Ange Pitou - 06

määritellä kaikki tarkoin."
"Mitä!" huudahti kuningatar jokseenkin ankarasti. "Joko te taas
palaatte tuohon asiaan?"
"Madame!"
"Anteeksi, mutta minä näin teidän yhä vielä tutkivan kreivitär de
Charnytä."
"Anteeksi, madame", lausui Charny, "tämä johtuu harrastuksestani..."
"Omaan itserakkauteenne, eikö niin? Monsieur de Charny", lisäsi
kuningatar ivalla, jonka kantavuuden kreivi täydellisesti tajusi,
"sanokaa suoraan: Te olette mustasukkainen."
"Mustasukkainen!" huudahti Charny punastuen, "kenen vuoksi
mustasukkainen? Rohkenen kysyä sitä teidän majesteetiltanne."
"Epäilemättä vaimonne vuoksi", jatkoi kuningatar katkerasti.
"Madame", sopersi Charny aivan ällistyen moista ärsytystä.
"Onhan se luonnollista", jatkoi Marie-Antoinette, "ja kreivittären
tähden kannattaakin olla mustasukkainen."
Charny loi kuningattareen katseen, jonka tarkoituksena oli
huomauttaa, että hän nyt meni liian pitkälle.
Mutta se oli turhaa vaivaa, aiheetonta varovaisuutta. Kun tämä
naarasleijona tunsi haavan poltteen, ei mikään voinut hänessä
pidättää naista.
"Kyllä ymmärrän, että te, kreivi, olette mustasukkainen ja levoton.
Siinä tilassahan on aina se sielu, joka rakastaa ja siis vartioi."
"Madame!" lausui Charny.
"Minäkin tunnen tänä hetkenä aivan samanlaatuista tunnetta. Olen
sekä mustasukkainen että levoton." Hän korosti sanan mustasukkainen.
"Kuningas on Pariisissa ja olen aivan menehtynyt."
"Mutta, madame", sanoi Charny, joka ei enää ymmärtänyt yhä tiheneviä
salamoita sinkoilevaa myrskyä, "olette saanut tietoja kuninkaalta.
Nämä tiedot olivat hyviä, teidän tulee olla siis rauhallinen."
"Olitteko te rauhallinen, kun kreivitär ja minä äsken selitimme
teille asian?"
Charny puri huultansa.
Andrée aikoi kohottaa päätänsä. Hän oli samalla kertaa hämmästynyt ja
kauhuissaan. Hämmästynyt siitä, mitä hän kuuli, kauhuissaan siitä,
mitä hän arveli kaiken takana piilevän.
Samoin kuin läsnäolevat olivat vaienneet Charnyn ensi kertaa
kysellessä häneltä, samoin nyt kaikki vaikenivat kuningattaren
kysellessä.
"Niin juuri", jatkoi kuningatar jonkinmoisen kiihkon valtaamana,
"rakastavien kohtalo on olla ajattelematta mitään muuta kuin
rakkautensa esinettä, sydän-raukat olisivat onnelliset, jos saisivat
uhrata kaiken, ehdottomasti kaiken tunteen, mikä niissä palaa. Hyvä
Jumala, kuinka levoton olenkaan kuninkaan puolesta!"
"Madame", rohkeni muuan läsnäolevista huomauttaa, "kohta saapuu uusia
viestejä."
"Miksi en ole Pariisissa sen sijaan että olenkin täällä? Miksi en ole
kuninkaan luona", sanoi Marie-Antoinette, joka oli huomannut Charnyn
joutuvan hämilleen sen jälkeen, kun hän koetti hänessäkin herättää
samaa mustasukkaisuutta, mikä hänen sydäntään kalvoi.
Charny kumarsi.
"Ellei mistään muusta ole kysymys", sanoi hän, "niin lähden minä
sinne, jos teidän majesteettinne arvelee kuninkaan olevan vaarassa.
Jos hänen kallis päänsä on vaarassa, niin olkaa varma siitä, että
silloin olen minäkin pannut henkeni vaaraan. Minä lähden."
Hän kumarsi tosiaankin ja astui askeleen ovea kohden.
"Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää
itseänne!"
Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät
salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.
Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta
kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan
ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä
puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.
"Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa
itsellenne kuningattaren osan?"
"Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan
ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen
sieluaan.
"Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan
palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä
vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä
kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta
säästämään itseään."
Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja
olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.
Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä,
ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain
vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton
kuningatar.
"Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te
rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä,
jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni
olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos
huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."
Sitten hän kääntyi Marie-Antoinetten puoleen.
"Olen kuningattaren käytettävissä", sanoi hän kylmästi, "ja minä
lähden. Minä tuon teille uutisia kuninkaalta, hyviä uutisia, madame,
tai sitten en tuo niitä laisinkaan."
Tämän lausuttuaan kumarsi hän maahan asti, eikä kuningatar kauhun ja
vihan vallassa ennättänyt häntä pidättää.
Vähän ajan päästä kuului pihan kivitykseltä täyttä laukkaa kiitävän
hevosen kavioiden kopse.
Kuningatar oli liikkumaton. Sisäinen kuohunta täytti hänen
olemuksensa ja se oli sitäkin suurempi, kun hän ponnistaen kaikki
voimansa turhaan koetti sitä salata.
Jokainen ymmärtäen tai ymmärtämättä tämän mielenliikutuksen
todellista syytä kunnioitti kuitenkin kuningattaren rauhaa ja
vetäytyi pois. Hän jäi yksin.
Andrée poistui muiden mukana huoneustosta ja jätti kuningattaren
hyväilemään lapsiaan, jotka hänen määräyksestään oli tuotu hänen
luokseen.


IX
PALUU

Yö oli tullut, tuoden seuralaisinaan pelon ja säikyttävät näyt, kun
äkkiä palatsin toisesta päästä kuului huutoja.
Kuningatar vavahti ja nousi ylös. Ikkuna oli hänen lähettyvillään;
hän avasi sen.
Melkein heti sen jälkeen riensi ilon huumaamia palvelijoita sisään
huutaen hänen majesteetilleen:
"Viesti, madame, viesti!"
Kolme minuuttia sen jälkeen syöksyi husaari etuhuoneeseen.
Hän oli Charnyn lähettämä luutnantti, joka saapui täyttä laukkaa
Sèvresistä.
"Ja kuningas?" kysyi kuningatar.
"Hänen majesteettinsa on täällä neljännestunnin päästä", lausui
upseeri, joka tuskin jaksoi puhua.
"Terveenä ja vahingoittumattako?" kysyi kuningatar.
"Terveenä ja hymyilevänä, madame."
"Olette siis nähnyt hänet?"
"En, madame, mutta monsieur de Charny sanoi sen minulle lähettäessään
minut matkalle."
Kuningatar vavahti uudelleen kuullessaan tämän nimen, jonka sattuma
liitti kuninkaan nimeen.
"Kiitos; levätkää", sanoi hän nuorelle aatelismiehelle.
Nuori mies kumarsi ja poistui.
Kuningatar tarttui molempien lastensa käsiin ja meni suurille
portaille, jonne jo kokoontuivat kaikki palvelijat ja hovilaiset.
Kuningattaren terävä silmä näki nuoren, kalpean naisen seisovan
alimmalla portaalla ja nojautuvan marmoriseen kaidepuuhun ahnain
silmin katsellen yön pimeyteen.
Hän oli Andrée, eikä kuningattaren läsnäolo häirinnyt häntä
tarkastelussaan.
Vaikka hän aina tavallisesti kiirehti kuningattarensa läheisyyteen,
niin nyt hän ei tätä nähnyt tai ei tahtonut olla näkevinään.
Hän oli siis katkeroitunut Marie-Antoinetten kiivauden vuoksi, josta
hän oli saanut päivän kuluessa kärsiä.
Tai hän odotti oman voimakkaan tunteensa valtaamana de Charnyn tuloa,
jota kohtaan hän oli osoittanut niin syvää ystävällistä kiintymystä.
Nämä molemmat seikat olivat kuin kaksi puukoniskua, jotka avasivat
kuningattaren sydämessä ennestään verta vuotavat haavat.
Hän kuunteli vain hajamielisesti toisten ystäviensä ja hovilaisten
kohteliaisuuksia ja ilon ilmaisuja.
Hetkiseksi hän myös tunsi, miten koko illan kärsimänsä tuska alkoi
talttua. Jonkinmoinen tyyntyminen tapahtui hänessä ajatellessaan
kuninkaan matkaa ja siihen liittyviä vaaroja.
Mutta voimakkaan sielunsa avulla kuningatar piankin karkoitti
sydämestään kaiken sen, mikä ei ollut oikeutettua tunnetta. Hän
laski mustasukkaisuutensa Jumalan jalkojen juureen, hän uhrasi
suuttumuksensa ja salaiset ilonsa aviollisen valan pyhyydelle.
Epäilemättä Jumala lähetti hänelle terveelliseksi levoksi ja tueksi
kyvyn rakastaa aviopuolisoaan ylitse kaiken muun.
Ainakin tänä hetkenä hän sen tunsi tai uskoi tuntevansa.
Kuninkaallinen ylpeys kohotti kuningattaren kaikkien maallisten
intohimojen yläpuolelle, hänen rakkautensa kuninkaaseen oli hänen
itsekkyyttään.
Hän oli siis kokonaan poistanut sielustaan naisen pikkumaiset
kostotuumat ja rakastajattaren kevytmieliset keikailut, kun kulkueen
soihdut alkoivat näkyä puistokäytävän päässä. Tulet suurenivat joka
sekunti kulkueen vinhaa vauhtia kiitäessä eteenpäin.
Kuului hevosten hirnuntaa ja läähätystä. Maa tärisi yön
hiljaisuudessa ratsuväen tasaisesti laukatessa eteenpäin.
Ristikot aukenivat, vartiosotilaat riensivät esiin innostuneina
huudoillaan tervehtien kuningasta. Vaunut pysähtyivät äkkiä keskelle
suurta pihaa.
Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä,
mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi,
riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.
Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman
nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan
haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta
alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa
irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten
pariisilaisten asettamat kokardit.
Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta
ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.
Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut
tapaavansa miestään.
Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée
syrjemmässä puristivat toistensa kättä.
Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut
portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.
Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä.
Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut
loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:
"Kas, isä, mitä teidän kokardissanne on, vertako?"
Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar
vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten
peittääkseen noloutensa.
Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo
ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti
kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää
tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka
päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan
keralla hänen huoneustoonsa.
Tuo outo välikohtaus sammutti kuningattaressa kaiken aviollisen
innostuksen. Hän etsi katseillaan, koettaen salata etsimistään,
Charnyta, joka seisoi rivissä sotilaan tavoin.
"Kiitän teitä", sanoi kuningatar, kun heidän katseensa yhtyivät,
vaikka kreivi sitä olikin koettanut muutaman sekunnin ajan välttää,
"kiitän teitä, olette pitänyt lupauksenne."
"Kenelle te puhutte?" kysyi kuningas.
"Herra de Charnylle", vastasi kuningatar rohkeasti.
"Niin, Charny-parka pääsi hyvin vaivaloisesti minun luokseni. Ja...
Gilbert, missä hän on?" lisäsi kuningas.
Kuningatar oli varovainen illalla saamansa läksytyksen jälkeen.
"Tulkaa illalliselle, sire", sanoi hän, vaihtaen keskustelunaihetta.
"Herra de Charny", jatkoi hän, "noutakaa kreivitär de Charny. Tuokaa
hänet seurassanne. Me aterioimme tuttavallisesti."
Nyt hän oli jälleen kuningatar. Mutta hän huokasi nähdessään, että
Charnyn surullinen ilme vaihtui iloiseksi.


X
FOULON

Billot oli aivan ilon huumamana.
Hän oli valloittanut Bastiljin. Hän oli vapauttanut Gilbertin.
Lafayette oli hänet huomannut ja kutsunut häntä nimeltään.
Hän oli sitäpaitsi nähnyt Foulonin hautauksen.
Harvoja ihmisiä tänä aikakautena vihattiin siihen määrään kuin
Foulonia. Tässä suhteessa saattoi kilpailla ainoastaan hänen vävynsä
Berthier de Savigny.
Seuraavana päivänä Bastiljin valloittamisen jälkeen he saivatkin
palkkansa.
Foulon oli kuollut ja Berthier oli karannut.
Foulonin epäsuosion mitan täytti se, että Neckerin erottua hän otti
tämän _hyveistärikkaan geneveläiaen_ paikan, millä nimellä Neckeriä
siihen aikaan mainittiin, ja oli ollut kolme päivää valtiovarain
tarkastajana.
Siksi hänen hautajaisissaan paljon laulettiinkin ja tanssittiin.
Ensiksi aiottiin ottaa ruumis arkusta ja hirttää se. Mutta Billot
oli noussut eräälle pengermälle, puhunut kunnioituksesta kuolleita
kohtaan, ja ruumissaattue oli rauhassa saanut jatkaa matkaansa.
Pitousta oli tullut oikea sankari.
Pitou oli Elien ja Hullinin ystävä, ja nämä lähettivät hänet
toimittamaan asioitaan.
Hän oli sitäpaitsi Billotin uskottu, ja Lafayette oli, niinkuin
olemme kertoneet, osoittanut Billotille erikoista suosiota. Lafayette
käytti Pitouta toisinaan läheisyydessään poliisina, antaen hänen
leveillä olkapäillään ja suurilla nyrkeillään raivata tietä.
Kuninkaan Pariisissa käynnin jälkeen Gilbert, joka Neckerin
välityksellä oli joutunut yhteyteen kansalliskokouksen ja
valtuuston huomattavimpien jäsenten kanssa, teki taukoamatta työtä
kasvattaakseen tätä lapsuuden tilassa olevaa vallankumousta.
Hän siis jätti Billotin ja Pitoun seuran, jotka vuorostaan liittyivät
innolla porvarillisiin kokouksiin, missä keskusteltiin haaveellisista
valtiollisista kysymyksistä.
Eräänä päivänä, kun Billot oli kolmen tunnin ajan selittänyt
valitsijoille mielipiteitään Pariisin varustamiseksi elintarpeilla
ja väsyneenä selvittelyihin, mutta onnellisena siitä, että hänkin
oli ollut puhujana, nautti levosta, kuuntelematta seuraavien
puhujien yksitoikkoisia esityksiä, tuli Pitou aivan hätääntyneenä
kaupungintalon istuntosaliin pujahtaen sisään kuin ankerias ja
sanoi väräjävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta
puhetavastaan:
"Herra Billot, rakas herra Billot!"
"Mitä nyt?"
"Suuri uutinen!"
"Hyväkö uutinen?"
"Suurenmoinen uutinen."
"Mikä?"
"Tiedättehän, että kävin 'Hyveellisten klubissa' Fontainebleaun
tulliportin luona?"
"Tiedän. Entä sitten?"
"Siellä kerrottiin kummallisia asioita."
"Mitä?"
"Tiedättehän, että tuo roisto Foulon oli muka kuolevinaan ja että
hänet muka haudattiinkin!"
"Mitä sanot? Oli kuolevinaan? Muka haudattiinkin? Hän on, hitto
vieköön, todella kuollut, ja minä näin hänen hautajaisensa."
"Herra Billot, hän elää!"
"Elää!"
"Elää yhtä hyvin kuin te ja minäkin."
"Sinä olet hullu!"
"Rakas herra Billot, minä en ole hullu. Tuo roisto Foulon, kansan
vihollinen, Ranskan iilimato, sen kiristäjä, ei olekaan kuollut."
"Mutta kerroinhan, että hänet haudattiin saatuaan halvauksen,
sanoinhan, että näin hänen hautaussaattonsa ja että estin ottamasta
häntä arkusta hirtettäväksi."
"Mutta minä näin hänet elossa!"
"Sinäkö?"
"Aivan yhtä selvästi kuin näen teidät, herra Billot. Eräs hänen
palvelijoistaan kuoli, ja tälle tuo roisto valmisti ylhäiset
hautajaiset. Kaikki on tullut ilmi. Hän pelkäsi kansan kostoa ja
menetteli sillä tavalla."
"Kerrohan kaikki tarkoin, Pitou."
"Tulkaahan, herra Billot, vähäksi aikaa eteiseen, niin voimme siellä
paremmin puhella."
He menivät salista eteiseen.
"Ensiksi täytyy meidän tietää, onko herra Bailly täällä", sanoi Pitou.
"Puhu rauhassa, kyllä hän on täällä."
"Hyvä. Olin siis 'Hyveellisten klubissa' ja kuuntelin erään
isänmaanystävän puhetta. Kylläpä hän puhui virheellistä kieltä! Kyllä
näki, ettei hän ollut saanut kasvatustaan apotti Fortierin luona."
"Jatka vain", lausui Billot, "tiedäthän, että ihminen voi olla hyvä
isänmaanystävä, vaikka ei osaa lukea eikä kirjoittaa."
"Se on totta", lausui Pitou. "Äkkiä muuan mies saapui aivan
hengästyneenä: 'Voitto', huusi hän, 'voitto! Foulon ei olekaan
kuollut. Foulon elää yhä vielä, olen löytänyt hänet!' Kaikki olivat
samanlaisia kuin tekin, ei kukaan tahtonut ottaa uskoakseen. Toiset
sanoivat: 'Mitä! Foulon?' -- 'Niin.' Toiset sanoivat: 'Joutavia!'
-- 'Joutavia! Älkää niin sanoko.' Toiset sanoivat: 'No, koska
kerran olit niin pitkällä, olisi sinun samalla pitänyt löytää hänen
vävynsäkin, Berthier.'"
"Berthier!" huudahti Billot.
"Niin, Berthier de Savigny. Kyllähän te tiedätte, se
taloudenhoitajamme Compiègnesta, Isidor de Charnyn ystävä."
"Aivan oikein, sama mies, joka oli kaikille perin ankara ja kovin
ystävällinen Catherinelle."
"Juuri sama", lausui Pitou, "oikea hirviö, toinen Ranskan iilimato,
inhimillinen loka, sivistyneen maailman häpeä, niinkuin Loustalot
sanoo."
"Entä sitten, entä sitten!" lausui Billot.
"Aivan oikein", sanoi Pitou, "_ad eventum festina_ -- se merkitsee,
rakas herra Billot: joudu loppua kohden. Minä siis jatkan. Tämä mies
saapui 'Hyveellisten klubiin' aivan hengästyneenä huutaen: 'Olen
löytänyt Foulonin, olen löytänyt Foulonin!' Siitäpä syntyi hirveä
huuto."
"Hän erehtyi!" sanoi itsepäinen Billot.
"Hän ei erehtynyt, sillä minä olen hänet nähnyt."
"Oletko sinä, Pitou, hänet nähnyt?"
"Omin silmin. Odottakaahan."
"Kyllä odotan, mutta sinä saat minut aivan kiehumaan."
"Kuulkaahan toki, kuuma minulla on... Sanon siis, että hän oli muka
kuollut ja että hän oli haudannut sijastaan palvelijansa. Kaikeksi
onneksi sallimus valvoi."
"Älä puhu turhia sallimuksesta!" sanoi voltairelainen Billot
halveksivasti.
"Tarkoitin, kansa valvoi", jatkoi Pitou. "Tuo kunnon kansalainen, tuo
hengästynyt isänmaanystävä oli hänet nähnyt Vitryssä, missä hän oli
piilossa."
"Ahaa!"
"Kun hän tunsi miehen, antoi hän asian ilmi, ja eräs Rappe niminen
syndikus vangitsi hänet heti paikalla."
"Ja mikä on tuon kunnon kansalaisen nimi, joka rohkeni tehdä
tuollaisen teon?"
"Ilmaistako Foulonin?"
"Niin."
"Hänen nimensä on Saint-Jean."
"Saint-Jean. Mutta sehän on lakeijan nimi."
"Hän onkin tuon rikollisen Foulonin lakeija. Kuka käski tuota
aristokraattia pitämään lakeijaa?"
"Pitou, sinä herätät minussa mielenkiintoa", sanoi Billot lähestyen
kertojaa.
"Kiitos vain, herra Billot. Foulon siis annettiin ilmi ja vangittiin.
Hänet tuotiin Pariisiin. Ilmiantaja juoksi edeltäpäin ilmoittamaan
uutista saadakseen palkkansa. Hänen jälestään Foulon saapui kaupungin
muurien luo."
"Ja sielläkö hänet näit?"
"Niin. Kylläpä hän oli hullunkurisen näköinen. Kaulaliinan sijaan oli
annettu hänelle nokkosseppele."
"Miksi nokkosseppele?"
"Siksi, että tuo konna kuului sanoneen: leipä kelpaa ihmisille, kaura
hevosille, mutta nokkoset ovat aivan kylliksi hyviä rahvaalle."
"Sanoiko tuo konna niin?"
"Perhana vieköön, kuuluu sanoneen, herra Billot."
"Hyvä, johan sinä nyt kiroiletkin."
"Se ei merkitse paljoakaan sotilaitten kesken", vastasi Pitou
kepeästi. "Hän siis kulki jalkaisin ja matkalla iskettiin hänen
kylkiinsä ja hänen päähänsä."
"Ahaa", sanoi Billot jo hiukan vähemmän innoissaan.
"Se oli hyvin huvittavaa", jatkoi Pitou. "Mutta eiväthän kaikki
voineet häneen osua, kun hänen jälestään kulki huutaen yli
kymmenentuhatta henkeä."
"Entä sitten?" sanoi Billot, joka alkoi tuumia asiaa.
"Ja sitten vietiin Foulon Saint-Marcelin piirin puheenjohtajan luo.
Hän on kunnon mies, niinkuin tiedätte."
"On, herra Acloque."
"Acloque? Aivan oikein. Tämä määräsi miehen tuotavaksi
kaupungintalolle, koska hän ei tietänyt, mitä sille pitäisi tehdä."
"Mutta mitenkä sinä tulet tätä ilmoittamaan eikä tuo kuuluisa
Saint-Jean?"
"Siksi, että minun jalkani ovat kuusi tuumaa pitemmät kuin hänen. Hän
läksi ennen minua, mutta minä pääsin hänen rinnalleen ja sitten hänen
ohitseen. Tahdoin ilmoittaa asiasta teille, jotta ilmoittaisitte
Baillylle."
"Kylläpä sinulla on hyvä onni, Pitou."
"Parempi onni on minulla huomenna."
"Mistä sen tiedät?"
"Tuo sama Saint-Jean, joka antoi ilmi Foulonin, on luvannut toimittaa
kiinni Berthierinkin, joka on paennut."
"Hän tietää siis sen miehen olinpaikan?"
"Tietää, sillä tuo Saint-Jean näyttää olevan heidän uskottunsa ja sai
paljon rahaa sekä apelta että vävyltä, ne kun tahtoivat lahjoa hänet."
"Ja hän otti rahat vastaan?"
"Tietysti. Ainahan voi aristokraatin rahat ottaa. Mutta hän sanoi:
Oikea isänmaanystävä ei petä kansaa rahan tähden."
"Ei kyllä", mutisi Billot. "Mutta hän pettää isäntänsä. Kuulehan,
Pitou, tuo sinun Saint-Jeanisi näyttää jokseenkin suurelta roistolta."
"Se on kyllä mahdollista, mutta vähät siitä, Berthier joutuu kiinni
samoin kuin Foulonkin, ja heidät vedetään hirteen nenät vastatusten.
Kylläpä he mahtavat irvistellä nähdessään toisensa."
"Ja miksi heidät hirtetään?" kysyi Billot.
"Siksi, että he ovat rikollisia, ja siksi, että minä halveksin heitä."
"Herra Berthier, joka on käynyt talossani, herra Berthier, joka
matkoillaan on juonut maitoa meillä ja joka Pariisista on lähettänyt
kultaiset korvarenkaat Catherinelle. Ei, ei, häntä ei hirtetä."
"Tietysti hirtetään", lausui Pitou hurjasti, "olihan hän
aristokraatti, mielistelijä."
Billot katsoi hämmästyneenä Pitouhun. Billotin katsoessa ei Pitou
voinut hillitä punastumistaan.
Äkkiä kunnon maanviljelijä huomasi Baillyn, joka neuvottelun jälkeen
meni salista työhuoneeseensa. Billot riensi hänen luokseen ja
ilmoitti uutisen.
Mutta nyt Billot tapasi vuorostaan miehen, joka ei uskonut hänen
sanojaan.
"Foulon! Foulon!" huudahti pormestari, "hullutusta!"
"Kuulkaahan, herra Bailly", sanoi maanviljelijä, "tässä on Pitou,
joka on nähnyt hänet."
"Minä näin hänet, herra pormestari", sanoi Pitou laskien käden
sydämelleen ja kumartaen.
Ja hän kertoi Baillylle saman, minkä oli kertonut Billotillekin.
Silloin Bailly kalpeni. Hän käsitti koko onnettomuuden laajuuden.
"Ja lähettääkö herra Acloque hänet tänne?" sopersi hän.
"Lähettää, herra pormestari."
"Mutta miksi hän lähettää?"
"Olkaa turvassa", sanoi Pitou, joka käsitti Baillyn levottomuuden
väärin, "vankia on suuri joukko vartioimassa, ei häntä voida tiellä
siepata."
"Herra suokoon, että hänet sieppaisivat", mutisi Bailly.
Sitten hän kääntyi Pitoun puoleen sanoen:
"Suuri joukko... mitä sillä tarkoitatte?"
"Kansaa tietysti!"
"Kansaako?"
"Päälle kaksikymmentä tuhatta, naisia lukuunottamatta", vastasi Pitou
innoissaan.
"Voi onnetonta!" huudahti Bailly. "Hyvät herrat! Herrat valitsijat!"
Ja kimakalla, epätoivoisella äänellä hän kutsui luokseen kaikki
virastonsa jäsenet.
Hänen kertoessaan kuului vain kauhua ilmaisevia huudahduksia.
Syntyi vaitiolo, jolloin alkoi kuulua heikkoa, etäistä, epämääräistä
kohinaa kaupungintaloon, niinkuin veren noustessa päähän alkaa
korvissa epämääräisesti surista.
"Mitä tämä on?" kysyi muuan valitsija.
"Kansan kohinaa", vastasi toinen.
Äkkiä vaunut ajoivat nopeasti torille. Niissä oli kaksi aseellista
miestä, jotka kuljettivat erästä aivan kalpeaa ja vapisevaa henkilöä.
Vaunujen jälestä juoksi kovasti hengästyneen Saint-Jeanin johtamana
satakunta kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuoden välillä olevaa
kalpeaa, säihkyväsilmäistä nuorta miestä.
He huusivat: "Foulon! Foulon!" juosten melkein yhtä nopeasti kuin
hevosetkin.
Molemmat aseistetut olivat kuitenkin päässeet siksi paljon edelle,
että ennättivät lykätä Foulonin kaupungintaloon, jonka portit
suljettiin, ja käheä-ääniset karjujat jäivät sen ulkopuolelle.
"Viimeinkin, tässä olemme", sanoivat he valitsijoille, jotka
odottivat portaitten yläpäässä. "Hitto vieköön, kylläpä olikin
vaikeaa."
"Hyvät herrat, hyvä herrat", huusi Foulon vapisten, "pelastatteko
minut?"
"Herra Foulon", sanoi Bailly huoaten, "syyllisyytenne on hyvin suuri."
"Mutta", lausui Foulon yhä enemmän hätääntyneenä, "kai on olemassa
jonkinlainen oikeuslaitos minua puolustamassa?"
Samassa ulkoa kuuluva melu kiihtyi.
"Piilottakaa hänet huolellisesti", sanoi Bailly lähellään oleville,
"tai muuten..."
Hän kääntyi Foulonin puoleen.
"Kuulkaahan", sanoi hän, "tilanne on siksi vakava, että me emme voi
kuulustella teitä. Tahdotteko, -- teillä on ehkä vielä siihen aikaa,
koettaa paeta kaupungintalon takaoven kautta?"
"En", huudahti Foulon, "sillä he tuntevat minut ja teurastavat minut!"
"Katsotteko parhaimmaksi jäädä meidän luoksemme? Minä ja nämä herrat
teemme kaikki, mitä inhimillisesti on mahdollista, puolustaaksemme
teitä. Enkö ole oikeassa?"
"Me lupaamme sen", huusivat kaikki valitsijat yhteen ääneen.
"Jään mieluummin teidän luoksenne. Älkää hyljätkö minua."
"Olenhan jo sanonut teille", lausui Bailly arvokkaasti, "että teemme
kaikki, mikä inhimillisesti on mahdollista, pelastaaksemme teidät."
Tänä hetkenä nousi suuri huuto torilla ja täytti ilman, tunkeutuen
avoimista ikkunoista kaupungintaloon.
"Kuuletteko? Kuuletteko?" sopersi Foulon kalveten.
Karjuva, pelottavan näköinen kansa tulvehti kaikkia kaupungintalon
edessä olevalle torille vieviä katuja myöten, etupäässä
Pelletier-rantakatua ja Vannerie-katua pitkin.
Bailly lähestyi ikkunaa.
Silmät, puukot, peitset, viikatteet ja musketit kiilsivät
päivänpaisteessa. Vajaassa kymmenessä minuutissa oli suuri tori
tullut aivan täyteen kansaa. Koko Pitoun mainitsema Foulonia
saattanut kulkue oli saapunut ja heihin oli liittynyt joukko
uteliaita, jotka suuren melun kuullessaan olivat rientäneet
Grève-torille aivan kuin keskustaan.
Kaksikymmentä tuhatta ääntä huusi:
"Foulon! Foulon!"
Silloin näki, miten näiden raivokkaitten edellä juosseet sata
nuorta miestä osoittivat porttia, josta Foulon oli mennyt sisään.
Tämän kimppuun hyökättiin heti, ja sitä alettiin murtaa potkimalla,
kiväärintukeilla iskemällä ja kangilla vääntämällä.
Äkkiä se aukeni.
Kaupungintalon vartijat riensivät hyökkääjiä vastaan, jotka
ensimmäisen kauhun vallassa peräytyivät pajunettien tieltä, ja talon
edustalle syntyi aukea paikka.
Vartijat asettuivat portaille ja pysyivät tyyninä.
Upseerit eivät uhkailleet kansaa, vaan puhuivat sille ystävällisesti
ja koettivat rauhoittaa sitä.
Bailly oli melkein sekaisin. Tähtientutkija-parka oli ensimmäisen
kerran joutunut tekemisiin suuren kansankahakan kanssa.
"Mitä teemme?" kysyi hän valitsijoilta. "Mitä teemme?"
"Tuomitsemme hänet!" huusivat monet.
"Kansan uhkavaatimuksesta ei sovi tuomita", sanoi Bailly.
"Onko teillä siis kylliksi väkeä puolustautuaksenne?" kysyi Billot.
"Ei meillä ole kahtasataa miestä."
"Te tarvitsette siis apua."
"Jospa Lafayette olisi edeltäpäin saanut tiedon", huudahti Bailly.
"Lähettäkää hänelle sana."
"Kuka sen veisi? -- Kuka pääsee tämän kansanjoukon läpi?"
"Minä pääsen!" vastasi Billot.
Ja hän valmistautui lähtemään.
Bailly pysäytti hänet.
"Mieletön", sanoi hän, "katsokaa tuota ihmismerta. Te uppoatte sen
aaltoihin. Jos aiotte päästä Lafayetten luo, josta en ole varma, niin
menkää edes takaoven kautta. Menkää."
"Hyvä on", vastasi Billot.
Ja hän riensi pois kuin nuoli.


XI
APPI

Mutta torilta kuuluvista huudoista saattoi päättää mielten kuohunnan
yhä kasvavan. Nyt ei enää vallinnut viha, vaan hirmuisuus, ei enää
uhattu, vaan raivottiin.
Huudot: "Alas Foulon! Kuolema Foulonille!" risteilivät aivan kuin
kuolettavat kuulat taistelussa. Yhä lisääntyvä kansanjoukko tavallaan
tuhahutti vartijat paikoilleen.
Ja jo alkoi tästä joukosta kuulua huutoja, jotka johtavat
väkivaltaisuuksiin.
Huudot eivät uhanneet ainoastaan Foulonia, vaan valitsijoitakin,
jotka puolustivat häntä.