Ange Pitou - 08

"Se vasta alkaa", sanoi hän.
"Oho!" lausui Billot.
"Ihmetyttääkö se teitä?" kysyi Gilbert.
"Teidän kylmäverisyytenne ihmetyttää minua."
"Hyvä ystävä", kysyi Gilbert Billotilta, "tiedättekö, mistä tämä
kylmäverisyyteni johtuu?"
"Se ei voi johtua mistään muusta kuin vakaumuksesta."
"Aivan oikein."
"Ja mikä on tämä vakaumus?"
"Arvatkaahan."
"Että kaikki loppuu hyvin."
Gilbert hymyili vielä alakuloisemmin kuin edellisellä kerralla.
"Ei, päinvastoin, siitä vakaumuksesta, että kaikki päättyy huonosti."
Billot huudahti.
Pitou puolestaan avasi suuret silmänsä selkoselälleen. Hänen
mielestään ei tässä väitteessä ollut mitään logiikkaa.
"Kuulkaahan", sanoi Billot raapien suurella kädellään korvansa
taustaa, "minä en tätä oikein ymmärrä."
"Ottakaahan tuoli, Billot", sanoi Gilbert, "ja istukaahan aivan
lähelleni."
Billot totteli.
"Lähemmäksi, aivan lähelle, jotta kuulette sanani, mutta jotta kukaan
muu ei niitä kuule."
"Entä minä, herra Gilbert", kysyi Pitou arasti, viitaten olevansa
valmis poistumaan, jos Gilbert tahtoi.
"Jää vain", sanoi tohtori. "Olet nuori, kuuntele."
Pitou avasi korvansa yhtä selälleen kuin silmänsä ja istui ukko
Billotin jalkojen juureen.
Näiden kolmen miehen salainen keskustelu teki oudon vaikutuksen.
He istuivat Gilbertin työhuoneessa, pöydän ääressä, jolla oli
kasoittain kirjeitä ja papereita, vasta painettuja painotuotteita ja
sanomalehtiä. Neljän askeleen päässä heistä oli ovi, jonka takana
oli suuri joukko anojia tai valittajia, ja oven vartijana oli vanha,
melkein sokea ja yksikätinen palvelija.
"Olen valmis kuuntelemaan", sanoi Billot. "Selittäkäähän siis. Miksi
kaikki loppuu huonosti?"
"Katsokaahan tänne, Billot. Tiedättekö, ystäväni, mitä tänä hetkenä
teen?"
"Kirjoitatte."
"Mutta mitä kirjoitan, Billot?"
"Mistä minä sen tiedän, kun en osaa lukea."
Pitou kohotti arasti päänsä ja katsoi paperiin, joka oli tohtorin
edessä.
"Sinä on numeroita", sanoi hän.
"Niin, siinä on numeroita. Ja nämä numerot ovat samalla Ranskan
turmio ja pelastus."
"Vai niin!" sanoi Billot.
"Vai niin, vai niin!" kertasi Pitou.
"Nämä numerot painetaan, huomenna", jatkoi tohtori, "ja menevät
kuninkaan palatsiin, aatelisten linnoihin ja köyhien majoihin
vaatimaan neljänneksen kaikista heidän tuloistaan."
"Mitä?" lausui Billot.
"Täti Angélique parka", mutisi Pitou, "kylläpä hänen naamansa menee
viistoon!"
"Minkä sille mahtaa?" sanoi Gilbert. "Nyt on tehty vallankumous, eikö
niin? Se on siis maksettava?"
"Se on oikein", vastasi Billot sankarillisesti. "Siis maksetaan."
"Olette vakaumuksen mies", sanoi Gilbert, "eikä vastauksenne siis
minua kummastuta. Mutta ne, joilla ei ole vakaumusta..."
"Joilla sitä ei ole...?"
"Niin, mitä he tekevät?"
"He panevat vastaan", vastasi Billot, sillä hän tiesi vastustavansa
kovasti, jos häneltä vaadittaisiin neljännes kaikista tuloista
jotakin tarkoitusta varten, jota vastaan hänen vakaumuksensa soti.
"Siis syntyy taistelu", lausui Gilbert.
"Mutta enemmistö", sanoi Billot.
"Jatkakaa, ystäväni."
"Mutta enemmistö voi panna tahtonsa täytäntöön."
"Syntyy siis sortoa."
Billot katsoi Gilbertiin ensin epäillen, mutta sitten älyn välke
loisti hänen silmistään.
"Odottakaahan, Billot", sanoi tohtori. "Tiedän, mitä aiotte minulle
sanoa. Aatelisto ja papisto omistavat kaikki, eikö niin?"
"Se on selvää", sanoi Billot. "Siksi luostarit..."
"Mitä luostareista aiotte sanoa?"
"Luostarit ovatkin upporikkaat."
"_Notum certumque_", mutisi Pitou.
"Aateliset eivät maksa suhteellisesti kyllin suurta veroa. Minä,
maanviljelijä, maksan kaksi kertaa enemmän veroa yksinäni kuin
naapurini kolme Charnyn veljestä, joilla on yhteensä enemmän kuin
kahdensadan tuhannen livren vuotuiset tulot."
"Mutta, ettekö arvele", jatkoi Gilbert, "että aateliset ja papit ovat
yhtä hyviä ranskalaisia kuin tekin?"
Pitou höristi korviaan tämän väitteen kuullessaan, sillä sehän
kuului aivan kerettiläiseltä aikana, jona isänmaallisuuden määräsi
nyrkkivoima Grève-torilla.
"Te ette kai sitä voi uskoa? Ette voi tunnustaa, että nämä aateliset
ja papit, jotka saavat kaikki, mutia eivät suorita vuorostaan mitään,
olisivat yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin tekin?"
"Se on totta."
"Erehdys, ystäväni, erehdys. He ovat suurempiakin, ja minä todistan
sen teille."
"Millä tavalla", lausui Billot, "sitä en usko."
"Siksikö, että heillä on etuoikeuksia?"
"Juuri niin!"
"Odottakaahan!"
"Kyllä odotan."
"Minä siis todistan teille, Billot, että kolmen päivän päästä on
suurimmilla etuoikeuksilla varustettu mies Ranskassa se, jolla ei ole
mitään."
"Siis se olen minä", sanoi Pitou vakavasti.
"Aivan oikein, sinä se olet."
"Millä tavalla?" kysyi maanviljelijä.
"Kuulkaahan, Billot. Näissä aatelisissa ja papeissa, joita te
syytätte itsekkäisyydestä, alkoi tämä isänmaallisuuden kuume, joka
on kiertävä kautta Ranskan. Tänä hetkenä he kokoontuvat aivan kuin
lampaat suuren ojan reunalle. He tuumivat. Rohkein hyppää yli ehkä
ylihuomenna, huomenna, ehkä jo tänä iltana. Ja sen jälkeen hyppäävät
kaikki."
"Mitä sillä tarkoitatte, herra Gilbert?"
"Että he luopuvat etuoikeuksistaan, läänitysaateliset talonpojistaan,
maa-aateliset vuokratiloistaan ja korvauksistaan, kyyhkysaateliset
kyyhkyslakoistaan."
"Oho!" huudahti Pitou hämmästyneenä, "luuletteko heidän luopuvan
siitä kaikesta?"
"Tästä koittaa suurenmoinen vapaus", huudahti Billot kirkastunein
katsein.
"No, kun sitten olemme vapaita, niin mitä sitten teemme?"
"Hitto vieköön!" sanoi Billot hiukan hämillään, "mitä me teemme? Sen
saamme sitten nähdä."
"Siinäpä se on!" huudahti Gilbert.
"Sen saamme nähdä!" Hän nousi synkän näköisenä ja käveli vaiti vähän
aikaa. Sitten hän tuli maanviljelijän luo ja tarttui hänen kyhmyiseen
käteensä vakavan, melkein uhkaavan näköisenä ja sanoi:
"Niin, sen saamme nähdä! Niin, sen saamme nähdä. Me näemme kaikki,
sinä niinkuin minäkin, minä niinkuin sinäkin, niinä niinkuin hänkin.
Juuri sitä niinä ajattelin äsken, kun näit minut synkän näköisenä ja
sitä ihmettelit."
"Te kauhistutatte minua! Kun kansa yhtyy, auttaa toistaan, liittyy
kiinteäksi kokonaisuudeksi saavuttaakseen yhteisen onnellisuuden,
niin sekö teidät saattaa synkäksi, tohtori Gilbert?"
Tämä kohautti olkapäitään.
"Siis", jatkoi Billot vuorostaan kysellen, "mitä sanotte te, joka nyt
epäilette, te, joka olette kaikki valmistanut Uudessa maailmassa ja
annatte vapauden vanhalle?"
"Billot", jatkoi Gilbert, "tietämättäsi lausuit sanan, joka ratkaisee
arvoituksen. Sen sanan, jonka Lafayette on lausunut ja jota tuskin
kukaan ymmärtää, tuskin hän itsekään, että me olemme antaneet
vapauden Uudelle maailmalle."
"Me ranskalaiset. Sepä on kaunista."
"Se on kyllä kaunista, mutta se tulee hyvin kalliiksi", sanoi Gilbert
surullisesti.
"Joutavia! Rahat on tuhlattu, tili on maksettu", sanoi Billot
iloisesti. "Hiukan rahaa, paljon verta, ja velka on suoritettu."
"Sokea!" huudahti Gilbert, "joka et näe tässä Lännen aamunkoitossa
meidän kaikkien turmiomme siementä! Miksi syyttäisin heitä, koska
en itsekään nähnyt heitä pitemmälle? Kun annoimme vapauden Uudelle
maailmalle, Billot, pelkään menettäneemme vanhan maanosan."
"_Rerum novus nascitur ordo_" [syntyy uusi asiain järjestys. --
_Suom._], sanoi Pitou perin vallankumouksellisen varmana.
"Vaiti, lapsi", sanoi Gilbert.
"Oliko englantilaisten kukistaminen siis vaikeampaa kuin
ranskalaisten rauhoittaminen?" kysyi Billot.
"Uusi maailma, Amerikka", sanoi Gilbert, "oli tyhjä paikka,
puhdas taulu. Siellä ei ollut lakeja, mutta ei myöskään niiden
väärinkäyttöä, ei aatteita, ei siis ennakkoluulojakaan. Ranskassa on
kolmekymmentä tuhatta neliöpenikulmaa maata kolmeakymmentämiljoonaa
kansalaista varten. Jos siis maa jaetaan, tulee kunkin osaksi
tuskin muuta kuin kehto ja hauta. Amerikassa on kaksisataa tuhatta
neliöpenikulmaa kolmea miljoonaa ihmistä varten. Siellä ihanteellinen
kaukaisuus erämaineen, tilavuus ja meri, siis äärettömyys. Näiden
kahdensadan tuhannen neliöpenikulman alueella virtoja, joita voidaan
purjehtia tuhannen penikulmaa, aarniometsiä, joiden syvyyden Jumala
yksinään tietää; siellä on siis kaikki mahdollisuudet elämää,
sivistystä ja tulevaisuutta varten. Kuinka helppo onkaan Lafayetten,
joka on tottunut käyttämään miekkaa, Washingtonin, joka on tottunut
käyttämään ajatusta, kuinka helppo sellaisten on valloittaa puusta,
maasta, kivestä tai ihmisistä tehdyt muurit. Mutta kun perustamisen
sijasta hävittää, kun näkee vanhaa järjestelmää maahan jaoittaessaan
aatteiden muurien sortuvan, kun näkee näiden raunioidenkin taakse
pyrkivän turvaan suuren joukon ihmisiä ja etuja; kun on löytänyt
ajatuksen ja tahtoo saada kansan sen omaksumaan, huomaakin, että
pitäisi supistaa kansan määrää, alkaen vanhuksesta, jolla on
muistonsa, lapseen asti, joka vasta opettelee; silloin, Billot, on
edessä tehtävä, joka saattaa kaukonäköisimmätkin värisemään. Minä
näen kauas, Billot, ja minä värisen."
"Anteeksi", sanoi Billot karun selväjärkisenä; "äsken syytitte minua
siitä, että vihasin vallankumousta, mutta nyt teette sen jo ihan
inhottavaksi."
"Mutta olenko sanonut siitä luopuvani?"
"_Errare humanum est_", mutisi Pitou, "_sed perseverare diabolicum_."
[Erehtyminen on inhimillistä, mutta sen jatkaminen paholaisesta
peräisin. -- _Suom._]
Ja hän veti käsillään jalkansa alleen.
"Minä pidän yhtäkaikki aikeestani kiinni", jatkoi Gilbert, "sillä
nähdessäni esteet näen myös päämäärän, ja se on loistava. Minä
en uneksi ainoastaan Ranskan, vaan koko maailman vapaudesta; en
ruumiillisesta yhdenvertaisuudesta, vaan yhdenvertaisuudesta lain
edessä; en kansalaisten veljeydestä, vaan kansojen veljeydestä.
Menetän siinä ehkä sieluni ja hukkaan ehkä elämäni", jatkoi Gilbert
alakuloisesti, "mutta vähät siitä; sotilas, joka lähetetään
valloittamaan linnoitusta, näkee kanuunat, näkee niihin pistettävät
kuulat, näkee lähenevän sytyttimen; hän näkee vielä enemmänkin:
näkee, mihin suuntaan tähdätään; hän tuntee, että tuo musta
rautakappale lävistää hänen rintansa, mutta menee sittenkin
eteenpäin, sillä linnoitus on valloitettava. No niin! Mehän kaikki
olemme sotilaita, ukko Billot! Eteenpäin! Ja ruumiittemme sillan yli
marssikoot kerran lapsemme, joiden etuvartiostoon tämä poika kuuluu."
"En tiedä, miksi oikeastaan olette epätoivoissanne, herra Gilbert?
Siksikö, että muuan onneton tapettiin Grève-torilla?"
"Miksi sinäkin siis kauhistuit? Mene sinäkin, Billot, surmaamaani"
"Mitä sanottekaan, herra Gilbert!"
"Täytyy olla johdonmukainen. Sinä itse saavuit kalpeana, vapisten,
sinä, joka olet urhoollinen ja väkevä, ja sanoit minulle: Minua
iljettää kaikki. Minä nauroin vasten kasvojasi, Billot, ja kun
selitän sinulle, miksi olit kalpea, miksi kaikki sinua iljetti,
naurat sinä vuorostasi minulle."
"Puhukaa, puhukaa! Mutta antakaa minulle edes ensiksi se toivo, että
pääsen lähtemään kotiseudulle parantuneena ja lohdutettuna."
"Maaseutu, Billot, on kaiken toivomme perusta. Maaseutu, nukkuva
vallankumous, joka herää joka tuhannes vuosi ja huimaa herätessään
kuninkaitten päitä. Maaseutu lähtee liikkeelle vuorostaan silloin,
kun koittaa hetki, jolloin on voitettava ja hankittava takaisin
kaikki mainitsemasi vääryydellä hankittu omaisuus, jolla aatelisto
ja kirkko rehentelee. Mutta ennenkuin voi saada maaseudun
niittämään aatteita, täytyy saada talonpojat valtaamaan itselleen
maata. Omistaessaan jotakin tulee ihminen vapaaksi, ja tullessaan
vapaaksi hän tulee myös paremmaksi. Meidän toisten työntekijöiden,
etuoikeutettujen, joiden Jumala sallii nostaa tulevaisuuden verhoa,
meidän tehtävämme on, hankittuamme kansalle vapauden, hankkia sille
myös maata. Tässä, ukko Billot, odottaa meitä ihana työ, mutta ehkä
huono palkinto; voimakas toiminnan ja tuskan työ, joka on täynnä
mainetta ja häväistystä; vielä nukkuu kaikki kylmää ja voimatonta
unta, odottaen äänemme aikaansaamaa heräämistä, meistä lähtevää
aamunkoittoa. Kun kerran maaseutu on herännyt, silloin meidän verinen
työmme on päättynyt, ja sen rauhallinen työ alkaa."
"Minkä neuvon siis annatte, herra Gilbert?"
"Jos tahdot hyödyttää maatasi, kansaasi, veljiäsi, maailmaa, niin
jää tänne, Billot. Tartu moukariin ja tee työtä tässä Vulkanuksen
pajassa, jossa taotaan salamoita koko maailmaa varten."
"Jäädäkö siis katsomaan murhaamista ja lopulta joutua ehkä itsekin
murhaamaan?"
"Ei suinkaan", lausui Gilbert heikosti hymyillen. "Sinäkö murhaisit,
Billot, kuinka sellaista voit puhuakaan?"
"Minä jään siis tänne, niinkuin käskette", sanoi Billot vapisten, "ja
ensimmäisen, jonka näen kiinnittävän köyttä lyhtytolppaan, hirtän
siihen itse näillä käsilläni."
Gilbertin huulille tuli hymy.
"Siis ymmärrät minua", sanoi hän, "ja itsekin rupeat murhaajaksi."
"Niin, rikollisten murhaajaksi."
"Sanohan, Billot, näitkö, miten Losme, Launay, Flesselles, Foulon ja
Berthier murhattiin?"
"Näin."
"Miksi heidän murhaajansa nimittivät heitä?"
"Rikollisiksi."
"Se on totta, he sanoivat heitä rikollisiksi."
"Niin kyllä, mutta minä olen oikeassa", sanoi Billot.
"Sinä olet oikeassa, jos hirtät, olet kyllä. Mutta jos sinut
hirtetään, niin olet väärässä."
Billot painoi päänsä kumaraan tämän iskun saadessaan. Mutta äkkiä hän
jalosti kohotti päätään:
"Väitättekö", sanoi hän, "että ne, jotka surmaavat avuttomia ihmisiä
muka kansan kunnian tähden, väitättekö, että he ovat yhtä hyviä
ranskalaisia kuin minä olen?"
"Se on toinen asia", lausui Gilbert. "Ranskassa on monenlaisia
ranskalaisia. Ensiksi on olemassa Ranskan kansa, johon kuuluvat
sellaiset kuin Pitou, sinä ja minä; sitäpaitsi on olemassa Ranskan
aatelisto ja papisto. Siis kolmenlaatuisia ranskalaisia Ranskassa,
jokainen omalta kannaltaan ranskalainen, omien etujensa kannalta,
lukuunottamatta Ranskan kuningasta, joka on ranskalainen omalla
tavallaan. Katsohan, tässä eri ranskalaisten erilaisessa tavassa olla
ranskalainen on oikea vallankumous. Sinä olet ranskalainen omalla
tavallasi, apotti Maury omalla tavallaan, Mirabeau on toisenlainen
ranskalainen kuin apotti Maury, ja kuningas on toisenlainen
ranskalainen kuin Mirabeau. Nyt sinä, Billot, oivallinen ystäväni,
urheamielinen ja tervejärkinen mies, olet tullut käsittelemäni
kysymyksen toiseen osaan. Katsohan, Billot, tähän."
Ja Gilbert ojensi maanviljelijälle painetun paperin.
"Mikä tämä on?" kysyi maanviljelijä tarttuen paperiin.
"Lue."
"Tiedättehän, etten osaa lukea."
"Käske siis Pitouta lukemaan."
Pitou nousi ja seisten varpaillaan luki maanviljelijän olan yli.
"Se ei ole ranskaa", sanoi hän, "se ei ole latinaa eikä se ole
kreikkaakaan."
"Se on englanninkieltä", vastasi Gilbert,
"Minä en osaa englanninkieltä", sanoi Pitou ylpeästi.
"Mutta minä osaan", lausui Gilbert, "ja minä käännän tämän paperin
teille. Mutta lukekaa ensin allekirjoitus."
"Pitt", luki Pitou. "Mikä on tuo Pitt?"
"Minä selitän sen teille", sanoi Gilbert.


XIV
PITTIT

"Pitt", jatkoi Gilbert, "on Pittin poika."
"Kas vain", sanoi Pitou, "sehän se on kuin raamatussa. On siis
olemassa Pitt ensimmäinen ja Pitt toinen?"
"Niin onkin, ja Pitt ensimmäinen, ystäväni... Kuunnelkaa minua
tarkoin."
"Me kuuntelemme", vastasivat Billot ja Pitou yhtaikaa.
"Tämä Pitt ensimmäinen oli kolmenkymmentä vuotta Ranskan kiivas
vihollinen. Luuvalon kahlehtimana hän työhuoneestaan vastusti
Montcalmia ja Vaudreullia Amerikassa, Suffrenia ja Estaingia merellä,
Noaillesia ja Broglieta mantereella. Tämän Pittin periaatteena oli,
että ranskalaiset oli syöstävä asemastaan Euroopassa. Kolmenkymmenen
vuoden aikana hän otti meiltä toisen alusmaan toisensa jälkeen,
toisen toimistomme toisensa jälkeen, Intian rannikon, tuhat
viisisataa penikulmaa maata Kanadassa. Kun hän näki Ranskan olevan
melkein raunioiden partaalla, jätti hän sen lopullisen hävittämisen
perinnöksi pojalleen."
"Ahaa!" sanoi Billot, jonka mielenkiinto oli herännyt, "siis se Pitt,
joka nyt on..."
"Aivan oikein", jatkoi Gilbert, "hän on sen Pittin poika, joka
meillä oli tätä ennen, jonka nyt tunnette, ukko Billot, jonka Pitou
tuntee, jonka koko maailma tuntee, ja hän täytti viime toukokuussa
kolmekymmentä vuotta."
"Kolmekymmentä vuotta?"
"Näettehän, ystäväni, kuinka hyvin hän on käyttänyt aikansa. No niin,
hän on jo seitsemän vuotta hallinnut Englantia, seitsemän vuoden
aikana hän on pannut täytäntöön isänsä periaatteita."
"Me saamme siis hänestä kuulla vielä jonkun aikaa", sanoi Billot.
"Niin saammekin, varsinkin kun Pittit ovat hyvin pitkäikäisiä.
Todistan tämän teille."
Pitou ja Billot nyökkäsivät ilmaisten siten kuuntelevansa tarkkaan.
Gilbert jatkoi:
"Vuonna 1778 kuoli vihollisemme isä. Lääkärit olivat sanoneet
hänelle, että hänen henkensä riippui vain langasta ja että tämä lanka
katkeaisi, jos hän vain hiukankaan ponnistaisi voimiaan. Silloin
juuri keskusteltiin parlamentissa siitä, että amerikkalaisille
siirtomaille annettaisiin riippumattomuus, jotta voitaisiin välttää
sota, joka ranskalaisten lietsomana oli upottamaisillaan kaikki
Suur-Britanian rikkaudet ja sotilaat. Siihen aikaan hyvä kuninkaamme
Ludvig XVI, jolle koko kansa on antanut Ranskan vapauden isän nimen,
juhlallisesti tunnusti Amerikan riippumattomuuden. Taistelukentällä
ja neuvostoissa olivat ranskalainen kalpa ja äly olleet voitolla.
Englanti tarjoutui Washingtonille, siis kapinallisten päällikölle,
tunnustamaan Amerikan kansakuntaoikeudet, jos uusi valtio kääntyisi
ranskalaisia vastaan ja liittyisi Englantiin."
"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen
tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."
"Rakas Billot, sellaista sanotaan diplomatiaksi, ja poliittisessa
maailmassa ihaillaan suuresti tämänlaatuisia menetelmiä. No niin,
Billot, vaikka tämä olikin kunniatonta, niinkuin sanoitte, niin,
ellei olisi ollut Washingtonia, maailman kunnollisinta miestä,
olisivat ameriikkalaiset ehkä taipuneet ostamaan rauhan, suostumalla
Englannin häpeällisiin ehtoihin."
-- Mutta lordi Chatham, Pittin isä, tuo tavattoman sairas, kuoleva
haamu, joka oli jo polviaan myöten haudassa, Chatham, joka ei
näyttänyt pyytävän maan päällä enää mitään muuta kuin rauhaa
ennenkuin pääsisi makaamaan muistomerkkinsä alle, tuo vanhus käski
viedä itsensä parlamenttiin, jossa asiaa juuri silloin käsiteltiin.
-- Hän nojautui silloin 19-vuotiaan poikansa William Pittin ja
vävynsä käsivarteen. Hän oli puettu komeaan pukuun, joka turhaan
koetti salata hänen kalmamaista laihuuttaan. Kalpeana kuin haamu,
silmät puoleksi sammuneina raskaitten silmäluomiensa alla, hän meni
penkilleen, ministerien penkille. Kaikki lordit hämmästyivät hänen
odottamattomasta tulostaan, kumarsivat ja ihailivat häntä, samoin
kuin kaiketi teki Rooman senaatti silloin, kun Tiberius, joka oli jo
kuollut ja unohdettu, palasi senaattiin.
-- Hän kuunteli vaiti ja hyvin tarkkaavasti lordi Richmondin,
ehdotuksen tekijän, puhetta. Ja kun tämä oli lopettanut, silloin
Chatham nousi vastaamaan.
-- Silloin tällä kuolevalla miehellä oli voimaa puhua kolme tuntia.
Sydämensä tulella hän sai katseensa leimuamaan. Sielunsa hehkulla hän
sai kaikki sydämet väräjämään.
-- Totta kyllä, hän puhui Ranskaa vastaan, totta kyllä, hän yllytti
kansalaisiaan vihaan, totta kyllä, hän oli koonnut kaiken voimansa
ja hehkunsa tuhotakseen vihaamansa kilpailevan maan. Hän kielsi
julistamasta Amerikkaa riippumattomaksi, hän kielsi ryhtymästä
mihinkään välittelyihin, hän huusi: sota, sota. Hän puhui samoin kuin
Hannibal Roomaa vastaan, kuin Cato Karthagoa vastaan. Hän selitti,
että jokaisen isänmaataan rakastavan englantilaisen velvollisuus oli
mieluummin kuolla rappiolle joutuneena kuin sallia, että ainoakaan
siirtomaa, yksi ainoakaan, irtaantui emämaasta.
-- Hän lopetti puheensa, lausui viimeisen uhkauksensa ja kaatui
maahan. Hänellä ei enää ollut mitään tehtävää maan päällä. Hänet
vietiin pois kuolevana. Muutaman päivän päästä hän oli vainaja.
"Oh!" sanoivat Billot ja Pitou, "tuo lordi Chatham, hänpä vasta oli
mies!"
"Hän oli sen kolmikymmenvuotiaan miehen isä, joka nyt meitä uhkaa",
sanoi Gilbert. "Chatham kuoli seitsemänkymmenen vuotiaana. Jos poika
elää yhtä kauan, saamme vielä neljäkymmentä vuotta kärsiä William
Pittiä. Kas, ukko Billot, sellaisen kanssa me olemme tekemisissä.
Sellainen mies hallitsee nyt Englantia, ja hän muistaa Lamethin,
Rochambeaun ja Lafayetten nimet, -- kukapa tietää, ehkä tänä hetkenä
kaikkien kansalliskokouksen jäsenten nimet. Ja hän on vannonut
tuottavansa kuoleman Ludvig XVI:lle. Hän laati vuoden 1778:n
sopimuksen. Eikä hän hengitä vapaasti, niin kauan kuin Ranskassa on
yksikään pyssy ladattuna tai yksikään tasku täynnä. -- Alatteko nyt
ymmärtää?"
"Minä ymmärrän, että hän kiroo kovasti Ranskaa. Se on kyllä selvää,
mutta en ymmärrä vielä kaikkea."
"En minäkään", sanoi Pitou.
"Lukekaa siis nämä neljä sanaa."
Ja hän ojensi paperin Pitoulle.
"Sehän on englanninkieltä", sanoi Pitou.
"_Don't mind the money_", sanoi Gilbert.
"Kyllä kuulen", sanoi Pitou, "mutta en ymmärrä."
"_Älkää välittäkö rahasta_", vastasi tohtori. "Ja myöhemmin,
palatessaan samaan asiaan: 'Sanokaa, ettei tarvitse säästää rahaa
eikä tehdä siitä minulle mitään tiliä.'"
"He siis varustautuvat", sanoi Billot.
"Eivät, he lahjovat."
"Mutta kelle tämä kirje on kirjoitettu?"
"Jokaiselle ja kaikille. Tätä rahaa annetaan, tuhlataan, jaetaan
talonpojille, työmiehille, köyhille, yleensä henkilöille, jotka
pilaavat vallankumouksemme."
Ukko Billot kohautti päätänsä. Tämä lause selvitti paljon.
"Olisitteko te, ukko Billot, tappanut Launayn kiväärin tukilla?"
"En."
"Olisitteko ampunut Flessellesin kuoliaaksi?"
"En."
"Olisitteko hirttänyt Foulonin?"
"En."
"Olisitteko tuonut Berthierin höyryävän sydämen valitsijoiden
pöydälle?"
"Häpeällistä", huudahti Billot. "Olkoon se mies kuinka syyllinen
tahansa, niin olisin antanut silpoa itseni pelastaakseni hänet.
Ja todistuksena siitä on se, että haavoituin koettaessani häntä
puolustaa, ja ellei Pitou olisi minua raahannut virran äyräälle..."
"Se on totta", sanoi Pitou. "Ellei minua olisi ollut, niin ukko
Billotin olisi käynyt hullusti."
"Siinä näette, Billot; monet ihmiset toimisivat teidän tavallanne,
jos heidän rinnallaan olisi joku tukemassa, mutta huonoa esimerkkiä
noudattaen he muuttuvat pahoiksi, sitten julmiksi, sitten
vimmaisiksi. Ja kun rikos on tehty, niin se on tehty."
"Myönnän kyllä", sanoi Billot, "että Pittin rahoilla voi olla jotakin
syytä Flessellesin, Foulonin ja Berthierin kuolemaan, mutta mitä hän
siitä hyötyy?"
Gilbert alkoi nauraa tuollaisella hiljaisella tavalla, joka
kummastuttaa yksinkertaisia ja saa ajattelevat vapisemaan.
"Mitäkö hän siitä hyötyy, kysyttekö sellaista?"
"Niin, sitä minä kysyn."
"Minä sanon sen teille. Rakastattehan paljon vallankumousta, eikö
niin, sillä astuittehan veressä valloittaaksenne Bastiljin?"
"Niin, minä rakastin sitä."
"No niin, mutta nyt ette enää rakasta yhtä paljon. Nyt kaipaatte
Villers-Cotteretsia, Pisseleuxia, tasankojenne rauhaa, suurten
metsienne suojaa."
"_Frigida tempe_", mutisi Pitou.
"Olette oikeassa", sanoi Billot.
"No niin! Te, ukko Billot, te maanviljelijä, te maanomistaja, te
Ile-de-Francen lapsi ja siis vanhaan Ranskaan kuuluva, te edustatte
kolmatta säätyä, kuulutte siihen, jota sanotaan enemmistöksi. Ja
teitä tämä alkaa inhottaa!"
"Sen tunnustan."
"Siis tämä inhottaisi koko enemmistöä."
"Entä sitten?"
"Ja eräänä päivänä te ojennatte kätenne Braunschweigin tai Pittin
sotilaille, kun he saapuvat näiden kahden Ranskan vapauttajan nimessä
palauttamaan teille järkevän järjestyksen."
"En koskaan."
"Odottakaa, kun selitän."
"Flesselles, Berthier ja Foulon olivat kuitenkin rikollisia", koetti
Pitou huomauttaa.
"Tietysti, samoin kuin Sartines ja Maurepas olivat rikollisia,
samoin kuin d'Argenson ja Philippeaux olivat ennen heitä, samoin
kuin Law oli sellainen, samoin kuin Duvernoy, Leblancit ja Parisit,
samoin kuin Fouquet ja Mazarin, samoin kuin Semblancey, samoin kuin
Enguerrand de Marigny, samoin kuin Brienne on Calonnen mielestä,
samoin kuin Calonné on Neckerin mielestä, samoin kuin Necker on sen
ministerin mielestä, joka meillä on kahden vuoden päästä."
"Oho, tohtori", väitti Billot, "Necker ei koskaan ole rikollinen!"
"Samoin kuin te olette kerran, rakas Billot, nuoren Pitoun mielestä,
kun joku Pittin kätyri on selittänyt hänelle ensin muutamia
periaatteita tarjoten haarikallisen viinaa ja kymmenen frangia
kapinapäivältä. Sanalla _rikollinen_ tarkoitetaan vallankumouksen
aikana aina niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me. Kaikki saamme
sen kerran osaksemme, suuressa tai pienessä määrässä. Muutamat saavat
sitä kantaa niin kauan, että kansalaiset kirjoittavat sen heidän
haudalleen. Toiset niin kauan, että jälkimaailma saa muuttaa tämän
nimityksen. Rakas Billot, tämän kaiken minä huomaan; siksi eivät
kunnon miehet saa väistyä."
"Vaikkapa kunnon miehet väistyvätkin", sanoi Billot, "niin
vallankumous jatkuu yhtäkaikki, sillä se on kerta kaikkiaan päässyt
vauhtiin."
Uusi hymy ilmestyi Gilbertin huulille.
"Suuri lapsi!" sanoi hän. "Te jätätte auran kurjen, päästätte hevoset
vapaiksi ja sanotte: Hyvä, ei aura minua tarvitse, aura kyntää
yksinäänkin vaon. Mutta, ystäväni, kuka on tämän vallankumouksen
pannut toimeen? Kunnon miehet, eikö totta?"
"Sitä suurempi kunnia Ranskalle. Minun mielestäni on Lafayette kunnon
mies, Bailly kunnon mies, Necker on kunnon mies, ja mielestäni ovat
Elie, Hullin ja Maillard, jotka taistelivat kanssani, kunnon miehiä.
Minun mielestäni te itsekin..."
"No siis, Billot, jos kunnon miehet, jos te, minä, Maillard, Hullin,
Elie, Necker, Bailly, Lafayette jättävät kaikki, niin kuka toimii?
Nuo pahantekijät, nuo murhamiehet, nuo rikolliset, joista mainitsin;
Pittin kätyrien kätyrit..."
"Vastatkaahan jotakin tähän, ukko Billot", sanoi Pitou, jonka Gilbert
oli sanoillaan voittanut puolelleen.
"Siinä tapauksessa tartutaan aseisiin ja ammutaan niitä kuin koiria",
sanoi Billot.
"Odottakaahan. Ketkä tarttuvat aseisiin?"
"Kaikki."
"Billot, Billot, muistakaahan eräs asia, hyvä ystävä. Mistä me tänä
hetkenä puhumme?"
"Se on politiikkaa, herra Gilbert."
"Mutta politiikassa ei ole mitään ehdotonta rikosta. Ihminen on
rikollinen tai kunniallinen sen mukaan, loukkaako vai hyödyttääkö
hän tuomitsevan etuja. Ne, joita te sanotte rikollisiksi, keksivät
teoilleen erikoisen puolustuksen, ja monet, joilla suoranaisesti täi
välillisesti on ollut hyötyä näistä rikoksista, tulevat itsestään
kunniallisiksi ihmisiksi. Kun näin pitkälle olemme päässeet, olkaamme
varuillamme, ukko Billot, olkaamme varuillamme. Kansaa on liikkeellä
ja hevosia on auran aisoissa. Ja aura menee ilman meitäkin eteenpäin."
"Sehän on kamalaa", sanoi maanviljelijä. "Mutta jos se menee
eteenpäin, niin mihin joudumme?"
"Jumala sen tietää", sanoi Gilbert. "Minä en ainakaan tiedä."
"Ellette te tiedä, joka olette oppinut, niin kuinka minä sen
tietäisin, joka olen oppimaton? Minä siis arvelen..."
"Mitä arvelette, Billot?"
"Minä arvelen, että viisainta on Pitoun ja minun palata Pisseleuxiin.
Me tartumme auraan, oikeaan auraan, joka on tehty raudasta ja
puusta, jolla käännetään maata, emmekä siihen, joka on luotu luusta
ja lihasta ja jota sanotaan Ranskan kansaksi ja joka potkaisee
taapäin kuin hurja hevonen. Me kasvatamme viljaa emmekä vuodata
verta; me elämme vapaina, iloisina ja omina herroinamme. Selittäkää,