Ange Pitou - 16

"Mutta tehän olette emäntä; antakaa minulle työtä."
"Minulla ei ole mitään teille, herra Ange."
"Miksi ei ole?"
"Siksi, että olette lukumies, parisilainen herra, jolle maalaistyöt
eivät sovellu."
"Onko se mahdollista?" sanoi Pitou.
Catherine nyökkäsi siten ilmaistakseen: Niin on asian laita.
"Minäkö lukumies!" kertasi Pitou.
"Epäilemättä."
"Mutta katsokaahan minun käsivarsiani, neiti Catherine."
"Se ei mitään merkitse!"
"Miksi, neiti Catherine", sanoi poikaparka epätoivoissaan, "pakotatte
minut sen perusteella, että muka olen lukumies, kuolemaan nälkään?
Ettekö siis tiedä, että filosofi Epiktetes palveli saadakseen ruokaa,
että satujen kirjoittaja Aisopos ansaitsi leipänsä otsansa hiessä? Ja
nuo molemmat herrat olivat kuitenkin minua paljon oppineemmat."
"Mitä sille mahdan! Niin on asian laita."
"Mutta herra Billot otti minut tänne taloon kuuluvaksi. Sitä varten
hän lähetti minut tänne Pariisistakin."
"Niin kai, sillä isäni saattoi kyllä pakottaa teidät tekemään
sellaista työtä, jota minä, hänen tyttärensä, en uskalla teillä
teettää."
"Älkää teettäkö minulla sellaista, neiti Catherine."
"Mutta silloinhan jäisitte toimettomaksi, ja sitä minä en tohdi
sallia. Isälläni oli isäntänä oikeus tehdä, mitä tahtoi, mutta sitä
minulla ei ole hänen sijaisenaan. Minä hoidan hänen omaisuuttaan; sen
täytyy tuottaa hänelle tuloja."
"Mutta minäkin olen valmis tekemään työtä, ja minä tuotan tuloja.
Näettehän, neiti Catherine, että lauseenne kiertävät väärää kehää."
"Mitä!" sanoi Catherine, joka ei ymmärtänyt Pitoun suuria lauseita.
"Mikä on väärä kehä?"
"Vääräksi kehäksi, neiti, sanotaan huonoa ajattelemista. Ei, antakaa
minun jäädä taloon ja teettäkää minulla mitä tahansa. Saatte silloin
nähdä, olenko minä lukumies ja laiskuri. Onhan teillä sitäpaitsi
kirjat ja tilit kunnossa pidettävinä. Minun erikoisalani onkin
laskutiede."
"Minun mielestäni se ei ole riittävä toimi miehelle", sanoi Catherine.
"Minä en siis kelpaa mihinkään?" sanoi Pitou.
"Eläkää täällä toistaiseksi", sanoi Catherine heltyen: "minä mietin,
ja ehkä keksimme jotakin."
"Te tahdotte miettiä tietääksenne, pidättekö minut täällä. Mutta
mitä minä olenkaan teille tehnyt, neiti Catherine? Ette te ollut
tuollainen ennen."
Catherine kohautti hiukan olkapäitään.
Hän ei voinut antaa mitään selityksiä Pitoulle, joka huomasi tämän
keskustelun väsyttävän häntä. Niinpä Catherine katkaisi sen sanomalla:
"Jo riittää, herra Pitou. Minä lähden Ferté-Miloniin."
"Riennän siis satuloimaan hevosenne, neiti Catherine."
"Ei mitenkään. Jääkää tänne."
"Ette siis salli minun seurata teitä?"
"Jääkää", sanoi Catherine käskevällä äänellä.
Pitou jäi kuin naulattuna paikalleen; hänen päänsä oli kumarassa, ja
hän sai estetyksi kyyneleen, joka kuuman öljypisaran tavoin poltti
hänen silmäluontaan.
Catherine jätti Pitoun siihen, meni ja käski tallirengin satuloimaan
hevosen.
"Minä olen mielestänne muuttunut, neiti Catherine", sanoi Pitou
itsekseen, "mutta te vasta olettekin muuttunut ja paljoa enemmän kuin
minä."


XXXI
MIKSI PITOU PÄÄTTI JÄTTÄÄ MAALAISTALON JA PALATA HARAMONTIIN, AINOAAN
OIKEAAN ISÄNMAAHANSA

Muori Billot taipui olemaan ylimpänä piikana, tarttui työhön
vakavasti, ilman mitään katkeruutta, koettaen kaikessa parastaan.
Toiminta oli hetkiseksi pysähtynyt järjestetyssä maataloudessa, mutta
nyt se taas alkoi matkia mehiläiskeon hyörinää.
Sillä aikaa kun Catherinen hevosta valjastettiin, meni nuori tyttö
taloon vilkaisten ohimennen Pitouhun, joka seisoi yhä paikallaan,
pään vain kääntyessä viirin tavoin häneen päin siihen asti, kunnes
hän oli kadonnut huoneeseensa.
"Mitä varten Catherine meni huoneeseensa?" tuumi Pitou.
Pitou-parka! Mitäkö varten hän sinne meni? Järjestämään tukkansa,
ottamaan valkoisen päähineen, panemaan hienoimmat sukat jalkaansa.
Lopetettuaan tämän pukeutumishommansa ja kuullessaan hevosensa
hirnuvan katoksen alla Catherine palasi, suuteli äitiään ja läksi.
Pitoulla ei ollut mitään työtä. Hän ei ollut tyyntynyt siitä puoliksi
välinpitämättömästä, puoliksi sääliväisestä katseesta, jonka
Catherine lähtiessään oli luonut häneen. Hän ei voinut mitenkään
jäädä tällaiseen epävarmuuteen.
Tavattuaan jälleen Catherinen Pitousta oli tuntunut, että Catherinen
elämä oli hänelle ihan välttämätön. Sitäpaitsi liikkui tämän raskaan
ja uneksivan luonteen pohjalla kuin kellon heiluri jonkinlainen
epäluulo.
Viattomat luonteet näkevät kaikki yhtä tärkeänä. Laiskat luonteet
ovat yhtä tunneherkkiä kuin muutkin. Erotus on vain siinä, että he
tuntevat eivätkä erittele.
Erittely johtuu tottumuksesta nauttimaan ja kärsimään. Ihmisen täytyy
ensin olla tottunut tietyssä määrässä ottamaan vastaan vaikutelmia,
ennenkuin hän voi katsella kiehuntaa siinä kuilussa, jota sanotaan
ihmissydämeksi. Vanhuksilta ei puutu tätä kokemusta.
Kun Pitou kuuli loittonevan hevosen kavioiden kopseen, juoksi hän
portille. Hän näki Catherinen ajavan oikotietä; sitä myöten päästiin
talosta Ferté-Milonin suurelle maantielle, ja se yhtyi tähän kukkulan
luona, jonka huippu hukkui rehevään metsään.
Portilla hän lähetti nuorelle tytölle kaihoisat ja nöyrät
jäähyväiset. Mutta heti kun Pitou oli kädellään ja sydämellään
lähettänyt nämä jäähyväiset, alkoi hän miettiä erästä asiaa.
Catherine oli kieltäytynyt ottamasta Pitouta mukaansa, mutta ei
voinut estää häntä juoksemasta jäljestään. Hän saattoi kyllä sanoa
Pitoulle: Minä en tahdo teitä nähdä; mutta ei voinut sanoa: Minä
kiellän teitä katsomasta minuun.
Pitou arveli siis, että koska hänellä ei ollut mitään työtä, ei
mikään estänyt häntä seuraamasta metsän halki sitä tietä, jota nuori
tyttö kulki. Piilossa, puiden välitse, voisi siis nähdä hänet.
Talosta oli Ferté-Miloniin ainoastaan puolentoista penikulman matka.
Puolitoista penikulmaa sinne ja puolitoista penikulmaa takaisin --
mitä se merkitsi Pitoulle?
Catherine ratsasti sitäpaitsi tietä myöten, joka teki kierroksen.
Menemällä suoraan Pitou voitti ainakin neljännespenikulman.
Jäljelle jäi siis ainoastaan puolikolmatta penikulmaa mennäkseen
Ferté-Miloniin ja palatakseen sieltä.
Puolitoista penikulmaa oli pikkuinen matka silloin, kun mies näytti
varastaneen penikulmasaappaat Peukaloiselta, joka oli ne siepannut
jättiläiseltä.
Tehtyään tämän suunnitelman Pitou ryhtyi heti sitä toteuttamaan.
Catherinen ajaessa suurta tietä myöten Pitou kiiti pajujen suojassa
metsää kohden.
Vähän ajan päästä hän oli metsän laidassa, hyppäsi leveän ojan yli
ja katosi siimekseen yhtä kepeästi, vaikka ei yhtä sirosti kuin
säikähtynyt hirvi.
Hän juoksi tällä tavalla neljännestunnin, ja sitten hän näki aukon,
jonka läpi maantie kulki. Hän pysähtyi tähän ja nojautui suureen
tammeen, jonka kyhmyinen runko kätki hänet kokonaan. Hän tiesi
varmasti päässeensä Catherinen ohitse.
Hän odotti kymmenen minuuttia, jopa neljänneksenkin, eikä nähnyt
ketään. Olikohan Catherine unohtanut jotakin kotiin ja kääntynyt
takaisin? Se oli kyllä mahdollista.
Pitou lähestyi tavattoman varovasti maantietä, pisti päänsä esiin
suuren jalavan takaa, joka kasvoi keskellä ojaa ja oli siten puoliksi
maantiellä puoliksi metsässä, suunnaten suoraa tietä pitkin katseensa
tasangolle asti, mutta ei nähnyt ketään.
Catherine oli unohtanut jotakin ja siis palannut taloon.
Pitou jatkoi matkaansa. Joko Catherine ei vielä ollut saapunut
kotiin, ja silloin hän näkisi tytön menevän taloon, tai hän oli jo
sinne ehtinyt, ja silloin hän näkisi Catherinen lähtevän sieltä.
Pitou otti jalat alleen ja läksi mittaamaan matkaa, joka erotti hänet
tasangosta.
Juostessaan pitkin tien reunoja, jotka olivat pehmeämmät, hän äkkiä
pysähtyi. Catherinen hevonen juoksi hiljaista hölkkää.
Hevonen oli kääntynyt suurelta tieltä, jättänyt tienvierustat
ja mennyt pienelle polulle, jonka päässä oli pylväässä seuraava
kirjoitus: _Polku Ferté-Milonin tieltä Boursonneen_.
Pitou kohotti katseensa ja näki tien toisessa päässä, metsän sineä
vasten, Catherinen valkoisen hevosen ja punaisen röijyn.
Se oli pitkän matkan päässä, mutta olemmehan sanoneet, etteivät
välimatkat merkinneet mitään Pitoulle.
"Ah", tuumi Pitou kiitäen uudelleen metsään, "hän ei siis menekään
Ferté-Miloniin, vaan Boursonneen! Mutta enhän erehtynyt. Hän
sanoi monen monituista kertaa menevänsä Ferté-Miloniin. Hän sai
tehtäväkseen toimittaa siellä asioita. Muori Billotkin puhui
Ferté-Milonista."
Ja tätä miettiessään Pitou juoksi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Hän
juoksi kuin mieletön.
Sillä epäilyksen, mustasukkaisuuden alkutunteen, herättyä Pitou
ei enää ollut tavallinen kaksijalkainen olento. Pitou näytti
jonkunlaiselta siivelliseltä koneelta, jommoisia varsinkin Daidalos
ja ylipäänsä muinaisajan suuret mekanikot hyvin suunnittelivat, mutta
ikävä kyllä huonosti toteuttivat. Hän muistutti erehdyttävän suuressa
määrässä olkiukkoja, joita tuuli heiluttelee leikkikalukauppiaan
myyntikojuissa. Käsivarret, jalat, kaikki liikkuu, kääntyy ja notkuu.
Kovasti harpatessa oli Pitoun askelten väliä viisi jalkaa. Kädet,
jotka muistuttivat keppien päihin pantuja kurikoita, halkoivat
airojen tavoin ilmaa. Suu, silmät ja sieraimet olivat auki niellen
ilmaa, joka taas puhisten tulvi ulos.
Ei mikään hevonen olisi voinut kiitää sellaista vauhtia. Ei mikään
leijona olisi sellaisella tahdon vimmalla pyrkinyt tavoittamaan
saalistaan.
Pitou oli juossut yli puoli penikulmaa, kun hän näki Catherinen.
Catherine oli ennättänyt ajaa vain neljännespenikulman, kun Pitou
sensijaan oli juossut puoli. Hän oli siis juossut kahta kertaa
nopeammin kuin hevonen hölkkäjuoksussa.
Lopulta hän joutui Catherinen tasalle.
Nyt ei Pitou enää juossut nähdäkseen Catherinen, vaan vakoillakseen
häntä.
Catherine oli valehdellut. Missä tarkoituksessa?
Oli syy mikä tahansa, Pitou tahtoi saada Catherinen kiinni suorasta
valheesta siten hankkiakseen itselleen paremman vaikutusvallan häneen.
Pitou syöksyi pää kumarassa pensaikkoon ja risukkoon, taittoi esteet
kypärällään ja tarpeen tullen käytti miekkaansakin.
Kun Catherine nyt ajoi vain kävellen, kuului oksan taittuminen sinne
saakka, ja sekä hevonen että ajaja heristivät korviaan.
Silloin Pitou, joka koko ajan piti Catherinea silmällä, pysähtyi ja
pidätti hengitystään. Hän tahtoi poistaa kaikki epäluulot.
Mutta eihän tätä voinut loputtomasti jatkua, eikä sitä jatkunutkaan.
Pitou kuuli äkkiä Catherinen hevosen hirnuvan, ja siihen vastasi
toisen hevosen hirnunta. Ei voinut vielä nähdä toista hirnuvaa
hevosta.
Mutta Catherine löi vitsalla Cadetia, ja tämä, joka oli kävellyt,
läksi jälleen juoksemaan.
Lisättyään vauhtia Catherine ennätti viiden minuutin päästä
ratsastajan luo, joka yhtä nopeasti tuli häntä kohden.
Catherinen uusi kiire oli niin odottamaton, että Pitou-parka jäi
liikkumatta paikalleen, nousten vain varpailleen nähdäkseen siten
etäämmälle. Mutta hän ei voinut nähdä niin pitkän matkan päähän.
Mitä Pitou ei nähnyt, sen hän kuitenkin tunsi kuin sähköiskuna,
nuoren tytön ilon ja punastumisen, ruumiin värisemisen, tavallisesti
lempeiden ja tyynten, nyt säkenöivien silmien välkkeen.
Myöskään ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta päättäen
hänen ryhdistään, viheriäisestä, samettisesta metsästyslakistaan ja
sirosta ja vapaasta päänliikkeestään hän kuului yhteiskunnan ylempiin
luokkiin, ja ajatuksissaan Pitou heti muisteli Villers-Cotteretsin
kaunista nuorta miestä ja oivallista tanssijaa. Hänen sydämensä,
suunsa, kaikki hänen ruumiinsa jänteet värisivät yhtaikaa, ja hän
mainitsi Isidor de Charnyn nimen.
Hän se todellakin oli.
Pitoun huokaus muistutti karjuntaa. Piiloutumalla uudelleen
pensaikkoon hän pääsi hiipimään kahdenkymmenen askeleen päähän
nuorista. Nämä olivat niin kokonaan kiintyneet katselemaan toisiaan,
etteivät tulleet miettineeksi, johtuiko metsästä kuuluva kahina
nelijalkaisen vai kaksijalkaisen olennon liikkeistä.
Nuori mies kohottautui kyllä satulassaan, katsoi Pitouhun päin ja
silmäili ylimalkaisesti ympärilleen. Mutta samassa Pitou heittäytyi
vatsalleen ja kätki kasvonsa maahan pysyäkseen piilossa.
Sitten hän mateli kuin käärme pitkin maata, kunnes saapui kymmenen
askeleen päähän ja voi erottaa puheen. "Hyvää päivää, herra Isidor",
sanoi Catherine. "Herra Isidor! Tiesinhän minä sen!" sopersi Pitou.
Silloin hän tunsi ruumiissaan suuren väsymyksen seuraavan koko tätä
tunnin kestävää voimanponnistusta, johon epäilykset, epäluulo ja
mustasukkaisuus olivat hänet saattaneet.
Molemmat nuoret olivat vastatusten seisten päästäneet ohjakset ja
tarttuneet toistensa käsiin. Väristen, vaiti he näin seisoivat.
Molemmat hevoset, jotka epäilemättä olivat tottuneet toisiinsa,
hieroivat kuonojaan vastatusten ja kuopivat jaloillaan tien sammalta.
"Olette _tänään_ tullut myöhemmin", sanoi Catherine katkaisten
vaitiolon.
"Tänään!" tuumi Pitou. "Siis hän ei toisina päivinä ole tullut
myöhään."
"Ei ole minun syyni, rakas Catherine", vastasi nuori mies, "mutta
minua pidätti tänä aamuna veljelläni tullut kirje, johon minun täytyi
heti vastata. Mutta älkää pelätkö, huomenna olen täsmällisempi."
Catherine hymyili, ja Isidor puristi vieläkin hellemmin hänen kättään.
Voi noita okaita, jotka saivat veren vuotamaan Pitoun sydämestä!
"Olette siis saanut tuoreita uutisia Pariisista?" kysyi tyttö. "Olen
kyllä."
"Minäkin olen saanut", lausui Catherine hymyillen. "Sanoittehan
eräänä päivänä, että kun kahdelle ihmiselle, jotka rakastavat
toisiaan, tapahtuu tällaista ihan samanlaista, nimitetään sitä
sympatiaksi."
"Aivan oikein. Ja miten te olette saanut uutisia, kaunis Catherine?"
"Pitoulta."
"Kuka se Pitou on!?" kysyi nuori aatelismies kepeästi ja iloisesti,
jolloin Pitoun poskilla ennestään ollut puna muuttui tuliseksi.
"Kyllähän te hänet tunnette", sanoi Catherine. "Hän on se sama poika,
jonka isäni otti taloon ja joka eräänä sunnuntaina seurasi minua
tanssipaikalle."
"Kyllä minä nyt muistan", sanoi aatelimies. "Se on sama, jolla on
polvet kuin ruokaliinan solmut."
Catherine alkoi nauraa. Pitou tunsi itsensä nöyryytetyksi,
epätoivoiseksi; hän katseli polviaan, jotka todellakin olivat
solmujen näköiset, nousi toisen kätensä nojaan, mutta vaipui jälleen
huoaten vatsalleen.
"Älkää tehkö liian paljon pilaa Pitou-raukasta", sanoi Catherine.
"Arvatkaahan, mitä hän ehdotti minulle äsken?"
"En. Kertokaahan se, kaunokaiseni."
"Hän lupasi saattaa minua Ferté-Miloniin."
"Jonne ette mennytkään."
"En, sillä tiesinhän teidän odottavan minua täällä. Vaikka minähän
melkein sain odottaa teitä."
"Tiedättekö, Catherine, että nyt lausuitte ihan kuninkaallisen
huomautuksen?" [Viittaus Ludvig XIV:n lausumaan: Olin saamaisillani
odottaa. -- _Suom._]
"Todellako! Sitä en huomannut."
"Miksi ette suostunut tuon ylvään ritarin tarjoukseen? Hän olisi
huvittanut meitä suuresti."
"Ei ehkä aina", vastasi Catherine nauraen.
"Olette oikeassa, Catherine", sanoi Isidor luoden kauniiseen
kartanonemäntään rakkaudesta hehkuvat silmänsä.
Hän sulki nuoren tytön punastuvan pään syliinsä.
Pitou sulki silmänsä, jotta ei näkisi mitään, mutta hän oli unohtanut
sulkea korvansa. Hän kuuli piilopaikkaansa asti suudelman ja tarttui
epätoivoissaan tukkaansa, niinkuin ruttotautinen Grosin taulussa,
joka esittää Bonaparten käyntiä ruttotautisten luona Jaffassa.
Kun hän jälleen tointui, olivat nuoret panneet hevosensa hiljaa
kävelemään ja loittonivat. Viimeiset Pitoun kuulemat sanat olivat
seuraavat:
"Olette oikeassa, herra Isodor, ajelkaamme tunnin verran. Kyllä
voitan tämän tunnin takaisin jouduttamalla hevostani ja, -- lisäsi
hän nauraen, -- se on hyvä eläin, joka ei kerro mitään."
Siinä kaikki, näky katosi, pimeys sai vallan Pitoun sielussa,
niinkuin luonnossakin, ja vääntelehtien pensaikossa nuori mies
antautui tuskansa valtaan.
Yön viileys palautti hänet tajuihinsa.
"En palaa taloon", päätti hän. "Minua nöyryytetään siellä ja
pilkataan. Siellä saan syödä sen naisen leipää, joka rakastaa toista
miestä, ja tunnustan sen suoraan, minua kauniimpaa, rikkaampaa ja
sirompaa. Ei, minun paikkani ei ole Pisseleuxissa, vaan Haramontissa,
-- Haramontissa, syntymäpaikassani, missä ehkä kohtaan sellaisia
ihmisiä, jotka eivät huomaa, että polveni ovat kuin solmut."
Ja Pitou hieroi pitkiä sääriään ja läksi Haramontia kohden, jonne
huhu hänen tietämättään oli levinnyt hänen kypärästään ja miekastaan,
ja häntä odotti siis maine, vaikka ei onni.
Mutta tiedetäänhän, ettei ihminen koskaan saa olla täydellisesti
onnellinen.


XXXII
PITOU PUHUJANA

Mutta tullessaan Villers-Cotteretsiin kymmenen aikaan illalla,
lähdettyään kuusi tuntia aikaisemmin ja tällä välin tehtyään
kuvaamamme pitkän kiertomatkan Pitou ymmärsi, että vaikka se
tuntuikin ikävältä, niin parempi oli jäädä Dauphin-hotelliin
nukkumaan vuoteeseen kuin taivasalle jonkun jalavan tai tammen
suojaan.
Sillä eihän hän pääsisi mihinkään Haramontin taloon nukkumaan, jos
hän saapuisi sinne puoliyhdentoista aikaan illalla. Puolitoista
tuntia aikaisemmin olivat jo kaikki valot sammutetut ja kaikki ovet
suljetut.
Pitou jäi siis Dauphin-hotelliin, missä hän kolmellakymmenellä soulla
sai oivallisen vuoteen, neljä naulaa leipää, kappaleen juustoa ja
ruukullisen omenaviiniä.
Hän oli samalla kertaa sekä väsynyt että rakastunut, uupunut ja
epätoivoissaan. Ruumiin ja sielun välillä syntyi näin taistelu, missä
sielu, joka alussa oli ollut voitolla, viimein sortui.
Tämä merkitsi, että kello yhdestätoista kello kahteen Pitou
vuoteellaan huokasi, valitti ja vääntelehti. Mutta väsymys sai kello
kaksi voiton, ja hän nukkui heräten vasta kello seitsemän.
Samoin kuin puoliyhdentoista aikaan kaikki ihmiset ovat Haramontissa
levolla, samoin kaikki Villers-Cotteretsissa ovat seitsemän aikaan
aamulla valveilla.
Lähtiessään Dauphin-hotellista Pitou siis huomasi kypäränsä ja
miekkansa herättävän taas yleistä huomiota. Astuttuaan satakunta
askelta hän oli jälleen suuren joukon keskustana. Pitou oli kaikesta
päättäen tullut hyvin suosituksi kotiseudullaan.
Harvoja matkamiehiä kohtaa sellainen onni. Aurinko, jonka sanotaan
kaikille loistavan, ei loista yhtä suosiollisesti niille, jotka
palaavat kotiseudulleen profeetoiksi.
Mutta eihän kaikilla olekaan äreää ja julmuuteen asti ahnetta tätiä;
eihän jokainen, joka pystyy Gargantuan tavoin nielaisemaan riisissä
valmistetun kukon, pysty tarjoamaan vahingonkorvaukseksi kultarahaa.
Vielä harvemmin sattuu tällaisille kotiinpalaajille, joista varhaisin
on Odysseus, että heillä on päässään kypärä ja kupeella miekka,
vaikka muu asu ei ole laisinkaan sotilaallinen.
Sanokaamme suoraan, että Pitoun kypärä ja miekka herättivät hänen
kotikaupunkilaistensa huomiota.
Muutamat Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka edellisenä päivänä
olivat saattaneet Pitouta apotti Fortierin ovelta Soissons-kadun
varrelta Pleuxiin täti Angéliquen ovelle, päättivät jatkaa
suosionosoitustaan ja saattaa hänet Villers-Cotteretsista
Haramontiin. Ja he panivat päätöksensä täytäntöön. Seurauksena tästä
olikin, että Haramontin asukkaat, nähdessään tämän, alkoivat oikealla
tavalla kunnioittaa kyläläistään.
Totta kyllä, maa-ala oli jo valmiina ottamaan siemenen vastaan.
Vaikka Pitou olikin nopeasti kulkenut kylän kautta, oli se tehnyt
sittenkin vaikutuksensa. Hänen kypäränsä ja miekkansa olivat jääneet
niiden mieleen, jotka olivat nähneet hänet koko loistossaan.
Kun siis Haramontin asukkaat näkivät Pitoun suovan heille uuden
käynnin, jommoista eivät olleet voineet toivoakaan, ottivat he hänet
hyvin kunnioittavasti vastaan; häntä pyydettiin laskemaan sotaiset
merkkinsä syrjään ja istumaan kylän torilla neljän kastanjan alle
varjoon, niinkuin pyydettiin Marsia tekemään Tessaliassa suurten
voittojensa vuosipäivänä. Pitou suostuikin tähän sitä mieluummin kun
hänen aikomuksensa oli jäädä asumaan Haramontiin. Hän suostui siis
ottamaan vastaan huoneen, jonka muuan kylän sotaintoisista vuokrasi
hänelle valmiiksi kalustettuna.
Kalustuksena oli puuvuode, siinä olkia ja patja, sekä kaksi tuolia,
pöytä ja vesiruukku. Tämän kaiken omistaja arvioi kuudeksi livreksi
vuodessa, jolla hinnalla olisi saanut kaksi vadillista kukkokeittoa.
Kun vuokrasta näin oli sovittu, otti Pitou haltuunsa uuden asunnon
ja tarjosi ryypyn kaikille saattajilleen; sitten, kun sekä tapaukset
että omenaviini olivat nousseet hänen päähänsä, piti hän heille
asuntonsa ovelta puheen. Se oli suuri tapaus: niinpä koko Haramont
kokoontui piiriin oven eteen.
Pitou oli ollut pappiskoulussa ja osasi siis puhua kauniisti. Hän
tunsi ne kahdeksan sanaa, joilla kansojen järjestäjät, kuten Homeros
heitä nimitti, osasivat tähän aikaan saada joukot liikkeelle.
Lafayettesta Pitouhun oli kyllä pitkä matka, mutta onhan Haramontista
Pariisiin myöskin pitkä matka! Tietysti moraalisesti tarkoitettuna.
Pitou alkoi johdannolla, johon apotti Fortier, vaikka olikin
vaativainen, olisi epäilemättä ollut tyytyväinen.
"Kansalaiset", sanoi hän, "kansalaiset, suloiselta tuntuu lausua
tämä sana! Olen sen jo sanonut toisille ranskalaisille, sillä kaikki
ranskalaiset ovat veljiä. Mutta täällä uskon sen sanovani oikeille
veljille, ja täällä kohtaan kokonaisen perheen haramontilaisissa
maanmiehissäni."
Naiset, joita oli mukana muutamia kuulijoiden joukossa ja jotka eivät
olleet hänelle kaikkein suosiollisimpia, koska Pitoun pohkeet olivat
vielä liian ohuet ja hänen polvensa liian paksut eikä hän siis voinut
ensi hetkessä vaikuttaa naispuolisiin kuulijoihinsa edullisesti, --
naiset, kuullessaan tämän sanan "perhe", ajattelivat Pitou-parkaa,
orpoa, joka äitinsä kuoltua ei vielä koskaan ollut saanut syödä
kyllikseen. Kun tämän sanan "perhe" lausui poika, jolla ei ollut
omaisia, sai se väräjämään heissä sen herkän hermon, joka avaa
kyynelten lähteet.
Alkulauseen jälkeen Pitou ryhtyi kertomukseen, joka oli hänen
esityksensä toisena osana.
Hän kertoi matkastaan Pariisiin, kuvapatsaiden vuoksi syntyneestä
kahakasta, Bastiljin valloituksesta ja kansan kostosta. Hän
kosketteli vain ohimennen omaa osuuttaan Palais-Royal-torin ja
Saint-Antoinen esikaupungin valloituksessa. Mutta mitä vähemmän hän
kehui itseään, sitä enemmän hän nousi kansalaistensa silmissä, ja
kertomuksen lopulla oli hänen kypäränsä suuri kuin Invalidi-kirkon
kupu ja hänen miekkansa pitkä kuin Haramontin kirkon torni.
Kertomuksensa päätettyään Pitou ryhtyi todisteluihin, arkaluontoiseen
tehtävään, josta Cicero tunsi oikean puhujan.
Hän todisti, että kansan intohimot olivat syystä heränneet anastajien
menettelyn vuoksi. Hän lausui pari sanaa isä ja poika Pittistä,
selitti vallankumouksen johtuneen siitä, että aatelisilla ja
kirkonmiehillä oli suuret määrät etuoikeuksia ja lopulta kehoitti
kaikkia Haramontin asukkaita tekemään samoin, kuin Ranskan kansa
kokonaisuudessaan oli tehnyt, liittymään yhteistä vihollista vastaan.
Sitten hän todisteluista siirtyi vakuutteluun, käyttäen mahtavaa
keinoa, joka on ominainen suurille puhujille. Hän antoi miekkansa
pudota ja nostaessaan sitä kuin sattumalta veti sen huotrasta ulos.
Täten hän sai puheeseensa kiihoittavan kohdan, jossa hän kehoitti
kunnan asukkaita pariisilaisten esimerkkiä noudattaen tarttumaan
aseisiin.
Haramontin asukkaat vastasivat puheeseen innokkain huudoin.
Vallankumous julistettiin siis hyvä-huutojen raikuessa kylässä
tapahtuneeksi.
Ne Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka olivat olleet puhetta
kuulemassa, läksivät kotiinsa sydän täynnä isänmaallista innostusta,
laulaen mitä uhkaavimmalla tavalla ja hurjan raivoisasti:
Terve, Henrik neljäs!
Uljas kuningas!
Rouget de Lisle ei vielä ollut säveltänyt Marseljeesiaan, eivätkä
vuoden 1790 liittoutuneet vielä olleet herättäneet vanhaa suosittua
"Eespäin vaan"-laulua, sillä olihan nyt vasta vuosi 1789.
Pitou luuli pitäneensä ainoastaan puheen, mutta olikin pannut toimeen
vallankumouksen.
Hän astui asuntoonsa, söi palan leipää ja loput Dauphin-hotellista
saamaansa juustoa, jonka oli huolellisesti tuonut kypäränsä sisällä;
sitten hän meni ostamaan nuoraa ja yön tultua laati metsään ansoja.
Samana yönä Pitou sai ansoistaan kaniinin ja kaniininpojan. Hän olisi
tahtonut saada jäniksen, mutta ei tavannut jälkiä. Tämän selitti
hänelle vanha sananparsi: Koirat, kissat, jänikset ja kaniinit eivät
elä yhdessä.
Hänen olisi täytynyt mennä toiseen kyläkuntaan, joka oli neljän
penikulman päässä ja jossa oli runsaasti jäniksiä. Mutta Pitou oli
liian väsynyt; jalat olivat edellisenä päivänä tehneet kaiken sen,
mitä niiltä voi vaatia. Paitsi viittätoista penikulmaa hän oli neljän
viiden viimeisen penikulman matkalla ollut tuskan näännyttämä, eikä
mikään voi pitkiä sääriä uuvuttaa niin paljoa kuin se.
Kello yhden aikaan hän toi ensimmäisen metsästyssaaliinsa. Hän toivoi
saavansa toisen yhtä suuren aamupuolella.
Hän meni levolle, mutta hänessä oli vielä jäljellä niin suuri määrä
kirveltävää tuskaa, joka edellisenä päivänä oli uuvuttanut häntä,
ettei hän voinut nukkua kuin kuusi tuntia vuoteensa patjalla, jota
sen omistaja nimitti untuvaiseksi.
Pitou nukkui kello yhdestä kello seitsemään aamulla. Kun ikkunaluukku
oli jäänyt auki, yllätti aurinko hänet.
Tästä luukusta katseli pari-kolmekymmentä Haramontin asukasta hänen
nukkumistaan.
Hän heräsi kuin Turenne kanuunalavetillaan, hymyili kansalaisille ja
kysyi ystävällisesti, miksi he tulivat hänen luokseen niin suurella
joukolla ja niin varhain aamulla.
Eräs heistä ryhtyi puhumaan. Me toistamme tarkoin tämän keskustelun.
Puhuja oli halonhakkaaja Claude Tellier.
"Ange Pitou", sanoi hän, "olemme koko yön tuumineet. Kansalaisten
tuleekin, niinkuin eilen sanoit, tarttua aseisiin vapauden puolesta."
"Niin sanoinkin", lausui Pitou varmasti, valmiina vastaamaan
sanoistaan.
"Mutta aseistautumista varten puuttuu meiltä kaikkein tärkein."
"Mikä?" kysyi Pitou.
"Aseet."
"Sehän on totta", sanoi Pitou.
"Olemme kuitenkin miettineet, jotta emme menettäisi mietteitämme, ja
me aiomme hinnasta mistä tahansa hankkia aseet."
"Lähtiessäni", sanoi Pitou, "oli Haramontissa viisi pyssyä, kolme
kivääriä, yksipiippuinen metsästyspyssy ja yksi kaksipiippuinen."
"Jäljellä on vain enää neljä", vastasi puhuja. "Metsästyspyssy halkesi
vanhuuttaan kuukausi sitten."
"Se oli Désiré Maniquetin pyssy", sanoi Pitou.
"Niin olikin, ja haljetessaan se rikkoi kaksi sormeani", sanoi Désiré
Maniquet kohottaen murskaantuneen kätensä, "ja kun se tapahtui
aristokraatin, herra de Longprén kaniinitarhassa, saa hän sen maksaa
minulle."
Pitou nyökkäsi, hyväksyen tämän oikeutetun koston.
"Meillä on siis vain neljä pyssyä", jatkoi Claude Tellier.
"No, neljällä pyssyllä te voitte aseistaa ainakin viisi miestä",
sanoi Pitou.
"Millä tavalla?"
"Viides saa peitsen. Sillä tavalla Pariisissa tehdään: jokaista
neljää pyssyllä varustettua miestä kohti on yksi, jolla on peitsi.
Peitsi on hyvin mukava ase, sillä sen kärkeen voi panna katkaistun
pään."
"Oho!" huusi muuan iloinen ääni; "toivokaamme, ettemme sentään päitä
katko."
"Sitä emme teekään", sanoi Pitou vakavasti, "jos vain osaamme torjua
herra Pittien, sekä isän että pojan, kullan. Mutta mehän puhuimme
pyssyistä. Pysykäämme asiassa, niinkuin herra Bailly sanoo. Montako
asekuntoista miestä on Haramontissa? Oletteko laskeneet?"
"Olemme."
"Ja paljonko teitä on?"
"Meitä on kolmekymmentäkaksi."
"Puuttuu siis kaksikymmentäkahdeksan pyssyä."
"Niitä emme mistään saa", sanoi kookas, iloisen näköinen mies.
"Saammepa nähdä, Boniface", lausui Pitou.
"Kuinka niin, saammepahan nähdä?"
"Sanoin vain, että saammepahan nähdä, sillä minä tiedän jotakin."
"Mitä?"
"Tiedän, että niitä voi hankkia."
"Hankkiako?"