teillä minulle asiaa?"
"On, sire."
"Mitä siis on tapahtunut? Teillä on ollut kovin kiire."
"Sire, tänä hetkenä on Versaillesissa kymmenentuhatta Pariisista
tullutta naista pyytämässä leipää."
Kuningas kohautti olkapäitään, enemmän säälistä kuin ylenkatseesta.
"Jos minulla olisi leipää", sanoi hän, "niin en odottaisi heidän
tuloaan Versaillesiin sitä pyytämään".
Tekemättä muita huomautuksia, katsoen kaihomielin siihen suuntaan,
mihin oli aiottu lähteä metsästysretkelle, joka nyt oli lopetettava,
hän sanoi:
"Lähtekäämme siis Versaillesiin."
Ja hän lähti Versaillesiin.
Hän saapui juuri silloin, kun asetorilta kuului kovaa huutoa.
"Mitä tuo on?" kysyi kuningas.
"Sire", huusi Gilbert tullen sisään kalmankalpeana,
"henkivartiostonne hyökkää Georges de Charnyn johtamana
Kansalliskokouksen puheenjohtajaa ja hänen mukanaan tulevaa
lähetystöä vastaan."
"Mahdotonta!" huudahti kuningas.
"Kuulkaahan, miten ne huutavat, joita surmataan."
"Avatkaa portit!" huusi kuningas. "Minä otan lähetystön vastaan."
"Mutta, sire!" huudahti kuningatar.
"Avatkaa", toisti Ludvig XVI. "Kuninkaitten palatsit ovat
turvapaikkoja."
"Niin kyllä", sanoi kuningatar, "kaikille muille paitsi kuninkaille!"


XXIII
LOKAKUUN 5 PÄIVÄN ILTA

Charny ja Gilbert juoksevat portaita alas.
"Kuninkaan nimessä!" huutaa toinen.
"Kuningattaren nimessä!" huutaa toinen.
Ja molemmat lisäävät:
"Avatkaa portit."
Mutta tätä käskyä ei täytetty kyllin nopeasti. Kansalliskokouksen
puheenjohtaja kaatuu maahan ja tallataan jalkoihin. Hänen vieressään
on kaksi lähetystöön kuuluvaa naista haavoittunut.
Gilbert ja Charny rientävät avuksi. Nämä kaksi miestä, joista toinen
on lähtenyt yhteiskunnan yläpäästä ja toinen alapäästä, kohtaavat
toisensa samassa ympäristössä.
Toinen tahtoo pelastaa kuningattaren rakkaudesta kuningattareen,
toinen tahtoo pelastaa kuninkaan rakkaudesta kuninkuuteen.
Porttien auettua ryntäävät naiset pihaan. He heittäytyvät
henkivartioston ja Flandrian rykmentin sotilaitten keskeen, uhkaavat,
rukoilevat, hyväilevät. Mitenkä miehet voisivatkaan vastustaa naisia,
jotka rukoilevat heitä äitiensä ja sisariensa nimessä!
"Tilaa, tilaa lähetystölle!" huutaa Gilbert.
Ja rivit aukenevat päästääkseen läpi Mounierin ja ne onnettomat
naiset, joiden kanssa hän tahtoo mennä kuninkaan luo.
Saatuaan edeltäpäin tiedon Charnylta kuningas odottaa lähetystöä
kappelin viereisessä salissa.
Mounier aikoo puhua Kansalliskokouksen nimessä. Madeleine Chambry,
rummuttava kukkakauppias, aikoo puhua naisten puolesta.
Mounier lausuu muutaman sanan kuninkaalle ja esittää hänelle
kukkakauppiaan. Tämä astuu muutaman askeleen eteenpäin, aikoo sanoa
jotakin, mutta ei jaksa lausua muuta kuin:
"Sire, leipää!"
Ja hän kaatuu pyörtyneenä maahan.
"Auttakaa!" huutaa kuningas. "Auttakaa!"
Andrée rientää antamaan kuninkaalle hajusuolapullonsa.
"Madame", sanoo Charny moittivalla äänellä kuningattarelle.
Kuningatar kalpenee ja vetäytyy huoneisiinsa.
"Pankaa vaunut kuntoon", sanoo hän; "kuningas ja minä lähdemme
Rambouilletiin."
Tällä välin tyttöparka tointuu. Huomatessaan nojautuvansa kuninkaan
käsivartta vasten ja saavansa haistella hajusuolaa hän häpeää,
huudahtaa ja aikoo suudella kuninkaan kättä.
Mutta kuningas estää sen.
"Kaunis lapsi", sanoo hän, "sallikaa minun suudella teitä; kyllä te
sen ansaitsette."
"Sire, sire, koska olette näin hyvä", sanoo nuori tyttö, "niin
antakaa määräys."
"Mikä määräys?" kysyy kuningas.
"Että tuodaan viljaa, jotta nälänhätä taukoo."
"Rakas lapsi", sanoo kuningas, "kyllä kirjoitan pyytämänne määräyksen
alle, mutta suoraan sanoen en luule sen teitä paljoakaan auttavan."
Kuningas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa, kun äkkiä kuuluu
yksinäinen laukaus ja sitä seuraa kiivas ammunta.
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahtaa kuningas.
"Mitä nyt taas tapahtuu? Menkäähän katsomaan, monsieur Gilbert."
Toista naisryhmää vastaan oli tehty hyökkäys, ja siitä johtui
yksinäinen laukaus, jota sitten seurasi ammunta. Tämän yksinäisen
laukauksen ampui eräs rahvaanmies ja lävisti kaartinluutnantti
Savonnièresin käsivarren juuri sinä hetkenä, jona hän kohotti
käsivartensa iskeäkseen nuoreen sotilaaseen, kun tämä oli paennut
vajan seinän luo ja levittäen molemmat aseettomat kätensä koetti
suojata takanaan polvillaan olevaa naista. Kaartilaiset vastasi
viidellä tai kuudella karbiininlaukauksella.
Kaksi kuulaa osui. Eräs nainen kaatui kuolleena maahan. Toinen
vietiin pois vaarallisesti haavoittuneena.
Kansaa vastaan ammuntaan, ja vuorostaan kaksi kaartilaisia putoo
hevosensa selästä.
Samassa kuuluu huutoja: Tilaa! Tilaa! Saint-Antoinen esikaupungin
miehet saapuvat vetäen mukanaan kolmea kanuunaa, jotka he asettavat
rinnakkain ristikon eteen.
Kaikeksi onneksi sataa virtanaan, sytytin pistetään turhaan
sankkireikään; kostunut ruuti ei ota syttyäkseen.
Tänä hetkenä kuiskaa eräs ääni hiljaa nämä sanat Gilbertille:
"Lafayette saapuu eikä ole täältä enää kuin puolen penikulman päässä."
Gilbert etsii turhaan tämän ilmoittajaa. Mutta mistä tahansa se tieto
saapui, se oli hyvä tieto.
Hän katselee ympärilleen, näkee isännättömän hevosen. Se kuuluu
toiselle surmatulle kaartilaiselle. Hän hyppää sen selkään ja lähtee
täyttä laukkaa ajamaan Pariisia kohden.
Toinen ratsastajaton hevonen tahtoo seurata häntä. Mutta tuskin on
hevonen ennättänyt juosta parikymmentä askelta, kun joku tarttuu sen
suitsiin. Gilbert arvaa toisten aavistaneen hänen aikeensa ja ajavan
häntä takaa. Kiitäessään eteenpäin hän vilkaisee taakseen.
Ei kukaan ajattelekaan takaa-ajoa. Kaikkia vaivaa nälkä. He tahtovat
syödä, ja hevonen tapetaan puukoniskuilla.
Hevonen kaatuu ja on muutamassa minuutissa jaettu kahteenkymmeneen
kappaleeseen.
Tällä välin oli kuningas saanut saman tiedon kuin Gilbertkin:
Lafayette saapuu!
Kuningas oli Mounierille allekirjoittanut ihmisoikeuksia koskevan
säädöksen ja Madeleine Chambrylle määräyksen viljan hankkimisesta.
Saatuaan säädöksen ja määräyksen, joiden luultiin rauhoittavan
mieliä, lähtivät Maillard, Madeleine Chambry ja tuhatkunta naista
Pariisia kohden.
Kaupungin äärimmäisten talojen kohdalla he tapaavat Lafayetten, joka
Gilbertin kiihoittamana saapuu rientomarssissa kansalliskaartin
etunenässä.
"Eläköön kuningas!" huutavat Maillard ja naiset heiluttaen päänsä
yläpuolella säädöksiä.
"Mitä te puhutte kuningasta uhkaavasta vaarasta?" kysyi Lafayette
hämmästyen.
"Tulkaa, tulkaa, kenraali", huudahti Gilbert kiihoittaen häntä yhä
eteenpäin. "Saatte itse päättää."
Ja Lafayette kiiruhtaa eteenpäin. Kansalliskaarti saapuu rumpujen
soidessa Versaillesiin.
Rummutuksen alkaessa kuulua Versaillesiin kuningas tuntee jonkun
kunnioittavasti koskevan häntä käsivarteen.
Hän kääntyy. Se on Andrée.
"Tekö madame de Charny?" sanoo kuningas. "Mitä kuningatar tekee?"
"Sire, kuningatar pyytää teitä lähtemään, odottamatta pariisilaisia.
Henkivartiostonne ja Flandrian rykmentin suojaamana voitte päästä
minne tahansa."
"Onko se teidän mielipiteenne, kreivitär de Charny?" kysyi kuningas.
"On sire, jos samalla kertaa menette rajan yli, sillä muuten..."
"Muuten?"
"Muuten on parempi jäädä."
Kuningas pudisti päätänsä.
Hän jää, ei suinkaan sen vuoksi, että hänellä on rohkeutta jäädä,
vaan sen vuoksi, että hänellä ei ole voimaa lähteä.
Hiljaa hän mutisee:
"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"
Sitten hän sanoo kääntyen Andréen puoleen:
"Menkää sanomaan kuningattarelle, että hän lähtisi yksinään."
Viiden minuutin päästä kuningatar saapuu ja asettuu kuninkaan viereen.
"Mitä täällä teette, madame?" -- kysyy Ludvig XVI.
"Tulen kuolemaan kanssanne, monsieur", vastaa kuningatar.
"Nyt hän on todella kaunis!" sanoo Charny itsekseen hiljaa.
Kuningatar vavahtaa; hän on kuullut lauseen.
"Eiköhän olisikin minun parempi kuolla kuin elää", sanoo hän katsoen
Charnyn puoleen.
Tänä hetkenä kuuluu kansalliskaartin astuntaa palatsin ikkunoiden
alta.
Gilbert tuli nopeasti sisään.
"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "teidän majesteettinne ei tarvitse
enää mitään pelätä; Lafayette on tuolla alhaalla."
Kuningas ei pitänyt Lafayettesta, mutta ei mennyt siinä sen
pitemmällekään. Kuningatar sitävastoin vihasi Lafayettea eikä
salannut vihaansa. Seurauksena tästä oli, että ilmoittaessaan omasta
mielestään tänä hetkenä kaikkein tärkeimmän uutisen Gilbert ei saanut
mitään vastausta.
Mutta Gilbert ei ollut niitä miehiä, jotka pelkäävät kuninkaallisten
vaikenemista.
"Kuuliko teidän majesteettinne?" sanoi hän varmalla äänellä
kuninkaalle. "Lafayette on tuolla alhaalla ja teidän majesteettinne
käytettävänä."
Kuningatar oli yhä vaiti. Kuningas sanoi vähän ajan päästä:
"Viekää hänelle sana, että kiitän häntä ja pyydän häntä saapumaan
luokseni."
Muuan upseeri kumarsi ja poistui. Kuningatar astui kolme askelta
taapäin. Mutta melkein käskevällä liikkeellä kuningas pidätti hänet.
Hoviherrat jakaantuivat kahteen ryhmään.
Charny ja Gilbert jäivät kuninkaan luokse. Kaikki muut peräytyivät
kuningattaren tavoin ja asettuivat hänen taakseen.
Kuului yksinäisen miehen astuntaa, ja Lafayette ilmestyi ovelle.
Hänen tullessaan syntyi vaitiolo. Sen keskeltä kuului kuningattaren
ryhmästä ääni:
"Toinen Cromwell."
Lafayette hymyili.
"Cromwell ei olisi yksinään tullut Kaarle I:n luokse", sanoi hän.
Ludvig XVI kääntyi näitä hirveitä ystäviänsä kohti, jotka muuttivat
viholliseksi hänen avukseen tulleen miehen. Sitten hän lausui
Charnylle:
"Kreivi, minä jään. Herra Lafayetten tultua tänne ei minulla ole enää
mitään pelon syytä. Käskekää sotaväkeä siirtymään Rambouilletiin.
Kansalliskaarti vartioi palatsin ulkopuolta, henkikaarti sisäpuolta."
Hän jatkoi, kääntyen Lafayetten puoleen:
"Tulkaa, kenraali, tahdon puhella kanssanne."
Ja kun Gilbert astui askelen poistuakseen, sanoi kuningas:
"Te, herra tohtori, ette häiritse. Tulkaa."
Ja näyttäen tietä Lafayettelle ja Gilbertille, hän astui
sivuhuoneeseen, jonne molemmat seurasivat häntä.
Kuningatar seurasi heitä katseillaan, ja kun ovi oli suljettu, sanoi
hän:
"Tänään olisi pitänyt paeta! Tänään se vielä olisi voinut tapahtua.
Huomenna se ehkä on jo liian myöhäistä!"
Hän poistui mennäkseen omiin huoneisiinsa.
Sillä välin sattui palatsin ikkunoihin väkevä valo, kuin tulipalon
kuumotus. Suurella roviolla paistettiin tapetun hevosen kappaleita.


XXIV
LOKAKUUN 5 JA 6 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ

Yö oli jokseenkin rauhallinen. Kansalliskokous istui kello kolmeen
asti aamulla.
Kello kolme, ennenkuin jäsenet poistuivat, lähettivät he kaksi
vartijaa tarkastamaan Versaillesia ja sen lähitienoita ja kiertämään
puiston kautta. Kaikki oli tai ainakin näytti olevan rauhallista.
Keskiyön aikaan oli kuningatar aikonut poistua Trianonin portin
kautta, mutta kansalliskaartilainen ei päästänyt häntä menemään. Hän
selitti pelkäävänsä, mutta hänelle vakuutettiin, että Versaillesissa
oli turvallisempaa kuin missään muualla.
Hän siis vetäytyi pieneen huoneistoonsa ja rauhoittui nähdessään
kaikkein uskollisimmat henkivartijansa sitä suojaamassa.
Ovellaan hän tapasi Georges de Charnyn. Tämä oli aseissa, nojautuen
lyhyeen pyssyyn, jommoisia kaartilaiset käyttivät samoin kuin
rakuunatkin. Se oli tapojen vastaista: sisällä ollessaan kantoivat
vartijat vain miekkaa.
Kuningatar lähestyi häntä.
"Tekö se olettekin, parooni!" sanoi hän.
"Minä, madame."
"Aina uskollinen!"
"Olenhan vartiopaikallani."
"Kuka teidät siihen määräsi?"
"Veljeni, madame."
"Ja missä on veljenne?"
"Kuninkaan luona."
"Miksi kuninkaan luona?"
"Siksi, että hän on suvun päämies, ja sen vuoksi hänellä on oikeus
kuolla kuninkaan, valtion päämiehen, puolesta."
"Niin kyllä", sanoi Marie-Antoinette hiukan katkerasti, "jota vastoin
teillä on oikeus kuolla kuningattaren puolesta."
"Jos Jumala sallii minun täyttää tämän velvollisuuteni, on se minulle
suuri kunnia", vastasi nuori mies kumartaen.
Kuningatar astui askelen poistuakseen, mutta epäluulo kalvoi hänen
sydäntään. Hän kääntyi ja kääntäen päänsä puoliksi poispäin, kysyi:
"Ja... kreivitär, minne hän on joutunut?"
"Kreivitär saapui kymmenen minuuttia sitten ja on käskenyt valmistaa
itselleen vuoteen teidän majesteettinne etuhuoneeseen."
Kuningatar puri huuleensa.
Missä tahansa tämän Charnyn perheen kanssa joutui kosketuksiin, aina
he olivat velvollisuuttaan täyttämässä.
"Kiitos, monsieur", sanoi kuningatar, tehden hurmaavan liikkeen sekä
päällään että kädellään, "kiitos siitä, että huolellisesti suojaatte
kuningatartanne. Kiittäkää minun puolestani veljeänne siitä, että hän
huolellisesti suojaa kuningasta."
Ja tämän sanottuaan hän poistui. Etuhuoneessa hän tapasi Andréen, ei
levolla, vaan seisaallaan, kunnioittavana odottamassa.
Kuningatar ei voinut olla ojentamatta hänelle kättään.
"Kiitin juuri äsken lankoanne, Georgesia", sanoi kuningatar. "Pyysin
häntä kiittämään miestänne ja kiitän itse teitä."
Andrée niiasi syvään ja väistyi tieltä päästääkseen kuningattaren
menemään ohitseen. Tämä poistui makuuhuoneeseensa.
Kuningatar ei pyytänyt häntä seuraamaan. Tämä uskollisuus, josta
varsinainen kiintymys oli kadonnut ja joka kylmän tyynenäkin oli
yhtäkaikki valmis uhrautumaan kuolemaan asti, vaikutti häneen
kiusallisesti.
Kello kolmen aikaan aamulla oli siis kaikki rauhallista.
Gilbert poistui linnasta Lafayetten seurassa, joka oli ollut
kaksitoista tuntia hevosen selässä ja nyt oli väsymyksestä
nääntymäisillään, Portilla hän kohtasi Billotin, joka oli saapunut
kansalliskaartin kanssa. Billot oli nähnyt Gilbertin poistuvan,
arvellut tämän tarvitsevan hänen apuaan ja saapunut hänen luokseen
niinkuin koira saapuu yksinään lähteneen isäntänsä luo.
Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki
rauhallista, Kansalliskokouskin, vartijoittensa tiedonantojen
rauhoittamana, oli poistunut. Kaikki toivoivat, ettei mikään
häiritsisi tätä rauhallisuutta. Siinä he erehtyivät.
Melkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka valmistaa suurta
vallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää
rauhalliselta ja kaikki uskovat voivansa turvassa nukkua. Siinä he
erehtyvät.
Niiden miesten takana, jotka panevat asian alkuun, on toisia, jotka
odottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko
kyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä
sen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.
Silloin tulee tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden intohimojen
salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin,
tarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen
äärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken
tietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa
päämäärän.
Tänä yönä vallitsi Versaillesissa kaksi vastakkaista mielialaa
molemmissa joukoissa, joista toinen saapui sinne illalla ja toinen
yöllä.
Ensimmäinen saapui siksi, että se kärsi nälkää ja tahtoi leipää.
Toinen saapui vihan vuoksi ja vaati kostoa.
Tiedämme, kuka johti ensimmäistä ryhmää: Maillard ja Lafayette.
Mutta kuka johti toista? Historia ei mainitse ketään. Mutta
perintätieto sensijaan mainitsee hänen nimensä: Marat!
Olemme tutustuneet häneen, nähneet hänet Marie-Antoinetten häiden
aikana leikkaavan jalkoja Ludvig XV:n torilla. Olemme nähneet hänet
kaupungintalon torilla yllyttämässä kansaa Bastiljia valloittamaan.
Nyt saamme nähdä hänen hiipivän yöllä, kuin susi hiipii
lammaskarsinan luona, odottaen paimenen nukkumista uskaltaakseen
tehdä verisen työnsä.
Verrière!
Ensimmäisen kerran mainitsemme tämän nimen. Hän oli epämuotoinen
kääpiö, inhoittava kyttyräselkäinen mies, jolla oli epäsuhteiset
sääret. Jokaisen yhteiskunnan perustuksia mullistavan myrskyn aikana
näki tämän verisen kääpiön nousevan loan mukana pinnalle. Pari
kolme kertaa näki hänen kamalina aikakausina ajavan kyyryillään
mustan hevosen selässä. Hän muistutti Ilmestyskirjan petoa tai niitä
muodottomia paholaisia, jotka Callot on kuvannut kiusaamassa pyhää
Antoniusta.
Kerran hän eräässä klubissa pöydällä seisoen ankarasti uhkaili
ja syytti Dantonia. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin syyskuun
toisen päivän miehen kansansuosio alkoi horjua. Tämän myrkyllisen
hyökkäyksen aikana Danton huomasi olevansa hukassa, samoin kuin
leijona huomaa kahden sormen päässä suustaan myrkyllisen käärmeen
pään. Hän katsoi ympärilleen kuin etsien asetta tai tukea. Hän
huomasi kaikeksi onneksi toisen kyttyräselkäisen, tarttui heti tämän
kainalokuoppiin ja nosti hänet pöydälle toisen eteen.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "vastatkaahan tuolle herralle: minä
luovutan teille puheenvuoron."
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Danton oli pelastettu. Ainakin sillä
kertaa.
Perintätieto siis mainitsee, että Marat ja Verrière olivat läsnä.
Vieläpä eräs kolmaskin: Aiguillonin herttua, kuningattaren suurimpia
vihamiehiä, naiseksi puettuna.
Kuka sitä on väittänyt? Kaikki. Apotti Delille ja apotti Maury, nuo
molemmat perin erilaiset apotit. Edellisen väitetään kirjoittaneen
seuraavan säkeen:
Hän miesnä raukka on ja naisna murhaaja.
Maurysta taas mainitaan ihan toista. Kaksi viikkoa kohta kuvattavien
tapausten jälkeen tapasi Aiguillonin herttua hänet Feuillants-klubin
parvekkeella ja aikoi puhutella häntä.
"Mene tiehesi, portto", sanoi apotti Maury ja erkani
majesteetillisena herttuasta.
Kerrotaan siis näiden kolmen miehen saapuneen Versaillesiin kello
neljän aikaan aamulla. He johtivat tätä toista mainitsemaamme
joukkuetta.
Siihen kuuluivat ne, jotka tulevat voiton vuoksi taistelleiden
jäljestä. He saapuvat ryöstämään ja murhaamaan.
Olihan Bastiljissa hiukan murhattu, mutta ei laisinkaan ryöstetty.
Versaillesissa saisi oivallisen korvauksen.
Kello puolikuuden aikaan aamulla palatsi vavahti unestaan.
Marmoripihalla ammuttiin pyssyllä.
Viisi-, kuusisataa miestä oli äkkiä tullut ristikon luo, ja
kiihoittaen, lykkien toisiaan, he olivat yhdellä voimanponnistuksella
kiivenneet aidan yli tai rikkoneet portit. Silloin vartija oli
laukaisemalla antanut hätämerkin.
Yksi hyökkääjistä kuoli, ja hänen ruumiinsa virui pihalla. Tämä
laukaus jakoi ryöstäjien ryhmän kahtia: toinen tavoitti palatsin
hopea-esineitä, toinen ehkä kuninkaan kruunua. Niinkuin suunnattoman
kirveen halkaisemana joukko jakaantui kahteen ryhmään. Toinen ryhmä
ryntää kuningattaren huoneita kohti, toinen menee kappeliin päin,
siis kuninkaan huoneisiin.
Seuratkaamme ensin sitä, joka menee kuninkaan huoneisiin.
Olettehan nähnyt meren nousevan suuren vuoksen aikana? Kansanlaine
on samanlaatuinen, siltä erotuksella vain, että se hyökyy aina
eteenpäin, painumatta taaksepäin.
Kuninkaan suojana olivat ainoastaan se sotamies, joka vartioi ovella,
ja upseeri, joka äkkiä tuli etuhuoneesta kädessään peitsi; sen hän
oli siepannut hätääntyneeltä sveitsiläiseltä. "Kuka siellä!" huutaa
vartija. "Kuka siellä?" Ja kun hän ei kuule vastausta ja laine yhä
nousee, huutaa hän kolmannen kerran:
"Kuka siellä!" Ja hän nostaa pyssyn poskelleen. Upseeri käsittää,
mitä seuraa laukauksesta kuninkaan huoneistossa. Hän kohottaa
pyssynsä, rientää hyökkääjiä vastaan ja sulkee peitsellään koko
portaiden leveyden. "Mitä te tahdotte?" huutaa hän. "Mitä te etsitte?"
"Emme mitään", kuuluu useita pilkallisia ääniä. "Päästäkää meidät
menemään. Me olemme hänen majesteettinsa hyviä ystäviä."
"Olette hänen majesteettinsa hyviä ystäviä ja julistatte hänelle
sodan."
Tällä kertaa ei kuulunut vastausta... Ei muuta kuin synkkää naurua.
Muuan mies tarttuu peitsen varteen, jota upseeri ei tahdo päästää
irti. Saadakseen hänet päästämään mies puree häntä käteensä.
Upseeri sieppaa peitsen vastustajansa käsistä, tarttuu molemmin
käsin sen varteen kahden jalan päähän tyvestä ja lyö varren täydellä
voimalla vastustajansa päähän, halkaisten hänen kallonsa.
Kova isku taittaa peitsen.
Tästä lähin on upseerilla kaksi uutta asetta, keppi ja tikari.
Keppiä hän heiluttaa, ja tikarilla hän pistää. Tällä välin on
vahtisotamies avannut oven etuhuoneeseen ja kutsuu apua. Viisi kuusi
henkikaartilaista tulee.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoo vartija, "rientäkää kreivi de
Charnyn avuksi!"
Miekat välähtävät huotristaan, kimaltelevat hetkisen portaiden
yläpäässä olevan lampun valossa ja sitten iskevät Charnyn molemmin
puolin joukkoon.
Kuuluu tuskanhuutoja, veri purskuu, laine peräytyy portaita alas,
jotka nyt ovat veriset ja liukkaat.
Etuhuoneen ovi aukenee kolmannen kerran, ja vartija huutaa:
"Palatkaa sisään, hyvät herrat, kuningas määrää." Kaartilaiset
käyttävät hyväkseen hetken hämminkiä, joka on syntynyt joukossa. He
rientävät ovea kohden. Charny menee viimeisenä. Ovi sulkeutuu hänen
järjestään, suuret rautaiset teljet painuvat paikoilleen.
Tuhannet iskut osuvat yhtaikaa oveen. Mutta sen taakse kootaan
penkkejä, pöytiä, tuoleja. Se voi siten kestää ainakin kymmenen
minuuttia.
Kymmenen minuuttia! Sinä aikana voi saapua apu. Katsokaamme, mitä