Ange Pitou - 10

Tämä Flandrian rykmentti siis saapui, ja jotta se heti saavuttaisi
arvovallan, joka sille aiottiin hankkia, oli se otettava vastaan
sellaisella tavalla, että se herättäisi kansan huomiota. Amiraali
d'Estaing kutsui kokoon kaikki kansalliskaartin ja Versaillesissa
olevien joukkojen upseerit ja läksi rykmenttiä vastaan.
Se saapui juhlallisesti Versaillesiin, kanuunoineen, telttoineen ja
muonavaroineen. Tämän keskipisteen ympärille kokoontui joukko nuoria
aatelismiehiä, jotka eivät kuuluneet mihinkään määrättyyn armeijaan.
He valikoivat itselleen määrätyn univormun tunteakseen toisensa,
liittyivät palveluksesta vapaina oleviin upseereihin, kaikkiin
Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritareihin, jotka vaara tai varovaisuus
oli tuonut Versaillesiin. Sieltä he hajaantuivat Pariisiin, joka
silloin näki suureksi hämmästyksekseen keskellään joukon ihan uusia
vihollisia; he olivat hävyttömiä ja tiesivät salaisuuden, joka
sopivassa tilaisuudessa kyllä tuli ilmi.
Sinä hetkenä kuningas saattoi huoleti lähteä. Hänellä olisi ollut
tuki, häntä olisi matkalla suojattu, ja ehkä Pariisi, joka ei vielä
asiaa tarkoin tiennyt ja oli huonosti valmistautunut, olisi päästänyt
hänet menemään. Mutta _Itävallattaren_ pahat henget vartioivat
kaikkea.
Liège nousi kapinaan keisariaan vastaan, ja Itävallalla oli tämän
tähden siksi paljon vaikeuksia, että Ranskan kuningatar unohtui.
Kuningatar puolestaan arveli, että sellaisena aikana oli hänen
hienotunteisena lykättävä pakonsa tuonnemmaksi. Ja silloin asiat,
jotka olivat päässeet alkuun, alkoivat kiitää hurjaa vauhtia
eteenpäin.
Flandrian rykmentille annettujen suosionosoitusten jälkeen päätti
henkivartiosto pitää pidot rykmentin upseereille. Nämä päivälliset,
tämä juhla, määrättiin lokakuun ensimmäiseksi päiväksi. Kaikki
kaupungin huomattavimmat henkilöt oli kutsuttu juhlaan.
Mistä oli puhe? Veljeytymisestä flandrialaisten sotilaitten kanssa.
Miksi eivät sotilaat olisi veljeytyneet keskenään, koska piirikunnat
ja maakunnatkin veljeytyvät! Oliko perustuslaissa kielto, joka esti
aatelisia veljeytymästä?
Kuningas oli vielä rykmentin ylipäällikkö ja komensi sitä yksinään.
Hän omisti vielä yksinään Versaillesin palatsin. Hänellä oli oikeus
ottaa sinne vieraakseen kenet halusi.
Miksi hän ei olisi ottanut vastaan näitä kunnon sotilaita ja
arvokkaita aatelisia, jotka saapuivat Douaista _käyttäydyttyään
siellä hyvin_? Eihän mikään ollut sen luonnollisempaa. Eikä se ketään
kummastuttanut, saatikka säikyttänyt.
Tämän yhteisen aterian tarkoituksena oli lujittaa sitä tunnetta, joka
oli kaikilla Ranskan armeijan rykmenteillä, niiden tehtävänä kun oli
puolustaa vapauden ohella kuningaskuntaa.
Tiesiköhän kuningas edes, mitä oli päätetty?
Suurten tapausten jälkeen oli kuningas vapaa; hän oli tehnyt
myönnytyksiä eikä enää välittänyt mistään. Häneltä oli riistetty
yleisten asioiden taakka. Hän ei enää tahtonut hallita, koska toiset
hallitsivat hänen puolestaan, mutta hän ei suostunut istumaan koko
päiviä ikävissään.
Sillä välin kun kansalliskokous petollisesti kalvoi ja jyrsi, oli
kuningas metsästysretkellä.
Kun herrat aateliset ja piispat elokuun 1 päivänä luopuivat
kyyhkyslakoistaan ja läänitysoikeuksistaan, kyyhkysistään ja
pergamenttikirjeistään, tahtoi kuningaskin toisten tavoin tehdä
uhrauksia ja hävitti kaikki metsästyspäällikköjen toimet, mutta hän
metsästi itse yhtäkaikki.
Kun Flandrian rykmentin herrat söisivät henkikaartin herrojen kanssa,
olisi kuningas jokapäiväisen tapansa mukaan metsästämässä, ja ateria
olisi lopetettu silloin, kun hän palaisi kotiin.
Tämä asia koski niin vähän häntä, ja hän välitti itse siitä niin
vähän, että päätettiin Versaillesissa pyytää kuningattarelta lupaa
saada pitää juhla palatsissa.
Kuningattaren mielestä ei ollut mitään syytä kieltää
vieraanvaraisuutta flandrialaisilta sotilailta. Hän luovutti
näytäntösalin ja salli, että tänä päivänä rakennettaisiin sinne
irtopermanto suuremman tilan valmistamiseksi sotilaille ja heidän
vierailleen.
Kun kuningatar osoittaa vieraanvaraisuutta ranskalaisille
aatelismiehille, osoittaa hän sitä täydellisesti. Ruokasali oli
siis saatu kuntoon; puuttui vain salonki. Kuningatar luovutti
Herkules-salin.
Torstaina lokakuun ensimmäisenä päivänä, niinkuin olemme jo
maininneet, pidettiin nämä pidot, jotka historiassa perin selvästi
todistavat, kuinka ajattelematon tai sokea kuningasvalta oli.
Kuningas oli metsästämässä. Kuningatar oli sulkeutunut huoneeseensa
alakuloisena ja mietteissään. Hän oli päättänyt olla kuuntelematta
ainoatakaan lasien kilahdusta tai ainoatakaan ääntä.
Hänen poikansa oli hänellä sylissään, Andrée hänen lähellään. Kaksi
naista teki huoneen nurkassa työtä. Siinä oli hänen ympäristönsä.
Vähitellen saapui linnaan häikäiseviä, sulkatöyhtöisiä,
kiiltäväaseisia upseereita. Hevoset hirnuivat tallien luona, torvet
soivat, Flandrian rykmentin ja henkikaartin soittokunnat täyttivät
ilman sävelillä.
Versaillesin porteilla seisoi kalpea, utelias joukko, joka
epäluuloisen levottomana vaani, selitteli, tutki sekä iloa
että säveleitä. Silloin tällöin tulvehti kuin etäisen myrskyn
tuulahduksina avoimista ovista iloisen melun keralla ruokahöyrypilviä.
Ajattelematonta oli sallia tämän nälkiintyneen kansan hengittää lihan
ja viinien hajua, antaa synkän kansan nähdä iloa ja toivorikkautta.
Juhlaa jatkui kuitenkin häiriöttä. Alussa upseerit selvinä ollessaan
ja kunnioittaen univormuaan olivat puhelleet hiljaa ja ryypänneet
vähän. Ensimmäisen neljänneksen aikana suoritettiin ohjelma, siten
kuin se edeltäpäin oli suunniteltu.
Tuotiin toinen ruokalaji.
Herra de Lusignan, Flandrian rykmentin komendantti, ehdotti kolme
tervehdysmaljaa juotavaksi: Kuninkaan, kuningattaren, dauphinin
ja kuninkaallisen perheen kunniaksi. Neljä kattoon asti kaikuvaa
hurraahuutoa kuului ulkona olevien synkkien katselijoiden korviin.
Muuan upseeri nousi. Ehkä hän oli älykäs ja urhea mies, joka
terveellä järjellään näki, mihin tämä voisi johtaa: kenties hän
rehellisesti rakasti kuninkaallista perhettä, jota nyt sellaisella
pauhulla juhlittiin.
Hän ymmärsi, että kaikkien näiden maljapuheiden joukosta oli
unohtunut yksi, joka ehdottomasti kuului niihin. Hän ehdotti
juotavaksi kansakunnan maljan.
Kuului mutinaa ja sitten pitkäaikainen huuto.
"Ei, ei!" vastasivat kaikki läsnäolevat yhtaikaa.
Ja kansakunnan malja hylättiin. Juhla sai siis oikean luonteensa,
virta oikean vauhtinsa.
On sanottu ja sanotaan vieläkin, että tämän maljan ehdottaja oli
vastakkaisten mielenosoitusten salainen kätyri. Olkoon kuinka
tahansa, hänen sanansa saivat aikaan ikävän vaikutuksen. Kansakunnan
voi vielä unohtaa. Mutta sen solvaaminen on jo liikaa. Kansakunta
kostaa sen.
Kun tästä hetkestä alkaen jää oli murtunut, kun hiljaisuutta
seurasivat huudot ja kiihkeät keskustelut, ei kurista enää voinut
puhuakaan; sisään kutsuttiin krenatöörit, rakuunat ja sveitsiläiset,
kaikki linnassa olevat tavalliset sotilaat.
Viini virtasi: se täytti kymmenen kertaa lasit. Jälkiruoka tuotiin
sisään, anastettiin hyökkäämällä. Humaltuminen oli ihan yleistä.
Sotilaat unohtivat kilistelevänsä maljoja upseeriensa kanssa. Se oli
todellakin veljeytymisen juhla.
Kaikkialla huudettiin: Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! Näin
paljon kukkia, näin paljon valoja, näin paljon kullatuista katoista
säihkyviä välkkeitä, näin paljon riemukkaiden ajatusten valaisemia
kasvoja, näin paljon silmistä loistavaa uskollisuuden välkettä! Se
oli todella näky, jonka kuningatar olisi hyvin mielellään nähnyt; se
olisi antanut kuninkaalle varmuutta.
Tämä onneton kuningas, tämä alakuloinen kuningatar, miksi he eivät
ottaneet juhlaan osaa!
Hovipalveluksessa olevat upseerit poistuivat, juoksivat
Marie-Antoinetten luo, kertoivat hänelle liioitellen kaikki, mitä
olivat nähneet.
Silloin naisen sammunut katse kirkastui, ja hän nousi. Vielä oli siis
uskollisuutta ja kiintymystä ranskalaisten sydämissä. Vielä oli siis
toivoa.
Kuningatar loi synkän katseen ympärilleen.
Hänen ovelleen alkoi kokoontua palvelijoita. Kuningatarta pyydettiin,
rukoiltiin saapumaan, ei muuta kuin vain poikkeamaan tähän juhlaan,
missä kaksituhatta miestä innoissaan vakuutti jumaloivansa
yksinvaltiutta.
"Kuningas on poissa", sanoi hän alakuloisesti; "minä en voi lähteä
yksinäni."
"Dauphinin kanssa", sanoivat muutamat ajattelemattomat, jotka eniten
pyysivät häntä lähtemään.
"Madame, madame", kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa; "jääkää tänne,
minä pyytämällä pyydän, jääkää."
Hän kääntyi; se oli Charny.
"Mitä", sanoi kuningatar, "ettekö te olekaan noiden urhoollisten
miesten seurassa?"
"Olen tullut sieltä, madame. Siellä vallitsee sellainen intoilu, että
se voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää teidän majesteettianne."
Marie-Antoinettella oli oikkujensa päivä. Tänään hänen teki mieli
toimia päinvastoin kuin Charny toivoi.
Hän katsoi kreiviin halveksivasti ja aikoi vastata hänelle
pisteliäästi, kun Charny teki kunnioittavasti estävän liikkeen sanoen:
"Minä rukoilen, madame, odottakaahan edes kuninkaan neuvoa."
Hän luuli siten voittavansa aikaa.
"Kuningas! Kuningas!" huusivat monet yhtaikaa. "Kuningas palaa
metsästysretkeltä."
Se oli totta.
Marie-Antoinette nousi, riensi kuningasta vastaan, jolla vielä on
saappaat jalassa ja vaatteet pölyssä.
"Monsieur", sanoi hän, "tuolla vietetään juhlaa, joka on Ranskan
kuninkaan arvon mukainen. Tulkaa! Tulkaa!"
Ja hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan
katsomattakaan Charnyn puoleen, joka raivoissaan tarttui rintaansa
niin että kynnet repivät siihen naarmuja.
Taluttaen vasemmalla kädellään poikaansa kuningatar astui portaita
alas. Edellä meni suuri lauma hovilaisia, jouduttaen hänen
astuntaansa. Hän saapui oopperasalin ovelle sinä hetkenä, jona lasit
oli täytetty kahdennenkymmenennen kerran ja ne tyhjennettiin huutaen:
eläköön kuningas ja kuningatar!


XVIII
HENKIKAARTIN JUHLA

Sinä hetkenä, jona kuningatar kuninkaan ja poikansa kanssa saapui
oopperan permannolle, kaikui niin väkevä huuto yltympäri kuin miina
olisi räjähtänyt. Huumaantuneet sotilaat, kiihoittuneet upseerit
nostivat hattujaan ja miekkojaan huutaen: Eläköön kuningas! eläköön
kuningatar! eläköön dauphin!
Soittokunta alkoi soittaa: _Oi Rikhard, kuninkaani!_
Tähän lauluun sisältyvät ajatukset olivat tulleet niin selviksi, ne
kuvasivat niin täydellisesti kaikkien mietteitä, niin täydellisesti
juhlan tunnelmaa, että kaikki heti laulun alussa yhtyivät siihen.
Kuningatar unohti innoissaan olevansa humalaisten miesten seurassa.
Kuningas oli hämmästynyt; selvän järkensä avulla hän varsin hyvin
tajusi, ettei hänen paikkansa ollut täällä, että hän asteli tietä,
jota omatunto ei sallinut, mutta hän oli heikko, ja mieltä hiveli
suosio ja innostus, jota hän ei ollut tottunut enää näkemään
kansassaan. Hänkin antautui vähitellen yleisen innostuksen valtaan.
Charny, joka koko aterian aikana ei ollut juonut muuta kuin vettä,
nousi kalpeana nähdessään kuninkaan ja kuningattaren. Hän oli
toivonut, että kaikki olisi tapahtunut heistä etäällä, ja vähät
silloin kaikesta; voisihan väittää sen vääräksi, peruuttaa kaikki,
mutta kuninkaan ja kuningattaren läsnäolo muutti sen historiaksi.
Mutta hänen kauhunsa vielä yltyi, kun hän näki veljensä Georgesin
lähestyvän kuningatarta ja hymyilyn rohkaisemana puhuvan.
Hän oli siksi kaukana, ettei voinut kuulla, mitä veli sanoi. Mutta
liikkeistä hän arvasi, että se oli jokin pyyntö.
Sen kuultuaan kuningatar nyökkäsi myöntävästi ja irroittaen äkkiä
kokardin, joka oli hänen päähineessään, antoi sen nuorelle miehelle.
Charny vavahti, ojensi käsivartensa ja oli huutamaisillaan.
Se ei ollut edes valkoinen kokardi, ranskalainen, jonka kuningatar
ojensi ajattelemattomalle upseerille. Se oli musta kokardi,
itävaltalainen, vihollisen tunnus.
Tällä kertaa ei kuningattaren teko enää ollut ajattelemattomuutta; se
oli petosta.
Mutta nämä intomieliset miesraukat, jotka Jumala tahtoi tuhota,
olivat niin mielettömiä, että kun Georges de Charny näytti heille
mustaa kokardia, silloin ne, joilla oli valkoinen kokardi heittivät
sen syrjään, ja ne, joilla oli kolmivärinen, polkivat sen jalkoihinsa.
Ja silloin huumaus kävi niin suureksi, että peläten tukehtuvansa
suudelmiin ja joutuvansa niiden tallattaviksi, jotka polvistuivat
heidän eteensä, Flandrian rykmentin ylhäisten vieraitten täytyi
poistua omiin huoneisiinsa.
Tämä kaikki oli epäilemättä vain ranskalaista hurjuutta, jolle
ranskalaiset aina ovat valmiit antamaan anteeksi, jos hurjastelu
olisi päättynyt innostukseen. Mutta kun sivuutettiin innostuskin!
Olivathan nämä kunnon kuningasmieliset hyväillessään kuningasta
kynsineet hiukan kansakuntaa, jonka nimessä kuninkaalle tehtiin niin
paljon vääryyttä, että laulun sanat olivat täysin oikeassa:
"Ei armaalleen sais huolta tuottaa!"
Tätä laulun säveltä soitettaessa kuningas, kuningatar ja dauphin
poistuivat.
Heti heidän poistuttuaan juhlan osanottajat yllyttivät toisiaan ja
muuttivat juhlasalin piankin valloitetuksi kaupungiksi.
Monsieur Perceval, d'Estaingin ajutantti, viittasi soittamaan
hyökkäysmerkin.
Hyökkäys ketä vastaan? Poissaolevaa vihollista vastaan!
Kansaa vastaan.
Hyökkäyssoitto, tämä ranskalaisen korville suloinen sävel, muutti
Versaillesin oopperasalin taistelukentäksi ja aitioissa istuvat
kauniit, helläsydämiset naiset vihollisiksi.
Huuto: "hyökätkää!" kaikui sadoista suista, ja aitioihin alettiin
kiivetä. Totta kyllä olivat hyökkääjät kaikkea muuta kuin
peloittavat, ja piiritetyt ojensivat heille kätensä.
Ensimmäiseksi saapui parvekkeelle muuan flandrialainen krenatööri.
Perceval otti ristin napinreiästään ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
Totta kyllä se oli limburgilainen risti, sellainen, joka ei ole
oikeastaan mikään risti.
Ja tämä kaikki tapahtui itävaltalaisten värien vallitessa,
kansallista kokardia kirotessa.
Sieltä täältä kuului uhkaavia huutoja. Mutta nämä huudot, yhtyen
laulajien karjuntaan, piirittäjien hurraahuutoihin, torvien
räikynään, kaikuivat uhkaavina kansan korviin, joka kuunteli ovilla,
ensiksi hämmästyen ja sitten suuttuen.
Sitten levisi tieto ulkosalle, torille, sitten kaduille, että musta
kokardi oli tullut valkoisen kokardin sijaan, ja että kolmivärinen
oli tallattu maahan.
Saatiin tietää, että muuan kansalliskaartin upseeri, joka kaikista
uhkauksista huolimatta oli säilyttänyt kolmivärisen kokardinsa, oli
saanut pahan haavan kuninkaan huoneistossa.
Siellä täällä kerrottiin, että yksi ainoa upseeri oli liikkumatta
ja surullisena seisonut tämän salin ohella, joka oli muuttunut
sirkukseksi, missä kaikki nämä miehet juoksivat raivoissaan. Hän
oli katsellut, kuunnellut, astunut uskollisena sotilaana esiin,
alistunut enemmistön kaikkivaltaan, ottaen niskoilleen toisten syyn,
ottaen edesvastuun kaikesta siitä, mitä armeija Flandrian rykmentin
upseerien edustamana oli tehnyt luvatonta. Mutta tämän hullujen
keskellä olleen ainoan viisaan upseerin nimeä ei mainittu. Ja jos
olisi mainittu, ei kukaan olisi uskonut, että kreivi de Charny,
kuningattaren suosikki, oli ollut se, joka valmiina kuolemaan
kuningattaren puolesta oli eniten kärsinyt hänen menettelystään.
Kuningatar puolestaan oli palannut huoneisiinsa huumaantuneena tämän
kohtauksen taikavaikutuksesta. Hänen ympärilleen kokoontui piankin
suuri lauma hoviherroja ja ihailijoita.
"Näettehän", sanottiin hänelle, "näettehän, millainen on oikeastaan
joukkomme mieliala. Kun teille puhutaan kansan raivosta anarkististen
ihanteiden puolesta, näettehän, ettei se voi taistella ranskalaisten
sotilaitten voimakasta, kuningasvaltaa suosivaa intoa vastaan."
Ja kun kaikki nämä sanat sisälsivät juuri sen, mitä kuningatar salaa
toivoi, antautui hän haaveittensa valtaan huomaamattakaan, että
Charny oli jäänyt kauas hänestä.
Vähitellen melu kuitenkin taukosi. Uni sammutti kaikki juopumuksen
virvatulet, kaikki kuvittelut. Kun kuningas ennen levollemenoa kävi
tapaamassa kuningatarta, sanoi hän nämä syvää viisautta ilmaisevat
sanat: "Saamme nähdä huomenna."
Mikä ajattelemattomuus! Kaikki muut paitsi kuningatar olisivat
käsittäneet nämä sanat viisaaksi neuvoksi. Mutta Marie-Antoinettessa
ne elähdyttivät puoliksi kuivettuneet vastustuksen ja uhman lähteet.
"Se on totta", ajatteli hän kuninkaan poistuttua, "tämä nyt
palatsiin tänä iltana suljettu liekki leviää yöllä Versaillesiin ja
sytyttää huomenna koko Ranskan tuleen. Kaikki nämä upseerit, nämä
sotilaat, jotka tänä iltana antoivat minulle hehkuvia todistuksia
uskollisuudestaan, saavat petturin, kansakuntaa vastaan kapinoivan
nimen. Heitä sanotaan isänmaan murhaajiksi, näitä aatelissukujen
johtohenkilöitä mainitaan Pittin ja Koburgin kätyreitten apulaisiksi,
kuningasvallan kiertotähdiksi, barbaareiksi, pohjoisesta tulleiksi
raakalaisiksi. Jokainen näistä päistä, joka otti hattuunsa mustan
kokardin, on määrätty koristamaan lyhtypatsaita Grève-torilla.
Jokaisen näistä rinnoista, joista kauniina kaikui huuto: eläköön
kuningatar! lävistää ensimmäisessä kahakassa katala puukko tai
inhoittava peitsi. Ja taas olen minä, yhä vain minä, saanut kaiken
tämän aikaan. Minä tuomitsen näin kuolemaan monta kunnon palvelijaa,
minä, loukkaamaton kuningatar, jolle edessä teeskennellään, mutta
jota takana vihan vimmassa solvaistaan. Ei, ennenkuin olen siihen
määrään kiittämätön ainoita ja viimeisiä ystäviä kohtaan, ennenkuin
olen niin raukkamainen ja sydämetön, otan kaiken syyn niskoilleni.
Minun tähteni tämä kaikki on tapahtunut, minä siis otan myös kaikki
vihatkin vastaan. Saamme nähdä, kuinka pitkälle viha vie, saamme
nähdä, kuinka korkealle valtaistuimeni portaille uskaltaa tuo
likainen virta kohota."
Kun kuningatarta kerran kiihoitti synkistä tuumista raskas
unettomuus, ei voinut olla epäilystäkään siitä, millaiseksi seuraava
päivä kävisi.
Seuraava päivä saapui katumuksen synkistämänä, napinan täyttämällä.
Silloin kansalliskaarti, jolle kuningatar oli lahjoittanut
lipun, tuli päät kumarassa ja hämärin katsein kiittämään hänen
majesteettiansa.
Helposti huomasi näiden miesten käytöksestä, että he eivät
hyväksyneet eilisiä tapauksia, ja että he olisivat niitä suoraan
moittineet, jos olisivat uskaltaneet. He olivat ottaneet osaa
kulkueeseen, olleet ottamassa vastaan Flandrian rykmenttiä,
saaneet kutsun saapua juhlaan ja saapuneetkin. Mutta kun he olivat
suuremmassa määrässä kansalaisia kuin sotilaita, olivat he pitojen
aikana tohtineet tehdä yrmeitä huomautuksia, joita ei kuitenkaan
otettu varteen. Nämä huomautukset olivat nyt muuttuneet moitteeksi,
soimaukseksi.
Saapuessaan palatsiin kiittämään kuningatarta oli heidän mukanaan
suuri väenpaljous.
Olosuhteiden vakavuus sai aikaan sen, että lipun antaminen tuli
vaikuttavaksi tilaisuudeksi. Molemmin puolin saaliin nähdä, kenen
kanssa oltiin tekemisissä.
Omasta puolestaan kaikki sotilaat ja upseerit, jotka eilen olivat
panneet itsensä vaaraan, tahtoivat tietää, missä määrin kuningatar
kannatti heidän ajattelematonta mielenosoitustaan. He olivat
asettuneet seisomaan vastapäätä tätä loukkaantunutta kansaa, jota he
eilen olivat solvaisseet, saadakseen ensimmäisinä kuulla palatsista
kaikuvat viralliset sanat.
Vastavallankumouksen koko edesvastuu oli siis nyt kuningattaren
niskoilla.
Hän saattoi kuitenkin vielä väistää edesvastuun, estää onnettomuuden.
Mutta hän, ylpeän rotunsa ylpeimpänä jäsenenä, loi kirkkaan
loistavan, varman katseen ympärilleen, ystäviinsä ja vihamiehiinsä ja
kääntyi seuraavin sanoin kansalliskaartin upseerien puoleen:
"Hyvät herrat", sanoi hän, "olen hyvin onnellinen saadessani
lahjoittaa teille tämän lipun. Kansakunnan ja armeijan tulee rakastaa
kuningasta yhtä paljon kuin minä rakastan kansakuntaa ja armeijaa.
_Olen ollut ihastuksissani eilispäivästä_."
Kuningattaren lausuessa nämä sanat kirkkaalla äänellä, kuului
joukosta mutinaa ja voimakas kättentaputus paukahti sotilaitten
riveistä.
"Hän kannattaa meitä", ajattelivat toiset.
"Hän pettää meidät", miettivät toiset.
Siis teille, kuningatarparka, ei tuo lokakuun ensimmäisen päivän ilta
ollutkaan mitään odottamatonta. Siis, te, onneton kuningatar, ette
paheksinut eilistä päivää, ette sitä kadu.
Sensijaan että olisitte sitä katunut, olittekin siitä ihastunut!
Charny, joka seisoi eräässä ryhmässä, kuuli suureksi surukseen tämän
hyväksymisen, vieläpä henkikaartin juominkien ylistämisenkin.
Kääntäessään silmänsä joukon puoleen, kuningatar kohtasi nuoren
miehen katseen, ja hän tarkasti rakastettunsa ilmeitä nähdäkseen,
minkä vaikutuksen hän oli puheellaan tehnyt.
"Ehkä olenkin urhoollinen?" tahtoi hän sanoa.
"Madame, pikemmin olette hullu kuin urhoollinen", vastasi kreivin
tuskan synkistämä ilme.


XIX
NAISET SEKAANTUVAT ASIAAN

Versaillesissa valmisteltiin sankarillista mielialaa kansaa vastaan.
Pariisissa koottiin ratsuväkeä hovia vastaan. Mutta tämä ratsuväki
kuljeksi kaduilla. Nämä kansan ritarit kulkivat ryysyisinä, käsi
miekan kahvassa tai pistoolin varressa, ajatellen tyhjiä taskujaan ja
kurisevia vatsojaan.
Kun Versaillesissa juotiin liian paljon, ei Pariisissa ollut edes
kylliksi ruokaa. Versaillesin pöydissä oli liiaksi viiniä. Pariisin
leipureilla ei ollut kylliksi jauhoja.
Kummallinen seikka! Tämä suuri sokeus saisi meikäläiset
politikoitsijat, jotka ovat tottuneet näkemään monen valtaistuimen
sortumisen, säälistä hymyilemään.
Valmistaa vastavallankumousta ja kiihoittaa taisteluun nälkäisiä
ihmisiä! Onhan selvää, sanoo historia, jonka on täytynyt ruveta
materialistiseksi filosofiksi, että kansa ei milloinkaan taistele
hurjemmin kuin päivällistä syömättä.
Olihan kuitenkin helppo antaa kansalle leipää, ja Versaillesin leipä
olisi silloin tuntunut vähemmän katkeralta.
Mutta Corbeilin jauhot eivät saapuneet. Corbeil on niin kovin kaukana
Versaillesista! Kukahan kuninkaan ja kuningattaren seurassa olisi
ajatellut Corbeilia?
Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämän hovin huolimattomuuden tähden
nälänhätä, niin vaikeasti nukkuva ja niin helposti heräävä
kummitus, tullut kalpeana ja huolestuttavana Pariisin kaduille. Se
kuuntelee kaikissa kadunkulmissa, kokoo joukkonsa kiertolaisista
ja pahantekijöistä, painaa kasvonsa rikkaitten ja virkailijoitten
ikkunaruutuja vasten.
Miehet muistavat kahakoita, jotka maksavat paljon verta, muistavat
Bastiljin, Foulonin, Berthierin ja Flessellesin, pelkäävät saavansa
kerran vielä murhaajan nimen ja odottavat.
Mutta naiset eivät tähän asti ole vielä tehneet muuta kuin kärsineet
kolminkertaisesti: Lapsensa puolesta, joka itkee ja on kärsimätön,
koska se ei tunne nälän syytä, ja joka sanoo: Miksi et anna minulle,
leipää? Miehensä puolesta, joka synkkänä ja vaiteliaana lähtee
aamulla kotoa palatakseen illalla vielä synkempänä ja vaiteliaampana.
Lopuksi omasta puolestaan, ajatellen kaikkia perheellisiä ja
äidillisiä kärsimyksiään. Mutta nyt naiset tahtovat päästä kostamaan,
palvella isänmaata omalla tavallaan.
Naisethan olivat saaneet aikaan lokakuun ensimmäisen päivän
Versaillesissa. Naisten vuoro oli panna toimeen lokakuun viides
päivä Pariisissa. Gilbert ja Billot olivat Palais-Royalissa Foyn
kahvilassa. Siellä tehtiin päätöksiä. Äkkiä kahvilan ovi aukeni;
muuan nainen syöksyi sisään kauhuissaan. Hän ilmoitti nähneensä
miehiä valkoisine ja mustine kokardeilleen, jotka olivat tulleet
Versaillesista Pariisiin. Hän puhui yleisestä vaarasta.
Muistammehan, mitä Charny oli sanonut kuningattarelle:
"Madame, silloin on syytä pelätä, kun naiset sekaantuvat asiaan."
Se oli Gilbertinkin mielipide.
Nähdessään siis naisten sekaantuvan asiaan hän kääntyi Billotin
puoleen ja sanoi vain tämän sanan:
"Kaupungintalolle!"
Sen keskustelun jälkeen, joka oli ollut Billotin, Gilbertin ja Pitoun
välillä ja jonka seurauksena oli Pitoun paluu pienen Sébastien
Gilbertin seurassa Villers-Cotteretsiin, Billot totteli jokaista
Gilbertin viittausta ja sanaa, sillä hän ymmärsi olevansa voima,
Gilbertin edustaessa järkeä.
Molemmat riensivät kahvilasta, menivät Palais-Royalin puiston
poikki, sitten Fontaines-pihan halki Saint-Honoré-kadulle. Hallien
kohdalla he näkivät nuoren tytön, joka pärryttäen rumpua tuli
Bourdonnais-kadulta. Gilbert pysähtyi ihmeissään.
"Mitä tämä tietää?" kysyi hän.
"Näettehän itse, tohtori", sanoi Billot: "nuori tyttö pärryttää
rumpua jokseenkin hyvin."
"Hän on kai kadottanut jonkun ruuvin", sanoi eräs ohikulkija.
"Hän on hyvin kalpea", sanoi Billot.
"Kysykää häneltä, mitä hän tahtoo", lausui Gilbert.
"Kaunis tyttö", sanoi Billot, "miksi noin soitatte rumpua?"
"Minun on nälkä!" vastasi nuori tyttö heikolla ja kimakalla äänellä.
Ja hän jatkoi matkaansa soittaen rumpuaan.
Gilbert oli kuullut vastauksen.
"Tämä alkaa näyttää peloittavalta", sanoi hän.
Ja hän katsoi tarkemmin naisia, jotka seurasivat rumpua lyövää
tyttöä. He olivat laihoja, horjuvia, epätoivoisen näköisiä.
Näiden naisten joukossa oli sellaisia, jotka eivät olleet syöneet
kolmeenkymmeneen tuntiin. Ja sieltä kuului toisinaan huuto, joka
uhkasi heikkoudellaankin, sillä tämän huudon saattoi kuulla tulevan
nälkiintyneistä suista.
"Versaillesiin!" huusivat he, "Versaillesiin!"
Ja matkallaan he viittasivat kaikille vastaan tuleville naisille, ja
kaikille, jotka he näkivät ikkunoissa.
Vaunut ajoivat ohitse; niissä istui _kaksi vallasnaista_, jotka
pistivät päänsä vaunujen ikkunasta ja alkoivat nauraa.
Rummuttajan kulkue pysähtyi. Parikymmentä naista hyökkäsi vaunujen
ovelle, pakotti naiset astumaan kadulle ja liittymään heidän
joukkoonsa. Kun he vastustelivat ja estelivät, sai pari kovaa
korvapuustia heidät heti tottelemaan.
Näiden naisten jäljestä, jotka etenivät hitaasti, sillä he kokosivat
joukkoa pitkin matkaa, asteli mies molemmat kädet housuntaskuissa.
Tämä laihan ja kalpean näköinen, pitkä ja hoikka mies oli puettu
teräsharmaaseen takkiin ja mustiin housuihin ja liiveihin. Päässään
hänellä oli pieni kolmikulmainen hattu, joka oli hiukan viistossa
otsalla. Pitkä miekka kalisi hänen laihoja, mutta voimakkaita
sääriään vasten.
"Minähän tunnen tuon miehen", sanoi Billot; "olen nähnyt hänet
kaikissa kahakoissa."
"Se on vahtimestari Maillard", sanoi Gilbert.
"Niin onkin, sama, joka minun jäljestäni astui lautaa pitkin
Bastiljiin. Hän oli minua taitavampi, ei pudonnut vallihautaan."
Maillard katosi naisten keralla kadunkulman taakse.
Billotin teki mieli seurata Maillardia, mutta Gilbert vei hänet
mukanaan kaupungintalolle.
Hän oli varma siitä, että sinne jokainen kapina lopulta päättyisi,
pankootpa sen toimeen miehet tai naiset. Hän ei seurannut virran
rantaa, vaan meni suoraan sen suulle.
Kaupungintalolla tiedettiin, mitä Pariisissa tapahtui. Mutta siitä
ei suuriakaan välitetty. Mitä välittikään hidasverinen Bailly ja
aristokraattinen Lafayette siitä että nainen oli ryhtynyt rumpua
pärryttämään! Sehän oli vain liian varhaista karnevaalia, ei mitään
muuta.
Mutta kun tämän rummuttavan tytön jäljestä näkyi saapuvan kaksi
tai kolmetuhatta naista, kun joka hetki suurenevan joukon rinnalla
näki astelevan yhtä suuren joukon miehiä, jotka hymyilivät synkästi
ja pitivät kamalia aseitaan lepoasennossa; kun käsitti, että nämä
miehet hymyilivät edeltäpäin kaikelle sille pahalle, mitä nämä
naiset saisivat aikaan ja mitä oli sitä vaikeampi korjata, koska
järjestysvalta ei ryhtyisi mihinkään, ennenkuin tämä paha olisi
tehty eikä laki jälkeenpäin sitä rankaisisi, alettiin ymmärtää
tilanteen vakavuus. He hymyilivät sen vuoksi, että mielellään näkivät
yhteiskunnan vaarattomamman puolen tekevän sen, mitä he eivät olleet
uskaltaneet tehdä.
Puolen tunnin päästä oli kymmenentuhatta naista kokoontunut
Grève-torille. He alkoivat neuvotella, kädet kupeilla, huomattuaan
olevansa kylliksi taajalukuisina koolla.