Ange Pitou - 06

  määritellä kaikki tarkoin."
  "Mitä!" huudahti kuningatar jokseenkin ankarasti. "Joko te taas
  palaatte tuohon asiaan?"
  "Madame!"
  "Anteeksi, mutta minä näin teidän yhä vielä tutkivan kreivitär de
  Charnytä."
  "Anteeksi, madame", lausui Charny, "tämä johtuu harrastuksestani..."
  "Omaan itserakkauteenne, eikö niin? Monsieur de Charny", lisäsi
  kuningatar ivalla, jonka kantavuuden kreivi täydellisesti tajusi,
  "sanokaa suoraan: Te olette mustasukkainen."
  "Mustasukkainen!" huudahti Charny punastuen, "kenen vuoksi
  mustasukkainen? Rohkenen kysyä sitä teidän majesteetiltanne."
  "Epäilemättä vaimonne vuoksi", jatkoi kuningatar katkerasti.
  "Madame", sopersi Charny aivan ällistyen moista ärsytystä.
  "Onhan se luonnollista", jatkoi Marie-Antoinette, "ja kreivittären
  tähden kannattaakin olla mustasukkainen."
  Charny loi kuningattareen katseen, jonka tarkoituksena oli
  huomauttaa, että hän nyt meni liian pitkälle.
  Mutta se oli turhaa vaivaa, aiheetonta varovaisuutta. Kun tämä
  naarasleijona tunsi haavan poltteen, ei mikään voinut hänessä
  pidättää naista.
  "Kyllä ymmärrän, että te, kreivi, olette mustasukkainen ja levoton.
  Siinä tilassahan on aina se sielu, joka rakastaa ja siis vartioi."
  "Madame!" lausui Charny.
  "Minäkin tunnen tänä hetkenä aivan samanlaatuista tunnetta. Olen
  sekä mustasukkainen että levoton." Hän korosti sanan mustasukkainen.
  "Kuningas on Pariisissa ja olen aivan menehtynyt."
  "Mutta, madame", sanoi Charny, joka ei enää ymmärtänyt yhä tiheneviä
  salamoita sinkoilevaa myrskyä, "olette saanut tietoja kuninkaalta.
  Nämä tiedot olivat hyviä, teidän tulee olla siis rauhallinen."
  "Olitteko te rauhallinen, kun kreivitär ja minä äsken selitimme
  teille asian?"
  Charny puri huultansa.
  Andrée aikoi kohottaa päätänsä. Hän oli samalla kertaa hämmästynyt ja
  kauhuissaan. Hämmästynyt siitä, mitä hän kuuli, kauhuissaan siitä,
  mitä hän arveli kaiken takana piilevän.
  Samoin kuin läsnäolevat olivat vaienneet Charnyn ensi kertaa
  kysellessä häneltä, samoin nyt kaikki vaikenivat kuningattaren
  kysellessä.
  "Niin juuri", jatkoi kuningatar jonkinmoisen kiihkon valtaamana,
  "rakastavien kohtalo on olla ajattelematta mitään muuta kuin
  rakkautensa esinettä, sydän-raukat olisivat onnelliset, jos saisivat
  uhrata kaiken, ehdottomasti kaiken tunteen, mikä niissä palaa. Hyvä
  Jumala, kuinka levoton olenkaan kuninkaan puolesta!"
  "Madame", rohkeni muuan läsnäolevista huomauttaa, "kohta saapuu uusia
  viestejä."
  "Miksi en ole Pariisissa sen sijaan että olenkin täällä? Miksi en ole
  kuninkaan luona", sanoi Marie-Antoinette, joka oli huomannut Charnyn
  joutuvan hämilleen sen jälkeen, kun hän koetti hänessäkin herättää
  samaa mustasukkaisuutta, mikä hänen sydäntään kalvoi.
  Charny kumarsi.
  "Ellei mistään muusta ole kysymys", sanoi hän, "niin lähden minä
  sinne, jos teidän majesteettinne arvelee kuninkaan olevan vaarassa.
  Jos hänen kallis päänsä on vaarassa, niin olkaa varma siitä, että
  silloin olen minäkin pannut henkeni vaaraan. Minä lähden."
  Hän kumarsi tosiaankin ja astui askeleen ovea kohden.
  "Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää
  itseänne!"
  Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät
  salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.
  Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta
  kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan
  ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä
  puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.
  "Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa
  itsellenne kuningattaren osan?"
  "Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan
  ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen
  sieluaan.
  "Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan
  palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä
  vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä
  kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta
  säästämään itseään."
  Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja
  olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.
  Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä,
  ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain
  vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton
  kuningatar.
  "Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te
  rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä,
  jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni
  olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos
  huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."
  Sitten hän kääntyi Marie-Antoinetten puoleen.
  "Olen kuningattaren käytettävissä", sanoi hän kylmästi, "ja minä
  lähden. Minä tuon teille uutisia kuninkaalta, hyviä uutisia, madame,
  tai sitten en tuo niitä laisinkaan."
  Tämän lausuttuaan kumarsi hän maahan asti, eikä kuningatar kauhun ja
  vihan vallassa ennättänyt häntä pidättää.
  Vähän ajan päästä kuului pihan kivitykseltä täyttä laukkaa kiitävän
  hevosen kavioiden kopse.
  Kuningatar oli liikkumaton. Sisäinen kuohunta täytti hänen
  olemuksensa ja se oli sitäkin suurempi, kun hän ponnistaen kaikki
  voimansa turhaan koetti sitä salata.
  Jokainen ymmärtäen tai ymmärtämättä tämän mielenliikutuksen
  todellista syytä kunnioitti kuitenkin kuningattaren rauhaa ja
  vetäytyi pois. Hän jäi yksin.
  Andrée poistui muiden mukana huoneustosta ja jätti kuningattaren
  hyväilemään lapsiaan, jotka hänen määräyksestään oli tuotu hänen
  luokseen.
  
  
  IX
  PALUU
  
  Yö oli tullut, tuoden seuralaisinaan pelon ja säikyttävät näyt, kun
  äkkiä palatsin toisesta päästä kuului huutoja.
  Kuningatar vavahti ja nousi ylös. Ikkuna oli hänen lähettyvillään;
  hän avasi sen.
  Melkein heti sen jälkeen riensi ilon huumaamia palvelijoita sisään
  huutaen hänen majesteetilleen:
  "Viesti, madame, viesti!"
  Kolme minuuttia sen jälkeen syöksyi husaari etuhuoneeseen.
  Hän oli Charnyn lähettämä luutnantti, joka saapui täyttä laukkaa
  Sèvresistä.
  "Ja kuningas?" kysyi kuningatar.
  "Hänen majesteettinsa on täällä neljännestunnin päästä", lausui
  upseeri, joka tuskin jaksoi puhua.
  "Terveenä ja vahingoittumattako?" kysyi kuningatar.
  "Terveenä ja hymyilevänä, madame."
  "Olette siis nähnyt hänet?"
  "En, madame, mutta monsieur de Charny sanoi sen minulle lähettäessään
  minut matkalle."
  Kuningatar vavahti uudelleen kuullessaan tämän nimen, jonka sattuma
  liitti kuninkaan nimeen.
  "Kiitos; levätkää", sanoi hän nuorelle aatelismiehelle.
  Nuori mies kumarsi ja poistui.
  Kuningatar tarttui molempien lastensa käsiin ja meni suurille
  portaille, jonne jo kokoontuivat kaikki palvelijat ja hovilaiset.
  Kuningattaren terävä silmä näki nuoren, kalpean naisen seisovan
  alimmalla portaalla ja nojautuvan marmoriseen kaidepuuhun ahnain
  silmin katsellen yön pimeyteen.
  Hän oli Andrée, eikä kuningattaren läsnäolo häirinnyt häntä
  tarkastelussaan.
  Vaikka hän aina tavallisesti kiirehti kuningattarensa läheisyyteen,
  niin nyt hän ei tätä nähnyt tai ei tahtonut olla näkevinään.
  Hän oli siis katkeroitunut Marie-Antoinetten kiivauden vuoksi, josta
  hän oli saanut päivän kuluessa kärsiä.
  Tai hän odotti oman voimakkaan tunteensa valtaamana de Charnyn tuloa,
  jota kohtaan hän oli osoittanut niin syvää ystävällistä kiintymystä.
  Nämä molemmat seikat olivat kuin kaksi puukoniskua, jotka avasivat
  kuningattaren sydämessä ennestään verta vuotavat haavat.
  Hän kuunteli vain hajamielisesti toisten ystäviensä ja hovilaisten
  kohteliaisuuksia ja ilon ilmaisuja.
  Hetkiseksi hän myös tunsi, miten koko illan kärsimänsä tuska alkoi
  talttua. Jonkinmoinen tyyntyminen tapahtui hänessä ajatellessaan
  kuninkaan matkaa ja siihen liittyviä vaaroja.
  Mutta voimakkaan sielunsa avulla kuningatar piankin karkoitti
  sydämestään kaiken sen, mikä ei ollut oikeutettua tunnetta. Hän
  laski mustasukkaisuutensa Jumalan jalkojen juureen, hän uhrasi
  suuttumuksensa ja salaiset ilonsa aviollisen valan pyhyydelle.
  Epäilemättä Jumala lähetti hänelle terveelliseksi levoksi ja tueksi
  kyvyn rakastaa aviopuolisoaan ylitse kaiken muun.
  Ainakin tänä hetkenä hän sen tunsi tai uskoi tuntevansa.
  Kuninkaallinen ylpeys kohotti kuningattaren kaikkien maallisten
  intohimojen yläpuolelle, hänen rakkautensa kuninkaaseen oli hänen
  itsekkyyttään.
  Hän oli siis kokonaan poistanut sielustaan naisen pikkumaiset
  kostotuumat ja rakastajattaren kevytmieliset keikailut, kun kulkueen
  soihdut alkoivat näkyä puistokäytävän päässä. Tulet suurenivat joka
  sekunti kulkueen vinhaa vauhtia kiitäessä eteenpäin.
  Kuului hevosten hirnuntaa ja läähätystä. Maa tärisi yön
  hiljaisuudessa ratsuväen tasaisesti laukatessa eteenpäin.
  Ristikot aukenivat, vartiosotilaat riensivät esiin innostuneina
  huudoillaan tervehtien kuningasta. Vaunut pysähtyivät äkkiä keskelle
  suurta pihaa.
  Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä,
  mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi,
  riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.
  Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman
  nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan
  haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta
  alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa
  irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten
  pariisilaisten asettamat kokardit.
  Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta
  ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.
  Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut
  tapaavansa miestään.
  Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée
  syrjemmässä puristivat toistensa kättä.
  Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut
  portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.
  Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä.
  Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut
  loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:
  "Kas, isä, mitä teidän kokardissanne on, vertako?"
  Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar
  vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten
  peittääkseen noloutensa.
  Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo
  ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti
  kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää
  tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka
  päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan
  keralla hänen huoneustoonsa.
  Tuo outo välikohtaus sammutti kuningattaressa kaiken aviollisen
  innostuksen. Hän etsi katseillaan, koettaen salata etsimistään,
  Charnyta, joka seisoi rivissä sotilaan tavoin.
  "Kiitän teitä", sanoi kuningatar, kun heidän katseensa yhtyivät,
  vaikka kreivi sitä olikin koettanut muutaman sekunnin ajan välttää,
  "kiitän teitä, olette pitänyt lupauksenne."
  "Kenelle te puhutte?" kysyi kuningas.
  "Herra de Charnylle", vastasi kuningatar rohkeasti.
  "Niin, Charny-parka pääsi hyvin vaivaloisesti minun luokseni. Ja...
  Gilbert, missä hän on?" lisäsi kuningas.
  Kuningatar oli varovainen illalla saamansa läksytyksen jälkeen.
  "Tulkaa illalliselle, sire", sanoi hän, vaihtaen keskustelunaihetta.
  "Herra de Charny", jatkoi hän, "noutakaa kreivitär de Charny. Tuokaa
  hänet seurassanne. Me aterioimme tuttavallisesti."
  Nyt hän oli jälleen kuningatar. Mutta hän huokasi nähdessään, että
  Charnyn surullinen ilme vaihtui iloiseksi.
  
  
  X
  FOULON
  
  Billot oli aivan ilon huumamana.
  Hän oli valloittanut Bastiljin. Hän oli vapauttanut Gilbertin.
  Lafayette oli hänet huomannut ja kutsunut häntä nimeltään.
  Hän oli sitäpaitsi nähnyt Foulonin hautauksen.
  Harvoja ihmisiä tänä aikakautena vihattiin siihen määrään kuin
  Foulonia. Tässä suhteessa saattoi kilpailla ainoastaan hänen vävynsä
  Berthier de Savigny.
  Seuraavana päivänä Bastiljin valloittamisen jälkeen he saivatkin
  palkkansa.
  Foulon oli kuollut ja Berthier oli karannut.
  Foulonin epäsuosion mitan täytti se, että Neckerin erottua hän otti
  tämän _hyveistärikkaan geneveläiaen_ paikan, millä nimellä Neckeriä
  siihen aikaan mainittiin, ja oli ollut kolme päivää valtiovarain
  tarkastajana.
  Siksi hänen hautajaisissaan paljon laulettiinkin ja tanssittiin.
  Ensiksi aiottiin ottaa ruumis arkusta ja hirttää se. Mutta Billot
  oli noussut eräälle pengermälle, puhunut kunnioituksesta kuolleita
  kohtaan, ja ruumissaattue oli rauhassa saanut jatkaa matkaansa.
  Pitousta oli tullut oikea sankari.
  Pitou oli Elien ja Hullinin ystävä, ja nämä lähettivät hänet
  toimittamaan asioitaan.
  Hän oli sitäpaitsi Billotin uskottu, ja Lafayette oli, niinkuin
  olemme kertoneet, osoittanut Billotille erikoista suosiota. Lafayette
  käytti Pitouta toisinaan läheisyydessään poliisina, antaen hänen
  leveillä olkapäillään ja suurilla nyrkeillään raivata tietä.
  Kuninkaan Pariisissa käynnin jälkeen Gilbert, joka Neckerin
  välityksellä oli joutunut yhteyteen kansalliskokouksen ja
  valtuuston huomattavimpien jäsenten kanssa, teki taukoamatta työtä
  kasvattaakseen tätä lapsuuden tilassa olevaa vallankumousta.
  Hän siis jätti Billotin ja Pitoun seuran, jotka vuorostaan liittyivät
  innolla porvarillisiin kokouksiin, missä keskusteltiin haaveellisista
  valtiollisista kysymyksistä.
  Eräänä päivänä, kun Billot oli kolmen tunnin ajan selittänyt
  valitsijoille mielipiteitään Pariisin varustamiseksi elintarpeilla
  ja väsyneenä selvittelyihin, mutta onnellisena siitä, että hänkin
  oli ollut puhujana, nautti levosta, kuuntelematta seuraavien
  puhujien yksitoikkoisia esityksiä, tuli Pitou aivan hätääntyneenä
  kaupungintalon istuntosaliin pujahtaen sisään kuin ankerias ja
  sanoi väräjävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta
  puhetavastaan:
  "Herra Billot, rakas herra Billot!"
  "Mitä nyt?"
  "Suuri uutinen!"
  "Hyväkö uutinen?"
  "Suurenmoinen uutinen."
  "Mikä?"
  "Tiedättehän, että kävin 'Hyveellisten klubissa' Fontainebleaun
  tulliportin luona?"
  "Tiedän. Entä sitten?"
  "Siellä kerrottiin kummallisia asioita."
  "Mitä?"
  "Tiedättehän, että tuo roisto Foulon oli muka kuolevinaan ja että
  hänet muka haudattiinkin!"
  "Mitä sanot? Oli kuolevinaan? Muka haudattiinkin? Hän on, hitto
  vieköön, todella kuollut, ja minä näin hänen hautajaisensa."
  "Herra Billot, hän elää!"
  "Elää!"
  "Elää yhtä hyvin kuin te ja minäkin."
  "Sinä olet hullu!"
  "Rakas herra Billot, minä en ole hullu. Tuo roisto Foulon, kansan
  vihollinen, Ranskan iilimato, sen kiristäjä, ei olekaan kuollut."
  "Mutta kerroinhan, että hänet haudattiin saatuaan halvauksen,
  sanoinhan, että näin hänen hautaussaattonsa ja että estin ottamasta
  häntä arkusta hirtettäväksi."
  "Mutta minä näin hänet elossa!"
  "Sinäkö?"
  "Aivan yhtä selvästi kuin näen teidät, herra Billot. Eräs hänen
  palvelijoistaan kuoli, ja tälle tuo roisto valmisti ylhäiset
  hautajaiset. Kaikki on tullut ilmi. Hän pelkäsi kansan kostoa ja
  menetteli sillä tavalla."
  "Kerrohan kaikki tarkoin, Pitou."
  "Tulkaahan, herra Billot, vähäksi aikaa eteiseen, niin voimme siellä
  paremmin puhella."
  He menivät salista eteiseen.
  "Ensiksi täytyy meidän tietää, onko herra Bailly täällä", sanoi Pitou.
  "Puhu rauhassa, kyllä hän on täällä."
  "Hyvä. Olin siis 'Hyveellisten klubissa' ja kuuntelin erään
  isänmaanystävän puhetta. Kylläpä hän puhui virheellistä kieltä! Kyllä
  näki, ettei hän ollut saanut kasvatustaan apotti Fortierin luona."
  "Jatka vain", lausui Billot, "tiedäthän, että ihminen voi olla hyvä
  isänmaanystävä, vaikka ei osaa lukea eikä kirjoittaa."
  "Se on totta", lausui Pitou. "Äkkiä muuan mies saapui aivan
  hengästyneenä: 'Voitto', huusi hän, 'voitto! Foulon ei olekaan
  kuollut. Foulon elää yhä vielä, olen löytänyt hänet!' Kaikki olivat
  samanlaisia kuin tekin, ei kukaan tahtonut ottaa uskoakseen. Toiset
  sanoivat: 'Mitä! Foulon?' -- 'Niin.' Toiset sanoivat: 'Joutavia!'
  -- 'Joutavia! Älkää niin sanoko.' Toiset sanoivat: 'No, koska
  kerran olit niin pitkällä, olisi sinun samalla pitänyt löytää hänen
  vävynsäkin, Berthier.'"
  "Berthier!" huudahti Billot.
  "Niin, Berthier de Savigny. Kyllähän te tiedätte, se
  taloudenhoitajamme Compiègnesta, Isidor de Charnyn ystävä."
  "Aivan oikein, sama mies, joka oli kaikille perin ankara ja kovin
  ystävällinen Catherinelle."
  "Juuri sama", lausui Pitou, "oikea hirviö, toinen Ranskan iilimato,
  inhimillinen loka, sivistyneen maailman häpeä, niinkuin Loustalot
  sanoo."
  "Entä sitten, entä sitten!" lausui Billot.
  "Aivan oikein", sanoi Pitou, "_ad eventum festina_ -- se merkitsee,
  rakas herra Billot: joudu loppua kohden. Minä siis jatkan. Tämä mies
  saapui 'Hyveellisten klubiin' aivan hengästyneenä huutaen: 'Olen
  löytänyt Foulonin, olen löytänyt Foulonin!' Siitäpä syntyi hirveä
  huuto."
  "Hän erehtyi!" sanoi itsepäinen Billot.
  "Hän ei erehtynyt, sillä minä olen hänet nähnyt."
  "Oletko sinä, Pitou, hänet nähnyt?"
  "Omin silmin. Odottakaahan."
  "Kyllä odotan, mutta sinä saat minut aivan kiehumaan."
  "Kuulkaahan toki, kuuma minulla on... Sanon siis, että hän oli muka
  kuollut ja että hän oli haudannut sijastaan palvelijansa. Kaikeksi
  onneksi sallimus valvoi."
  "Älä puhu turhia sallimuksesta!" sanoi voltairelainen Billot
  halveksivasti.
  "Tarkoitin, kansa valvoi", jatkoi Pitou. "Tuo kunnon kansalainen, tuo
  hengästynyt isänmaanystävä oli hänet nähnyt Vitryssä, missä hän oli
  piilossa."
  "Ahaa!"
  "Kun hän tunsi miehen, antoi hän asian ilmi, ja eräs Rappe niminen
  syndikus vangitsi hänet heti paikalla."
  "Ja mikä on tuon kunnon kansalaisen nimi, joka rohkeni tehdä
  tuollaisen teon?"
  "Ilmaistako Foulonin?"
  "Niin."
  "Hänen nimensä on Saint-Jean."
  "Saint-Jean. Mutta sehän on lakeijan nimi."
  "Hän onkin tuon rikollisen Foulonin lakeija. Kuka käski tuota
  aristokraattia pitämään lakeijaa?"
  "Pitou, sinä herätät minussa mielenkiintoa", sanoi Billot lähestyen
  kertojaa.
  "Kiitos vain, herra Billot. Foulon siis annettiin ilmi ja vangittiin.
  Hänet tuotiin Pariisiin. Ilmiantaja juoksi edeltäpäin ilmoittamaan
  uutista saadakseen palkkansa. Hänen jälestään Foulon saapui kaupungin
  muurien luo."
  "Ja sielläkö hänet näit?"
  "Niin. Kylläpä hän oli hullunkurisen näköinen. Kaulaliinan sijaan oli
  annettu hänelle nokkosseppele."
  "Miksi nokkosseppele?"
  "Siksi, että tuo konna kuului sanoneen: leipä kelpaa ihmisille, kaura
  hevosille, mutta nokkoset ovat aivan kylliksi hyviä rahvaalle."
  "Sanoiko tuo konna niin?"
  "Perhana vieköön, kuuluu sanoneen, herra Billot."
  "Hyvä, johan sinä nyt kiroiletkin."
  "Se ei merkitse paljoakaan sotilaitten kesken", vastasi Pitou
  kepeästi. "Hän siis kulki jalkaisin ja matkalla iskettiin hänen
  kylkiinsä ja hänen päähänsä."
  "Ahaa", sanoi Billot jo hiukan vähemmän innoissaan.
  "Se oli hyvin huvittavaa", jatkoi Pitou. "Mutta eiväthän kaikki
  voineet häneen osua, kun hänen jälestään kulki huutaen yli
  kymmenentuhatta henkeä."
  "Entä sitten?" sanoi Billot, joka alkoi tuumia asiaa.
  "Ja sitten vietiin Foulon Saint-Marcelin piirin puheenjohtajan luo.
  Hän on kunnon mies, niinkuin tiedätte."
  "On, herra Acloque."
  "Acloque? Aivan oikein. Tämä määräsi miehen tuotavaksi
  kaupungintalolle, koska hän ei tietänyt, mitä sille pitäisi tehdä."
  "Mutta mitenkä sinä tulet tätä ilmoittamaan eikä tuo kuuluisa
  Saint-Jean?"
  "Siksi, että minun jalkani ovat kuusi tuumaa pitemmät kuin hänen. Hän
  läksi ennen minua, mutta minä pääsin hänen rinnalleen ja sitten hänen
  ohitseen. Tahdoin ilmoittaa asiasta teille, jotta ilmoittaisitte
  Baillylle."
  "Kylläpä sinulla on hyvä onni, Pitou."
  "Parempi onni on minulla huomenna."
  "Mistä sen tiedät?"
  "Tuo sama Saint-Jean, joka antoi ilmi Foulonin, on luvannut toimittaa
  kiinni Berthierinkin, joka on paennut."
  "Hän tietää siis sen miehen olinpaikan?"
  "Tietää, sillä tuo Saint-Jean näyttää olevan heidän uskottunsa ja sai
  paljon rahaa sekä apelta että vävyltä, ne kun tahtoivat lahjoa hänet."
  "Ja hän otti rahat vastaan?"
  "Tietysti. Ainahan voi aristokraatin rahat ottaa. Mutta hän sanoi:
  Oikea isänmaanystävä ei petä kansaa rahan tähden."
  "Ei kyllä", mutisi Billot. "Mutta hän pettää isäntänsä. Kuulehan,
  Pitou, tuo sinun Saint-Jeanisi näyttää jokseenkin suurelta roistolta."
  "Se on kyllä mahdollista, mutta vähät siitä, Berthier joutuu kiinni
  samoin kuin Foulonkin, ja heidät vedetään hirteen nenät vastatusten.
  Kylläpä he mahtavat irvistellä nähdessään toisensa."
  "Ja miksi heidät hirtetään?" kysyi Billot.
  "Siksi, että he ovat rikollisia, ja siksi, että minä halveksin heitä."
  "Herra Berthier, joka on käynyt talossani, herra Berthier, joka
  matkoillaan on juonut maitoa meillä ja joka Pariisista on lähettänyt
  kultaiset korvarenkaat Catherinelle. Ei, ei, häntä ei hirtetä."
  "Tietysti hirtetään", lausui Pitou hurjasti, "olihan hän
  aristokraatti, mielistelijä."
  Billot katsoi hämmästyneenä Pitouhun. Billotin katsoessa ei Pitou
  voinut hillitä punastumistaan.
  Äkkiä kunnon maanviljelijä huomasi Baillyn, joka neuvottelun jälkeen
  meni salista työhuoneeseensa. Billot riensi hänen luokseen ja
  ilmoitti uutisen.
  Mutta nyt Billot tapasi vuorostaan miehen, joka ei uskonut hänen
  sanojaan.
  "Foulon! Foulon!" huudahti pormestari, "hullutusta!"
  "Kuulkaahan, herra Bailly", sanoi maanviljelijä, "tässä on Pitou,
  joka on nähnyt hänet."
  "Minä näin hänet, herra pormestari", sanoi Pitou laskien käden
  sydämelleen ja kumartaen.
  Ja hän kertoi Baillylle saman, minkä oli kertonut Billotillekin.
  Silloin Bailly kalpeni. Hän käsitti koko onnettomuuden laajuuden.
  "Ja lähettääkö herra Acloque hänet tänne?" sopersi hän.
  "Lähettää, herra pormestari."
  "Mutta miksi hän lähettää?"
  "Olkaa turvassa", sanoi Pitou, joka käsitti Baillyn levottomuuden
  väärin, "vankia on suuri joukko vartioimassa, ei häntä voida tiellä
  siepata."
  "Herra suokoon, että hänet sieppaisivat", mutisi Bailly.
  Sitten hän kääntyi Pitoun puoleen sanoen:
  "Suuri joukko... mitä sillä tarkoitatte?"
  "Kansaa tietysti!"
  "Kansaako?"
  "Päälle kaksikymmentä tuhatta, naisia lukuunottamatta", vastasi Pitou
  innoissaan.
  "Voi onnetonta!" huudahti Bailly. "Hyvät herrat! Herrat valitsijat!"
  Ja kimakalla, epätoivoisella äänellä hän kutsui luokseen kaikki
  virastonsa jäsenet.
  Hänen kertoessaan kuului vain kauhua ilmaisevia huudahduksia.
  Syntyi vaitiolo, jolloin alkoi kuulua heikkoa, etäistä, epämääräistä
  kohinaa kaupungintaloon, niinkuin veren noustessa päähän alkaa
  korvissa epämääräisesti surista.
  "Mitä tämä on?" kysyi muuan valitsija.
  "Kansan kohinaa", vastasi toinen.
  Äkkiä vaunut ajoivat nopeasti torille. Niissä oli kaksi aseellista
  miestä, jotka kuljettivat erästä aivan kalpeaa ja vapisevaa henkilöä.
  Vaunujen jälestä juoksi kovasti hengästyneen Saint-Jeanin johtamana
  satakunta kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuoden välillä olevaa
  kalpeaa, säihkyväsilmäistä nuorta miestä.
  He huusivat: "Foulon! Foulon!" juosten melkein yhtä nopeasti kuin
  hevosetkin.
  Molemmat aseistetut olivat kuitenkin päässeet siksi paljon edelle,
  että ennättivät lykätä Foulonin kaupungintaloon, jonka portit
  suljettiin, ja käheä-ääniset karjujat jäivät sen ulkopuolelle.
  "Viimeinkin, tässä olemme", sanoivat he valitsijoille, jotka
  odottivat portaitten yläpäässä. "Hitto vieköön, kylläpä olikin
  vaikeaa."
  "Hyvät herrat, hyvä herrat", huusi Foulon vapisten, "pelastatteko
  minut?"
  "Herra Foulon", sanoi Bailly huoaten, "syyllisyytenne on hyvin suuri."
  "Mutta", lausui Foulon yhä enemmän hätääntyneenä, "kai on olemassa
  jonkinlainen oikeuslaitos minua puolustamassa?"
  Samassa ulkoa kuuluva melu kiihtyi.
  "Piilottakaa hänet huolellisesti", sanoi Bailly lähellään oleville,
  "tai muuten..."
  Hän kääntyi Foulonin puoleen.
  "Kuulkaahan", sanoi hän, "tilanne on siksi vakava, että me emme voi
  kuulustella teitä. Tahdotteko, -- teillä on ehkä vielä siihen aikaa,
  koettaa paeta kaupungintalon takaoven kautta?"
  "En", huudahti Foulon, "sillä he tuntevat minut ja teurastavat minut!"
  "Katsotteko parhaimmaksi jäädä meidän luoksemme? Minä ja nämä herrat
  teemme kaikki, mitä inhimillisesti on mahdollista, puolustaaksemme
  teitä. Enkö ole oikeassa?"
  "Me lupaamme sen", huusivat kaikki valitsijat yhteen ääneen.
  "Jään mieluummin teidän luoksenne. Älkää hyljätkö minua."
  "Olenhan jo sanonut teille", lausui Bailly arvokkaasti, "että teemme
  kaikki, mikä inhimillisesti on mahdollista, pelastaaksemme teidät."
  Tänä hetkenä nousi suuri huuto torilla ja täytti ilman, tunkeutuen
  avoimista ikkunoista kaupungintaloon.
  "Kuuletteko? Kuuletteko?" sopersi Foulon kalveten.
  Karjuva, pelottavan näköinen kansa tulvehti kaikkia kaupungintalon
  edessä olevalle torille vieviä katuja myöten, etupäässä
  Pelletier-rantakatua ja Vannerie-katua pitkin.
  Bailly lähestyi ikkunaa.
  Silmät, puukot, peitset, viikatteet ja musketit kiilsivät
  päivänpaisteessa. Vajaassa kymmenessä minuutissa oli suuri tori
  tullut aivan täyteen kansaa. Koko Pitoun mainitsema Foulonia
  saattanut kulkue oli saapunut ja heihin oli liittynyt joukko
  uteliaita, jotka suuren melun kuullessaan olivat rientäneet
  Grève-torille aivan kuin keskustaan.
  Kaksikymmentä tuhatta ääntä huusi:
  "Foulon! Foulon!"
  Silloin näki, miten näiden raivokkaitten edellä juosseet sata
  nuorta miestä osoittivat porttia, josta Foulon oli mennyt sisään.
  Tämän kimppuun hyökättiin heti, ja sitä alettiin murtaa potkimalla,
  kiväärintukeilla iskemällä ja kangilla vääntämällä.
  Äkkiä se aukeni.
  Kaupungintalon vartijat riensivät hyökkääjiä vastaan, jotka
  ensimmäisen kauhun vallassa peräytyivät pajunettien tieltä, ja talon
  edustalle syntyi aukea paikka.
  Vartijat asettuivat portaille ja pysyivät tyyninä.
  Upseerit eivät uhkailleet kansaa, vaan puhuivat sille ystävällisesti
  ja koettivat rauhoittaa sitä.
  Bailly oli melkein sekaisin. Tähtientutkija-parka oli ensimmäisen
  kerran joutunut tekemisiin suuren kansankahakan kanssa.
  "Mitä teemme?" kysyi hän valitsijoilta. "Mitä teemme?"
  "Tuomitsemme hänet!" huusivat monet.
  "Kansan uhkavaatimuksesta ei sovi tuomita", sanoi Bailly.
  "Onko teillä siis kylliksi väkeä puolustautuaksenne?" kysyi Billot.
  "Ei meillä ole kahtasataa miestä."
  "Te tarvitsette siis apua."
  "Jospa Lafayette olisi edeltäpäin saanut tiedon", huudahti Bailly.
  "Lähettäkää hänelle sana."
  "Kuka sen veisi? -- Kuka pääsee tämän kansanjoukon läpi?"
  "Minä pääsen!" vastasi Billot.
  Ja hän valmistautui lähtemään.
  Bailly pysäytti hänet.
  "Mieletön", sanoi hän, "katsokaa tuota ihmismerta. Te uppoatte sen
  aaltoihin. Jos aiotte päästä Lafayetten luo, josta en ole varma, niin
  menkää edes takaoven kautta. Menkää."
  "Hyvä on", vastasi Billot.
  Ja hän riensi pois kuin nuoli.
  
  
  XI
  APPI
  
  Mutta torilta kuuluvista huudoista saattoi päättää mielten kuohunnan
  yhä kasvavan. Nyt ei enää vallinnut viha, vaan hirmuisuus, ei enää
  uhattu, vaan raivottiin.
  Huudot: "Alas Foulon! Kuolema Foulonille!" risteilivät aivan kuin
  kuolettavat kuulat taistelussa. Yhä lisääntyvä kansanjoukko tavallaan
  tuhahutti vartijat paikoilleen.
  Ja jo alkoi tästä joukosta kuulua huutoja, jotka johtavat
  väkivaltaisuuksiin.
  Huudot eivät uhanneet ainoastaan Foulonia, vaan valitsijoitakin,
  jotka puolustivat häntä.