Ange Pitou - 05

eteenpäin hitaasti kuin merovingilaisten aikuiset härkien vetämät
ajoneuvot.


VII
MATKA

Tyrkkien ja toisten tyrkkiminä, mutta yhä vain seuraten ratsastavaa
Beauvaun ajutanttia, saapuivat Gilbert, Billot ja Pitou vaunujen
lähelle, missä kuningas herrojen Estaingin ja Villeroyn seurassa ajoi
yhä lisääntyvän kansanjoukon keskellä eteenpäin.
Kummallinen, outo, tuntematon näky, sillä se tapahtui ensi kerran.
Kaikki maaseudun kansalliskaartilaiset, tilapäiset sotilaat,
juoksivat ilohuudoin kuningasta vastaan, tervehtivät häntä siunaten,
koettivat näyttää itseään hänelle, ja sen sijaan että olisivat
palanneet kotiaan, liittäytyivätkin riveihin ja seurasivat jalkaisin
kuningasta.
Miksi? Sitä ei kukaan olisi voinut selittää. Seurasivatko he
vaistoaan? Jokainen oli jo ennenkin nähnyt, mutta tahtoi yhä
uudelleen nähdä rakastetun kuninkaan.
Sillä siihen aikaan Ludvig XVI:tta jumaloitiin. Ja ellei Voltaire
olisi ranskalaisissa herättänyt inhoa alttareita kohtaan, niin he
olisivat pystyttäneet kuninkaalle alttarin.
Ludvig XVI:lla ei siis ollut mitään alttaria, mutta se johtui
yksinomaan siitä, että kaikki älykkäät miehet kunnioittivat häntä
siksi paljon, etteivät tahtoneet hänelle valmistaa tätä nöyryytystä.
Ludvig XVI huomasi Billotin käsivarteen nojautuvan Gilbertin. Heidän
takanaan asteli Pitou laahaten jälestään pitkää miekkaansa.
"Kas, tohtori, kylläpä nyt on kaunis ilma ja kylläpä kansa on
kaunista!"
"Huomaattehan sen, sire", vastasi Gilbert.
Sitten hän kumartui kuninkaan puoleen.
"Mitä lupasin teidän majesteetillenne!"
"Sen teitte ja olette täydellisesti pitänyt sananne."
Kuningas kohotti päätään ja lausui siinä tarkoituksessa, että
toisetkin sen kuulisivat:
"Me kuljemme hyvin hitaasti eteenpäin, mutta mielestäni sittenkin
liian nopeasti, sillä en ennätä nähdä kaikkea sitä, mitä tänään on
nähtävänä."
"Sire", sanoi herra de Beauvau, "tällä tavalla pääsemme penikulman
kolmessa tunnissa. On vaikea kulkea vielä hitaammin."
Hevoset pysähtyivät tuontuostakin. Pidettiin puheita ja lausuttiin
innostuneita sanoja. Kansalliskaartilaiset veljeytyivät kuninkaan
henkivartioston sotilaitten kanssa.
"Jos veljeydytään henkivartioston kanssa", sanoi Gilbert, joka
filosofina katseli tätä outoa näkyä, "niin täytyi heidän siis tätä
ennen olla vihamiehiä."
"Kuulkaahan, herra Gilbert", sanoi Billot puoliääneen, "olen tarkkaan
katsellut kuningasta ja tarkkaan kuunnellut hänen sanojaan. Minun
mielestäni on kuningas kunnon mies."
Ja innoissaan Billot lausui nämä viimeiset sanat niin kovaa, että
kuningas ja hänen seuralaisensa sen kuulivat.
Seuralaiset purskahtivat nauruun.
Kuningas hymyili. Sitten hän nyökäyttäen päätänsä sanoi:
"Tuosta ylistyksestä pidän."
Nämä sanat hän lausui siksi kovaa, jotta Billot ne kuuli.
"Siinä olettekin oikeassa, sire", sanoi Billot, "sillä niitä sanoja
en käytäkään jokaisesta", ja hän ryhtyi keskustelemaan kuninkaan
kanssa aivan samoin kuin Michaud Henrik IV:n kanssa.
"Sitä mieluisempaa se on minulle!" sanoi kuningas hyvin
hämillään, sillä hän ei tiennyt, miten säilyttäisi kuninkaallisen
arvokkaisuutensa pysymällä samalla hyvänä isänmaanystävänä.
Ruhtinas-parka, hän ei vielä ollut tottunut nimittämään itseään
ranskalaisten kuninkaaksi.
Hän luuli vielä olevansa Ranskan kuningas.
Innoissaan Billot ei ajatellutkaan, oliko filosofiselta kannalta
katsottuna Ludvig luopunut kuninkaan nimestä ollakseen tavallinen
ihminen. Billot tunsi, kuinka tämä tällainen suorasukaisuus lähenteli
hänen talonpoikaista puhetapaansa, ja hän iloitsi siitä, että
kuningas ymmärsi häntä ja hän kuningasta.
Tästä hetkestä alkaen Billot innostui yhä enemmän. Hän joi,
käyttääksemme Vergiliuksen tapaista vertausta, kuninkaan kasvoista
voimakasta rakkautta perustuslaillista kuningasvaltaa kohtaan,
tartutti sen Pitouhun, joka aivan huumaantuneena omasta rakkaudestaan
ja Billotin ihastuksesta levitti sitä laajemmalle, ensin huutaen,
sitten kiljuen ja viimein kuiskaten:
"Eläköön kuningas, eläköön kansan isä!"
Tämä muutos Pitoun äänessä johtui siitä, mikäli hän tuli käheäksi.
Pitou oli aivan käheä, kun kulkue saapui Point-du-Jounin, missä
Lafayette kuuluisan valkoisen ratsunsa selässä piti kurissa
harjoittamattomia ja kiihkeitä kansalliskaartilaisia, jotka kello
viidestä asti aamulla olivat olleet täällä koolla seuratakseen
kuningasta.
Ja nyt oli kello lähes kaksi.
Kuninkaan ja Ranskan armeijan uuden päällikön välinen kohtaaminen
tapahtui kaikkien läsnäolleiden mielestä tyydyttävällä tavalla.
Mutta kuningas alkoi jo väsyä. Hän ei enää puhunut, hän tyytyi vain
hymyilemään.
Pariisilaisen miliisin päällikkö puolestaan ei enää komentanut, hän
huitoi.
Kuningas huomasi tyytyväisyydekseni, että huudettiin melkein yhtä
paljon: eläköön kuningas, kuin: eläköön Lafayette. Mutta ikävä kyllä
sai hänen itserakkautensa viimeisen kerran nauttia tästä.
Gilbert pysytteli yhä vielä kuninkaan vaunujen oven luona, Billot
Gilbertin vieressä ja Pitou Billotin vieressä.
Gilbert oli lupaukselleen uskollisena ollut tilaisuudessa lähettämään
kuningattarelle neljä viestinviejää Versaillesiin.
Nämä viestintuojat olivat kertoneet vain hyviä uutisia, sillä
kaikkialla matkansa varrella kuningas näki hattuja heitettävän
ilmaan. Mutta kaikissa näissä hatuissa oli kokardi, jossa oli
kansallisvärit, soimaten tavallaan niitä valkoisia kokardeja, joita
kuninkaallinen kaarti ja kuningas itse piti hatussaan. Keskellä tätä
iloa ja innostusta loukkasi Billotia vain tämä kokardien erilaisuus.
Billotin kolmikulmaisessa hatussa oli tavattoman suuri kolmivärinen
kokardi.
Kuninkaan hatussa oli valkoinen. Hallitsijalla ja alamaisella ei siis
ollut sama maku.
Tämä ajatus vaivasi häntä siihen määrin, että hän puhui siitä
Gilbertille sinä hetkenä, jona tämä ei puhellut kuninkaan kanssa.
"Tohtori Gilbert", kysyi hän, "miksi kuninkaalla ei ole
kansalliskokardia?"
"Siksi, rakas Billot, että kuningas ei tiedä uutta kokardia olevan,
ja kuningas arvelee, että hänen käyttämänsä on kansan kokardi."
"Ei ole, ei ole, koska hänen kokardinsa on valkoinen ja meidän on
kolmivärinen."
"Odottakaahan", sanoi Gilbert, hilliten Billotia, joka juuri oli
ryhtymäisillään käyttämään sanomalehtien tavallisia lauseita
kokardeista, "kuninkaan kokardi on valkoinen, sillä Ranskan lippu on
valkoinen. Kuningas ei ole siihen syypää. Kokardi ja lippu olivat
valkoiset jo ennen kuin hän tulikaan maailmaan. Sitäpaitsi, rakas
Billot, sekä kokardilla että lipulla on mainehikas menneisyys.
Valkoinen kokardi oli Suffrenin päällikön hatussa, kun hän pystytti
lippumme Intian niemimaalle. Valkoinen kokardi oli Assasin hatussa,
ja siitä saksalaiset hänet tunsivatkin yöllä, jolloin hän mieluummin
antoi surmata itsensä kuin salli vihollisen yllättävän sotilaamme.
Valkoinen kokardi oli Saksin marskin hatussa, kun hän Fontenoyn luona
voitti englantilaiset. Valkoinen kokardi oli Condénkin hatussa, kun
hän voitti keisarilliset Rocroyn, Fribourgin ja Lensin luona. Kaiken
tämän ja paljon muutakin on valkoinen kokardi saanut aikaan, rakas
Billot, jota vastoin kansalliskokardilla, joka Lafayetten ennustuksen
mukaan on kiertävä kautta maapallon, ei ole ollut aikaa tehdä vielä
mitään, koska se on ollut olemassa vasta kolme päivää. En tahdo tällä
sanoa, että se pysyisi joutilaana, mutta koska se ei vielä ole tehnyt
mitään, niin kuninkaalla on oikeus odottaa siksi, kunnes jotakin
tapahtuu."
"Mitä, eikö kansalliskokardi ole vielä tehnyt mitään", huudahti
Billot, "eikö se ole valloittanut Bastiljia?"
"On kyllä", sanoi Gilbert alakuloisesti, "olette oikeassa, Billot."
"Ja katsokaahan, sen vuoksi", sanoi maanviljelijä riemuissaan,
"kuninkaan pitäisi kantaa sitä."
Gilbert tyrkkäsi voimakkaasti Billotia kylkeen, sillä hän huomasi
kuninkaan kuuntelevan. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
"Oletteko hullu, ukko Billot? Ja ketä vastaan taisteltiin silloin,
kun Bastiljin linna valloitettiin, tietysti kuningasvaltaa vastaan.
Ja nytkö tahdotte, että kuningas kantaisi teidän voittonne ja oman
tappionsa merkkejä? Olettehan mieletön! Kuningas on hyväntahtoinen,
hyväsydäminen ja suora mies, ja te tahdotte hänestä tehdä
teeskentelijän."
"Mutta", sanoi Billot hiukan talttuen, vaikka ei hän vielä ollutkaan
muuttanut mielipidettään, "eihän Bastiljia valloitettu taistellessa
kuningasta, vaan hirmuvaltaa vastaan."
Gilbert kohautti olkapäitään; lahjakkaana miehenä oli hän siksi
hienotunteinen, ettei tahtonut polkea itseään heikompaa peläten
murskaavansa hänet.
"Ei", jatkoi Billot jälleen kiihottuen, "emme me ole taistelleet
hyvää kuningasta, vaan häntä kiertäviä tähtiä vastaan."
Politiikassa käytettiin siihen aikaan kiertotähti-nimitystä
sotilaista, aivan samoin kuin teatterissa ratsu-sanaa hevosesta.
"Sitäpaitsi", jatkoi Billot, "hän näennäisesti tuomitsee nuo
häntyrinsä, koska hän tulee meidän seurassamme. Jos hän tuomitsee
heidät, niin hyväksyy hän tekomme! Olemme toimineet oman onnemme ja
hänen kunniansa tähden, me Bastiljin valloittajat."
"Oi!" sanoi Gilbert, joka ei käsittänyt, miten hän sovittaisi sen,
mikä ilmeni kuninkaan kasvoilla, siihen, mikä eli hänen sydämessään.
Keskeltä marssin kohinaa alkoi kuningas epäselvästi erottaa väittelyä.
Gilbert, huomatessaan, miten kuningas alkoi tarkkaavasti
kuunnella väittelyä, koetti johdattaa Billotin tästä liukkaasta
keskustelu-aiheesta toisaanne.
Äkkiä kulkue seisahtui, oli tultu Cours-la-Reineen (Kuningattaren
pihaan), entiselle Conference-portille, Champs-Elyséelle.
Täällä joukko valitsijoita ja neuvosherroja, uuden pormestarinsa
Baillyn johtamina, seisoi rivissä, mukanaan kolmensadan miehen
suuruinen everstin komentama joukko kaartilaisia, ja ainakin
kolmesataa Kansalliskokouksen jäsentä, jotka tietystikin suurimmaksi
osaksi kuuluivat kolmanteen säätyyn.
Kaksi maistraatin jäsentä ponnisti voimansa pitääkseen tasapainossa
suurta kullattua hopealautasta, jolla oli kaksi Henrik IV:n aikuista
Pariisin kaupungin avainta.
Tämä valtava näky lopetti kaikki yksityiset keskustelut ja jokainen
ryhmässään tai rivissään pyrki parhaimpansa mukaan kuuntelemaan
tilaisuudessa pidettäviä puheita.
Bailly, etevä tiedemies, kunnon tähtientutkija, josta vastoin
tahtoaan oli tehty kansanedustaja, vasten tahtoaan pormestari
ja vasten tahtoaan puhuja, oli valmistanut pitkän kunniapuheen.
Retoriikan kaikkein ankarimpien sääntöjen mukaan laadittuna alkoi
puhe kuninkaan ylistämisellä Turgotin valtaanastumisesta alkaen
Bastiljin valloitukseen asti. Eipä paljoa puuttunut, niin suuri
oli kaunopuheisuuden valta, että olisi väitetty kuninkaan ottaneen
alotteen kaikkiin näihin tekoihin, joihin muka kansa, vasten
tahtoaan, niinkuin mekin olemme nähneet, oli alistunut.
Bailly oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, kun muuan tapaus, -- Bailly
kertoo tämän seikan itse muistelmissaan, -- antoi hänelle aiheen
uuteen alkuun, mikä oli paljoa erikoisempi kuin valmistamansa. Ja se
on muuten ainoa säilynyt, sillä kansa on sen pannut muistiinsa, se
kun aina poimii hyvät ja varsinkin kauneimmat lauseet, jos ne vain
perustuvat tosiasioihin.
Astuessaan maistraatin jäsenten ja valitsijoiden kanssa kuningasta
kohden oli Bailly levoton raskaista avaimista, jotka hänen piti
ojentaa kuninkaalle.
"Luuletteko", sanoi hän nauraen, "että näytettyäni nämä muistomerkit
kuninkaalle, uuvutan itseni kantamalla ne takaisin Pariisiin?"
"Mitä te siis teette?" kysyi muuan valitsija.
"Mitäkö minä teen", lausui Bailly; "minä annan ne teille tai heitän
ne ojaan jonkun puun juurelle."
"Älkää mitenkään sitä tehkö", huudahti valitsija kauhuissaan.
"Ettekö tiedä, että nämä avaimet ovat samat, jotka Pariisin kaupunki
lahjoitti Henrik IV:lle piirityksen jälkeen. Ne ovat kallisarvoisia,
ne ovat korvaamattomia muinaisesineitä."
"Olette oikeassa", jatkoi Bailly, "avaimet, jotka ojennettiin Henrik
IV:lle hänen valloitettuaan Pariisin, ojennetaan Ludvig XVI:lle,
joka..." Mutta, ajatteli kunnon pormestari -- tästähän minä saan
oivallisen vertauksen.
Ja heti paikalla hän otti kynän ja kirjoitti valmistamansa puheen
alkuun:
"Sire, tuon tässä teille Pariisin kaupungin avaimet. Ne ovat samat,
jotka annettiin Henrik IV:lle. Hän valloitti kansansa, nyt on kansa
valloittanut kuninkaansa."
Lause oli kaunis, oli sattuva, se painui pariisilaisten mieleen. Ja
koko Baillyn puheesta, kaikista hänen teoksistaan, onkin vain tämä
lause säilynyt.
Ludvig XVI nyökäytti päätänsä kiitokseksi, mutta samalla hän
punastui, sillä hän tunsi varsin hyvin ivan, joka kätkeytyi
kunnioituksen ja puheen kukkaislauseiden taakse. Hän mutisi itsekseen:
-- Marie-Antoinette ei menisi de Baillyn puheen väärän kunnioituksen
ansaan, vaan vastaisi kyllä aivan toisella tavalla kuin minä
onnettomalle tähtientutkijalle.
Tästä johtui, että Ludvig XVI, joka oli tarkoin kuullut Baillyn
puheen alun, ei laisinkaan kuunnellut sen loppua. Eikä hän kuunnellut
Delavignenkään, valitsijoiden puheenjohtajan, puheen alkua eikä
loppua.
Mutta kun puheet olivat päättyneet, pelkäsi kuningas näyttäneensä
liian vähän iloaan kaiken sen kauniin johdosta, mitä hänelle oli
sanottu; sen vuoksi hän vastasi hyvin ylevästi, viittaamatta
vähääkään siihen, mitä toiset olivat sanoneet, että Pariisin
kaupungin ja valitsijoiden _kunnianosoitus_ ilahdutti häntä suuresti.
Sen jälkeen hän antoi merkin matkan jatkamiseen. Mutta ennenkuin
lähdettiin matkalle, määräsi hän henkivartiostonsa siirtymään
syrjään, täten kohteliaana ja luottavaisena vastatakseen niihin
puolinaisiin kohteliaisuuksiin, jotka valitsijat ja Bailly olivat
hänelle lausuneet.
Vaunut kulkivat silloin nopeammin eteenpäin kansalliskaartin ja
uteliaiden keskellä.
Gilbert ja hänen seuralaisensa Billot pysyttelivät yhä oikeanpuolisen
oven luona.
Samassa kuin vaunut ajoivat Ludvig XV:n torin yli, kaikui
Seine-virran toiselta puolen laukaus, ja valkoinen sauhu kohosi kuin
suitsutuspilvi siniselle taivaalle, haihtuen siellä vähän ajan päästä.
Aivan kuin tämä laukaus olisi löytänyt vastakaiun hänen sisimmässään,
Gilbert tunsi voimakkaan töytäisyn. Hänen hengityksensä taukosi, ja
hän koski kädellään rintaansa, jossa tuntui kiihkeää kipua.
Samalla kuului tuskanhuuto kuninkaallisten vaunujen ympäriltä. Muuan
nainen oli kaatunut, saatuaan kuulan oikeanpuoliseen olkapäähänsä.
Sama kuula osui viistottain Gilbertin takin suureen, mustaan,
teräksiseen nappiin, joka sen ajan tavan mukaan oli hiottu
särmikkääksi.
Hän oli napista saanut panssarin ja kuula oli ponnahtanut toisaanne.
Siitä johtui Gilbertin tuntema töytäys.
Osa hänen mustasta takistaan ja hänen housuistaan oli repeytynyt.
Gilbertin takin napista oli kuula lentänyt onnettomaan naiseen, joka
kiireimmän kautta vietiin pois kuolevana ja verissään.
Kuningas oli kuullut laukauksen, mutta ei ollut nähnyt mitään.
Hän kumartui hymyillen Gilbertin puoleen. "Tuolla poltetaan ruutia
minun kunniakseni", sanoi hän. "Niin, sire", vastasi Gilbert.
Mutta hän ei suinkaan sanonut kuninkaalle, mitä hän oikeastaan
ajatteli tästä kunnianosoituksesta.
Itsekseen hän tunnusti, että kuningatar oli ollut tavallaan oikeassa
pelätessään, koska tämä kuula, joka osui hänen takkinsa nappiin
hänen seisoessaan aivan vaunujen oven edessä, muussa tapauksessa
olisi osunut kuninkaaseen. Kuka ampui tämän hyvästi tähdätyn kuulan?
Silloin ei kukaan tahtonut sitä tietää... sen vuoksi ei sitä nytkään
tiedetä.
Billot kalpeni nähdessään, mitä tapahtui. Hänen silmänsä kääntyivät
tuon tuostakin Gilbertin rikkinäiseen takkiin ja rikkinäisiin
housuihin ja hän pakotti Pitoun huutamaan entistään kovemmin: Eläköön
_ranskalaisten isä_.
Kuninkaan tulo oli siksi suurenmoinen tapaus, että yksityiskohdat
piankin unohtuivat.
Lopulta Ludvig XVI saapui kaupungintalolle, kun ensin Pont-Neufiltä
oli ammuttu kanuunoilla, joissa ei ainakaan ollut kuulia.
Kaupungintalon seinällä oli suurilla kirjaimilla laadittu kirjoitus,
joka päivällä oli musta, mutta joka pimeän tultua valaistuna kuumotti
läpinäkyvänä. Tämä kirjoitus oli syntynyt valtuuston kekseliäästä
innostuksesta.
Siinä oli seuraavat sanat:
"Ludvig XVI:lle, ranskalaisten isälle ja vapaan kansan kuninkaalle."
Tämä lause oli aivan toisella lailla mahtava kuin Baillyn lausuma,
ja se sai kaikki torille kokoontuneet pariisilaiset päästämään
ihastuksen huutoja.
Billotin katse kiintyi tähän kirjoitukseen.
Mutta kun Billot ei osannut lukea, niin hän pyysi Pitouta lukemaan
sen.
Billot pyysi häntä toistamaan sen, aivan kuin hän ensimäisellä
kerralla ei olisi sitä oikein kuullut.
Kun Pitou oli sen kerrannut muuttamatta siinä mitään, sanoi Billot:
"Niinkö siinä on? Niinkö siinä on?"
"On kyllä", vastasi Pitou.
"Valtuusto on kirjoittanut, että kuningas on vapaan kansan kuningas?"
"Niin, ukko Billot."
"Jos siis kansa on vapaa", huudahti Billot, "niin sillä on oikeus
tarjota kokardinsa kuninkaalle."
Ja edeten yhdellä hyppäyksellä kuningasta kohden, joka astui
vaunuista kaupungintalon portaitten luona, hän sanoi:
"Sire, näittehän Pont-Neufillä, että Henrik IV:n pronssisella kuvalla
on kansalliskokardi."
"Entä sitten?" kysyi kuningas.
"Sire, jos Henrik IV käyttää kolmiväristä kokardia, niin voitte tekin
sen tehdä."
"Voin kyllä", lausui Ludvig XVI hämillään, "jos minulla vain olisi
sellainen."
"No siis", sanoi Billot korottaen ääntään ja nostaen kätensä, "kansan
nimessä tarjoan teille tämän omanne sijaan, ottakaa se vastaan."
Bailly tuli väliin.
Kuningas oli kalpea. Hän tunsi, että asiat alkoivat mennä liian
pitkälle. Hän kääntyi aivan kuin neuvoa kysyen Baillyn puoleen.
"Sire", sanoi tämä, "se on jokaisen ranskalaisen erikoinen merkki."
"Siinä tapauksessa otan sen vastaan", lausui kuningas ottaen kokardin
Billotin kädestä.
Ja laskien valkoisen kokardin syrjään hän kiinnitti kolmivärisen
hattuunsa.
Voimakas hurraahuuto kaikui torilla.
Gilbert kääntyi poispäin syvästi loukkaantuneena.
Hänen mielestään kansa piti liian suurta kiirettä ja kuningas myöntyi
liian helposti.
"Eläköön kuningas!" huusi Billot antaen siten merkin uusiin
riemuhuutoihin.
-- Kuningas on kuollut, -- mutisi Gilbert. -- Ranskassa ei ole enää
kuningasta.
Miekoista muodostettiin kalpakatos vaunuista saliin asti, missä
kuningasta odotettiin.
Hän astui tämän katoksen alle ja katosi kaupungintaloon.
-- Se ei ole mikään kunniakaan, -- ajatteli Gilbert, -- vaan surman
viikatteista tehty kuolemankatos.
Sitten hän lausui huoaten: "Mitähän kuningatar sanoo!"


VIII
MITÄ VERSAILLESISSA TAPAHTUI KUNINKAAN KUUNNELLESSA VALTUUSTON PUHEITA

Kaupungintalon sisällä kuningasta tervehdittiin hyvin imartelevalla
tavalla. Häntä sanottiin vapauden palauttajaksi.
Kun häntä pyydettiin puhumaan, -- sillä puheiden pitämisen vimma tuli
päivä päivältä yhä suuremmaksi, ja kuningas tahtoi tietää, mitä kukin
oikeastaan ajatteli, -- laski kuningas vain kätensä sydämelleen ja
sanoi:
"Hyvät herrat, te voitte aina luottaa minun rakkauteeni."
Kuninkaan kuunnellessa kaupungintalossa hallituksen tiedonantoja,
-- sillä tästä päivästä alkaen oli Ranskassa todellinen hallitus
kuningasvallan ja kansalliskokouksen rinnalla, -- katseli kansa
torilla kauniita kuninkaallisia hevosia, kullattuja vaunuja,
majesteetin lakeijoita ja kuskeja.
Kuninkaan mentyä kaupungintaloon oli Pitou, saatuaan kultarahan
Billotilta, huvikseen tehnyt valkoisista, punaisista ja sinisistä
nauhoista suuren määrän kaikenkokoisia kokardeja, joilla hän
koristeli hevosten korvat, valjaat ja vaunut.
Tämän nähdessään rahvas matkimishalussaan muutti kuninkaan vaunut
täydelliseksi kokardi-myymäläksi.
Kuski ja lakeijat koristettiin niillä joka puolelta.
Muutamia tusinoita pantiin vastaisuuden varalta vaunun sisäänkin.
On tunnustettava, että Lafayette, joka oli jäänyt ratsunsa selkään
kaupungintalon edustalle, koetti kaikin tavoin estää näitä
kansalliskokardin innokkaita levittäjiä, mutta onnistumatta siinä.
Kun kuningas poistui kaupungintalolta, sanoi hän:
"Oh!" nähdessään tämän koristelun.
Sitten hän viittasi Lafayettea lähestymään.
Lafayette lähestyi kunnioittavasti painaen miekkansa kärjen maata
kohden.
"Herra de Lafayette", sanoi kuningas hänelle, "etsin teitä
nimittääkseni teidät kansalliskaartin ylipäälliköksi."
Ja hän nousi vaunuihin yleisen riemun vallitessa.
Kun Gilbert nyt oli varma kuninkaan kohtalosta, jäi hän istuntosaliin
valitsijoiden ja Baillyn seuraan.
Puheet eivät vielä olleet päättyneet.
Mutta kuullessaan torilta huudot meni hän ikkunaan ja loi viimeisen
katseen torille valvoakseen molempien maalaisystäviensä käytöstä.
He olivat, tai ainakin näyttivät olevan, yhä vielä kuninkaan parhaita
ystäviä.
Äkkiä Gilbert näki Pelletier-rantakatua myöten kiitävän aivan
tomuisen ratsastajan, jonka tieltä nyt vielä tottelevaiset ja
kunnioittavat kaupunkilaiset väistyivät.
Kansa oli tänään tyytyväinen ja hyvä, se siis vain toisteli hymyillen:
"Kuninkaallinen upseeri! Kuninkaallinen upseeri!"
Ja huudot: "Eläköön kuningas!" tervehtivät upseeria, ja naiset
taputtelivat vaahtoavan ratsun kylkiä.
Upseeri tuli vaunujen ovelle juuri sinä hetkenä, jona palvelija sulki
sen kuninkaan astuttua sisään.
"Kas, tekö se olette, Charny", sanoi Ludvig XVI.
Ja hän jatkoi hiljempaa:
"Miten siellä voidaan?"
Ja vielä hiljempaa:
"Miten voi kuningatar?"
"Hän on hyvin levoton, sire", vastasi upseeri pistäen päänsä melkein
kokonaan vainuihin.
"Palaatteko Versaillesiin?"
"Palaan."
"Rauhoittakaa siis ystäviäni, kaikesta on oivallisesti suoriuduttu."
Charny kohotti päänsä ja näki Lafayetten, joka ystävällisesti
viittasi hänelle.
Charny meni hänen luokseen ja Lafayette ojensi hänelle kätensä.
Tästä johtui, että rahvas vei upseerin ja hänen hevosensa mukanaan
rantakadulle asti, missä valppaitten kansalliskaartilaisten toimesta
jo muodostui avoin tie kuningasta varten.
Kuningas määräsi, että vaunujen tuli kulkea hitaasti Ludvig XV:n
torille asti. Täällä henkivartiostolaiset levottomina odottivat
kuninkaan paluuta. Tästä alkaen levottomuus sai vallan kaikissa,
ja jota pitemmälle tultiin Versaillesiin johtavalle tielle, sitä
kovempaa kyytiä mentiin eteenpäin.
Gilbert oli ikkunasta katsellessaan arvannut, minkä vuoksi upseeri
oli saapunut, vaikka hän ei tätä tuntenutkaan. Hän arvasi kyllä,
kuinka levoton kuningatar mahtoi olla, sillä kolmeen tuntiin ei ollut
voitu lähettää mitään viestiä Versaillesiin herättämättä rahvaassa
epäluuloa tai ilmaisematta heikkoutta.
Hän ei aavistanut muuta kuin pienen osan siitä, mitä oli tapahtunut
Versaillesissa.
Johdatamme sinne lukijan emmekä tahdo hänelle liian laveasti
selitellä historiaa.
Kello kolmen aikaan oli kuningatar saanut viimeisen viestin.
Gilbertin oli onnistunut lähettää se sinä hetkenä, jona kuningas
astui miekoista tehdyn kunniakatoksen alle, terveenä ja turvassa
mennen kaupungintaloon.
Kuningattaren luona oli kreivitär de Charny, joka vastikään oli
noussut vuoteelta, missä hän oli sairaana virunut eilisestä asti.
Hän oli vielä hyvin kalpea. Hän ei vielä oikein jaksanut avata
silmiään, vaan luomet painuivat aina alas, aivan kuin tuskan tai
häpeän vaikutuksesta.
Nähdessään hänet, hymyili kuningatar. Mutta hänen hymynsä oli
tuollainen jäykkä ja kaavamainen, johon hovilaiset ovat tottuneet
prinssien ja kuninkaallisten seurassa.
Kun hän oli vielä onnellinen tietäessään Ludvig XVI:n olevan
turvassa, sanoi hän seurassaan oleville:
"Taas olen saanut hyvän uutisen. Jospa koko päivä kuluisi tällä
tavalla!"
"Madame", sanoi muuan hovilainen, "teidän majesteettinne on aivan
suotta levoton. Pariisilaiset tietävät varsin hyvin, mikä edesvastuu
heillä on."
"Mutta, madame", sanoi toinen epäilevämpi hovilainen, "onko teidän
majesteettinne aivan varma siitä, että nämä uutiset ovat oikeita?"
"Olen kyllä", vastasi kuningatar, "sillä niiden lähettäjä on
hengellään luvannut vastata kuninkaan turvallisuudesta. Minä uskon
hänet sitäpaitsi kuninkaan ystäväksi."
"Jos hän on ystävä", vastasi hovilainen kumartaen, "on asia aivan
toinen."
Madame de Lamballe oli muutaman askeleen päässä. Hän lähestyi.
"Sehän on kuninkaan uusi lääkäri, eikö olekin?" kysyi hän
kuningattarelta.
"Gilbert. On kyllä", vastasi kuningatar ajattelemattakaan, että hän
samalla suuntasi kamalan iskun lähellä olevaan ystävättäreensä.
"Gilbert!" huudahti Andrée aivan kuin käärme olisi purrut hänen
sydämeensä, "Gilbert, teidän majesteettinne ystävä!"
Andrée kääntyi. Hänen silmänsä leimusivat, hänen kätensä olivat
puristuneet nyrkkiin, ja hänen katseensa ja ilmeensä syyttivät
kuningatarta.
"Mutta... kuitenkin..." lausui kuningatar epäröiden.
"Madame, madame!" huudahti Andrée ja hänen äänessään sointui mitä
katkerin moite.
Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä salaperäistä kohtausta.
Hiljaisuuden vallitessa kuului arkaa astuntaa viereisestä huoneesta.
"Monsieur de Charny", sanoi kuningatar puolikovaa, aivan kuin
kehoittaakseen Andréeta hillitsemään itseään.
Charny oli kaikki kuullut, oli kaikki nähnyt. Mutta hän ei
ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi.
Hän huomasi Andréen kalpeuden ja Marie-Antoinetten olevan hämillään.
Hänen ei sopinut mitään kysellä kuningattarelta, mutta Andrée oli
hänen vaimonsa, ja tältä siis hän voi tiedustella.
Hän lähestyi tätä ja lausui ystävällisen osaaottavasti:
"Mikä teitä vaivaa, madame?"
Andrée hillitsi itseään.
"Ei mikään, herra kreivi", vastasi hän.
Charny kääntyi silloin kuningattaren puoleen, joka, vaikka hän olikin
tottunut vallitsemaan mitä vaikeimpia tilanteita, oli kymmenkunta
kertaa koettanut saada hymyä huulilleen, onnistumatta siinä.
"Te näytte epäilevän tohtori Gilbertin uskollisuutta", sanoi Charny
Andréelle; "onko teillä joitakin perusteluja epäilläksenne hänen
luotettavaisuuttaan?"
Andrée oli vaiti.
"Sanokaahan, madame, sanokaahan", lausui Charny.
Kun Andrée yhäti oli vaiti, jatkoi hän:
"Puhukaa, madame", sanoi hän. "Tällaisessa tapauksessa täytyisi
hienotunteisuuttanne ankarasti tuomita. Muistakaa, että nyt on
kysymyksessä valtiaamme turvallisuus."
"Minä en ymmärrä", sanoi Andrée, "millä perustuksella te sanotte
noin."
"Te sanoitte, ja minä kuulin sen itse, madame... ja minä otan
ruhtinattaren, todistajaksi..." Ja Charny kumarsi madame de
Lamballelle. "Te huudahditte: 'Oi, tuo mies! Teidän ystävänne!...'"
"Se on totta, te sanoitte todellakin niin, rakkaani", lausui
prinsessa de Gamballe herttaisesti.
Ja hän jatkoi lähestyen vuorostaan Andréeta:
"Jos tiedätte jotakin, niin herra de Charny on oikeassa."
"Armahtakaa minua!" lausui Andrée niin hiljaa, että ruhtinatar
yksinään sen saattoi kuulla.
Ruhtinatar loittoni.
"Syy on aivan vähäpätöinen", sanoi kuningatar huomatessaan, että
kauemmin viivytellessään hän jättäisi pulaan ystävänsä, "kreivitär
lausui aivan epämääräisen epäilyksen siitä, voiko amerikkalainen
vallankumouksellinen, Lafayetten ystävä, olla meidän ystävämme."
"Niin, epämääräisen..." sopersi Andrée koneellisesti, "hyvin
epämääräisen."
"Samanlaista pelkoa ilmaisivat herrat vähää ennen kuin kreivitär
ilmaisi oman mielipiteensä", jatkoi Marie-Antoinette.
Ja hän katsahti niihin hovilaisiin, jotka olivat aiheuttaneet
keskustelun.
Mutta tämä ei riittänyt rauhoittamaan Charnytä. Andrée oli hänen
tullessaan ollut aivan liian tuskainen, ja tämä johdatti hänet
salaisuuden jäljille.
Hän tiedusteli uudelleen.
"Olkoon kuinka tahansa", sanoi hän, "niin velvollisuutenne minun
mielestäni on olla sanomatta epämääräisiä epäilyksiä ja sen sijaan